Kun tämä kuuluisa ja maineensa arvoinen maanmiehemme pari kuukautta sitten ystävällisesti lähetti tämän kirjoittajalle kokoelman Pietarin tiedeakatemian tiedotuksissa julkaistuja matkakertomuksiaan, päätti kirjoittaja pyrkiä esittämään katsauksen sekä näiden matkojen kulusta että niistä erityisistä tieteellisistä tutkimuksista, joille tri Castrén matkojen eri vaiheissa omistautui. Tästä aikomuksestaan kirjoittaja tiedotti tri Castrénille ja nyt hänellä on ollut ilo ottaa häneltä vastaan sen yhteenvedonomaisen kertomuksen luonnos, minkä hän palattuaan toimitti Tiedeakatemialle. Kirjoittajalla on siis tilaisuus esittää tässä luotettava katsaus näistä tieteelle ja etenkin Suomen kansan kielelle ja historialle ja maamme kirjallisuudelle niin tärkeistä tutkimuksista. Emme epäile etteikö se olisi varsin tervetullut lehden lukijoille, jotka kirjoittajan lailla lienevät vuosien aikana nähneet maan lehdissä osin hajanaisia uutisia, osin seikkaperäisempiä kuvauksia tietyiltä matkan etapeilta, joita kuitenkin tuskin kukaan lukija on kyennyt sitomaan yhteen kokonaisuudeksi; niinpä tri Castrénin töitä ja pyrkimyksiä koskeva tieto on tainnut hänen maanmiestensä keskuudessa jäädä hämäräksi käsitykseksi siitä, että ne ovat koskeneet suomalaisen heimon kielialuetta ja muinaishistoriaa. Ne muistikuvat, joita lukijalle on sanotuista uutisista ja kuvauksista voinut jäädä, saavat auttaa häntä tämän lyhyen esityksen laventamisessa.
Tässä puheena olevat tutkimusmatkat tri Castrén aloitti jo vuonna 1841, kun hän tri Lönnrotin seurassa matkusteli Suomen ja osin Norjan sekä Venäjän Lapissa, sen jälkeen kun hän aiemmalla vuonna 1838 tehdyllä Suomen Lappiin suuntautuneella matkalla oli tehnyt tuttavuutta lapin kielen kanssa. Molempien yhteinen matka ulottui Vienanmeren alueille asti. Arkangelista tri Castrén jatkoi syksyllä 1842 matkaa kauemmas itään, tosin ensin pohjoiseen Kanin-Nosille, sieltä pitkin Jäämeren rantaa itään Petšorajoen suulle. Täältä tri C. lähti, koska kevät ja kesä tekivät matkan jatkamisen idemmäs mahdottomaksi, Petšorajokea ylös Isemskiin ja edelleen veneellä aina Kolvan kylään saakka, missä hän vietti kesän 1843. Syyskuussa C. jätti tämän kylän ja eteni Unza-sivujokea myöten sen lähteille, jonka jälkeen hän kalastajamajassa odotti talvikelien saapumista. Ne tulivat täällä lokakuun lopulla, ja nyt C. kääntyi koilliseen, kunnes hän marraskuussa saapui Obdorskin kaupunkiin Siperiassa, Ob-joen suistossa.
Koko tätä aluetta asuttavat samojedit, jotka kuuluvat jurakkisamojedien heimoon. Tämän kansan kieli, perinteet, tavat ja elämäntapa olivat kyseisellä matkalla tri C:n tutkimusten pääkohteena. Mutta koska myös syrjäänejä tavattiin, pääasiassa Isemskin alueella, tutustui C. myös heidän kieleensä; ja tämän tuttavuuden hedelmät hän on esittänyt 1844 painosta julkaisemassaan syrjäänin kieliopissa.
Tämä matkan osa tehtiin Suomen valtion varoista myönnetyllä avustuksella, ainoalla, minkä tri Castrén on isänmaastaan saanut, poikkeuksena Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vähäinen – se kun on myönnetty vähäisistä varoista – avustus C:n aiempia matkoja sekä 1844 C:n syrjäänin kielioppia varten lunastamalla tietty määrä sen kappaleita. Hra valtioneuvos Sjögreniä Pietarissa on Suomen ensi sijassa kiittäminen siitä onnesta, että maanmiehemme saattoi jatkaa niin antaumuksella aloittamiaan tutkimuksia. Hra Sjögrenin ehdotuksesta oli nimittäin Pietarin tiedeakatemia määrännyt tri Castrénille suurehkon avustuksen matkan ja tutkimusten jatkamiseksi Siperiassa. Obdorskista tämän matkan piti jatkua aluksi Jäämerta pitkin Jenisein suulle. Mutta siihenastisen matkan vaivat olivat niin rasittaneet Castrénin terveyttä, että kun hän oli lähtenyt Obia ylös Beresoviin etsimään lääkärinhoitoa, katsoivat lääkärit että terveytensä palauttamiseksi hänen piti keskeyttää matka ja työt. Tämän johdosta tri Castrénin ystävillä oli onni nähdä hänet jälleen isänmaassa keväällä 1844, kun hän oli suorittanut paluumatkansa Tobolskin, Verhoturjen, Solikamskin, Veliki Ustjugin ja Petroskoin kautta.
Viimeksi mainitulla epätavallisella matkareitillä lienee yhteys tutkimuksiin, jotka koskivat tällä tiellä tavattavissa olevia Suomen heimon haaroja. Samoin antoi tämä pakon sanelema kotimatka tri C:lle myös kimmokkeen ja ainekset siihen tšeremissin kielioppiin, mikä 1845 ilmestyi Kuopiossa. Helsingissä tri C. näet tapasi erään tšeremissiheimoa olevan sotilaan, jonka kielivarastoa hän paneutui tutkimaan. Tämän jälkeen hän täydensi myöhemmällä Siperian-matkallaan Kasanissa kielen luonteesta saamiaan tietoja. Samojedeja koskevat tutkimuksensa tri C. jätti vastaisen varalle; kuten kohta tulemme näkemään, on niistä tämän seurauksena tullut hänen tutkimuksistaan laajimpia, ja ainakin kattavuudeltaan ne ovat täydellisimpiä mitä kukaan kielentutkija koskaan lienee toteuttanut.
