Suomi. Tidskrift i fosterländska ämnen 1857. Helsinki 1858

Tällä vuosikerralla on edellisen tavoin ansiona, että se on suurimmaksi osaksi koottu suomenkielisistä kirjoituksista ja kuvauksista. Asiaan myös kuuluu, että isänmaallisia aiheita käsitellään isänmaan kielellä ja että siitä esimerkkinä on Aikakauskirja, joka ilmestyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimissä.

Suomenkielisten kirjoitusten joukossa ovat August Ahlqvistin kolmas ja neljäs matkakertomus. Meidän on pyydettävä lukijalta anteeksi laiminlyöntiämme, ettemme ole aikaisemmin hankkineet tämän lupaavan maanmiehen neljättä matkakertomusta, joka saapui jo huhtikuussa. Julkaisemme alempana tämän hänen uusimman matkakertomuksensa, aiempaan tapaan katkelmana, jotta emme riistä arvoisilta lukijoilta huvia saada seikkaperäisempiä tietoja alkuperäisestä.

Edelleen tämä nide sisältää kirjoituksen Vaehaen suomalaisista sukunimistae, W. Kilpisen kirjoittama, kuten omalaatuisesta vokaalien oikeinkirjoituksesta havaitaan. Kauppakaari ja maakaari Elias Lönnrotilta, saman tekijän Suomalaisia kielioppisanoja, Ahlqvistin Venäläisiä sanoja suomen kielessä, Y. Koskisen Todistuskappaleita Nuija-sodan historiaan, saman tekijän Pohjan maan asuttamisesta ja A. Blomstedtin Vältvääpeli Rothin urotyöt.

Tunnustaen suuren arvon, joka E. Lönnrotin aloittamalla uudella käännöksellä vuoden 1734 laista varmasti on ei vain kirjallisessa vaan myös sosiaalisessa mielessä, on erityisen ansiokkaana ja kiintoisana erikseen mainittava herra Forsmanin (Y. Koskisen) tutkimus Pohjanmaan asuttamisesta. Tekijä itse ei pidä sitä aihetta tyhjentävänä vaan herätyksenä ja johtolankana lisätutkimukselle. Hänen kokoamansa ja julkaisemansa tiedot ovat kuitenkin jo itsessään melko opettavaisia, hänen kritiikkinsä ennakkoluulotonta ja seikkaperäistä ja myös arvaukset siellä missä tieto loppuu tavallisesti melko terävä-älyisiä.

Tekijän käsitystä Pohjanmaan historiassa kuuluista ”pirkkalaisista” voidaan pitää ensimmäisenä, joka antaa historiallisen pohjan ellei nimelleen niin ainakin heidän asemalleen ja toiminnalleen. Tärkein heitä koskeva virhe näyttää olevan siinä, että heitä on pidetty kauppiaina, joiden muodostama kauppaseura rikkaudellaan ja mahdillaan vähitellen kohosi Pohjois-Suomen ja -Ruotsin väestön sortajaksi. Tästä käsityksestä lähtien on syystä pidetty uskomattomana, kuten osa on otaksunut, että Pirkkalan pitäjän asukkaat olisivat jo viisi vuosisataa sitten ja aina 1500-luvun alkuun asti olleet sellaista kauppaa käyvää sukua, että he kaupallaan olisivat alistaneet koko Pohjanmaan rannikon. Sellaista olettamusta vastaan nimittäin sotivat sekä hämäläisten tunnettu silloinen sivistyksen tila kuin se mielivaltainen edellytys, että juuri pirkkalalaiset olisivat muita heimolaisiaan enemmän olleet niin tavattoman lahjakkaita kauppiaita. Samoin olisi yhtä kummallista, ettei tästä taipumuksesta ja tavasta olisi säilynyt jälkeäkään itse Pirkkalan seudulla. Eikä edes tiedetä, että pirkkalaisten ollessa täydessä toiminnassa pohjoisimmassa Suomessa heidän kotona olevat veljensä olisivat harjoittaneet yhtään muita hämäläisiä menestyvämpää kauppaliikettä. Siksi on ollut aivan luonnollista, että moni on hylännyt koko olettamuksen pirkkalalaisten kauppahankkeista ja ratkaisematta lainkaan kyseisen kauppaseuran syntyä ja alkuperää olettanut nimen juontuvan ruotsin birkistä, birckerättistä.

