[Lisäys Pohjolan tautihistoriaan], kirjoittanut Immanuel Ilmoni, 1. osa, Hki 1846

(hinta 1 hopearupla)

Koska tämä teos historiaa käsittelevänä edustaa sitä tieteenalaa, joka kaikista tieteistä helpoimmin on suuren yleisön käsitettävissä, sen arvioiminen on mielestämme paikallaan tässä lehdessä. On myös ilo vakuuttaa, että jokainen sivistynyt lukija lukee sen läpi kiinnostuneena. Herättäväthän ihmiskunnan onnettomuudet ja surut yhtä lailla mielenkiintoa kuin sen menestyksen kruunaamat saavutuksetkin. Sitä paitsi suomalaisen lukijan vangitsee myös kiinnostus isänmaan menneitä vaiheita kohtaan. Ja kirjoittaja on käsitellyt aihettaan niin huolellisesti ja taitavasti, että verraten niukka aineisto on antanut tilaisuuden sekä tietoja avartaviin pohdiskeluihin että mielenkiintoa ylläpitäviin kuvauksiin.

Väitetään, että nämä kuvaukset, joiden laatimiseen kirjoittaja on uhrannut paljon vaivaa, saisivat vielä aivan erityisen merkityksen juuri nykyajan kannalta. Monien merkkien ja ihmeiden, tulivuorenpurkausten ja maanjäristysten kasvaneen tiheyden, hirmumyrskyjen ja tulvien, kasvien ja eläinten tautien, yleistyneiden katovuosien sekä ihmisten keskuudessa aikaisemmin liikkuneiden lievempien kulkutautien ja lopuksi eräiden luonnonvaraisten eläinlajien levottomien uusille asuinpaikoille suuntautuneiden vaellusten – tämän kaiken perusteella pyritään nimittäin ennustelemaan tulossa olevaa ruttotautia, jonka kaltaiset ovat toisinaan aikaisemmin koetelleet kaikkia maailman seutuja. Tuollaiset ennustukset ovat toki riippuvaisia kahdesta tunnetusta ehdosta. Koska ne perustuvat luonnon tapahtumien havainnoimiseen, niitä ei kuitenkaan ole syytä halveksia. Ja salaisuuksiin vihkimätönkin voi asiaa pohdittuaan helposti hyväksyä tiedemiehen mielipiteen, että mainitunlaiset tuhoisat taudit ovat jonkin koko maailman elollista kokonaisuutta koskevan varsin epätavallisen muutosprosessin ilmauksia; juuri tästä syystä ne saattavat olla luonnollisella tavalla yhteydessä muihin maan sisuksissa ja sen pinnalla tapahtuviin epätavallisiin ilmiöihin. Teoksen käsillä olevaan osaan sisältyy kuvaus tuollaisesta rutosta, nimittäin 1300-luvun mustasta surmasta, ja tämä kuvaus vie kirjasta lähes kolmanneksen.

Kiinnitämme huomiomme tähän asiaan, koska teoksen tämän osan aihepiiri tarjoaa enemmän hyödyllistä tietoa kuin sen muu sisältö. Tuollaisten yleisten onnettomuuksien esittäminen nimittäin opettaa ihmisen pitämään omaa maanpäällistä elämäänsä vähäpätöisenä asiana ja ymmärtämään, ettei hänen oma tuhoutumisensa eikä hänen omaistensa tuhoutuminen ole koko maailmaa koskettava onnettomuus. Ihmisen joka tapauksessa lyhyen eliniän pitäisi yleensäkin muistuttaa hänelle, ettei hänen pitäisi pitää kovin tärkeänä kymmenkuntaa vuotta sinne tai tänne. Ja jos hän ruton raivotessa havaitsee tuollaisen vuosiensa vähenemisen todennäköisemmäksi kuin muulloin, tämä merkitsee itse asiassa vain hyvin vähän. Tavallinen itsekeskeisyys yllyttää pelkäämään kuolemaa, ja sen ohessa taikausko pitää tavallisesti tuollaisia yleisiä onnettomuuksia maailman viimeisiä aikoja, kaikkeuden odotettua tuhoutumista merkitsevinä tapahtumina; ja tällainen usko, jonka pitäisi vähentää pelkoa, koska ihmisen luulisi pystyvän helposti jakamaan koko sukukuntaa kohtaavan onnettomuuden tavallisesti kuitenkin lisää sitä. Niinpä saattaa olla hyödyllistä oppia menneiden aikojen historiasta tietämään, miten ihmiskunta on kokenut niin katkeria kohtaloita, ettei kauhistuneinkaan mielikuvitus kykenee maalaamaan niitä pelottavammiksi. – Tuollainen kohtalon kolhu oli myös musta surma; eikä kirjoittaja ole puolestaan säästellyt värejä kuvaillakseen sen tuhotyötä kunnollisesti.