Jos palauttaa mieleen ne joskus masentuneet, usein humoristiset matkakuvaukset, joita tri Castrén on antanut matkoistaan yli tundrojen myrskyssä ja tuiskussa tai pitkin jokia kurjissa veneissä, joissa vain ahdas, harvemmin tuikun valaisema keulakatos tarjosi puolittaisen suojan kylmää ja sadetta vastaan, oleskelusta näissä jurtissa, joissa savun tuottama kiusa kaksin verroin voitti lämmittävän nuotion houkutuksen, tai hajoavissa majoissa, joiden kosteus uhkasi ennen aikojaan tuhota tutkijan käsikirjoitukset, mitkä olivat herkempiä kuin hänen vilkkaan sielunsa ylläpitämä ruumiinsa – niin tuskin hämmästyy, jos jo saatu kokemus näistä ja vastaavista vaivoista oli saanut matkustajan suhtautumaan kielteisesti matkan jatkamiseen. Mutta jokainen pyrkimys yleiseen päämäärään saa pian muistelot hiljenemään; ja ”rauhallinen koti” isänmaassa ei tavallisesti ole tällaisia pyrkimyksiä omaaville miehille niin lujasti ja lämpimästi holvattu, että se antaisi ruumiille ja mielelle riittävän houkuttelevan suojan. Miten muuten arkipäivän leveää tietä tarpovat ihmiset mahtanevat toimia uusien urien aukomisen puolesta kuin siten, että tekevät enemmän tai vähemmän tehokkaasti elämän kitkeräksi niille, joilla on kutsumus näiden urien uurtamiseen? – Tavallisesti on siis pidetty huoli siitä, ettei jälkimmäisiltä puutu ulkoisia eikä sisäisiä kannustimia niihin tehtäviin, joita kohtalo näyttää kutsuneen heitä suorittamaan. Tuskin kukaan, jolla on jotain kokemusta tällaisissa asioissa, voi epäillä, etteikö tällaisia kannustimia ulkoisessa suhteessa puuttuisi tri Castrénilta. Hänellä ei koskaan ole ollut eikä vieläkään ole mitään elinkeinohaaraa, jonka pienellekään oksalle hän voisi rakentaa pesän. Ja varmaa on myös, että tästä johtuvat huolet painavat vähemmän kuin se itsetyytyväisyys, jolla jokainen omaa kakkuaan nakertava katsoo pitkin nenänvarttaan nykyisen ja tulevan sukupolven sivistyksen korvaamattoman rikkauden omaisuudetonta kokoajaa, ikään kuin vaatisi häntä olemaan kiitollinen siitä ilmasta, joka sallii hänen hengittää.
Onneksi salli myös Castrénin terveys hänen lähteä jo vuoden 1845 alussa toiselle matkalleen Siperiaan. Osan kevättä hän vietti Kazanissa tšeremissitutkimustensa parissa, kuten mainittu. Mutta hänen ensimmäinen kirjeensä valtioneuvos Sjögrenille Tobolskista on päivätty jo 31. toukokuuta 1845.
Saadaksemme helpommin yleiskatsauksen haluamme tässä jakaa seuraavat tutkimusmatkat kolmeen eri periodiin tai sarjaan. Ne eivät ole tapahtuneet vain eri paikkoihin ja eri aikaan, vaan myös niiden tutkimuskohteet eroavat toisistaan.
Ensimmäisellä periodilla, kesästä 1845 kevääseen 1846, tri C. pysytteli Irtys- ja Ob-jokien varsilla sekä Jenisein keskijuoksulla. Pääasiassa hän tutki ostjakkien kieltä ja kansatieteellisiä oloja.
Toisella periodilla, keväästä 1847 kevääseen 1847, C. matkasi Jenisein alajuoksua aina Tolstoi-Nosiin saakka sekä tutki samojedeja ja heidän kieltään.
Kolmannella periodilla keväästä 1847 kesään ja syksyyn 1848 C. vieraili Jenisein yläjuoksun ja Baikal-järven ympärysseuduilla, matkusti tästä itään Nertsinskiin sekä etelään Maimatsiniin Kiinan alueella tarkoituksenaan tutkia täällä asuvien tataarilaistuneiden ostjakki- ja samojediheimojen oloja sekä tutkiakseen ja kerätäkseen täällä runsaasti esiintyviä muinaisjäännöksiä.
Jos lukija ottaa kartan esille, niin tie, jolla meidän on seurattava tri Castrénia matkan ensimmäisellä periodilla, kulkee Tobolskin kaupungista Irtys-jokea alas kunnes se yhtyy Obiin; sitten Ob-joen yläjuoksua Tomskiin; täältä poikki maan Krasnojarskiin ja Jenisei-jokea alas Jeniseiskiin. Näissä kaupungeissa ei C. kuitenkaan oleskellut, vaan pienillä, vähäpätöisillä paikkakunnilla, venäläisissä tai useammin ostjakki- ja samojedikylissä sekä yksittäisissä tuohijurtissa. C:n tämän ajan matkakertomuksissa esiintyy näiden paikkojen niminä muun muassa: Samarova, Toropkova, Surgut, Narym, Moltsanova, Makovski. Ensimmäisenä mainittu paikka sijaitsee Irtysin varrella, toinen Irtysin ja Obin yhtymäkohdassa, kolmas ja neljäs Obin yläjuoksulla sekä kaksi viimeksi mainittua Obin ja Jenisein välillä.
Näiden alueiden alkuasukkaat ovat pääasiassa ostjakkeja Irtysin ja Obin alajuoksun välillä, Jäämeren lähellä sekä Obin yläjuoksun alaosassa ja sen sivujokien liepeillä sekä yleensä tämän joen ja Irtysin välillä. Mutta Obin yläjuoksun ja sen sivujokien muun osan alueella sekä yleensä tämän joen ja Jenisein välillä elävät samojedit, jotka lähes yhtenäisesti asuttavat maata täältä aina Jäämerelle asti. Ostjakkeihin sekoittuneina elävät vogulit, ja mainitut samojedit muodostavat osin oman heimon, joka puhuu erityistä ostjakin leimaamaa kielimurretta, minkä vuoksi C. kutsuu heitä ostjakkisamojedeiksi. Heidän aluettaan rajaavat kaikkialla etelässä tataarilaiset kansanheimot. Näiden kansatieteellisten olojen selvittely on tri Castrénin ansiota; hän on tässä suhteessa oikaissut lukuisten aiempien tutkijoiden tietoja.
Tri C:n matkakertomuksiin sisältyvien topografisten ja tilastollisten tiedonantojen sekä näitä kansanheimoja koskevien kuvausten ohella tämä matka on antanut hänelle ja tieteelle niin sanoakseni vastalahjaksi kaksi uutta kieltä. Tri C:lla näet on sen tuloksena aineistoja ostjakin ja ostjakkisamojedin kielioppeihin näihin liittyvine molempien kielien sanaluetteloineen.
Tällä matkan osalla, suunnilleen 55. ja 65. leveysasteen välillä tri C. joutui kylläkin kärsimään erämaataipaleen kaikista hankaluuksista, mutta ei silti vielä ollut saanut pakkasesta sitä ankaraa matkatoveria, jonka kanssa hän aiemmin oli tehnyt tuttavuutta ja pian taas joutui kohtaamaan napa-alueella. Suuri osa matkaa oli tehty veneellä, pitkin autioita tulva- tai muuten alavia rantoja, joilla peninkulmittaisten taipaleiden jälkeen näyttäytyi joitakin ostjakki- ja samojedijurttia. Jo tällaiseen matkantekoon, vuodesta toiseen, vaaditaan karaistunutta luonnetta, sitkeyttä ja vahvaa, rohkeutta ylläpitävää kiinnostusta asiaan. Voi kuvitella pimeän, matalan kajuutan veneessä ja tuulten riepotteleman, savun täyttämän tuohikodan tarjonneen tervetulleen suojan sadetta ja myrskyä tai lunta ja kylmyyttä vastaan, kun pakon ajamana kiiruhtaa halki aution maan. Mutta miten sellaisissa oloissa pystyy herkeämättä keräämään ja merkitsemään muistiin tietoja maasta ja kansasta, kiinnittämään huomiota kielten kieliopilliseen rakenteeseen ja sanojen sukulaisuuteen osin tulkin, osin itse hankitun kielitaidon avulla, haastatella vastentahtoisia puolivillejä ihmisiä heidän kielestään viikkokausien ajan, vertailla, tarkistaa, kirjata muistiin ja koota saadut vastaukset joksikin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, sanalla sanoen: kuinka tuollaisissa oloissa pystyy harjoittamaan mitä uutterinta tutkimustyötä – se, tunnustamme, on jotain minkä toteuttamisesta emme voi muodostaa mitään käsitystä. Ollaan totuttu siihen, että tutkimustyöhön vaaditaan rauhaa, vapautta huolista, jopa tietty määrä elämän mukavuutta. Mutta mikä elämä voisi olla levottomampaa ja epämukavampaa, mitä ikävimpien ja arkipäiväisimpien huolien häiritsemää, kuin elämä tuollaisella matkalla? Tri Castrén lupaa esittää teossarjan muodossa tutkimustensa hedelmät; ne tulevat osoittamaan meille, että hyvä mielenlaatu pystyy voittamaan kaikki vaikeudet. Mutta edelleenkin pysyy kaikille muille paitsi asiaan kutsumuksen saaneille salaisuutena, millä tavalla ne voitetaan ja mistä saadaan tuo kaiken voittava sitkeys.
