Ruotsalais-suomalaista kirjallisuutta.

2. Urkunder upplysande Finlands öden och tillstånd i slutet af 16-de och början af 17-de århundradet, 1-sta Flocken [Suomen vaiheita ja tilannetta 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa valaisevia asiakirjoja. Ensimmäinen sarja.] Helsinki 1843. Hinta tilaajilta 40, muilta ostajilta 50 kopeekkaa hopeaa.

Tämä on kolmas julkaistu kokoelma Suomen historian asiakirjoja, jos asetuskokoelmia, hovioikeuden päätöskokoelmia ym. ei lasketa mukaan. Porthanin Kronikkaa lukuun ottamatta meillä ei ole ainuttakaan asiakirjoihin tukeutuvaa kuvausta Suomen historiasta. Jokainen tietää kuitenkin kokemuksestaan, että vain tällä tavoin käsiteltynä historia herättää pysyvää mielenkiintoa ja että asiakirjoihin perustuva historiallinen kirjallisuus lienee kaikkein luetuinta tieteellistä kirjallisuutta. Sen vuoksi emme lainkaan epäile, etteikö lukeva yleisö ota tätä kokoelmaa suopeasti vastaan, jos kirjakauppa vain suo siihen tilaisuuden.

Julkaisija, yliopiston dosentti E. Grönblad lienee saanut aulista tukea näiden asiakirjojen painattamisessa. Taloudellisessa mielessä korvauksen luulisi olevan hänelle yhdentekevä. Mutta hän toivoo varmasti sitä hyvää, mitä hänen teoksensa voi saada aikaan – isänmaan historian harrastuksen lisääntymistä myös suuren yleisön keskuudessa. Kokoelman suppeampi tarkoitus, lähteiden kokoaminen historiankirjoittajia varten, sopii sen kanssa hyvin yhteen. Tässä suhteessa esitämme toiveen, johon useimmat lukijat varmasti yhtyvät, että asiakirjat käännettäisiin nykyisen etymologian ja oikeinkirjoituksen mukaisiksi. Ymmärrämme hyvin, että oppineiden ammattikunta tuomitsee sellaisen toivomuksen. Me vastaamme siihen, että tämä ammattikunta on pedanttisuuden kahleissa – sillä ei ole yhtäkään järkevää perustelua sanatarkalle painattamiselle. Onhan tietysti oma erikoisuuden viehätyksensä katsoa, millaista jonkun merkkimiehen oikeinkirjoitus oli, ja kun sitä verrataan saman ajan kirjakieleen, saadaan käyttökelpoisia todistuskappaleita aikakauden sivistyksestä. Luulisi kuitenkin, että tätä varten riittäisi yhden oktaavosivun pituinen näyte. Muuten historia ei näistä kaikista yhteen kasatuista konsonanteista hyödy mitään. Käsitys ajan hengestä ei paljoakaan muuttuisi, jos kirjoitettaisiin ”det” eikä ”ded” tai ”deds”, tai ”lidit mycket” eikä ”Liditt Mijkitt”. Myös kielentutkimuksen kannalta on täysin yhdentekevää, miten Pekka ja Paavo harakanvarpaitaan piirtelivät sellaisena aikana, jolta painettujakin kirjoituksia on olemassa. Myös vanhempien aikojen tutkimuksessa kielentutkija turvautuu tieteellisiin tai kaunokirjallisiin teksteihin, ei yksityiskirjeisiin tai voutien virkakertomuksiin.

Kun oikeinkirjoitus ja etymologia tällaisissa kirjoituksissa muuttuvat joka rivillä, niin kirjoitusten diplomaattisen tarkka kopioiminen ja painattaminen vaatii oikolukua kirjain kirjaimelta, ei vain sana sanalta. Julkaisija ei ole unohtanut edes isoa alkukirjainta, jos sellainen vain käsikirjoituksessa on, esim. ”Och Enndog Jag hade Wall hafft god Rad slå Eder I hjäll” jne. Ja jos tekstissä on ”Hundrade och treijo”, julkaisija uskaltaa vain lisätä sulkuihin kysymysmerkin kera ”(tretijo?)”. Emme suinkaan halua pilkata, mutta emme voi mitään sille, että tällainen voi näyttää naurettavalta, niin kuin oppinut pedanttisuus ylipäänsäkin.

