Nämä ”Luonnontieteelliset kirjeet”, jotka ensin julkaistiin ”Augsb. Allg. Zeitungissa” jo vuonna 1857 ja aiheuttivat kirjoittajaa vastaan voimakkaan polemiikin vuoroviljelyn kannattajien taholta, kuuluvat maatalouskirjallisuuden merkittävimpiin teoksiin. Jos Liebigin oppi on oikea, se osoittaa nykyisin kansallisesti oikeana pidetyn maatalouden harjoittamisen tavan olevan suorastaan maan kasvuvoiman ryöstämistä, joka vähitellen johtaa tämän ehtymiseen.
Kuuluisan kemistin tämän julkisen esiintymisen kiinnostavuutta lisää se seikka, että tässä hän osittain kumoaa omat aikaisemmat oppinsa, jotka hän on perinpohjaisesti esittänyt teoksessaan ”Die organische Chemie, angewandt auf Agricultur und Physiologie” [Orgaaninen kemia maatalouteen ja fysiologiaan sovellettuna], joka on ilmestynyt ruotsiksi käännettynäkin 1846 ja esitelty tässä lehdessä. Kun hän siis sanoo: ”Näin olemme opettaneet. Tämä kaikki on ollut suurta väärinkäsitystä” – hän tunnustaa näin omat väärinkäsityksensä.
Tämä seikka tietysti väistämättä herättää suurta luottamusta uuden opin oikeellisuuteen, koska tutkimus ei voi olla milloinkaan vähemmän tarkoitushakuista kuin silloin, kun se todistaa tutkijan omia teorioita vastaan. Muistettakoon kuitenkin, että Liebig on osoittautunut hyvin helposti innostuvaksi kirjoittajaksi, joka riemuitsee tutkimustuloksistaan ja odottaa niiden vaikutusten yltävän rajattomiin ja päätyy näihin vaikutuksiin mitä rohkeimpia päätelmiä tehden. Mainittuun Liebigin varhaisemman teoksen ruotsinnokseen on johdannoksi lainattu Berzeliuksen lausunto siinä esitetyistä opeista. Tunnustettuaan kirjoittajan nerokkuuden ja hänen tutkimustensa tärkeyden Berzelius lisää, että Liebig on pyrkinyt vastaamaan esitettyihin kysymyksiin tavalla, joka ”antaa vahvemman vaikutelman täydestä luotettavuudesta kuin on mahdollista antaa tietojemme ollessa nykyisellä tasollaan – –”. Ehkäpä jotakin tuollaista voisi liittyä näihin uusiinkin oppeihin. Niiden erittäin tärkeänä tukena on kuitenkin se seikka, että ne palauttavat maatalouden teorian vuosituhansien antamien kokemusten kannalle.
Ja oppi näyttää tärkeimmältä osaltaan niin yksinkertaiselta, että se tuskin tarvitsee todistelua. Ellei nimittäin maaperälle heti korvata kaikkea, minkä viljelyskasvit siitä imevät itseensä, sen tuottavuus väistämättä vähenee vuodesta vuoteen.
Oikeastaan Liebig on aina pitänyt tästä peruskäsityksestä kiinni. Sovelletussa ”kemiassaan” hän on tiukasti tällä kannalla; ja hänen ansionaan on yksinomaan maaperän humuskerrokseen keskittyvän teorian kiistäminen ja sen osoittaminen, että tiettyjen mineraalien (suolojen) saanti peltomaasta on välttämätöntä viljelyskasvien asianmukaiselle kehitykselle. Liebigin tiedetään 20 vuotta sitten olleen tässä suhteessa niin jyrkällä kannalla, että hän halusi tehdä maaperän kelvolliseksi minkä kasvilajin viljelylle tahansa lisäämällä maaperään näitä mineraaleja kulloinkin sopivan annostelun mukaisesti.