Tri Castrénin matkan toisella periodilla ilmaston kasvava ankaruus lisäsi vaikeuksia. Moni lukija muistanee ne varsin melankoliset kirjeet, joita tuohon aikaan julkaistiin maan lehdissä. Ne todistivat niistä vaaran aavistuksista, joita rohkea matkustavainen itse tunsi tarkastellessaan matkaansa Turuhanskiin ja sen takaisille alueille kaiken kiinteän ihmisasutuksen tuolle puolelle Jäämeren autioimmalle rannalle.
Turuhansk sijaitsee Jenisei-virran varrella varsin lähellä napapiiriä. Tällä leveysasteella Siperiassa ei tietenkään voi olla puhetta mistään kaupunkiin johtavista teistä, ei edes poluista läpi äärettömien erämaiden, joihin vain jokin metsästävä ostjakki, samojedi tai tunguusi jalallaan eksyy. Joki sivuhaaroineen muodostaa täällä ainoat tiet. C. saapui Jeniseiskiin 30. toukokuuta 1846; sinne oli matkaa Turuhanskiin suoraa tietä noin 10 leveysasteen, 100 Ruotsin mailin verran. Joen mutkat lisännevät matkan pituutta 30 prosentin verran. Vain matkan alkuvaiheessa tapaa rannoilla vielä siellä täällä kylän, sillä Jenisein oikealle, vuoriselle rannalle on asettunut kullanhuuhtomoita. Mutta loppupuolella näkee vain harvoja ihmisasumuksia, jotka kesäajaksi hylätään, ja villien tilapäisesti pystyttämiä tuohikotia, joita puolestaan tähän aikaan kerääntyy virran luo kaupan ja veronmaksun takia. 19. kesäkuuta C. saapui Turuhanskiin, sillä virta vie tänne saakka voimakkaasti. Vielä tähän aikaan matkustavaisemme joutui alkuasukkaiden tavoin turvautumaan turkkiin ja nuotioon, ja joen rantoja peittivät kevättulvan jättämät kasautuneet jäämassat. Heinäkuussa kuitenkin helle nousi aina 37 ½ Celsius-asteeseen, mikä on jotain suomalaisen mielestä ennenkuulumatonta, ja hyttynen hallitsi herrana. Tällaistakin päivää saattoivat silti seurata lumisade, nuotiot ja turkit. Elokuun alussa oli tämän kaltainen kesä ohi.
Näihin aikoihin tri C. siirtyi kauemmas pohjoiseen Dredinkan talvikylään, 56 mailia Turuhanskista. Virta oli täällä heikko ja venettä piti vastatuulessa tuntikausien ajan vetää koirien avulla. 4. syyskuuta C. saapui Dredinkaan viivähdettyään myös kahdessa muussa talvileirissä Plahinassa ja Hantaikassa. Dredinkasta hän teki 16. marraskuuta, kun aurinko jo oli kadonnut näiltä seuduilta, täyden talven aikaan poroilla matkan Tolstoi Nosiin Jäämeren rannalla, 71. ja 72. leveysasteen välimailla. Vasta 11. tammikuuta 1847 palasi hän Turuhanskiin – etelään, ja lopulta maaliskuun puolivälissä Jeniseiskiin. Hra Bergstadi, joka aina Suomesta lähdettyä ja Siperiaan matkatessa oli ollut tri Castrénin seuralainen, mutta tehnyt tiettyinä aikoina myös omilla reiteillään tutkimuksia yhteisen päämäärän puolesta, seurasi häntä myös Turuhanskin-matkalla, mutta ei kestänyt ilmaston ja elintapojen vaikutusta, vaan hänen oli pakko palata sairaana Jeniseiskiin ja Krasnojarskiin sekä myöhemmin Eurooppaan.
Vaatii oman erityisen tutkimuksensa jotta voisi tarkasti erottaa toisistaan kaikki ne heimot, mitkä elävät Jenisein liepeillä ja joiden sukulaisuuksia tri Castrén on selvitellyt osin niiden perinteiden, mutta pääosin kielisukulaisuuden pohjalta. Virran vasenta rantaa, joka on alavampaa ja soisempaa, asuttavat kuten sanottua samojedit, mutta myös ostjakit, ja uloimpana Jäämeren luona myös hajanaiset jakuutit, jotka ovat muuttaneet tänne Lena-joen alueelta. Oikealla, ylävämmällä virran puolella sen sijaan kuljeskelevat ylpeämmät metsästäjät tunguusit.
Tri Castrén erottaa toisistaan kaksi suurta samojediheimoa, läntisen eli jurakkisamojedit ja itäisen eli tavgi-samojedit. Ensimmäinen on se, joka asuttaa Euroopan puoleista Venäjää, mutta ulottuu myös Uralin taa Aasian puolelle aina Jeniseille asti; jälkimmäinen taas asuu tätä virtaa ympäröivillä alueilla ja on, jos olemme oikein ymmärtäneet asian, samaa kansaa mikä tätä jokea pitkin etelään jatkuu aina Tomskin kuvernementtiin Ob-joen sivuhaaroille. Erityisen heimon muodostavat kuitenkin mainitut ostjakkisamojedit. Muuten jakautuvat jura- eli jurakkisamojedit taas viiteen, tavgi-heimo samaten viiteen eri haaraan, joilla kaikilla on omat murteensa.
Kun tri Castrén aiemmin (1842–43) oli tutkinut jurakkiheimon kieltä, niin tällä matkalla hänen tutkimustensa pääkohteena puolestaan oli tavgi-samojedi. Tri Castrénin aikomuksena on nyt julkaista keräämiensä aineistojen pohjalta kolme eri kielioppia niihin liittyvine sanastoineen samojedien kolmen pääheimon kielistä. Mutta koska hän Jenisein alajuoksulla kohtasi myös uuden ostjakkiheimon, jonka kieli oli sukua yhtä vähän Irtysin ja Obin varrella asuvien ugrilaisten ostjakkien eli ostjakkisamojedien kuin kahden muunkaan samojediheimon kielen kanssa, kohdisti hän tähän kieleen, joka tarjosi monia vaikeuksia, erityisiä tutkimuksia matkansa aikana. Matkan tätä seuraavalla periodilla tri C. teki työtä myös kotin parissa, kielen, jota nykyisin puhuu vain muutama yksilö, ja kun hän havaitsi tämän kielen olevan läheistä sukua juuri mainittujen Jenisei-ostajakkien kielen kanssa, on hänen tarkoituksenaan laatia näille molemmille kielille yhteinen muoto-oppi sanastoineen.
Nämä ovat kalliisti hankittuja saavutuksia matkalta, joka oli täynnä sellaisia vaivoja ja vaaroja, ettei sille mielellään uskaltaudu edes voitonhimosta, vaikka tällaiset yksilöt tavallisesti ovat ruumiillisesti karaistuneempia kuin tiedemies, jonka on sielun energialla korvattava se, mitä häneltä ruumiillisesta tunnottomuudesta puuttuu. Tri Castrén kärsi matkan jälkeen sairaudesta, joka vasta myöhemmin ryöstäytyi pahemmaksi – olisi onnekasta, jos tämä merkitsisi taudin vastaisten seurausten voittamista! Matkan tieteelliset tulokset saavat merkityksensä vasta kun ne asetetaan samaan riviin hänen muiden tutkimustensa kanssa.
Keventynein sydämin seuraa nyt tri C:ta etelään, pois yöstä ja kylmyydestä. Tosin ei hänen matkansa kolmaskaan vaihe tarjoa mitään paratiisillisen ilmaston ihanuuksia, sivistyksen nautintoja tai eurooppalaismallisen matkan mukavuuksia. Vielä huhtikuussa hän teki matkaa rekikelillä; kylmyys ja myrsky vainosivat häntä kesään asti aroilla, ja monet vaivat ja vaaralliset seikkailut odottivat häntä vielä raivaamattomilla poluilla läpi eteläisen Siperian metsien ja Sajanin vuorien. Mutta nyt hän sentään oleskeli 57. ja 50. leveysasteen välillä, saattoi matkata hevosilla ja vaunuissa, välistä raivatuilla teillä joiden varsille oli järjestetty postiasemia, sai asua kenttäteltassa tai kiinteissä ihmisasumuksissa ja saattoi hätätapauksessa ilman välitöntä hengenvaaraa asettua yöpuulle paljaan taivaan alla. Sen lisäksi hän sai usein viettää hyviä päiviä syöden leipää ja tuoretta lihaa ja maitoa, joskin hänen jonkun kerran oli pakko vaihtaa laihempaan villien juuresten ruokavalioon. Napamaahan tehdyn matkan aikana hänen tavallisimpana ruokanaan oli ollut kuivattu kala ja kuiva suolaamaton liha.
Tämä matkaperiodi voidaan paremman yleiskatsauksen saamiseksi jakaa kahteen jaksoon. Ensimmäisen aikana, joka kestää huhtikuusta 1847 maaliskuuhun 1848, tri C. matkasi kesän 1847 kuluessa Jenisein yläjuoksun länsipuolella olevilla mailla, syyskuusta lähtien Jenisein ja Baikal-järven välisellä alueella, tai tarkemmin alueella jota rajoittivat lännessä Jenisei, Angara- eli Ylä-Tunguska-joki pohjoisessa ja idässä sekä Sajanin vuoret (Altain haara) etelässä. Matkan lähtökohtana oli Jeniseisk, lähellä kohtaa missä Angara-joki yhtyy Jeniseihin, sen päätepisteenä Irkutsk, lähellä paikkaa mistä Angara lähtee Baikal-järvestä. Matkakertomuksissa mainitut väliasemat ovat järjestyksessä: Atsinsk Tomskin ja Krasnojarskin välisen tien varrella, Usur, Minusinsk, Abakansk, Oznatsennaja, Susa, Sadatsk, kasakka-asema Kiinan rajalla, Tes, Minusinsk, Krasnojarsk Jenisein varrella, Andza tämän virran itäpuolella, Agulsk, Kansk, Nizneudinsk, Irkutsk, Tunkinsk, ja sitten takaisin viimeksi mainittuun kaupunkiin (11. maaliskuuta 1848). Matkalla ei vain vierailtu, vaan viivyttiin lyhyemmän tai pitemmän aikaa lukuisissa uluseissa, tataarikylissä, joista tässä on mainittu vain Agulsk. Matkakertomuksissa mainitaan myös joukko Jeniseihin tai Angaraan laskevia pikkuvirtoja, joko päämäärinä tai yksittäisten pistäytymiskäyntien johtoreitteinä; ja Sadatskin sekä Tesin välille sijoittuu seikkailukas matka yli vuorten Kiinan alueelle.
Näitä maa-alueita asuttavat tataarit, kirgiisit ja tataarilaistuneet suomensukuiset heimot; joskus kaikki haarat on viety saman kansannimen alle, mutta silti ne muodostavat erillisiä yhteisöjä, uluseja tai volosteja, kansanryhmän puitteissa. Tällaisia tataarilaistuneita kansoja ovat koibaalit, matorit, arinit, sojootit, joiden samojedilaisen alkuperän tri C. onnistui enemmän tai vähemmän varmasti selvittämään, kun esim. koibaalien ja matorien parista löytyi yksilöitä, jotka vielä muistivat jotain esi-isiensä kielestä. Tutustuakseen lähemmin sojootteihin tri C. suoritti ensimmäisen käyntinsä Sajanin vuorten takana sijaitsevaan Taivaan valtakuntaan. Jenisei-virrasta oikealla olevalla maalla hän tapasi kamassintsit, jotka osin ovat tataareja, osin samojedeja ja kolmannelta osaltaan kottien jälkeläisiä, sukua Jenisei-ostjakeille. Tästä jälkimmäisestä heimosta ja kielestä tri C. oli tavannut jälkiä myös mainittujen koibaalien keskuudessa. Hajanaisia kottien jäänteitä tri C. löysi myös muilla kohdin tätä aluetta täältä alkavan burjaattiväestön (mongoliheimoa) parista. Assaaneista, eräästä koteille sukua olevasta kansasta, sitä vastoin ei nykyisin enää löydy mitään jälkiä, vaan pelkästään menneestä olostaan kertovia traditioita. Sen sijaan burjaattien keskuudessa elää karagasseja, joiden samojedilaisen alkuperän tri C. havaitsi epäilyksettömäksi. Muuten Jenisein itäpuolisilla mailla liikuskelevat kaikkialla tunguusit, joiden pääelinkeinona on metsästys.
Tässä kyseessä olevat maa-alueet jakautuvat aroihin, metsiin ja vuoriin. Aroilla elämäntapa on tavallisen paimentolainen, ja täällä tavataan yleensä hyvinvoivia, jopa ylirikkaita tataareja, joilla on hevosia, sarvikarjaa ja lampaita tuhansittain, kiliseviä ruplia sadoin tuhansin. Talvileireillään joillakin paimentolaisjoukoilla kuitenkin on kiinteät asumukset ja jonkin verran peltoviljelyä. Samojedeista ja ostjakeista polveutuvat heimot elävät kehnommin, osin kurjasti, koska ne vanhan tavan vetäminä vielä harjoittavat kovin vähän tuottoisaa metsästystä ja jopa poronhoitoa, mikä pakottaa heidät viettämään suuren osan vuotta metsissä ja vuorilla. Arot ovat useimmilla alueilla kautta vuoden lumettomia, vaikkakin pakkanen vielä näillä seuduin saattaa talvella laskea 30 asteeseen ja sen alapuolelle.
Edellä olevasta käy jo ilmi, mitä kielien ja kansankuvausten alaan kuuluvia tutkimuksia tri C. tämän matkan aikana teki. Niiden tärkeimpänä päämääränä oli seurata suomensukuisten kansojen levinneisyyden jälkiä aina Altaille saakka; ja tässä tarkoituksessa oli tarpeen määritellä täsmällisesti näissä maanäärissä asuvien kansojen oikea alkuperä. Tri C. etsi nyt mainittujen kansanheimojen alkuperäisen tyypin niin sanoakseni tataarilaisen ja mongolilaisen uudelleenmuodostuman kerroksen alta, lähinnä siten että hän haastatteli niitä harvoja yksilöitä, jotka vielä osasivat joitakin esi-isien kielen sanoja ja vertaili heidän sanavarastoaan samojedi- ja ostjakkikielten jo tutkittuihin murteisiin. Samoin tri C. tiedusteli heidän erityisiä heimonimiään, paikannimiä, uskonnollisia käsityksiä, tapoja ja elämäntapaa sekä keräsi huolellisesti kaikki kansojen ja sukujen vaelluksista, sukulaisuussuhteista jne. kertovat traditiot. Nämä tutkimukset olivat sitäkin enemmän tarpeen vaatimia, koska venäläiset kirjoittajat olivat mitä päättävimmin kiistäneet kyseisten kansojen samojedilaisen ja ostjakkilaisen alkuperän, ja koska aika jolloin kysymys voidaan ratkaista, kohta on mennyt, sillä nämä kansat ovat nopeasti muuttumassa tataareiksi tai burjaateiksi, osin myös katoamassa maan päältä. Olemme jo maininneet, kuinka tutustuminen kotteihin ja muihin Jenisei-ostjakkien kanssa sukua oleviin hajanaisiin ryhmiin antoi tri Castrénille aiheen laatia näiden ja Jenisei-ostjakkien kielille yhteisen etymologian. Tri C. kiinnitti erityistä huomiota semojedi-kamassintsien kieleen, joka murteena poikkeaa tavgi-samojedista niin paljon, että C. harkitsee erityisen tätä kieltä käsittelevän etymologian ja sanastokokoelman julkaisemista.
Matkan toinen päätarkoitus oli tutkia niitä muinaisjäännöksiä, joita tavataan runsaasti tässä Siperian osassa. Tarut liittävät ne tsuudeihin, tuohon ihmeelliseen, yli-inhimillisin kyvyin varustettuun muinaiskansaan, josta kertovat paitsi kaikkien suomensukuisten heimojen, myös yhtä lailla niiden vieraiden heimojen tarut, jotka nykyisin elävät näiden asuinaloilla. Tri C:n mukaan kyseiset muinaismuistot eivät kuitenkaan kuulu tälle tarukansalle, vaan ovat peräisin osin kirgiiseiltä ja tataareilta, osin vielä eläviltä tai äskettäin hävinneiltä suomensukuisilta heimoilta. Muinaisjäännökset koostuvat hautakummuista, kurgaaneista, ns. tsuudihaudoista ja niiden sisällöstä, muista satunnaisista maalöydöistä, jumalankuvista, aseista, kotitalousesineistä, kallioihin ja irtonaisiin kiviin hakatuista kuvista ja kirjoituksista. Tri C. antoi avata ja tutki suuren joukon tällaisia kurgaaneita sekä lähetti Tiedeakatemiaan runsaasti niistä löytyneitä pääkalloja, aseita, talousesineitä, koruja jne. Samaten hän keräsi rikkaan kokoelman pukuja, aseita jne. joita hänen sekä tällä että edellisillä matkoilla tapaamansa eri kansat käyttävät. On mitä valitettavinta, ettei mikään työmääräys tai apuraha antanut tri C:lle tilaisuutta tehdä samanlaista keruutyötä Suomen yliopiston laskuun. Eihän tuollainen kokoelma, kuten jokainen oivaltaa, missään olisi niin paikallaan kuin tämän yliopiston museoissa. Tappio on sitäkin suurempi, kun tri C:n laajat matkat olisivat mahdollistaneet sen, että hän olisi yksin teoin saanut koottua täydellisen kaikki Suomen heimon haarat Norjan Lapista Altaille kattavan arkeologisen ja etnografisen museon. Ei tule helposti toista tilaisuutta sen korvaamiseksi, mitä tässä suhteessa nyt on lyöty laimin.
Selvitelläkseen mainittujen kansojen kielellistä alkuperää tri C:lle tuli välttämättömäksi hankkia itselleen myös käsitys tataarien ja burjaattien (mongolien) kielestä; tällainen tieto on sitäkin hyödyllisempää suomensukuisten heimojen kielten tutkijalle, kun nämä ylipäätään lienevät maailman kieliheimoista lähinnä yhtäältä mongoli-, toisaalta tataari- eli turkkilaiskieliä. Jo kymmenkunta vuotta sitten oli tri Castrén, sikäli kuin tämän kirjoittaja on perillä asioista, jonkin verran työskennellyt turkin kielen parissa. Luultavasti tämän aiemman opiskelun antaman pohjan avulla hän paneutui nyt pääasiassa Minusinskin tataarien murteeseen ja johtui tämän kautta myös paremmin perehtymään kyseisen kansan tarinoihin, lauluihin ja muihin perinteisiin, heidän tapoihinsa ja elämäänsä. Näin tämä kansa tulee olemaan yhtenä keskeisimpien joukossa hänen etnografisissa kuvauksissaan; ja samaten hän aikoo julkaista erillisiä lisiä tataarin kielioppiin.
Sen mukaan mitä matkakertomuksista käy ilmi, pidensi tri C. tätä matkan vaihetta pääasiallisesti oppiakseen tuntemaan lähemmin mongolin kieltä, jotta hän näin pääsisi varmempiin tuloksiin myös mitä tulee sojoottien alkuperään. Näitä ei hän kuitenkaan tällä matkan jatko-osalla onnistunut tapaamaan. Lopuksi hän saattoi vakuuttautua siitä, että Baikal-järven tuolla puolen katoavat kaikki jäljet suomensukuisista heimoista.
Siksi hän lähti maaliskuussa 1848 Irkutskista, ohitti vielä jään peittämän Baikal-järven ja palasi, sen jälkeen kun oli eri suuntiin kulkenut Baikalin takaista maata (”Zabaikalskajaa”) aina Nertsinskiin, elokuussa 1848 ensin mainittuun kaupunkiin. Tämän matkan on kirjoittaja esittänyt kolmannen matkaperiodin toisena jaksona. Tämän matkaosuuden pysähdyspaikkoina mainitaan Verhneudinsk, Selenginsk, Kjahta ja Maimatsin Kiinan rajalla, Kudarei, Kondujevsk, Tsita jne.