Arvostamme kaikkien muiden tavoin suuresti sitä valtavaa työmäärää, jonka julkaisija on kokoelman laatimisessa ja julkaisemisessa tehnyt, mutta se, mikä tuossa vaivannäössä on turhaa, jää ikuisesti arvottomaksi. Turhan vaivannäön tuloksena vain väsytetään barbaarisella muodolla monia, jotka voisivat näistä kirjoituksista tyydyttää tiedonjanoaan. Muutamia sivuja voi kokeeksi lukea kiinnostuneena, mutta kokonaisen niteen tavaileminen tulee olemaan kärsivällisyyden koetinkivi.

Kenties julkaisija ja moni muukin pitää suuren yleisön tarpeita sivuseikkana. Me sitä vastoin luulemme myös heidän myöntävän sen, että vasta lähteisiin tutustuminen tekee historian tutkimisen todella kiinnostavaksi. Kun kysymyksessä on isänmaan historia, on tällaisen harrastuksen edes jonkinlainen välittäminen suurelle yleisölle kaksin verroin arvokasta. Historiankirjoittaja voi kehitellä jonkin aikakauden henkeä ja pyrkimyksiä niin terävästi kuin osaa, ja hän voi kaunopuheisesti kuin Demosthenes ylistää sen urotekoja ja korkeaa isänmaallisuutta. Mutta hänen välittämänsä tiedot ja vaikutelmat eivät siltikään vedä vertoja sille, mitä tuon ajan asiakirjojen tutkiminen antaa.

Jos tutkija siis ajattelee asiakirjojen julkaisemisessa vain historiankirjoittajien tarpeita, niin hän rajoittaa turhanpäiten oman toimintansa alaa. Hän voi toki vaatia, että jokaisen sisältöä rakastavan tulee tahtoa myös muodon säilyttämistä muuttamattomana. Hän voi myös pitää parempana sitä, että suuri yleisö alistuu tähän vähäiseen epäkohtaan kuin sitä, että vanhoja muotoja rohjettaisiin käydä muuttamaan. Mutta muoto ei ole samaa kuin kirjain, se voidaan säilyttää ilman kirjaintakin, jonka menettäminen on yhdentekevä asia. Eikä ole myöskään varmaa, onko rakkaus sisältöä kohtaan niin laajalle levinnyttä, etteikö sen herättämisen ja ruokkimisen tulisi olla myös asiakirjojen kokoajan tärkein tavoite.

Asiakirjojen ensimmäinen sarja sisältää nuijasotaa käsitteleviä asiakirjoja. Se tulee koostumaan viidestä eri niteestä ja nyt käsillä oleva on niistä ensimmäinen.

Julkaisija on valinnut kohteekseen ensi sijassa Kaarlen ja Sigismundin välisten kiistojen aikakauden, joka on erityisen mielenkiintoinen siksi, että Suomi tuona aikana esiintyy jollain tavoin itsenäisenä ja se on melkoinen punnus vaakakupissa kahden veljeksen puolesta tai heitä vastaan. Julkaisija itse sanoo pelkäävänsä, että jotakuta asiakirjaa saatetaan pitää turhana. Kun hän kuitenkin on valinnut tämän pelkän kokoamisen tien, ei dokumenttien erilaisen arvokkuuden määrittämiselle ole juuri mitään normia. Epäilemme kuitenkin vahvasti sitä, onko pelkkä keräileminen edes historiassa parasta mahdollista toimintaa. Jos julkaisija olisi ryhtynyt kirjoittamaan asiakirjojen esittämän aikakauden historiaa, hän olisi toki voinut koota omaan käyttöönsä niin paljon dokumentteja kuin vain mahdollista. Mutta sellainen yritys olisi edellyttänyt kritiikkiä ja julkaisija olisi joutunut jostain tietystä näkökulmasta arvioimaan, mitä asiakirjoja kannattaisi julkaista. Hän olisi voinut tällöin siteerata asiakirjoja ja julkaista tärkeimpiä niistä itse historian liitteinä. Jos muu materiaali vielä olisi kopioituna luovutettu yleiseen kirjastoon, niin tieteen hyväksi olisi mielestämme tehty aivan tarpeeksi. Tällä tiellä julkaisijalta ei puuttuisi ainakaan loistokkaita edeltäjiä ja ylipäänsä lienee sallittua ainakin pyrkiä mahdollisimman korkealle.

Julkaisija lupaakin kuvata kokoelman viimeisen osaston yhteydessä aikakautta kokonaisuutena. Mutta luultavasti hän ymmärtää itsekin, että tämän kuvauksen lukijaa tuskin huvittaa lukea kaikkia siihen liittyviä asiakirjoja. Jos julkaisija on odottanut pelkästään historiankirjoittajista koostuvaa yleisöä, niin hänen menettelytapansa voi olla kiitettävä. Jos hän taas on halunnut vaalia sivistyneen yleisön rakkautta isänmaan historiaan ja laajentaa sen tietoja, niin meidän tässä esittämämme tapa olisi luultavasti ollut hyödyllisempi, eikä historiankirjoittajakaan olisi siinä käsittääksemme suuria menettänyt. Suomen sinänsä köyhä historia on kuitenkin niin köyhä myös tunnetuista asiakirjoista, että kaikki tässä asiassa tehtävä työ ansaitsee kiitoksen, vaikka olennaisen mukana sitten seuraisikin jotain terveen kritiikin näkökulmasta merkityksetöntä.

Sen sijaan on täysin turhaa pyydellä anteeksi sitä, jos seuraavat osat tulevat sisältämään jo julkaistuja kirjoituksia, tai jos sellaisia mahdollisesti on tässä ensimmäisessä vihossa. Asiantuntija on hyvinkin voinut toista kautta saada samat tiedot, joita tässä välitetään. Suuri yleisö, ja me sen mukana, sitä vastoin kiittää julkaisijan pyrkimystä täydellisyyteen kokoelmassa, joka käsittelee ”Suomen vaiheita”. Kaikki, mikä todella kuuluu näin arvokkaan otsikon alle, otetaan kiitollisina vastaan. Jos mukana onkin jonkun mielestä tarpeettomia asiakirjoja, niin tätä täydellisyyden tavoittelua ei pidä sekoittaa siihen pikkumaisuuteen, joka osoittaa terävyytensä täysin toisarvoisten tietojen kritisoimisessa, tai käsitykseen, jonka mukaan Suomen historia on samaa kuin kaikkien sen asukkaiden nimiluettelo. Suuresti ilahtuneina tunnustamme julkaisijan ansioksi sen, että hän on meidän maassamme muistuttanut historiallisen tutkimuksen todellisesta tehtävästä eikä ole antanut sen yleisen vähä-älyisyyden tarttua itseensä. Siitä hänet on pelastanut kenties hänen oleskelunsa Ruotsissa.

Tätä asiaa on tarpeen valaista hieman tarkemmin. Maassamme on vallinnut ja vallitsee yhä jälkiporthanilainen koulukunta, joka viihtyy yksinomaan pikkuasioissa. Kenelläkään ei ole huomauttamista siihen, jos jokin perhe haluaa painattaa sukuluettelonsa. Samoin voitaneen hyväksyä se, että jonkin todella historiallisen henkilön elämäkerrassa tai jossain erityistutkimuksessa esitetään jokin epäolennainen päivämäärä. Sen oikeellisuus voidaan myös todistaa siihen liittyvässä lähdeviitteessä. Mutta jos mainittu sukuluettelo halutaan esittää sellaisen vähäisen suvun kuin Suomen kansan historiana ja vaaditaan sen painattamista julkisin varoin, tai jos jokin epäolennainen tosiseikka jonkin suhteellisen merkityksettömän henkilön elämästä julkaistaan tieteellisenä tutkielmana ja sellaisena ujutetaan maan sanomalehtiin, niin tämä vähäpätöisyydelle suitsuttaminen ansaitsee jo pienen näpäyksen, ei niinkään sen itsensä vuoksi kuin tartunnan ehkäisemiseksi.

Tieteelliselle tutkimukselle mikään ei ole yhtä tuhoisaa kuin tällaiset suitsutusuhrit. Mainittuun historiantutkimuksen luokkaan voidaan perustellusti lukea myös se hypoteesien tehtailu, jota viime aikoina on harjoitettu maamme historiaan vain vähän tai ei lainkaan liittyvien kysymysten parissa. Siitä huolimatta näemme tällaisen hypoteesinikkarin huitovan ympäriinsä ”tieteellä”, ”tutkimuksella”, ”tiedemiehillä” ja ”tutkijoilla” aivan kuin hänellä olisi joskus ollut jotain todellista tekemistä tieteen kanssa. Kaikkea tätä ei pidä sekoittaa julkaisijan vaivannäköön historiallisten asiakirjojen ja yksittäisten historiallisten faktojen esiintuomiseksi. Mutta kaikki yhtynevät valitteluumme siitä, että eräät tutkijat tyytyvät tällaiseen yksittäisen tavoitteluun, samoin kuin siitä, ettei yksikään maanmiehemme vielä ole laatinut kokonaisesitystä edes yhdestä Suomen historian erityisestä jaksosta.

Jo esitettyjen syiden vuoksi julkaisijan kokoelmasta ei voi juuri kritiikkiä esittää. Esipuhe sisältää paljon painavaa asiaa ja se tarjoaa miltei ainoan kommentointimahdollisuuden sellaiselle arvostelijalle, joka ei ole suorittanut yhtä perinpohjaisia tutkimuksia kuin julkaisija. Grönblad pohtii tässä, mitä Suomen historian tulee sisältää ja vastaus on jo kauan tunnettu: sen tulee kuvata kansan ja sen yhteiskunnallisten instituutioiden jatkuvaa kehitystä, jonka hän jakaa neljään aikakauteen.

Mitä ensinnäkin tulee Suomen kansan kehitykseen yleensä, niin julkaisijakin näyttää olevan monenlaisten illuusioiden vallassa. Hän uskaltaa olla sitä mieltä, ”ettei Suomi menettänyt kovinkaan paljon” joutuessaan ”ruotsalaisten valloittamaksi ja vieraan maan provinssiksi vailla ulkoista itsenäisyyttä”. Mikähän silloin olisi tuntuva menetys jollekin kansakunnalle? Ja lamauttaako mikään valloitus kansan voimia pahemmin kuin se, joka samalla alistaa hengen tulella ja miekalla pakotetun uskonnon kahleisiin? Julkaisija voisi tutkailla kaikkia niitä kansoja, jotka on pakotettu tunnustamaan kristinuskoa ja ilmoittaa sitten maailmalle, mitkä niistä enää ovat saavuttaneet minkäänlaista kansallista itsetietoisuutta. Hän tosin puhuu siitä, että tällainen tietoisuus ”vallitsee” Suomessa ja että Suomen kansa on ”päässyt siitä alaikäisyydestä”, johon ruotsalaisten valloitus sen saattoi, mutta tämä kaikki on luvalla sanoen tyhjää puhetta. Suomen kansa on tänään yhtä alaikäinen ja yhtä lailla kansallista itsetietoisuutta vailla kuin ennenkin. Myös sivistynyt yhteiskuntaluokka on sivistyksensä puolesta samassa alaikäisyyden tilassa ja vähäiset kansallisen itsetietoisuuden piirteet ovat pikemmin vaatimusta jostakin sellaisesta, jota ei vielä esiinny edes tässä yhteiskuntaluokassa. Kansallisen itsetietoisuuden puuttuminen loistaa joka hetki niin kirjoituksista kuin puheistakin.

Tähän illuusioon liittyy läheisesti toinen illuusio, se että vieras kulttuuri olisi istuttanut alkuperäiseen verson, ”josta se on kasvanut ihanaksi ja kukoistavaksi kasviksi”, tai että ”suomalaisen voima” olisi ”omaehtoisesti omaksunut tuon kulttuurin ja sulauttanut sen sisällön omaan olemukseensa” jne. Mitä merkitystä näillä suurilla sanoilla on? Niillä ei rakenneta mitään eikä korvata mitään, mikä puuttuu. Mitä hyödyttää alastoman totuuden salaaminen itseltään ja muilta? Tai miksi ainakin puhutaan sellaista, joka on tuon totuuden täydellinen vastakohta? Maallisissa asioissa vähään tyytyminen on kiitettävää, mutta myös niissä pyrkimys suurempaan on vielä parempaa. Henkisissä asioissa vähään tyytyminen sitä vastoin on tuhoisaa omahyväisyyttä. Sellaista rajoittuneisuutta on jo tarpeeksi, sanomalehdistö on sitä tulvillaan, mutta tiedemiehen velvollisuus olisi kohota sellaisen yläpuolelle.

Olemassa olevan historiallisen kirjallisuuden pohjalta on helppo ratkaista, missä määrin historiallisella tieteellä on ollut ”vapauttajan rooli”. Kun julkaisija itse tunnustaa, että tuskin ”ensimmäisiäkään sivuja yhteiskunnan historiasta on kirjoitettu”, niin tämä rooli tuntuu varsin köykäiseltä. Myös kirkon historiana sen merkitys on ollut yhtä vähäinen, sillä tämä on käsitellyt vain kirkon ulkoista tilannetta, yhteyttä Ruotsin kirkon kanssa, ei kansan henkistä kehitystä ylipäänsä. Julkaisijan käyttämä tiukka jaottelu kirkon ja yhteiskunnan historiaan ei meistä tunnu oikein asianmukaiselta. Yksilön sivistys käsittää sekä ajattelun että toiminnan, ja samoin kansan kulttuuri ilmenee sekä sen älyllisessä sivistyksessä että sen yhteiskunnallisissa instituutioissa. Myös kirkolla on oma sisimpänsä ja oma ulkokuorensa, jotka ilmenevät uskonnollisena tietoisuutena ja ulkoisina instituutioina. Ja jos kirkolla onkin joskus ollut ylivertainen vaikutus molemmissa suhteissa, ei sen historia kuitenkaan ole koko kansakunnan historia. Mutta jos sen paremmin kirkon kuin yhteiskunnankaan historia eivät tähän asti ole esittäneet mitään Suomen kulttuurin omaa kehityskulkua, niin vapautustyötä tulee etsiä tulevaisuudesta eikä menneisyydestä. Meidän aikomuksemme ei nimittäin ole kieltää historiatieteeltä leijonanosaa tässä vapauttajan roolissa, kunhan se vain kulttuurihistoriana huolella kokoaa yhteen ne harvat piirteet, joissa jonkinlaista pyrkimystä itsenäiseen kehitykseen voi nähdä.

Tästä näkökulmasta olisi paljonkin huomautettavaa myös julkaisijan tekemään Suomen historian eri aikakausien jaotteluun. Näennäisestihän samat kaudet voisi yhtä hyvin sovittaa myös Ruotsin historiaan. Mikäli julkaisija katsoo, että jo kaukaisesta menneisyydestä voidaan löytää joko ajattelutavoissa tai instituutioissa merkkejä omasta, Suomelle ominaisesta kulttuurista, niin olisi kai asiallista jakaa historia vieraan kulttuurin kiistattoman herruuden vaiheeseen ja kansallisen kulttuurin nousuun tätä ylivaltaa vastaan. Jotta tässä mielessä saataisiin jotain ratkaisevaa aikaan, tarvittaisiin sellaisia tietoja, joita emme usko kenelläkään suomalaisella miehellä olevan. Siihen tarvittaisiin välttämättä tietoja maan lainsäädännöstä, etenkin taloudellisista ja hallinnollisista säädöksistä sekä niiden historiasta. Sillä vaikka tällaiset lait eivät olekaan kansakunnan omaa aikaansaannosta, niin ne ovat kuitenkin kansakunnan elämänilmausten synnyttämiä, joko niiden edistämiseksi tai sitten tukahduttamiseksi. Ilman tällaisten tietojen tukea laajinkin asiakirjatutkimus johtaa pelkkiin detaljeihin. Jo nyt kyseessä oleva kokoelma saa todella tajuamaan sellaisen tiedon tarpeellisuuden.

Esipuheen perusteella arvioituna julkaisijan tyyli on usein tarpeettoman laveaa. Jos hän jatkaa tällä tavoin, hän lankeaa helposti liian pragmaattiseen historiankirjoitukseen. Me toivomme, ettei arvoisa julkaisija pahastu tästä varoituksesta eikä myöskään edellä esitetyistä huomautuksista, jotka on sanellut sekä asian tärkeys että meidän suuri kunnioituksemme hänen vakavia pyrkimyksiään kohtaan.

Suomalaista kirjallisuutta

Hyödyllisiä Ajaan Kuluja yhteiselle Kansalle, joita painoon on toimittanut P. M. F. Lundberg; Ensimmäinen Wihko, Waasasa 1844. Hinta 10 kopeekkaa hopeaa.