Tekijä lähtee nyt liikkeelle aivan toisesta käsityksestä. Hän on syystäkin sitä mieltä, että pirkkalaiset eivät ole olleet maakauppiaita vaan vakituisia maanviljelijöitä ja ensimmäisiä suomalaisia siirtolaisasukkaita Pohjanmaan rannikolla. Tutkimukset johtavat hänet päättelemään, että he ovat helpoimmin lähteneet liikkeelle Kokemäenjoen seudulta. Silloisen kristityn ja maanviljelyä harjoittavan Suomen äärirajalla asuvina he valtasivat muiden samanlaisissa oloissa elävien hämäläisten ja savolaisten tavoin vielä viljelemättömät pohjoiset seudut erämaikseen metsästykseen ja kalastukseen. Näissä erämaissa kuljeksivat silloin lappalaiset, joilta suomalaiset ottivat veroja turkiksina ym. Vähitellen nämä veronkantajat muuttivat kauemmas pitkin rannikkoa asettuen asumaan Pohjanmaalle. Ja kun Ruotsin valta vakiintui, he saivat tehtäväkseen kantaa lappalaisilta veroa myös kruunulle, ts. antaa kruunulle osan kantamistaan veroista. Sillä tavoin laillistettiin olotila, ja siirtolaiset järjestivät keskenään oikeudet ja tavan kantaa lapinveroa. Nyt tuntuu luonnolliselta, että veronkeruumatkoillaan he alkoivat myös harjoittaa kauppaa lappalaisten kanssa. Tekijä olettaa myös, että lopulta veronkantajat saattoivat olla vain kauppiaita ja veronkerääjiä harjoittamatta maanviljelyä. Jo aiemmin, kun maan lohkominen oli pirstonut kannetut vero-osuudet, he olivat sopimuksella luovuttaneet kantamisen eräiden suurempien osakkaiden tarjouksesta. Kustaa I:n aikaan oli kantomiesten suhde lappalaisiin turmeltunut raskaaksi sorroksi, niin että tehtyjen valitusten seurauksena veronkanto otettiin seuralta pois ja annettiin erityisille kruunun veronkantajille.

Kehotamme lukijaa etsimään todisteita itse tutkimuksesta ja siinä lainatuista teoksista ja asiakirjoista. Haluamme vain mainita, että Etelä-Pohjanmaan suomalaiset ovat todistettavasti hämäläisiä ja että hyvällä syyllä Pohjois-Pohjanmaan, Kemin ja Tornion asukkaita voidaan pitää ainakin osaksi syntyperältään hämäläisinä. Kuten tunnettua, heidän keskuudessaan elää yhä viimeksi toimineiden pirkkalaisten tottumus kauppaan ja osteluun. Näiden pohjoiseen muuttaneiden hämäläisten omaperäistä luonnetta voinevat selittää uusi asuinpaikka rannikolla ja ehkä sortavan feodaalivallan täydellinen puuttuminen.

Tutkimuksesta ei käy selville, miten pitkälle tekijä pitää myös Ruotsin Norrbottenia aina Piitimeen asti asuttaneita pirkkalaisia suomalaisina. Uskottavalta näyttää, että hän katsoo heidän saaneen jakaa nimen viimeksi mainittujen kanssa, koska heillä oli samanlaiset suhteet lappalaisiin. Koska Ruotsin puoli oli viljelty jo aikaisemmin kuin Suomen puoli, on kuitenkin arveluttavaa, että ruotsalaiset lappalaisrajan asukkaat siten olisivat lyöttäytyneet yhteen myöhempien suomalaisten kanssa.

Nimen alkuperää tekijä ei näytä haluavan ratkaista varmasti. Melko todennäköiseksi hän osoittaa, että sen varhaisin muoto on ollut pirkalaiset. Alkuperän hän sitä vastoin jättää ratkaisematta, vaikka pitäjännimen lisäksi hän esittää vanhemman kylännimen Pirkala Kokemäenjoen pohjoispuolelta.