Mongolien tutkimiseen tri C:lla oli tällä matkalla mitä parhain tilaisuus. Hän vieraili näet useissa maineikkaissa buddhalaistemppeleissä, joissa hän näin tapasi maan oppineita, lukuisaa papistoa ja sai osakseen paljon huomiota ja kunniaa. Lisäksi hän viipyi pidemmän aikaa erään rikkaan ja ylhäisen burjaatin luona, nimeltään Njendak, jonka kirjastoa hän käytti tutkimuksissaan. Näiden ja tähän liittyvien tutkimusten hedelmänä on tri C:n sisällöltään rikas kirjoitus Anteckningar öfver särskilda Mongoliska eller Burätiska språkdialekter. Ja koska tri C. viimeisten kahden vuoden matkojen aikana oli useasti joutunut kosketuksiin ympäriinsä liikkuvien tunguusien kanssa ja nyt Nertsinskin seuduilla oli uudistanut tilaisuuden tehdä tuttavuutta tämän kansan kanssa, on hän koonnut materiaalia myös tunguusin muoto-oppiin ja sanastoon.
Suomensukuisista heimoista ei tri C:n onnistunut Baikalin takaa löytää muita jälkiä kuin joitakin paikannimiä, joiden hän katsoo olevan samojedi- tai ostjakkiperuisia. Hänen täällä tutkimansa kurgaanit ja muut muinaisjäännökset hän liittää osin burjaatteihin, osin kirgiiseihin tai muihin turkkilaisiin kansanheimoihin.
Tämän ajan matkakertomukset viittaavat tri C:n aikomukseen vielä paluumatkalla Eurooppaan ja isänmaahan viipyä jonkin aikaa Omskin kaupungissa Irtys-joen yläjuoksulla saattaakseen aloitetut tutkimukset loppuun, luultavimmin ugrilaisiin ostjakkeihin ja ostjakkisamojedeihin liittyvät. Kirjoittajalla ei ole mahdollisuutta kertoa tämän kotimatkan yksityiskohdista. Koko vuoden 1847 ajan tri Castrénin terveys kärsi Turuhanskin matkan jälkiseurauksista, joita hän itse näyttää pitäneen tilapäisinä katarrikuumeina, katarreina jne. Kesällä 1848 tämä sairaus puhkesi vakavana horkkakuumeena, ja vaivoin pääsi C. saman vuoden elokuussa takaisin Irkutskiin. Keskellä viime talvea saivat tri C:n ja Suomen tieteen ystävät sen huolestuttavan suruviestin, että hän tuskin enää tulisi näkemään isänmaata. Mutta Kaitselmus, joka oli säätänyt, että tämäntapaiset menetykset tulevat viime vuosina koettelemaan isänmaan ystävien rohkeutta, käänsi tällä kertaa lisäonnettomuuden pois; ja ilahduttavampia uutisia sisältäneiden viestien jälkeen tri Castrén palasi vuoden 1849 alussa Suomeen, joka tosin näyttää pystyvän tarjoamaan hänelle vain vähän; mutta varmasti Suomessa kuitenkin on monia sydämiä, jotka surisivat kansallisena menetyksenä, jos maa ennen aikojaan menettäisi myös hänet.
Edellä olemme ainoastaan Minusinskin tataarien yhteydessä maininneet ne kuvailevat työt, joita varten tri C. matkoillaan on koonnut aineistoa. Tällaisina vastaisuudessa julkaistavaksi aiottuina kirjoituksina hän mainitsee vielä erään täydellisemmän kuvauksen samojedeista ja toisen Jenisei-ostjakeista sekä näiden lähimmistä heimosukulaisista. Näiden kolmen etnografisen työn lisäksi tulee vielä samojedien ja tataarien laulujen ja tarinoiden kokoelmia ruotsalaisena käännöksenä.
Tähän on vielä lisättävä, että tri C:n Tiedeakatemialta saamat ohjeet määräsivät hänet myös tekemään topografisia, tilastollisia, fysikaalisia, ja – mikäli kirjoittaja ei väärin muista – myös luonnonhistoriallisia havaintoja. Hän vastasi useisiin erityisiin topografisiin ja tilastollisiin kysymyksiin ja esitti muutenkin yhtenäisiä tietoja eri heimojen ja sukujen väkiluvusta. Näitä aiheita koskevat muistiinpanot hänellä on vielä hallussaan toimitettavanaan ja Akatemiaan lähetettävänä. Emme edellä olleessa esityksessä ole joka kohdassa maininneet niitä edeltäjien tietoihin suoritettavia oikaisuja, joita tri C. on onnistunut tekemään. Riittänee, kun mainitsee, että tärkeimmät näistä ovat olleet luonnontutkija Pallas (1768) ja eritoten kuuluisa filologi Klaproth, joka vuosina 1805–06 vieraili näillä seuduilla, sekä muuan venäläinen, Stepanov, joka Krasnojarskin kuvernöörinä hankki tietoja täällä asuvista kansoista, mutta joka puutteellisen kielitaidon johdosta näyttää tehneen monia virheitä. Nämä C. on oikaissut, samoin kuin monia Klaprothin vääriä tietoja, tämä kun ei ehtinyt omistaa paljon aikaa ja vaivaa näille pohjoisille kielille.
Jos luomme silmäyksen tässä lyhyesti hahmoteltuihin tri Castrénin tutkimuksiin, jotka ovat käsittäneen 30–40 kieltä ja kielimurretta sekä antaneet aineistoja 11:een eri kieliopilliseen teokseen (lukuun ottamatta hänen tutkimuksiaan suomen ja lapin kieliopeista), jotka sen ohella ovat kohdistuneet parinkymmenen eri kansanheimon entisiin ja nykyisiin oloihin ja antaneet hänelle aineksia lukuisiin laajempiin kansankuvauksiin, puhumattakaan edellä mainituista toisten tieteiden aloille kuuluvista hajanaisista huomioista – niin ei liene ketään, joka ei ihailisi niitä ponnisteluja, sitä sitkeyttä ja uutteruutta, jota näin laajojen tietojen hankkiminen on vaatinut. Mutta silti joku lukija saattaa ihmetellä, miksi on kannattanut uhrata niin paljon jotta saataisiin tuo tieto joidenkin jo sukupuuttoon kuolleiden tai kuolevien, joka tapauksessa harvalukuisten, köyhien, puolivillien, melkein kulttuurin saavuttamattomissa olevien, inhimillisen sivistyksen edistyksen kannalta lähes merkityksettömien ihmislaumojen kielistä ja elämästä. Kas tässä, voimme vastata kysymykseen seuraavasti:
Ensinnäkin suomalainen kieliheimo muodostaa omaperäisen haaran inhimillisen kielen suuressa puussa. Toistaiseksi tätä kieliheimoa on vain vähän tutkittu. Seemiläiset kielet ja kreikan sekä latinan kielet, edelliset siksi, että kristillinen kulttuuri on lähtöisin heprealaisista, jälkimmäiset samoin siitä syystä, että nämä kansat ovat vaikuttaneet Euroopan sivistykseen, ovat vanhoista ajoista olleet kielentutkimuksen varsinaisina ja ainoina kohteina. Viime aikoina taas tieto etäisemmistä itämaista ja siihen liittyvä Euroopan kansojen omaan kieleensä ja menneisyyteensä kohdistama harrastus on luonut kielentutkimukselle uuden laajan kentän, ns. indogermaaniset kielet, joiden alkujuurena on sanskriitti; näiden joukossa myös kreikka ja latina ovat saaneet alistetun sijan muiden eurooppalaisten kielten rinnalla. Kiinan ja Australian kielistä puhumattakaan ovat viime aikoina vielä Euroopan alkuasukkaiden, kelttien kielet tulleet oppineiden tutkimusten kohteiksi. Ja joskin kuuluisa tanskalainen filologi Rask ja Klaproth jo tämän vuosisadan alussa kiinnittivät huomiota suomalaiseen kieliheimoon, on kuitenkin vasta meidän päivinämme saatu varmempi kuva tämän kieliheimon suuresta levinneisyydestä Aasiassa ja Euroopassa. Erdmann on nyttemmin määritellyt ja järjestänyt Euroopassa hajallaan olevat kieliheimon haarat, ja ennen muita on hra Sjögren tutkinut niiden kieliä. Sitä paitsi ovat kansamme muinaisrunot osaltaan kiinnittäneet Euroopan filologien huomiota suomalaiseen kieliheimoon. Samoin kuin indogermaaniset kielet ovat levinneet Etelä-Aasiasta länteen eteläiseen ja keskiseen Eurooppaan, samoin on suomalainen kieliheimo levinnyt Keski- ja Pohjois-Aasiasta maanosamme pohjoisosaan – kuten näyttää, paljon aikaisemmin kuin edelliset ja on siksi aiemmin esittänyt osaansa inhimillisen kulttuurin historiassa.
Jokainen meistä on kuullut puhuttavan vertailevasta kielentutkimuksesta, siitä, miten kielen muotojen merkitys ja käsitys niiden rakenteesta on kirkastunut vertailtaessa saman heimon varhaisempia ja myöhempiä, enemmän ja vähemmän kehittyneitä kieliä. Kielitiede avartuu lisää käydessään vertailemaan eri kieliheimoja, joissa tutkijan katse kohtaa uuden muodon ja uuden rakenteen, ja hän oppii näin vertaillessaan erottamaan siitä kehitystuloksesta, mihin kielet erilaisissa historiallisissa oloissa ovat päätyneet, yhä enemmän yksinkertaisia, kaikille kielille yhteisiä elementtejä. Vasta selkeä käsitys näistä elementeistä tarjoaa pohjan monimutkaisempien ja erityisempien kielimuotojen ymmärtämiseen. Nyt on tässä vertailussa kehittymätön kieli, joka kirjallisuuden puuttuessa on jäänyt alkuperäisempien muotojen tasolle, tieteelle yhtä tärkeä kuin kehittyneempi kieli. Sillä aivan kuin astronomi näkee jossain taivaan kohdassa kevyen, läpikuultavan valousvan, toisessa kohdassa samanlaisen, mutta kiinteämmäksi käyneen valopilven, kolmannessa löytää valopilvessä heikosti hohtavan ytimen, neljännessä näkee tällaisen ytimen kehkeytyneen itsevalaisevaksi kappaleeksi, jota vain heikompi valokehä ympäröi, ja näissä ilmiöissä hänellä on silmiensä edessä aurinkojen syntyhistoria, niin aivan samoin lukee kieltentutkija mitä erilaisimmilla kehitysasteilla havaitsemistaan kielistä inhimillisen kielen synnyn ja yleisen kehityksen historian.
Voidaan kyllä pitää varmana, ettei näin monia kieliä tutkineen tri Castrénin onnistu tarkoin ja varmasti selvitellä niitä kaikkia, että hän monessa yksityiskohdassa vääjäämättä tulee erehtymään, vieläpä että hän niissäkin kielissä, joita hän pääasiassa on tutkinut, nimittäin samojedikielissä, pakostakin joutuu jättämään monta satoa tulevien tutkijoiden kirjattavaksi. Lisäksi tri Castrénilta puuttuu vielä tietoa useista suppeammassa merkityksessä suomalaisista kielistä, esim. permalaisten, votjakkien, mordvalaisten ja Kaukasian vuoristokansojen kielistä. Mutta vaikka hän ei ehtisikään lähemmin paneutua näihin, osin jo herrojen Klaproth ja Sjögrén tutkimiin kieliin, on hänellä kuitenkin jo myös tällä taholla riittävä vertailupohja suomen, lapin, viron, unkarin, ugrilaisten ostjakkien, syrjäänien ja tšeremissien kielten tuntemuksensa ansiosta; ja mitä tulee samojedien ja Jenisei-ostjakkien kieliin ja niille molemmille sukua oleviin kielihaaroihin, on tri Castrén ainoa asiaan perehtynyt. Mitä detaljivirheitä hänen eri kielioppeihinsa siis pujahtaneekaan, täytyy hänen laajojen tutkimustensa kuitenkin antaa koko suomalaisesta kieliheimosta tietoa, mitä kukaan kieltentutkija ei vielä samassa määrin ole kyennyt tarjoamaan. Koko hänen tutkimustensa suunta osoittaakin, että nuo monet eri kieliopit ovat vain alustavia töitä suomalaisen kieliheimon yleisen luonteen vertailevaa esitystä ajatellen.
Me puolestamme annamme mitä suurimman arvon juuri tälle tri Castrénin kieltentutkimuksen suurenmoiselle peruslinjalle. Hänen jo hankkimansa kokemus osoittaakin, kuinka väärin hän olisi menetellyt, jos hän olisi arasti pysytellyt vain samojedikielten tutkimuksessa, mihin Tiedeakatemian hänelle antamat ohjeet lähinnä näyttävät tähdänneen. Useat hänen matkoillaan tutkimistaan kielimurteista olisivat näet vuosikymmenen tai parin päästä hävinneet kielten joukosta, ja inhimilliselle tietämykselle jäänee niistä vain ne muistot, jotka tri C. on ottanut talteen. Että tri C. on kohdistanut huomiotaan tataari-, mongoli- ja tunguusikieliin osoittaa myös, että hän pyrkii tutkimuksillaan löytämään suomalaisen kieliheimon ja muitten heimojen välisen yhteyden.
Toisekseen tämä liittyy tri C:n tutkimusten historialliseen puoleen. Jokainen tietää, mikä painoarvo kielentutkimuksella on perehdyttäessä kansojen vanhimpaan historiaan, selvitettäessä niiden alkuperää, vanhinta kotipaikkaa, vaelluksia ja kosketuksia toisiin kansoihin. Tässäkin suhteessa se laajuus, jolla tri C. on harjoittanut kielitutkimuksiaan on tehnyt hänelle mahdolliseksi selvitellä suomalaisten kansanheimojen varhaisimpia vaiheita varmemmin kuin kukaan muu. Erityisesti on tässä kohdin otettava huomioon, että samojedien, Jenisei-ostjakkien, koibaalien, matorien, sojoottien ja karagassien kielet on luettu yleiseen tataarilaiseen kieliheimoon kuuluviksi. Tämän kysymyksen ratkaiseminen on tärkeää kielentutkimuksen kannalta ja vielä tärkeämpää historialle. Kuten edellä olemme nähneet, on tri C. havainnut äsken mainittujen Altain alueella paimentolaisina elävien kansojen sekä kottien ja kamassintsien olevan tataarilaistuneita kansojen jäännöksiä, osin samojedeja, osin Jenisei-ostjakkien sukulaisia. Siitä hän ei ole meille antanut tietoa, millainen hänen mielestään on näiden sukulaisuussuhde tataareihin. Kirjoittaja erehtyisi kuitenkin pahoin, jollei tämän kysymyksen ratkaiseminen olisi tri Castrénin tutkimusten historiallisen puolen eräs tärkeimpiä tehtäviä. Ja kirjoittajan tavoin oivaltanee jokainen lukija, miten tärkeää kysymyksen ratkaiseminen on sekä Suomen heimon vanhimman historian että yleensä kansatieteen kannalta.
Luonnontutkimus on jättänyt ratkaisematta eikä kai koskaan voikaan varmasti selvittää, polveutuuko ihmissuku yhdestä vai useammasta eri seuduilla maan päällä eläneestä ihmisparista. Tiede kallistuu kuitenkin jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Kielitiede pyrkii historiallisessa suuntauksessaan ratkaisemaan samaa kysymystä, vaikka siinä vielä paljon enemmän kuin luonnontutkimuksessa joudutaan välttämättä pysähtymään saman vaihtoehdon eteen. Vaikka näet kielentutkimus onnistuisikin johtamaan eri kieliheimot samasta juuresta, jää silti jäljelle se mitä luonnollisin otaksuma, että sama inhimillinen järki on kaikkialla luonut kielen yhtäläiseksi ilmaisuvälineekseen. Mutta emme vielä ole päässeet tähän pisteeseen saakka. Vielä ovat suuret kieliheimot kaukana toisistaan eikä niitä yhdistävää sidettä voi edes aavistella muussa kuin juuri tuossa samassa yleisessä järjessä, josta ne kaikki ovat kehkeytyneet. Mutta jokainen askel, joka niiden historiallisen ja filologisen yhteyden ja eron selvittelyssä otetaan, on myös askel kohti ihmissuvun varhaisimman historian oivaltamista ja kohti ihmishenkeä koskevaa tietoa.
Siten avautuu laajoja näköaloja näennäisesti niinkin sivuseikkana pidetystä tieteenharjoituksesta kuin joidenkin puolivillien, puoliksi sukupuuttoon kuolleiden kansanheimojen kielten tutkimuksesta. Meidän ei tarvitse muistuttaa, että perehtyminen niiden uskonnollisiin käsityksiin, historialliseen perimätietoon, lauluihin ja satuihin johtaa samaan päämäärään.
Vain yhden huomautuksen haluaisi tämän kirjoittaja esittää. Se koskee niitä kuvailevia töitä, joita tri C. aikoo julkaista. Kansatieteellinen kuvaus samojedeista, toinen Jenisei-ostjakeista, kolmas Minusinskin tataareista tulevat epäilemättä olemaan töitä, joilla on arvoa tutkijoille. Mutta tiede laskeutuu yhä enemmän ja enemmän alas yleisen tietoisuuden pariin, ja otaksumme, etteivät tri Castréninkaan kuvaukset mitenkään menettäisi tieteellisyyttään, vaikka hän muokkaisi ne suurempaa sivistynyttä yleisöä varten. Jos esim. tri Castrén yhdistäisi nämä kuvaukset laajempaan teokseen, mihin sisältyisi myös kertomus hänen matkoistaan siinä määrin kuin nämä tarjoavat lisiä kyseisten kansojen luonnehdintaan, ja mikäli teokseen edelleen punottaisiin samassa tarkoituksessa satuja ja lauluja, niin otaksuisimme, että tästä työstä tulisi yhtä opettavainen filologille ja kansatieteilijälle kuin ketä hyvänsä sivistynyttä lukijaa viihdyttävä. Siinäkin tapauksessa että teokseen sisältyisivät tri C:n näkemykset suomalaisen kansa- ja kieliheimon suhteista muihin heimoihin ja selvitys näiden haarautumien keskinäisestä sukulaisuudesta sekä lyhyitä viittauksia niihin kielen rakenteessa havaittaviin yhtäläisyyksiin, joille nämä suhteet perustuvat, ei sellaisen esityksen sisältämä sivistävä panos joutuisi hukkaan suuren yleisön kannalta. Mikään ei estä tarjoamasta oppineille enemmän yksityiskohtiin menevää selvittelyä sillä kielellä ja siinä paikassa, joka tasoittaisi tällaisen todistelun tietä tieteenharjoittajien kuultavaksi. Tri Castrén näyttää selvän esitystapansa ja lämpimän, sujuvan tyylinsä ansiosta sopivan monia muita tieteenharjoittajia paremmin tieteen kansanomaistajaksi ja sitä kohtaan tunnetun kiinnostuksen lisääjäksi. Olisi sekä ajan hengen että aiheen luonteen mukaista, että sellainen teos kuvitettaisiin; mutta tässä tapauksessa sen aikaansaaminen lienee vaikeata.
Tässä esitetty muistutus näyttää kirjoittajasta sitäkin perustellummalta, kun tri Castrénin tutkimuksilla kolmanneksi on suuri isänmaallinen intressi. Niissä käsitellään suomalaista kansanheimoa, suomalaisia kieliä, Suomen nimen hämärää muinaisuutta, sen merkitystä inhimillisen sivistyksen historiassa. Tieteellisen totuuden edistäminen sinänsä on tosin korkea kutsumus; se edellyttää puhtaan mielen harrastusta, todistaa suurista ansioista. Mutta tieteellisten pyrintöjen historia osoittaa myös, että tähän abstraktiin toimintaan voi liittyä paljon turhamaisuutta, paljon heikkoutta, vieläpä ihmiskunnan häpeäksi alhaista ajattelutapaakin. Ja varsin tavallista on, että se ruokkii elämänoloihin kohdistuvaa välinpitämättömyyttä, joka mihin hintaan hyvänsä haluaa pelastaa oman olemassaolonsa – tosin siinä toivossa, että voidaan tieteelle suorittaa, mitä isänmaalla on ollut oikeus vaatia. Mutta usein nämä toiveet ovat turhia, koska ne ovat olleet omahyväisyyden synnyttämiä ja niitä on tiedostamattomasti käytetty itsekkyyden verhona. Nykyisen ajan sivistys, joka yhä enemmän vaatii yksilöä olemaan ennen kaikkea ihminen, vaatii häntä harrastamaan kaikkia ihmiskunnan asioita ja elämään niissä, on myös yhä enemmän vetänyt tiedemiehen pois eristetystä yhteiskunnallisesta asemastaan, samalla muuttaen aiemmin koulutoimena harjoitetun tieteen ihmiskunnan yleiseksi asiaksi. Ja varmaa on, että tieteellinen tutkimus, milloin se välittömimmin tähtää ihmiskuntaa hyödyttävään tavoitteeseen, ja vielä enemmän, milloin sitä elähdyttää isänmaanrakkauden tuli, miellyttää kaksin verroin, vaikuttaa kaksinkertaisella voimalla, saa iloita onnellisemmasta edistymisestä. Tässä suhteessa pitää myös tri Castrénin tieteellisten pyrintöjen olla meille suomalaisille sitäkin arvokkaampia. Omalta osaltaan kirjoittaja tunnustaa, mikä onkin päivänselvää, että hän etenkin tältä kannalta on tuntenut halua osoittaa näille pyrinnöille vähäistä kunnioitustaan ja että hän mielellään lukisi itselleen ansioksi, että on siinä ollut maanmiestensä joukossa ensimmäisiä.
J. V. S.