Tämän otsikon alla on siis nähnyt päivänvalon se odotettu suomenkielinen aikakauskirja, josta olemme jo aiemmin kertoneet. Ja koska julkaisijan ystävällisen vaivannäön ansiosta yksi kappale kirjasta on saapunut meidän käsiimme, kiiruhdamme arvioimaan sitä tässä.

Hartauskirjallisuutta lukuun ottamatta kansalle on tässä maassa tarjolla niin vähän luettavaa, että jokaista yritystä tämän puutteen poistamiseksi täytyy pitää kaksin verroin tervetulleena. Pitäisimme kernaasti yhtenä hyvänä ajanmerkkinä sitä, että nyt esillä oleva suomenkieliselle rahvaalle tarkoitettu kirja on peräisin Vaasasta, ruotsinkielisen alueemme suurimmasta kaupungista. Se on ikään kuin enne siitä, että myös tältä puolelta tullaan nimenomaan suomenkielinen kansa tunnustamaan ”yhteiseksi kansaksi”. Tällä ei tietenkään tarkoiteta sitä, että Suomeen muuttaneen ruotsinkielisen rahvaantarpeet pitäisi unohtaa suuremman suomenkielisen väestön tarpeiden vuoksi. Päinvastoin olemme sitä mieltä, että tämän aikakauskirjan julkaisija hyödyttäisi sekä ruotsinkielistä rahvasta että omaa yritystään toimittamalla kirjasestaan myös ruotsinkielisen laitoksen. Ruotsinkielisen rahvaan keskuudessa lukemista harrastavia ihmisiä on suhteellisesti enemmän kuin suomenkielisessä väestössä. Kirjakauppalaitoksemme tilan vuoksi ruotsinkielinen rahvaamme ei kuitenkaan saa käsiinsä Ruotsissa ilmestyvää kirjallisuutta. Uuden painoksen ottamista ruotsalaisista kirjoista voisi tietysti ajatella, mutta tässä tapauksessa se olisi yhtä vaaratonta kuin edullistakin. Erilaisista kirjoituksista koottuja kokoelmia julkaistaan kenenkään moittimatta niin Ruotsissa kuin muuallakin. Ja kun kyse on kansankirjallisuudesta, täytyy pitää kohtuuttomana kaiken jättämistä ulkomaalaisen kustantajan varaan. Tässä tapauksessa se merkitsisi myös sitä, että Suomi pakotettaisiin edelleen pitämään vierasta kieltä kirjallisuutensa ja sivistyksensä kielenä.

Käyttämällä kaikkia keinoja valistuksen levittämiseksi ruotsinkielisen rahvaan keskuuteen Suomessa toimiva kustantaja myös osaltaan korvaa tälle väestönosalle sitä, mitä se on menettänyt lähtiessään siirtolaiseksi vieraalle rannikolle. Ruotsalaisen kustantajan yksityistä etua ei saa pitää niin tärkeänä, että se voitaisiin asettaa tällaisen pyrkimyksen tarjoaman hyödyn edelle.

Haluaisimme huomauttaa vielä toisestakin tähän asiaan liittyvästä hallinnollisesta seikasta, koska toivomme vilpittömästi tälle hankkeelle menestystä. Miksei kirjan julkaisija ole valinnut tavallista aikakauslehtien levittämistapaa? Eikö hän tunne Suomen kirjakauppalaitoksen tilaa, kun hän ei ymmärrä, ettei hänen tuotteensa voi saavuttaa kunnon levikkiä kirjakauppateitse? Kuinka monta Suomessa painettua kirjaa mahtaakaan meidän kirjakauppiailtamme löytyä? Onhan tunnettua, että eräät suomalaiset kustantajat eivät edes luovu varastoistaan muuten kuin välitöntä käteismaksua vastaan. Ja kuinka vähän kirjakauppoja meillä on suhteessa maan suureen pinta-alaan ja sen asukaslukuun? Kuinka moni kansanihminen käy kirjakaupassa? Missä ja miten rahvasta siihen houkutellaan? Kuinka usein suomalaisista kirjakauppa-artikkeleista ilmoitellaan edes ruotsinkielisissä sanomalehdissämme? Kaikki näyttää viittaavan siihen, että julkaisijan aikakauskirja tullaan hautaamaan ja unohtamaan. Se, ettei kirjasta ole tehty sanomalehtien tapaan tilattavaksi, osoittaakin mielestämme puutteellista harkintaa. Postikulut nostaisivat hintaa niin vähän, ettei se menekkiä vähentäisi. Päinvastoin papeilla ja muilla säätyläisillä olisi silloin mahdollisuus tuottaa lähimpään postikonttoriin sen verran lehtiä kuin he kehotuksillaan saisivat rahvaan hankkimaan. Lisäksi he saisivat omat kappaleensa ilman ylimääräistä vaivannäköä ja kustannuksia. Varsin harvat vierailevat edes kerran vuodessa sellaisessa kaupungissa, jossa on kirjakauppa, eikä heillä ole mahdollisuutta hankkia jokaista ilmestyvää vihkoa erikseen, vaikka hyvää tahtoa yhä uuteen vaivannäköön olisikin. Jokaisella sitä vastoin on säännölliset yhteydet postikonttoriin ja vain yksi lähetys vuotta kohti on helppo toimittaa tätä kautta. Julkaisija on saanut todistuksen näiden väitteiden todenmukaisuudesta siinä, että kirjanen on yhä maassamme jokseenkin tuntematon, vaikka se on tullut painosta jo neljännesvuosi sitten. Siksi kehotammekin julkaisijaa järjestämään ensi sijassa tilausmahdollisuuden keisarillisen postilaitoksen kautta ja tarjoudumme ilmoittamaan tästä seikasta lehdessämme joka kuukausi vuoden ajan. Olemme varmoja siitä, että muutkin maamme sanomalehdet tekevät julkaisijan pyynnöstä mielellään hänelle ja asialle saman palveluksen.

Sen, että maassa jo ilmestyy yksi suomenkielinen sanomalehti, ei pitäisi pelottaa. Päinvastoin sen levikin, joka kuuluu olevan jo tuhannen paikkeilla, luulisi rohkaisevan. On vanhastaan tunnettua, että kirjallisuuden runsaus ei suinkaan haittaa kunkin erillisen kirjan menekkiä vaan päinvastoin lisää sitä. Myös meidän maamme kokemukset osoittavat, että esim. sanomalehtien tuotto on noussut sitä suuremmaksi, mitä enemmän sanomalehtiä maahan syntyy.

Myös ensimmäisen Ajaan kuluja -vihon sisältö on sangen laadukasta. Ensimmäinen kirjoitus, ”Jacobin waellus” eli ”Neuvoja nourelle kansalle lähteisänsä pois isäinsä majoista, erittäin palkollisille” on tosin aivan liian kaunopuheista saarnaa pystyäkseen paljoakaan opettamaan. Mutta kenties kehotusten lämpö korvaa käytännöllisen sisällön puutetta. Lisäksi kirjoitus on sangen lyhyt. Toisen kirjoituksen alla on sanomalehdissämme usein esiintyvä nimimerkki S–n ja se kuuluu kirjoittajansa onnistuneimpiin tuotteisiin. Kirjoituksen nimi on ”Muutamia sanoja vanhimmille, jotka itse aikovat opettaa lapsiansa lukemaan”. Dialogimuoto sopii mielestämme rahvaalle erityisen hyvin, se tekee lukemisen helpoksi. Esitys todistaa kirjoittajan itse työskennelleen rahvaan opastamiseksi, eikä hänellä ole tapana jättää pois mitään mikä asian valaisemiseen kuuluu. Tämänkaltaisissa kirjoituksissa on nimittäin hyvä muistaa, että koskaan ei voi olla kyllin ymmärrettävä. Sen, joka onnistuu välttämään väsyttävän laveuden, voi katsoa siinä onnistuneen. Ja meidän mielestämme kirjoittaja on onnistunut. Seuraavat kaksi artikkelia käsittelevät oluenpanoa ja viisasta pässiä, molemmat ovat luullaksemme käännöksiä ruotsalaisesta ”Läsning för folket” -lehdestä ja viimeksi mainittu kirjoitus on lajissaan tunnustettu ja arvokas.

Kaikki nämä kirjoitukset on suomentanut herra Gustaf Lönnmark, kollega Vaasan yläalkeiskoulusta. Häneltä on mukana myös oma artikkeli ”Ihmis(?) sukukunnan historia, lyhykäisesti kokoonpantu”, joka tässä vihossa esittelee Mooseksen kertomuksen maailman luomisesta ja syntiinlankeemuksesta sekä Israelin kansan historian. Artikkeli ei mielestämme ole kovin onnistunut, yhteen koottuine tietoineen se on lähinnä kronologinen taulukko. Ja kun israelilaisten kohtalot aina tämän kansan tuhoon asti esitetään näin nopeasti, kirjoittajan on pakko mainita kaikki ne kansat ja niiden hallitsijat, jotka ovat vaikuttaneet juutalaisvaltioiden kohtaloihin. Lukijalle ei näistä muista kansoista ja hallitsijoista anneta silti vähäisintäkään tietoa. Jos haluaa kirjoittaa historiaa rahvasta varten, on uskallettava tyytyä helposti ymmärrettävään yleiskatsaukseen ja unohdettava kaikki täydellisyyden tavoittelu. Oikea järjestys olisi ehkä aloittaa sen kansan omasta historiasta, jolle kirjoitus on suunnattu ja vähitellen antaa synkroninen yleiskatsaus muiden kansojen ja maiden kohtaloista. Se olkoon sitä niukempi mitä vähemmän nämä kansat ja maat liittyvät oman kansan vaiheisiin. Vasta tämän jälkeen pitäisi siirtyä oman kansan historiaa edeltävään aikaan ja tältä pohjalta esitellä niitä kansoja, jotka ovat inhimilliseen kulttuuriin eniten vaikuttaneet. Mutta kaikki tämä on turhaa vaivannäköä, jollei lukijalla ole minkäänlaista maantieteellistä karttaa ja jollei kertomukseen liity edes lyhyttä kuvausta käsiteltävien maiden maantieteestä. Tätä tarkoitusta varten tarvitaan kolme karttaa: Suomen, Euroopan ja maailman kartat ja mehän tiedämme, että tällaiset kartat tästedes seuraavat Maamiehen Ystävän liitteinä. Vasta silloin, kun lukijan silmä ja mielikuvitus saavat jonkin kiinnekohdan kartan merkeistä, kykenee myös hänen ymmärryksensä järjestämään ne tapahtumat, jotka historiallinen kertomus jättää hänen mieleensä. Silloin kertomuksesta tulee hänelle mieltäylentävää opiskelua pelkkien sekavien muistitietojen sijaan.

Vihon loppuosassa on pieniä juttuja, joista pari on jokseenkin käsittämätöntä ja ainakin täysin asiaankuulumatonta. Barometrin kääntäminen ”painon-mitaksi” on todellinen kömmähdys. Julkaisijan lienee myös varsin vaikea sanoa, mitä hyötyä suomalaiselle talonpojalle on siitä opista, että hiomakiveä voi karaista kuumassa ”kivihiiliöljyssä”.

Kieli on ymmärrettävää ja jokseenkin puhdasta, vaikka luulemmekin, ettei oikeinkirjoitus kaikkialla saa armoa kielentutkijoilta. Sellaiset muodot kuin ”ajaan”, ”pojaaksi”, ”nouri”, ”nourelle” ovat liian paikallisia. Luultavasti tottumattomuus oikolukuun on aiheuttanut myös runsaasti painovirheitä, joskaan ne eivät ole kovin häiritseviä. Koska niistä seuraavissa numeroissa varmaankin päästään ja koska kieli on, kuten sanottua, puhdasta ja ymmärrettävää, niin kaikki valittaminen näistä asioista olisi kohtuutonta.

Luulemme tällä osoittaneemme, että jokainen rahvaan valistusta kannattava mies voi tyytyväisenä kehottaa rahvasta hankkimaan itselleen Ajaan kuluja. Kymmenen kopeekkaa hopeaa on erittäin halpa hinta neljän arkin kokoisesta vihosta, joka on sidottu ja varustettu värillisellä päällisellä. Hinta antaakin toiveita kehotusten tuloksellisuudesta. Julkaisija lupaa 4–6 samanlaista vihkoa vuodessa ja olisi erittäin valitettavaa, ellei rahvaan suopeus rohkaisisi hänen hyödyllistä yritystään, jonka kulut vasta varsin hyvä menekki pystyy peittämään.