On helposti käsitettävissä, että mitoiltaan noin suuret tapahtumat säilyvät jälkipolvien muistissa paremmin kuin kaikkina aikoina tavalliset tautien tuhot. Niinpä myös tämän teoksen kirjoittajalla on ollut käytettävissään runsaammin aineistoa juuri mainitun taudin historiaan kuin muina aikoina yleisten tautien kuvaamiseen. Eikä yleensäkään voida odottaa, että tiedot niistä etäisistä ajoista, joita kirjoittaja tässä teoksensa osassa kuvaa, olisivat kovinkaan perusteellisia. Teos ei nimittäin ulotu pitemmälle kuin 1400-luvun loppuun. Seuraavien osien lähdetiedot ovat epäilemättä runsaampia ja varmempia. Kun otetaan huomioon, että tautiolot ovat olleet erilaiset eri aikoina, että erinäisiä entisaikojen tauteja esiintyy nykyisin vain harvoin, kun taas aikaisemmin tuntemattomia on tullut niiden sijaan, havaitaan helposti, että tautien historia voi olla hyvin avartavaa lukemista sellaisillekin henkilöille, jotka eivät etsi siitä lääkärintoimessa tarpeellista kokemusta. Tässä yhteydessä tautien yhteydet maapallon mullistuksiin eivät kuitenkaan ole yhtä kiinnostavia kuin niiden riippuvuus kansojen sivistystason kehityksen eri vaiheista. Tiedot maailman mullistuksista ovat nimittäin enemmän tai vähemmän arvauksia ja perustuvat toisistaan erillisiin ilmiöihin, joiden oletetaan olevan yhteisen syyn seurauksia. Jos tutkija taas pystyy osoittamaan joidenkin yleisesti havaittavien tautiolojen olevan riippuvuussuhteessa kansojen sotaisiin tai rauhanomaisiin kosketuksiin, niiden asuinsijojen vaihtumiseen, maanviljelyn edistymiseen, lakien, tapojen ja elämäntavan muutoksiin, hän voi tavallisesti perustella todisteluaan kiistattomilla historian tosiseikoilla. Eikä kukaan kiistäne sitä, että tämä viimeksi mainittu näkökanta on sangen paljon kohottavampi henkisesti, koska se avaa uuden näköalan ihmishengen voimaan hallita luonnon voimia, kun ensiksi mainittu taas luo vain painostavan tunteen ihmisen olemisesta fyysisten voimien armoilla.

Varsin harvoilla lienee sellaista erikoisasiantuntemusta, joka oikeuttaisi arvostelemaan kirjoittajan esittämiä asiatietoja. Käsillä oleva osa sisältää myös vain harvoja esitettyihin yksityiskohtaisiin tietoihin perustuvia yleisiä päätelmiä; siitä syystä tässäkään mielessä ei voi esittää huomautuksia. Mitä tulee esitystapaan ja tyyliin, rohkenisimme huomauttaa, että toisinaan tarpeeton laveasanaisuus ja toisto hämärtävät yleiskatsauksellisuutta. Meidän mielestämme kirjoittaja olisi myös voinut välttää latinankielisten termien ja yleensä vieraiden sanojen käyttöä; sillä tavoin teos olisi ollut suurelle lukevalle yleisölle hyödyllisempi. Uudistamme tämän johdosta usein toistetun muistutuksen, että suurimmat tiedemiehet ovat vastanneet ajan vaatimuksiin etsimällä itselleen yleisöä myös asiantuntijoiden piirin ulkopuolelta ja että heidän esimerkkinsä toki pitää pystyä karkottamaan entisaikojen ennakkoluulo, jonka mukaan yleistajuinen kirjoittaminen alentaa tieteen arvoa. Kyseessähän ei toki ole myönnytysten tekeminen totuuden oikeasta käsittämisestä eikä todistelumenetelmästä, johon tieto totuudesta perustuu, vaan pelkästään tämän tiedon levittäminen mahdollisimman laajoihin piireihin.

J. V. S.