Litteraturblad nro 9, syyskuu 1857: Ulkomaista kirjallisuutta suomalaisesta runonlaulusta ja suomalaisista

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.9.1857
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Ulkomaisessa kirjallisuudessa eivät nykyään ole harvinaisia teokset, jotka koskevat yleensä Suomen heimoa, erityisesti Suomen kansaa ja sen kansanrunoutta. Mainitsemme tässä pari sellaista, joihin meillä on ollut tilaisuus tutustua.

 

Runen finnischer Volkpoesie, gesammelt und übersetzt von D:r Julius Altman. Leipzig 1856. [Suomalaisia kansanrunoja, kerännyt ja kääntänyt tri Julius Altman]

 

Tämä kirja on enemmänkin erikoisuus kuin erityisen merkittävä. Se antaa kuitenkin uuden todisteen suomalaisen kansanrunon ulkomailla saavuttamasta huomiosta. Mutta se kaikki tuntuu kyllä kirjakaupan tapaiselta ”humpuukilta”.

Tekijä aloittaa esipuheensa:

Raikkaalla ja vapaasti virtaavalla pohjatuulella, joka näyttää maagisen henkäyksen tavoin pyyhkivän yli Suomen, on ollut myös ihmeen harmoninen vaikutus sen asukkaiden henkeen.

– – Mitään maata Euroopassa, poikkeuksena mahdollisesti Sveitsi, ei luonto ole niin runsain mitoin siunannut maalauksellisin maisemin kuin Suomea, tätä ylänkömaata, joka ylväänä ja majesteettisena kuin taikalinna kohoaa Itämeren Pohjan- ja Suomenlahdista. Sen rannikot koituvat usein äkilliseksi tuhoksi niille urheille merimiehille, joita sen vihreät saaret ja siniset salmet vetävät puoleensa kuin magneetti. Jättiläiskäärmeinä syöksyvät graniittiset vuorenharjanteet korkeista, pilviä hipovista vuorista syvyyksiin ja kastavat siipiensä reunan kalliosalmen kuohuvaan valkoiseen vaahtoon, jotka sadun tultasyökseviä lohikäärmeitä muistuttaen kiemurtelevat pitkin uhkaavan kallioista, villinä aukeavien rotkojen merkitsemää henkien ja sankareiden satumaata. jne.

Vaikuttaa todella siltä kuin tri Altman ei olisi koskaan nähnyt mitään muuta paikkakuntaa kuin Berliinin, missä hän on päivännyt esipuheen, ja sen ympäristön. Silti hän on ”vähäisen hipaissut” Suomen etelärannikkoa, tutustunut siellä kahteen hämäräperäiseen kirjalliseen merkkihenkilöön, ”suomalaiseen Serkkuun ja ruotsalaiseen Sohniin”, joiden edestä tekijä ”ei rohkene kohottaa salanimen verhoa”, mutta joiden nimet ”Venäjällä” lienevät maankuulut. Heiltä tekijä on osittain paikan päällä, osittain Moskovassa ja Berliinissä saanut vastaanottaa lisäyksiä kokoelmaansa, jonka syntytavasta hän haluaa kertoa toisaalla. Hän lainaa hyvin sekalaista kirjallisuutta, Porthanin Chroniconista Naisten kalenteriin ja Kalevalasta Stockflethin Lappalaiseen aapiseen.

Kokoelma jakaantuu kolmeen osastoon: Eeppisiin runoihin, lyyrisiin runoihin ja opettaviin runoihin. Ns. eeppiset ovat muutaman rivin pikku palasia, osaksi Kalevalasta lainattuja ilman että niissä silti voisi panna merkille mitään eeppistä. Lyyrisissä runoissa ei näytä olevan ainuttakaan runoa Kantelettaresta. Opettavat runot ovat enimmäkseen sananlaskuja, kuitenkin huolimattomasti valittuja. Tekijä ei liioin lainaa Kanteletarta ja Sananlaskuja kirjallisuusnäytteissään. On vaikea ilman perusteellista tutkimusta ratkaista, miten pitkälti kaikki tekijän esittämä todella kuuluu suomalaiseen kansanrunouteen. Ei ole syytä epäillä, etteikö tekijä olisi koettanut tarjota lukijoilleen kauneinta, mitä hän on suomalaisesta runosta löytänyt. Mukana on myös sellaista mikä kertoo sen suuresta kauneudesta. Mutta kääntäjän tietämys siitä on ollut liian rajoittunutta, jotta hän olisi voinut valita vapaasti, ja kokoelmaan on joutunut myös paljon keskinkertaista. Lisäksi parhaatkin, palasiksi pilkottuna ja kutistettuna, eivät voi tehdä lukijaan pysyvää vaikutusta. Siksi voikin toivoa, vaikka on ilahduttavaa että ulkomaalainen tekee tunnetuksi suomalaista kansanrunoa, että tehtävä osuisi taitavampiin käsiin. Käännösten kieli ja säkeet ovat melko helppoja ja vapaita.