Esitetyssä käsityksessä Pohjanmaan varhaisimmasta asuttamisesta lukija jää epäilemättä kaipaamaan jotain kainulaisista, kveeneistä. Tekijä ei ole jättänyt näkyvistä kysymystä heidän olemassaolostaan ja kohtaloistaan. Heistä olevat harvat perimätiedot osoittavat, että heidät on tungettu Pohjanlahden länsirannalta pohjoiseen ja itään. Tekijä osoittaa heidän nimensä hävinneen jo varhain ja sulautuneen lappalaisiin, niin että on epävarmaa, ovatko he ensinkään kuuluneet Suomen heimoon vai olleet vain haara lappalaisten kansaa.

Myös tekijän esitys ruotsalaisten siirtolaisuudesta Pohjanmaalle, minkä hän katsoo tapahtuneen myöhemmin kuin muuton Satakunnasta ja Hämeestä, on yhtä omiaan herättämään kiinnostusta, vaikka tässä osassa varmat tiedot ovat niukempia ja suurempi ala on vapaana olettamuksille. Hän tietää sekä ruotsalaisen että suomalaisen kansan parissa edelleen olevan perimätietoja, joiden kerääminen ja muistiin merkitseminen on tähän asti kyllä paljon laiminlyöty. Nykyisin ruotsinkielisten seutujen paikannimistä saatua todistetta niiden aiemmin suomenkielisestä väestöstä täytyy pitää täysin riittävänä. Kiintoisaa on myös huomata, että suomenkielinen kansanosa on ollut niin voimallista, että se on kyennyt toisin paikoin valloittamaan takaisin ruotsalaisten valloittamia maita, joista suomalaiset ovat tunkeneet ruotsalaiset pois. Samaan aikaan ruotsalaiset siirtolaiset Kokkolasta Kristiinankaupunkiin ovat jakaneet Pohjanmaan hämäläiset asukkaat erikseen pohjoiseen ja eteläiseen ryhmään. Niiden välisen tilan täytti vielä paljon myöhempi muutto Savosta, joka on vallannut maan sisäosat Maanselän rinteitä pitkin ja Oulun ja Kokkolan välillä tunkeutunut jopa rannikolle saakka1.

Hyvin kirjoitetun tutkimuksen ansiota lisää tunnontarkkuus, jolla tekijä on erottanut historiallisen todistelun pelkästä arvailusta, sekä hänen vaatimattomuutensa esittää tutkimuksensa vain herätteenä ja johtolankana jatkotutkimuksiin.

On tunnustettu historiallinen oppi, että kahden tai useamman heimon yhteensulautuminen edistää sivilisaatiota ja järjestynyttä yhteiskuntamuotoa. Aikakirjat näyttävät jopa osoittavan, että sellainen on oleellinen ehto korkeamman kansallisen elämän syntymiselle. Kreikka ja Rooma saati Euroopan uudemmat valtiot laskevat syntynsä muukalaisten maahanmuutoista ja uusien kansojen väkivaltaisista tunkeutumisista kyseisten maiden alkuperäisen väestön keskuuteen. Tosin erilaiset sivistysasteet vaikuttivat silloin yhteensulautumiseen, niin että sivistyneempi kansa antoi vähemmän sivistyneelle kielensä ja instituutionsa, kun taas jälkimmäisen reaktio tavallaan muovasi ja kehitti niitä edelleen. Niinpä melkein kaikkialla näkee hallitsevan heimon ja alamaisen heimon, jotka aikojen kuluessa ovat sulautuneet yhteen samanlaisin oikeuksin ja samalla yhteiseen kieleen ja sivistykseen. Mutta ilmenee myös, kuten näyttää luonnolliselta, että edistyminen tähän päämäärään on riippunut molempien kansojen lähiheimolaisuudesta. Sillä silloin kun se puuttuu, myös molemminpuolisen vaikutus jää pakosta vähäisemmäksi ja sulautuminen vaikeutuu – kuten historia opettaa – usein jopa niin, että sulautumisen asemesta mahtavampi heimo hävittää heikomman juurineen.