Liebig piti vuoroviljelyä vain keinona antaa maaperälle aikaa rapautumiseen, joka muuttaa nämä ainekset kasvien kannalta käyttökelpoiseen muotoon, viljelemällä kasveja, jotka ottavat maasta näitä mineraaliaineksia erilaisina annoksina. Hänen mielestään tiettyjen kasvien vuoroviljely edistää tätä muuttumista: esim. hänen nimeämänsä ”kalikasvit”, nauriit, perunat (juurimukulat), valkojuurikkaat ja maissi (oljet), vapauttavat piitä, kun ne imevät kaliumia silikaateista ja valmistelevat näin maaperää sopivaksi ”piikasveille”, vehnälle ja rukiille (oljet) sekä ohralle ja kauralle (oljet ja jyvät). Hänen käsityksensä mukaan tietyt kasvit myös voivat viherlannoitteeksi käytettyinä lisätä maan hiilihappo- ja typpipitoisuutta.
Eräässä maamme sanomalehdistä on nähty Liebigin käsityksiä vastaan esitetty väite, että Berzeliuksen mukaan kasvit kasvavat tislatussa vedessä sellaisella juurten kiinnittymisalustalla, jolla näitä kasvissa esiintyviä ja sen poltossa häviämättömään tuhkaan jääviä suoloja ei voi olla. Liebig on mainitussa aiemmassa teoksessaan käsitellyt tätä asiaa perinpohjaisesti, ja näyttääkin lapselliselta edes olettaa, ettei tuollainen mies olisi ottanut sitä huomioon. Hän viittaa perusteellisiin ja tarkkoihin kokeisiin, joilla on osoitettu, että tuolla tavalla kasvatetut kasvit jäävät kitukasvuisiksi ja kuihtuvat ennenaikaisesti siemeniä tuottamatta.
Liebigin aiempi erehdys sisältyi itse teoriaan siitä, miten kasvi toimii ottaessaan maasta nuo kivennäisaineet. Monet vähemmän tieteellisin perustein toimivat agronomit ja maanviljelijät ovat sitä vastoin pitäytyneet vuoroviljelyä koskevissa käsityksissä, jotka omaksuttiin siihen aikaan, kun mielipiteet eivät vielä perustuneet tarkkoihin kemiallisiin analyyseihin, ja levittäneet näitä käsityksiä. Nämä käsitykset voidaan tiivistää yhdeksi ainoaksi: että vähentämällä kesannointia ja viljelemällä vaihtuvia kasvilajeja, lähinnä viljakasveja ja rehukasveja tietyssä järjestyksessä, ei tarvittaisi voimakkaampaa lannoitusta, vaan lannoitusta voitaisiin jopa vähentää, koska vuorottelu köyhdyttäisi maata vähemmän kuin pelkkien viljakasvien viljely ja tiheämmin toistuva kesannointi. Tällaiset opit ovat olleet yleisiä, ja niitä on toisteltu hyvässä uskossa. Tässäkin lehdessä on tuollaista vuoroviljelyä kiitelty ja suositeltu.
Liebig vastustaa pääasiassa juuri tällaisia käsityksiä. Hän väittää, että maa menettää kasvuvoimaansa sitä enemmän, mitä useampia satoja siitä otetaan missä vuorottelujärjestyksessä tahansa, ja että lannoitusta pitää sen takia lisätä samassa suhteessa.
Ellei näin menetellä, vuoroviljely on hänen mielestään edelleenkin jatkuvan ryöstöviljelyn ja maan väsyttämisen järjestelmä. Hän ei kiistä sitä, että tämä voi tuottaa voittoa useidenkin vuosien ajan, koska tietty kasvilaji ottaa maasta lähinnä tiettyjä aineita ja vapauttaa siinä toisia, seuraavalle kasvilajille tarpeellisia aineita, kuten jo mainittiin. Hän väittää kuitenkin, että maaperälle on korvattava kumpikin siitä ryöstetty ainesosa. Kasvi saa ilmasta ja vedestä palavat ravintoaineet osaksi lehtien, osaksi juurten välityksellä, eivätkä ne näin ollen koskaan lopu. Mutta palamattomat aineet, jotka jäävät kasvien tuhkaan (ja Liebig luettelee niitä kahdeksan: fosforihappo, kalium, piihappo, rikkihappo, kalkki, talkkimaa [magnesiumsilikaatti] ja ruokasuola [natriumkloridi]), viljelijän on palautettava maaperään, jotta sen tuottokyky ei jossakin vaiheessa ehtyisi.
J. V. S.