 

Eri Kansojen Runoja, N. Bergin käännös – on laajan, tässä luonnollisesti venäjästä käännetyn, Moskovassa 1854 ilmestyneen teoksen otsikko. Julkaisija on koonnut ja venäjäksi kääntänyt tähän joukon runoja 26 eri kielestä. Ne on järjestetty lyyriseen ja eeppiseen osastoon, kussakin jotakuinkin kielten sukulaisuuden mukaan. Lyyrisessä osastossa, joka alkaa sanskritinkielisellä runolla ja päättyy kalmukkirunoon, on saanut paikan myös neljä suomalaista kansanrunoa. Kun joka kansanheimon runot on painettu alkuperäiskielellä ja sen kirjaimin, niin että näytteitä löytyy sanskritista, arabiasta, persiasta, tataarista, armeniasta ym. kirjoituksesta ja runosta, on teos ilman muuta kiintoisa kielentuntijalle, kirjallisuushistorioitsijalle ja esteetikolle. Hinta 2 ruplaa on erityisen edullinen 39-arkkisesta teoksesta, jossa on niin vaihteleva ja kallis painoasu. Teos osoittautuu erittäin huolellisesti toimitetuksi ainakin niillä kielillä, joista voimme sitä arvioida.

Eeppiseen osastoon sisältyy myös ruotsalaisia kansanrunoja, viisi balladia, sekä muutamia norjalaisia ja tanskalaisia.

Suomalaisista runoista esiintyy kaksi: Minun sulhani soassa ja Oman on virret oppimani Kantelettaresta. Kaksi muuta, Konsa meillä kosiat käyvät ja Tuo on mies me’estä tehty, on arvostelijan tietojen mukaan painettu tässä ensimmäisen kerran. Julkaisija mainitsee, että ne kaikki on hänelle luovuttanut herra Grot, osa on herra Grotin muistiinmerkitsemiä suullisen perimätiedon mukaan, ja siten nämä molemmat viimeksi mainitut kuulunevat tähän luokkaan.

Koska Kantelettaressa on runsaasti niin kauniita runoja, että ne kunnialla voidaan asettaa minkä kansanlaulun rinnalle tahansa, olisi ollut todella toivottavaa, että julkaisija olisi voinut paremmin valita runot tällaiseen kokoelmaan, johon pitää luonnollisesti koota niistä kauneimmat. Sillä Kantelettaresta lainatutkaan eivät ole niitä kaikkein kauneimpia, ja molempia muita leimaa jo kielen osalta vähäinen omaperäisyys. Konsa meillä kosiat käyvät on, kuten tekijä huomauttaa, täynnä venäjän sanoja. Luultavasti se on merkitty muistiin Pietarin lähellä. Tuo on mies jne. on taas kieleltään ruotsittunut, kuten sanoissa ”sokeri”, ”hattu”, ”tanssi”.

Jokaisen suomalaisen täytyy kuitenkin olla hyvin kiitollinen herra Grotille, jonka rakkaus kirjallisuuteen ulottuu myös suomalaiseen. Harva lukijamme tuskin on tietämätön siitä, että valtioneuvos Grot, joka venäjän kielen ja kirjallisuuden professorina kuului monta vuotta maan yliopistoon, on nykyään toimessa keisarillisten prinssien opettajana. Hänen epätavallisen laajat tietonsa modernista kirjallisuudesta, hänen vakava tieteen ja kirjallisuuden rakkautensa ylipäänsä, hänen vapaamieliset ponnistelunsa niiden hyväksi ja hänen humaani olemuksensa säilyy täällä Suomessa jokaisen kunnioittavassa muistissa. Kunpa hän puolestaan olisi vienyt mukanaan kiinnostuksen ei vain suomalaiseen kansanrunoon vaan myös Suomeen ja Suomen kansaan.

Käännösten laadusta emme voi langettaa mitään arvostelua. Esimerkkinä siitä, että kääntäjä on menetellyt vapaammin, mainittakoon, että ruotsalaisessa runossa:

 

Det bodde en konung allt uti England, / Hörde jag en liten fogel sjunga – / Och två unga döttrar och mör hade han, / För nu står skogen i blomma.

 

on säkeet käännetty ympäri, ja tämä ensimmäinen säkeistö kuuluu käännöksenä:

 

Vår skog ånyo grönskar / Och sjöng en liten fogel – / Lefde och var en kung mellan hafven, / Han hade två unga döttrar.