Samaa mikä muualla on tapahtunut suurena, tapahtuu vielä tänä päivänä pienenä täällä Suomessa ja Pohjanmaalla. Ruotsalaiset ja suomalaiset elävät toistensa kanssa sekaisin melkeinpä toisiaan koskettamatta, kieleltään ja tavoiltaan melko erillään. Lienee aika vähäistä se, mitä toinen puoli on omaksunut toiselta. Kummankin erillisyys on ilmennyt myös siinä, että avioliitot ruotsalaisten ja suomalaisten kesken ovat epätavallisia. Sen mitä ruotsalaisista tavoista ja ruotsin kielestä on tullut suomalaiselle rahvaalle, sen se on lainannut herrasväeltä ja oppinut kaupungeista, ei vastaanottanut ruotsalaisilta siirtolaisilta. Pohjanmaalla on kuitenkin herrasväen vaikutus ollut suhteellisesti pienempi, koska kaikki maa kuuluu talonpojalle, seurakunnat ovat suuria ja virkamiehiä vähän. Myös harvoilla kaupungeilla Kokkolan pohjoispuolella on ollut omalaatuinen suomalainen leima. Niissä ei, kuten Suomen muissa kaupungeissa, ole ollut häpeäksi puhua maan kieltä. Suomenkielinen pohjalainen on myös yleensä itsenäisempi ja ylpeämpi kuin Savon ja Hämeen talonpoika. Hän on yritteliäämpi ja toimeliaampi taloudessaan, hänen kunnallisasiansa ovat paremmalla tolalla ja hän osallistuu niihin vilkkaammin, osoittaa yleensä hyvää halua ja taipumusta itsehallintoon. Olemme yllä esittäneet yleisinä pidetyt syyt pohjalaisen omalaatuiseen luonteeseen, meren läheisyys, virrat, herravallan puuttumisen. Mutta näyttää ilmeiseltä, että myös Suomen eri heimojen sekoittuminen on aiheuttanut kitkaa eri traditioiden ja tapojen kesken. Herra Forsmanin olettamusten puolesta puhuu se, että vielä nykyään se osa väestöstä, jonka hän katsoo syntyperältään olevan maan ensimmäisiä asukkaita, samalla kertaa siirtolaisia ja valloittajia, on liikkuvampaa ja vireämpää. Se on varmasti myös sitä, joka on etupäässä täyttänyt rikosjuttujonot, kun taas se osa, joka laskee syntyperänsä Savosta, on ilmentänyt hiljaisempaa luonnetta sekä hyvässä että pahassa.

Kuten tunnettua, suomen kieliopin eri kirjoittajat ovat terminologiassa poikenneet toisistaan. Olisi toivottavaa, että tässä saataisiin aikaan yhdenmukaisuus, ja E. Lönnrotin asiaankuuluvien käsitteiden esitys pyrkii saamaan aikaan sopimuksen tulevaisuutta varten. Kiistatonta on se, mitä tekijä sanoo suomalaisten keinosanojen hyödystä ja välttämättömyydestä kaikessa sellaisessa, mistä voi tulla suuremman yleisen tiedon kohde (– ja siihen kuuluu epäilemättä myös suomen kielioppi). Mutta eikö antiikin terminologian poistyöntämistä voi pitää vahingollisena juuri siksi, että siten ulkomaalaiselta viedään kyky lukea tieteellisiä teoksia suomen kielellä. Kestää varmaan kauan, ennen kuin kukaan muukalainen osoittaa siihen halua ja tuntee siihen tarvetta. Se koituu Suomen tieteellisesti sivistyneille omaksi vahingoksi, kun Euroopan kirjallisuuden yleinen terminologia vaatisi silloin erityiset opinnot. Oppikoululle tulee siksi yksinomaan suomalainen terminologia erittäin epäkäytännölliseksi, jopa suomen kieliopissa, jos se muuten koskaan saa oikean paikkansa opetuksessa ja johtaa kieliopintoihin. Oppilas, joka on oppinut, mitä ”nimisana” ja ”tekosana” tarkoittavat, mutta ei tietäisi, mitä nomen ja verbum tarkoittavat, saisi viimeistään ylioppilaana aloittaa kurssinsa alusta.

Muuten teknisten käsitteiden kääntäminen on vaikeaa. Käyttö on vakiinnuttanut monia sellaisia, joiden etymologia tuskin vastaa niiden teknistä merkitystä. Niiden kääntämisessä voi tietysti menetellä samalla tapaa ja esim. suomentaa käsite ottamatta huomioon suomen sanan soveltuvuutta asian ilmaisuun, tai menetellä päinvastoin ja vapaasti muodostaa käsite niin, että se esittää määritelmän. Hyviä syitä voidaan esittää kummallekin menettelylle. Jälkimmäinen on epäilemättä järkevämpi. Mutta edellisellä on se etu, että pitämällä kiinni vanhasta antiikin terminologiasta se ei aiheuta sekaannusta käsitteiden opettelussa ja käytössä.

Kyseisen käsitteistön kritiikin jätämme niille, joita se lähemmin koskee. Jotkut nimitykset vaikuttavat liian yleisiltä ja epämääräisiltä, esim. jatke, agglutinaatio, lisääntö, attribuutti, toiset melko vaikeilta käsittää esim. tekiö tai olio, persoona.

Y. K:n julkaisemien neljän vanhan nuijasotaa koskevan asiakirjan joukossa on suomenkielinen kirjoitus herttua Kaarlelta Suomen rahvaalle, jolla sekä sisällöltään että kieleltään on yleistä mielenkiintoa.

Herra Blomstedtin kertomuksella kenttävääpeli Rothin matkoista ja sotahankkeista lienee ensimmäinen tarkka ja yhtenäinen kuvaus tästä Suomen sodan välikohtauksesta. Tekijä on hankkinut tietonsa osaksi Rothin sotaretken osanottajilta, osaksi muiden aikalaisten suusta siltä seudulta, joka oli sen tapahtumapaikkana. Esitys on yksinkertainen ja lyhyt. Se olisi ehkä voinut olla vähän yksityiskohtaisempi ja maalailevampi. Varsinkin sellaisen pikkusodan kuvaus voittaa menemällä yksityiskohtiin. Paikka, toimivien henkilöiden luonteet, heidän ulkoinen käyttäytymisensä, taistelukenttä kahakoineen muutaman kymmenen soturin kesken, yölliset retket ja hyökkäykset ym. – se kaikki tarjoaa yhtä laajan kentän taidolle kuljettaa kynää kuin taidolle liikuttaa sivellintä.

Hra Ahlqvistin luettelo venäjän sanoista suomen kielessä jättää monta syytä huomautukseen. Esitettyjä sanoja ei todella ole monta. Mutta me emme epäile, että vertaamalla suomea ruotsiin ja muihin indoeurooppalaisiin kieliin vähitellen järkeilisi olemattomiin suomen kielen in totum & tantum [kokonaisuudessaan]. Herra Ahlqvistin mukaan suomalaisilla tuskin olisi omaa nimitystä yhdellekään ainoalle värille. Mutta kielellä, jolla ei ole nimeä kaikista aistikvaliteeteista pinnallisimmalle, ei myöskään hevin voi olla omia sanoja ilmaisemaan muutakaan. On miltei huvittavaa, että hra A. sentään katsoo venäläisten lainanneen yhden sanan suomesta, ja se sana on vitsa. Enemmän complaisant [huomaavainen] voi tuskin enää olla! Nervander esitti kerran ihmeenä, että suomalaisilla ei ollut omaa son- eikä gosse-sanaa vastaavaa sanaa, vaan ruotsista lainattu pojke, joka oli muuttunut pojaksi. Siitä hän katsoi ilmiselvästi seuraavan, että muinaissuomalaisilla ei ollut lainkaan poikia vaan pelkkiä tyttäriä – vaikka myös tytär, kreikan θυγατηρ, saksan ”Tochter”, ruotsin ”dotter” ovat melko epäilyttäviä. Hra A. ottaa asian suunnilleen samalla tavoin. Sitä vastoin Castrén sanoo: ”Me suomalaiset olemme vaatimattomuuttamme taipuvaisia siihen uskoon, että jokainen suomen sana, joka muistuttaa jotain ruotsin, saksan tai venäjän sanaa, on välttämättä lainattu. Asian laita ei kuitenkaan aina ole niin.”

Vuosikirjan ainoa ruotsinkielinen tutkimus on hyvin huolellisesti ja tunnollisesti laadittu kuvaus Marttilan pitäjästä. Nämä pitäjänkuvaukset ovat omaa kirjallisuuttaan, joka on lähes vuosisadan kerännyt aineistoa maan geografiaan ja tilastoon – myös yhtä ja toista historiaan. On ilo voida mainita, että viime aikoina Suomessa ilmestyneet kuvaukset ovat tiedoiltaan ja esitykseltään erinomaisia, ne eivät ole vain materiaalia tuleville Suomen ja sen kulttuurin kehityksen kuvaajille, vaan opettavaa ja viihdyttävää lukemistoa jokaiselle. Kyseisen kuvauksen on laatinut isänmaallisen kirjallisuuden alalla perin ansioitunut S. Elmgren. Voisi ehkä huomauttaa, että hän on kuvauksessaan muutaman kerran edennyt liian kauas Marttilan pitäjän rajoista. Mutta nämä yleisemmät vertaukset kiistatta lisäävät mielenkiintoa ja antavat joka tapauksessa tutkijalle viitteitä uusista lähteistä.

Nordiska Resor och Forskningar af M. A. Castrén B. 5. Smärre Afhandlingar och akademiska Dissertationer. H:fors 1858.

M. Alexander Castrén’s Versuch einer Koibalischen u. Karagassischen Sprachlehre nebst Wörterverzeichnissen. St. Petersburg. 1857.

M. Alexander Castrén’s Vesuch einer Jenisei-Ostjakischen u. Kottischen Sprachlehre nebst Wörterverzeichnissen. St. Petersburg 1858.

M. Alexander Castrén’s Versuch einer Ostjakischen Sprachlehre – 2:te verbesserte Auflage. St. Petersburg 1858.

[M. A. Castrén, Matkoja ja tutkimuksia Pohjoismaissa, Koibalin ja karagassin kielioppi ja sanasto, Jeniseinostjakin ja kottin kielioppi ja sanasto, Ostjakin kielioppi – toinen parannettu painos.]

Castrénin jättämän rikkaan perinnön haltuunotto kääntyy lopuilleen – rikkaimman, minkä kukaan suomalainen mies on vielä jälkeensä jättänyt.

Ruotsin kielellä ja täällä Suomessa julkaistu osa Castrénin teoksista on otsikolla ”Nordiska Resor och Forskningar” ehtinyt viidenteen osaan. Edelliset sisältävät: ”Matkamuistot 1838–1844”, ”Matkakertomukset ja kirjeet 1845–1849”, ”Luennot Suomen mytologiasta” ja ”Etnologiset luennot”. Viimeksi ilmestynyt viides nide sisältää tähän koottuja pienempiä tutkimuksia ja väitöskirjoja, kaikki aiemmin painettuja. Ne ovat: ”Lappi-sanan merkityksestä”, ”Huomautuksia muutamista suomen äänteistä”, ”Otteita Solovetskin luostarin kronikasta”, ”Huomautuksia Savolotschetskaja Tschudista”, ”Painon vaikutuksesta lapin kielessä”, ”Missä oli Suomen kansan kehto?”, ”Arvio Schrenkin teoksesta Reise durch die Tundren der Samojeden”, ”Lausunto Kalevalan toisen painoksen toimittamisesta” sekä kaksi latinan väitöstä ”Deklinaation sukulaisuudesta suomen, viron ja lapin kielissä” ja ”Henkilöaffikseista altailaisissa kielissä”.

Vielä on odotettavissa seitsemäs nide, johon kokoelma päättyy.

Poikkeuksena neljäs nide, ”Etnologiset luennot”, joka osaksi meni yleisen kirjallisen sivistyksen alan ulkopuolelle, ja muutamat tiukasti tieteelliset tutkimukset viidennessä niteessä, koko tämä ruotsinkielinen kokoelma sopii suuremmalle lukijapiirille, ja sen pitäisi löytyä maan jokaisesta perhekirjastosta, välttämättömänä jokaiselle, joka haluaa seurata kotimaista kirjallisuutta. Kolmen ensimmäisen niteen hinta on myös kohtuullinen, noin 6 kop. arkilta, kahden jälkimmäisen, yliopiston kustantaman, äärimmäisen halpa, ei täyttä 5 kop. arkilta nidottuna ja kansitettuna, ja vielä laitoksesta, jota niissä tavallisen mittapuun mukaan voi pitää tyylikkäänä. Yhteishinta viideltä niteeltä on noin kuusi ruplaa.

Saksankielinen painos, yleisotsikolla ”Nordische Reisen und Forschungen”, käsittää tunnetusti paitsi käännökset ruotsiksi julkaisuista teoksista myös Castrénin vain kielentutkijoille tarkoitetut lingvistiset teokset. Kokoelma on siten noussut luvultaan jo kahteentoista niteeseen. Olemme tässä lehdessä jälkikäteen arvostelleet aiemmin ilmestyneet samojedin, tunguusin, burjaatin kielen kieliopit sekä samojedin sanakirjan eri niteessä. Lisäksi tulevat ostjakin kielioppi, jonka ensimmäinen painos ilmestyi jo tekijän elinaikana, ja yllä siteeratut koibalin ja karagassin sekä jeniseinostjakin ja kottin kieliopit.

Tähän pitkään kielioppiriviin on vielä lisättävä syrjäänin ja tšeremissin [marin] kieliopit, jotka Castrén itse myös julkaisi, vaikka jälkimmäinen samoin kuin ostjakin kielioppi painettiin hänen ollessaan jälkimmäisellä matkallaan Siperiaan. Mainitut kolme kansaa kuuluvat varsinaiseen Suomen heimoon. Altailaisiin kansoihin Castrén luki lisäksi samojedit, joiden kieli on tämän heimon lähin sukulainen. Sen neljä eri murretta käsittävä kielioppi on mainittujen lisäksi ainoa, jonka Castrén ehti laatia lähes tulkoon valmiiksi. Kauempana Suomen heimosta ovat altailaisten kansojen joukossa tataarit (turkaanit). Sukulaisuus johti Castrénin tutustumaan myös tataariin, ja koibali ja karagassi ovat tataarin murteita. Niitä puhuvat Altain eteläpuolella asuvat samojedit ja jeniseinostjakit, jotka ovat sekoittuneet tataareihin ja omaksuneet heidän kielensä ja tapansa. Samasta syystä Castrén opiskeli mongolia, burjaattia ja mantšukieltä tunguusia [evenkiä], molemmat vielä kaukaisempia suomen kielelle, jotka kuitenkin tataarin ohella ovat lenkkinä mongoli- ja indoeurooppalaisten kielten välillä.

Ei siis ollut sattuma, joka sai Castrénin tutustumaan näihin moniin kieliin. Se oli systemaattista tutkimusta, jolla hän halusi hallita suuren, tähän asti vähän tunnetun, suurimmaksi osaksi täysin tuntemattoman kielialueen. Voimme vain aavistaa mihin tuloksiin nämä tutkimukset olisivat voineet hänet johtaa. Hän piti niitä itse asiassa vain esitutkimuksina. Ja kaikki herra Schiefnerin huolellisesti julkaisema on vain aineistoa näihin tutkimuksiin. Kieliopit ovat nimittäin täsmälleen samassa muodossa, jossa Castrén ne luonnosteli vielä matkansa kestäessä. Vain hän olisi voinut työstää niitä edelleen ja tehnyt sen yhä kasvavalla tiedolla ja taidolla, jonka hän olisi työstämisen aikana hankkinut.

Enemmän Castrénin tutkimuspiirin ulkopuolelta on jeniseinostjakin ja kottin kielen sanakirja. Mutta tämä kieli on uusi löytö, jonka hän teki matkallaan. Se korjaa eri väärinkäsitykset sikäli, että hän osoittaa kielen olevan aivan vailla sukulaisuutta altailaisiin kieliin. Lukijamme tietävät C:n matkakertomuksista ja etnologisista luennoista, että nämä ns. ostjakit asuvat alisen Jenisein varrella, mutta heistä hajalleen joutuneet suvut koibalien ja muutamien harvojen pian sukupuuttoon kuolevien kottien parissa todistavat, että muinoin he ovat asuneet kauempana etelässä, lähellä Altaita. Vähän aikaan heidän kielensä tutkimukseen osallistui Bergstadi.

Meidän pitäisi antaa lukijalle jokin käsitys näistä niin yksinäisistä kielistä, mutta aikamme ei riitä siihen tarvittavaan lukemiseen ja monet sen samoin kuin samojedin ja muiden ei-suomalaisten kielten käyttämät omintakeiset äänteet tekevät esimerkkien julkaisemisen vaikeaksi. Siksi rajoitumme mainitsemaan, että itse kieliaineisto, sanat, ovat täysin omintakeisia, lisäksi äänneoppi ja varsinkin verbin taivutus poikkeaa täysin siitä, mikä on sääntönä suomalaisissa kielissä tai tataari- ja mongolikielissä. Verbin taivutuksesta sanoo Castrén:

Verbi muodostuu jeniseinostjakissa tavalla, joka eroaa useimmista muista kielistä, koska kielen yleisen tavan mukaan verbikannalla ei ole varsinaista taivutusta. Jo nominien deklinaatioissa olemme panneet merkille sen omalaatuisuuden, että päätteet irtoavat kannasta ja pyrkivät liittymään seuraavaan sanaan. Verbissä sitä vastoin kaikki muutokset tapahtuvat kannan alussa tai keskellä, kun kannan loppuäänne jää aina muuttumattomaksi. Yleensä juuritavulla on paikkansa kannan lopussa.

Verbin taivutusmuotoja on vähän, vain kaksi temporaa praesens [läsnäoleva aika] ja praeteritum [mennyt aika]. Vain tietyt verbit taipuvat ilmaisten henkilön. Seuraava olkoon esimerkkinä siitä, miten ihmeellisesti sellainen konjugaatio muotoutuu:

Preesens

Yks. Mon.

1. abbatjaghan äbdentjaghan

2. äfkutjaghan äfkentjaghan

3. äfatjaghan äfangtjaghan

Praeteritum: abbotjoghan, afkutjoghan jne. Toinen verbi taivutetaan: ditager, kuitager, duitager. Preesensistä abhän tulee praeteritum: abdanoljdän.

Erityisesti kottin kielihaara näyttää kiinalaiselta. Sanojen juuret ovat substantiiveja, ja substantiiveja käytetään samoin kuin adjektiiveja ja adverbejä ja postpositioita, niin että esim. ui tarkoittaa pituutta, pitkää ja pitkin, pei tuulta, vierasta ja jälkeen. Myös verbin kanta on nomini.

On hyvin valitettavaa, että Castrénille itselleen ei ollut suotu työstää valmiiksi koko hänen keräämäänsä runsasta materiaalia. Tuskin sentään tarvitsee pelätä, että se nykyisessä tilassaan menisi tieteeltä hukkaan. Eri puolilla Eurooppaa työskennellään jo näiden tutkimusten parissa. Voi vielä kestää ennen kuin ne suuntautuvat uuteen, mutta Castrénin selvitysten kritiikki varmasti johtaa siihen. Vähemmän tulevaisuudentoiveita avautuu siitä, että hänen työtään jatkettaisiin hänen isänmaassaan. Herra Ahlqvist lupaa kiitettävästi täyttää ne aukot, jotka Castrén jätti varsinkin suomen kielten tutkimukseen. Mutta Suomen yliopistossa ei ainutkaan akateeminen väitöskirja ole vielä osoittanut, että kukaan Castrénin maanmies olisi tutkinut hänen teoksiaan. Suomen tiedeseurassa ei ole esiintynyt yhtään ainoaa kertomusta siitä, mitä hän on vaikuttanut kielentutkimukseen. Hänen varhainen poismenonsa ei sallinut hänen perustaa tänne koulua näitä tutkimuksia varten. Eikä rakkaudesta ja ponnisteluista tieteen hyväksi näy vielä jälkiä, jotka voisivat koettaa lievittää karsaan kohtalon vaikutuksia.

J. V. S.

• 1. Omituinen ilmiö Keski-Pohjanmaalla, varsinkin Lapuan tai Uusikaarlepyyn jokien varrella, ovat lukuisat tavatut yksilöt, jotka ovat täysin etelämaalaista tyyppiä, tumma kasvonväri, musta tukka ja salamoivat tummat silmät, miehillä koukkuinen haukannenä.