 

kaksi viimeistä säettä samoin riimiin päättyen. On helppo huomata, että runon luonne muuttuu tämän kääntämisen vuoksi. Julkaisija on liittänyt käännökseen pitempiä tai lyhyempiä valaisevia huomautuksia.

Toimitus on mainittujen teosten julkaisijalle kiitoksen velkaa saamastaan kappaleesta, ja on samoin hyvin kiitollinen herra professori Daalle Kristianiasta [Oslosta] hänen lähettämästään teoksesta:

 

Om forholdet mellen det gamle og ny fastlands urbeboere af Ludvig Kr. Daa. Christiania 1857. [Vanhan ja uuden mantereen alkuasukkaiden välisestä sukulaisuudesta.]

 

Kirjoituksella, joka on eripainos skandinaavisten luonnontutkijoiden pöytäkirjoista Norjan pääkaupungin kokouksesta 1856, on aiheenaan filologinen selvitys Pohjois-Amerikan intiaanien ja Aasian altailaiseen kansanheimoon kuuluvien kansojen sukulaisuudesta.

Prof. Daa perustaa tutkimuksensa suureksi osaksi Castrénin matkakuvauksiin, hänen mytologian luentoihinsa ja kielioppiteoksiinsa, joista kuitenkin vain samojedin kielioppi näyttää olevan tekijälle tuttu, hän on ainakin sitä käyttänyt. Herra Daa liittää tämän teoksen Riggsin erään Amerikan intiaaniheimon ”Dakota-kielestä” tekemään teokseen, joka on ainoa perusteellisempi näiden kansojen kieli-idiomeja koskeva teos.

Tekijän kielitutkimukset eivät koske kieliopin muotoja vaan kirjainoppia ja äänteiden samankaltaisuutta. Hän liikkuu siis kentällä, jota ankarammat filologit pitävät niin risteysten halkomana, että vaeltaja siellä helposti joutuu harhaan. Myös ei-filologista nämä kirjainmuutokset ja -vaihdokset tuntuvat niin moninkertaisilta, että siirtyminen niistä sanan samankaltaisuuksiin on miltei rajatonta.

Erityisen kiinnostavaa on se, mitä tekijä esittää yleensä luonnonkansojen kielen kehittymisestä, siitä helppoudesta, jolla uusi kielimurre muodostuu muutaman perheen ahtaassa piirissä. Jonkin verran sivistystä saaneen kansan keskuudessa, jolla on kirjakieli ja kehittyneemmät yhteiskuntaolot, valvotaan kieltä ja sen mainetta yleisenä asiana. Sivistystä vailla olevissa yhteisöissä heimo jakaantuu perheisiin, jotka elävät ilman vilkasta kosketusta toistensa kanssa, ja uusia perheitä syntyy ja leviää. Ne kaikki voivat vapaasti muuttaa ja kehittää kieltä mielensä ja tarpeensa mukaan. Yksilöä ymmärtävät helposti läheiset, perhettä muut yhdessä asuvat perheet. Kukaan ei tunne tarvetta tulla ymmärretyksi laajemmissa piireissä. Siten tekijä selittää lukuisten pohjoisamerikkalaisten heimojen eri kielten synnyn. Ne kaikki ovat pelkkiä metsästäjiä, ja elävät siksi kaukana erillään toisistaan. Pohjoisaasialaisten kansojen paimentolaiselämä, poronhoito määrää jo olinpaikat ja luo suuremman yhteenkuuluvuuden. Lisäksi Venäjän valta on Aasiassa pakottanut vanhat vihollisheimot rauhalliseen yhteiseloon, mitä Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa ei voitu saada aikaan – ja jota siirtolaiset eivät tarkoituksella edes yrittäneet saada siellä aikaan. Sillä heidän edukseen on aina ollut, että villit heimot ovat tuhonneet toisiaan.

Kiintoisaa on myös se, mitä tekijä esittää Pohjois-Aasian kansojen ja Amerikan alkuasukkaiden välisistä samankaltaisuuksista mitä tulee käsityksiin, toimiin ja tapoihin sekä yhdyskunnan perustamiseen.

Tuo käsitys jolle hän perustaa tutkimuksensa, on se muiden jo aiemmin lausuma mutta vähemmän todisteltu, jonka mukaan Pohjois-Amerikka on asutettu Aasiasta varsinkin Aleuttien saarten kautta. Ajatuksiaan ja etenkin filologisen osan todisteluja tekijä on selvittänyt myös useissa tutkimuksissaan, joita on julkaistu englantilaisissa aikakauslehdissä.

J. V. S.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: