Uskonnollisia kiistakirjoituksia
Vaikka Finlands Allmänna Tidning nykyisin tarjoaa lukijoilleen vähemmän uutisia Saksasta kuin Turkista, Egyptistä ym. valistuksen ja sivistyksen pääpaikoista, voidaan tuosta vähästäkin päätellä, että juuri nyt mielenkiinto kohdistuu siellä ennen muuta politiikkaan. Silti näyttää varmalta, että uskonnollinen hajaannus kuitenkin jatkuu. Noilla kahdella alalla ei myöskään voi tapahtua kehitystä täysin ilman keskinäistä kosketusta; onhan kummallakin suunnalla kyseessä modernin sivistyksen olennainen peruspiirre.
Voidaan hyväksyä käsitys, että tämä sivistys ei juuri ole omiaan kehittämään ihmisiä uskonnollisen lahkolaisuuden suuntaan, intomielisiin puoluetaisteluihin joidenkin uskonnollisten dogmien ympärillä. Kuitenkaan ei voida kiistää sitä, että uskonnolliset kysymykset ovat protestanttisen kristikunnan keskuudessa, Saksassa, Ruotsissa, Englannissa, Pohjois-Amerikassa, olleet viime aikoina ajankohtaisia. Meidän käsityksemme mukaan ihmiset nyt niin kuin aina ennenkin tuntevat tarvetta saada lohtua jostakin muusta kuin teoistaan ja että tämä tarve on vain kasvanut voimakkaammaksi pitkänä rauhankautena, kun kansakuntien ulospäin suuntautuva poliittinen toimeliaisuus on lakannut. Ranskan vallankumouksesta alkaneen kuohunnan kauden aikana sivistyneiden koko huomio keskittyi taisteluun kansallisesta itsenäisyydestä ja työhön uudistusten aikaansaamiseksi valtioiden sisäisissä oloissa. Voidaan ajatella, että näin toteutui suurissa mitoissa sama, minkä jokainen yksilö voi kokea, se seikka, että teoriat jäävät taustalle, kun on pakko toimia hetken vaatimusten mukaan. Mutta mitä enemmän sivistynyt ihminen ohjautuu julkisen elämän pakonalaisuudesta yksityisyyden vapaampaan elämänpiiriin, sitä vähemmän toiminta askarruttaa hänen mieltään, ja aina tuollaisina aikoina saattavat jopa verraten hedelmättömät dogmit saada osakseen hänen innokkaan kannatuksensa tai tuomionsa.
Tuollainen uskonnollinen kiinnostus johtaa ilmeisestikin lahkolaisuuteen, sellaiseen elämänkatsomukseen, joka näkee elämän tarkoitukseksi ja ihmisarvon perustaksi vain vakaumuksen, uskon, tiedon. Sananlaskuksi tullut totuus on, että harvat ihmiset elävät niin kuin opettavat, ehkä ei kukaan. Tämä sananlasku sisältää myös sen toisen totuuden, että samoin ihmiset harvoin toimivat parhaan vakaumuksensa, vaan pikemminkin pahimpien yllykkeidensä mukaisesti. Lähimmäisen tuomitsemista tai ylistämistä pelkästään hänen ilmaisemansa vakaumuksen perusteella on tästä syystä oikeutetusti pidetty aitoon ihmisyyteen soveltumattomana. Ja tästä on johdonmukaisesti seurannut, että Euroopan sivistysmaissa vaaditaan vakaumuksen vapauden lisäksi myös vapautta sen tunnustamiseen eli pelkän omantunnonvapauden lisäksi opetusvapautta.
Ei voida kuitenkaan väittää, että vakaumus olisi yhdentekevä toiminnan kannalta. Päinvastoin ei voida ajatella mitään järkevää toimintaa, joka ei perustuisi järjen ohjaamaan vakaumukseen. Ihminen ei kuitenkaan aina toimi ennakolta suorittamansa harkinnan mukaan, vaan usein toiminta perustuu tapaan, siihen, minkä muut ovat tunnustaneet todeksi ja oikeaksi. Suhteellisen harvat ihmisethän pystyvät laatimaan täsmällisen järjestyksen elämänsä taipaleelle, suunnittelemaan sen tiettyjen harkiten hyväksyttyjen, vankkojen periaatteiden varaan. Eikä kukaan voi noudattaa tuollaisia periaatteita, ennen kuin hän on omaksunut niiden noudattamisen tavakseen ja tottumuksekseen pitkän harjoittelun tietä. Jos jokaisen elämässä tapahtuvan teon pohjaksi pitäisi löytää periaate, olisi toiminnan hetki useimmiten ohi, ennen kuin periaate olisi löydetty ja asianmukaisen harkinnan jälkeen hyväksytty. Niinpä pedantti onkin kyvytön toimintaan pelkästään luonteensa mukaisen periaatteiden kunnioituksen takia. Kuten sanottu, tämä kaikki koskee periaatteita ja vakaumusta, ei niiden arvoa toiminnan kannalta. Jokainen tapa, joka ei perimmältään pohjaudu periaatteisiin, on huono tapa; jokainen teko, jolta puuttuu vakaumuksen perusta, on epävapaa ja epäviisas. Tästä syystä yksikään ihminen ei voi sanoutua irti velvollisuudesta, että hänen on pyrittävä pääsemään vakaumukseen siitä, mikä on totta ja mikä ei, mikä on oikein ja mikä ei, asetettava uskonsa tai tietonsa tekojensa perustaksi.
Niinpä uskonnollisen uskon arvioiminen siveellisen elämän kannalta yhdentekeväksi olisikin aivan väärin. Uskonto on oppi ihmiselämän tarkoituksesta, ihmisen todellisesta olemuksesta, hänen suhteestaan Jumalaan, rajallisen suhteesta rajattomaan, ajallisen suhteesta ikuiseen. Ei voi olla olemassa siveysoppia, joka ei perustu tietoon ihmiselämän tarkoituksesta, ihmisen todellisesta olemuksesta. Kaikkien kansanheimojen uskonnoissa on yhteinen kosketuskohta. Se käy ilmi käytännön uskonnonharjoituksessa. Paastojen ja ruumiin piinaamisen, omaisuuden jakelemisen ja vapaaehtoisen köyhyyden, Jumaluuden mietiskelyyn syventymisen, uhrien, rukouksen, katumuksen, Jumalan armoa ja johdatusta koskevan vakaumuksen avulla ovat eri uskontojen tunnustajat pyrkineet tyydyttämään uskonnollista tarvetta. Ja kukapa ei havaitsisi, että kaikki tämä tähtää samaan, selvemmin tai hämärämmin käsitettyyn tavoitteeseen, nimittäin sielun nöyrtymiseen Jumalan edessä, tekojen tuottamien ansioiden kieltämiseen, ajattelun ja tahdon alistamiseen Jumalan Hengen vaikutuksille. Tämä oman tahdon nujertaminen on kuitenkin myös kaiken siveellisesti hyvän toiminnan perusta. Sen varassa ovat kasvatus, oppi aistillisten halujen alistamisesta järjen ylivaltaan, yksilön alistumisesta yhteiskuntajärjestykseen ja yleensä itsekkyyden alistumisesta ihmiskunnan korkeampien yleisten etujen alaisuuteen.
Uskoaksemme nykyajan sivistys vaatii tätä ja tunnustaa juuri tämän kaikkien uskontojen olennaisen sisällön. On tosin ollut aikoja, jolloin pidettiin valistuneisuuden osoituksena sitä, että uskonnossa ei tunnustettu hyödylliseksi eikä tarpeelliseksi mitään muuta kuin sen tietyt opit siveellisestä elämästä, yleisen ihmisrakkauden käskyt. Ihminen oppii kuitenkin helposti, että tieto abstraktisesta moraalikäskystä ei sinänsä anna voimaa sen noudattamiseen. Mitä tavallisimman kokemuksen mukaan yksilö voi tietää, mikä on oikein, jopa osoittaa yleensä pyrkivänsä toimimaan mitä jaloimmin oikeuden toteutumisen hyväksi, mutta sortuu silti teoissaan halujensa, itsekkyytensä, turhamaisuutensa uhriksi. Niin, tietoisuuteen siitä mikä on oikein ja päätökseen toimia sen hyväksi, jotka vaikuttavat sangen kohottavasti ihmisen mieleen, sisältyy itse asiassa ansa, johon hänen hyveellisyytensä voi joutua. Tämän tietoisuuden tuottama tyydytys, jota tavallisesti sanotaan jaloksi, kohonneeksi mielentilaksi, voi nimittäin helposti ollakin vain itserakkautta ja ylpeyttä. Todella kohonnut mielentila on sitä vastoin nöyryys, sellainen että siinä epäilee oman tietonsa totuudenmukaisuutta, päätöksensä voimaa, mutta pystymättä hankkimaan parempia tietoja ja pakotettuna toimintaan toimii kuin työkaluna Jumalan kädessä, luottaen lujasti siihen, että ihmisen kehno työ voi vain viisaan maailmanjärjestyksen vaikutuksesta koitua hyödyksi ihmiskunnalle, että vain korkeamman hengen voima voi sitä suoritettaessa kohottaa yksilön halujen ja itsekkyyden vallan yläpuolelle.
Syy siihen, että ihminen tarvitsee uskontoa kaikkina aikoina, on jo mainittu tekojen riittämättömyys hänen sielunrauhansa perusteeksi. Moraalikäsky ei anna hänelle voimaa itsekkyyden voittamiseen, ja samoin hänen jaloimpiinkin tekoihinsa liittyy jonkinlaista heikkoutta ja kehnoutta, joiden takia hän ei pääse täysin tyytyväiseen mielentilaan, jonka vain syyllisyyden täydellinen puuttuminen voisi suoda. Mielen nöyryys, joka antaa ihmiselle todellisen voiman toimintaan, on siitä syystä myös ainoa perusta hänen rauhalleen ja mielentyyneydelleen. Muuten niin ankarasti toisiaan vastaan taistelevat vietit, järjen pyrkimys oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen ja tunteen pyrkimys onneen, osuvat tässä kohdin yhteen. Uskonnonharjoitus puhdistaa mielen ja suo rauhan. Se tyydyttää siis ihmisen kaikki kiihkeät halut.
Jos näin ollen voidaan erehdykseen syyllistymättä väittää, että jalo toiminta on uskonnonharjoitusta, on helposti havaittavissa, millaista toiminnassa ilmenevää mielenlaatua tuollainen väite edellyttää. Jos inhimillinen toiminta olisi täydellistä, mitään muuta jumalanpalvelusta ei tarvittaisikaan. Sen epätäydellisyys kuitenkin pakottaa ihmisen etsimään uskonnollisesta tietämyksestä sovitusta ja uutta voimaa toimintaansa. Tässä ei tietenkään ole kyseessä pelkästään tunteen jumalanpalvelus. Kaikissa edellä mainituissa uskonnonharjoituksen muodoissa ihmiset ovat löytäneet etsimänsä. Mutta kun tämän myönnetään pitävän paikkansa, kun kyseessä on eniten aistien varassa oleva jumalanpalvonnan muoto, fetissien, jumalankuvien ja pyhimysten kuvien kumartaminen, lienee toki uskottava, että ajattelun antama yksinkertainen käsitys ihmisen omasta heikkoudesta ja tämän tunnustaminen, siihen sisältyvä tietoisuus korkeamman voiman ja rauhan tarpeesta ovat yhtä arvokkaita uskonnollisena mielenylennyksenä. On tosin helpompaa heittäytyä hetkeksi tunteen valtaan kuin hankkia itselleen ajatustyöllä selkeä käsitys ihmisen olemuksesta ja hänen elämänsä tarkoituksesta; tunteen antama voima kuitenkin haihtuu nopeammin kuin se, joka syntyy hellittämättömästä työstä toiminnan saattamiseksi yhtenäisen, joka suhteessa harkitun vakaumuksen perustalle, vakaumuksen, jota on edellä sanotun perusteella pidettävä uskonnon olennaisena sisältönä.
Edellä sanotun perusteella voimme myös selittää itsellemme, mistä syystä aikoina, jolloin tapahtuu yleiseksi leviävää poliittista liikehdintää, kiinnostus uskontunnustukseen näyttää vähäisemmältä. Jokainen yksilö käsittää helposti, mikä on oikein, kun esim. koko kansakunta, johon hän kuuluu, taistelee itsenäisyydestään. Hän saa yhteisistä pyrinnöistä myös voimaa toimintaan yhteisen päämäärän hyväksi; yhteistahdon ponnistuksissahan yksilön pyrkimykset kutistuvat merkityksettömiksi ja hänen itsekkyytensä lakkaa vaikuttamasta. Tällaisen asiaintilan vallitessa yhteishenki saa yksilössä aikaan samanlaista hengen nöyryyttä kuin esim. seurakunnan yhteinen rukous ja veisuu jumalanpalveluksessa. Jollei kansakuntien pitäisi yksilöiden tavoin levätä rasituksen jälkeen, ei mikään elämäntapa vaikuttaisikaan ihmiseen kohottavammin kuin tuollaiset yhteiset pyrkimykset. Niiden yhteydessähän ei myöskään uskonnollinen mieli eikä itse uskonnonharjoitus menetä mitään, vaikka ne suovatkin vain niukasti tilaa teoreettiselle uskontunnustukseen, oppiin, dogmiin kohdistuvalle kiinnostukselle. Käsittääksemme ei olisi vaikeaa osoittaa, että myös uskonnollisuus on ollut voimakkainta juuri niiden kansakuntien keskuudessa, joissa yhteishenki on ilmennyt voimakkaimmin ja tuloksekkaimmin. Viittaamme aikalaisillemme Englannin ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen oloihin.
Tähän liittyy se, että nykyaikana, kun kansallishenki on kaikkialla herännyt vireämpään elämään ja kun tietoisuus yhteiskunnan ylemmistä yhteisistä asioista leviää yhä syvemmälle kansojen suuriin joukkoihin, että juuri tänä aikana saarnataan yleistä suvaitsevuutta uskonnollisia oppeja ja mielipiteitä kohtaan. Ajatteluun kohtuullisesti pystyvän ihmisen näkemys ei näin meneteltäessä voi olla se, että uskonnollinen vakaumus olisi yhdentekevä asia. Siten kuitenkin tunnustetaan, että aito uskonnollisuus on yhtä vähän sidoksissa tiettyyn oppiin kuin siveellinen elämäntapa tiettyihin teorioihin ja filosofisiin järjestelmiin. Kun lisäksi vaaditaan omantunnonvapautta, häiritsemätöntä vapautta noudattaa minkä tahansa kirkon opista poikkeavaa vakaumusta, ja opetusvapautta, oikeutta tunnustaa tämä vakaumus julkisesti ja todistella muille sen paremmuutta, sen sisältämissä käsityksissä ilmenevää totuutta, ovat jo nämä vaatimukset sinänsä riittävänä todisteena siitä, että ne eivät aiheudu välinpitämättömyydestä. On kaiketi pakko myöntää, että ihmisellä, joka avoimesti sanoutuu irti jonkin olemassa olevan kirkon oppilauselmista, on herkempi omatunto ja enemmän kiinnostusta uskontoa kohtaan kuin sillä, joka tunnustaa ne mitään ajattelematta tai tunnustaa ne tosiksi vastoin sisäistä vakaumustaan. Mikään seurakunta tuskin koskaan pysyy pystyssä ilman uskontunnustusta, jota sen jäsenet tulkitsevat monivivahteisesti. Siitä syystä näistä jokaisella on oikeus ratkaista, miten pitkälle hänen yksityinen vakaumuksensa voi poiketa omaan suuntaansa joutumatta alistumaan julkisen uskontunnustuksen ylivallan edessä. Hänen tunnontarkkuutensa tässä on kuitenkin myös hänen oma asiansa, jonka ratkaisijaksi ei löydy muuta inhimillistä tuomaria kuin hän itse.
Mitä luonnollisinta toki kuitenkin on, että uskonnollisen suvaitsevuuden ystävistä sangen monet eivät esiinny tietyn oman uskonnollisen käsityksensä puolustajina. Jos heitä vaadittaisiin toimimaan toisin, tämä merkitsisi, että edellytettäisiin jokaisen ihmisen tuntevan kutsumusta kirjailijaksi tai seurakunnan opettajaksi. On myös tunnustettava, että kamppailu monista kristillisten kirkkojen dogmeista on niin vanha asia ja jäänyt näiden dogmien luonteen mukaisesti kaikkina aikoina siinä määrin ratkaisemattomaksi, että se toki voinee varoittaa jatkamasta yhä vain; samoinhan se on itse asiassa aiheuttanut katsomuksen, että näillä dogmeilla ei ole merkitystä ihmiskunnan jalostamisen kannalta. Tämä käsitys lienee erheellinen, sillä tuskinpa mikään inhimillisen tietämyksen piiriin kuuluva asia on sinänsä arvoton. Hyödyllistä on toki erottaa uskonopissakin ihmisen kannalta välttämättömin vähemmän tarpeellisesta aineksesta, siitä syystä että uskonnollinen mielenlaatu saattaa hyvinkin syrjäytyä tyhjän teoreettisen intoilun tieltä. Niinpä kun ne, jotka sanovat itseään ”kirkollisiksi”, koska he tunnustavat totuudeksi jokaisen rivin jonkin kirkkokunnan oppilauselmista, jyrkästi tuomitsevat ”kielteisen” suuntauksen, joka pyrkii vapautumaan näiden lauselmien pakkovallasta, on kaksinkertaisesti syytä kiistää heidän kiroustuomionsa. Toisaalta tämä pyrkimys todistaa jo sinänsä, että vastapuoli tuntee kiinnostusta jollakin tavoin vastakkaista vakaumusta kohtaan; toisaalta tämän halu välttää uuden sitovan uskontunnustusmuodon vakiinnuttamista todistaa, että se ei halua sitoa omaansa eikä muiden hengellistä jalostumista ja autuutta tiettyihin kaavoihin ja lauselmiin, joiden tarpeellisuuden kummaltakin kannalta voi ratkaista vain yksilö omalta kohdaltaan.
Jos Saksassa tapahtuvaa uskonnollista uudistusliikettä tarkastellaan tältä kannalta, ei juuri voida kiistää, että se tapahtuu ajan hengen mukaisesti. Jokaisella ihmisyhteisöllä täytyy olla yhteinen päämäärä. Jos tällä perusteella kuitenkin halutaan väittää, että jokaisen seurakunnan on kokoonnuttava tiukasti määrätyn uskontunnustusmuodon ympärille, päätelmä näyttää meidän mielestämme hätiköidyltä. Tieteellinen seura ei sitoudu tiettyihin teorioihin. Eikä etenkään jäsentensä yhteisiä valistumis- ja edistymispyrkimyksiä varten perustettu yhdistys jollakin muulla inhimillisen toiminnan alalla. Kirkon, seurakunnan, rinnastaminen tuollaisiin yhteiskunnallisiin laitoksiin saattaa ensi näkemältä tuntua liialliselta järkiperäisyydeltä. Itse asiassa uskonnollisella yhteisöllä ei kuitenkaan voida olettaa olevan korkeampaa päämäärää kuin jäsentensä hengellinen jalostuminen. Opetuksia keskinäiseksi uskonelämän rakentamiseksi, jumalanpalvelusta yhteiseksi mielenylennykseksi, tähän sisältyy kaikki, mitä kirkon pitää ja mitä se voi merkitä. Tämä ei kuitenkaan sisällä vaatimusta, että kaikilla sen jäsenillä on oltava sama ja ainaisesti järkähtämättä muuttumaton oppi ja vakaumus.
Tunnustuspakon kannattajat ovat pitkään pitäneet selviönä, ettei minkäänlaista seurakuntaa, mitään kirkkoa voida ajatella ilman julkista, kaikkien sen jäsenten hyväksymää uskontunnustusta. Sanotaan: kirkko on uskonyhteys; sillä täytyy siis olla uskontunnustus. Uskontoon sisältyvä usko ei kuitenkaan ole vain tiettyjen lauselmien hyväksymistä, vaan voimaa Jumalalle mieleisen elämän elämiseen. Kirkon on uskonyhteytenä siis tehtävä keskeiseksi tavoitteekseen kääntymyksen ja parannuksen aikaansaaminen. Tästä syystä ei voida pitää vääränä käsitystä, että kirkko tällaisena nimenomaisena yhteisönä on yhteyttä Jumalan valtakunnan toteuttamiseksi maan päällä eli ilmaisee tavoitteensa käytännölliseksi, ei pelkästään teoreettiseksi, ei vain yhdenmukaiseksi vakaumukseksi tiettyjen oppilauselmien totuudesta. Tässä nousee tosin esiin niin kuin kaikkien käsitteiden määrittelyjen yhteydessä kysymys käsitteen Jumalan valtakunta merkityksestä. Mikään uskontunnustus ei kuitenkaan voi luoda niin suljettua järjestelmää, ettei lukemattomia tuollaisia kysymyksiä jäisi avoimiksi tutkimukselle ja epäilylle. Jos halutaan väittää, että valtio jo merkitsee tai sen pitäisi merkitä tuollaista yhteyttä ja että se siitä syystä tekee kirkon tarpeettomaksi, jätetään niiden välinen olennaisen tärkeä ero huomioon ottamatta. Kirkko ei voine olla erityinen piiri siveellisen toiminnan harjoittamista varten. Uskontoon sisältyvä usko vaikuttaa kuitenkin tahdon, tarkoituksen ja aikomusten puhtauden hyväksi, uskonnollista mielenlaatua herättävästi – tämä toimintakenttä ei yhdistä sitä valtioon sinänsä, vaan kasvatukseen, perheeseen. Ja on todella vaikeaa nähdä, millä tavalla kirkolle olisi alentavaa, jos sitä pidettäisiin julkisena kasvatuslaitoksena, joka pyrkii samaan tahdon jalostumiseen, jonka aikaansaaminen yksityiselämässä on perheen tehtävänä. Ja kun varsinainen uskonnonharjoitus, jossa seurakunta tavoittelee yhteistä mielenylennystä, sisältää sekä rukousta että opetusta, näyttää siltä, että samoin kuin rukoileminen tosin tapahtuu ennakolta määrätyn järjestyksen mukaisesti voimatta kuitenkaan ehkäistä yksityisen ihmisen vapaata hartaudenharjoitusta, myös opetus voi hyödykseen olla ilman niitä tiukkoja muotoja, joihin se tavallisesti on pakotettu. Opetusvapaus itse seurakunnan piirissä varmasti lisää sen jäsenten hengellistä rakentumista, sillä jokainen tehtäväänsä rakastava uskonnonopettaja löytää aina runsaasti aiheita opin soveltamiseen jäsenten herättämiseksi ja lohduttamiseksi riippumatta niistä poikkeavista oppilauselmista, joiden kannattajaksi hän tunnustautuu. Jollei opettajalta edellytetä aitoa uskonnollista mielenlaatua, hänen saarnastaan on yhtä vähän hyötyä kuin siitä opillisesta säännöstä, jolla tämän sisältöä halutaan rajoittaa. Jos hän itse sitä vastoin on täynnä uskon voimaa ja lämpöä, hänen saarnansa pystyy herättämään kuulijoissakin elävän uskon; ja tässä on todistetta kylliksi siihen, ettei hänen opetustaan tarvitse sitoa tiettyihin sovittuihin lauselmiin.
Monet Englannin ja Amerikan seurakunnista näyttävät syntyneen tässä hengessä. Samassa hengessä toimivat myös Saksan uuskatolilaiset ja uusprotestantit. Niin sanotut kirkolliset ovat julistaneet heidät kerettiläisiksi, mutta tälle ei voi antaa mitään merkitystä; onhan nimittäin selvää, että uskonnottomat piirit väistämättä suhtautuvat välinpitämättömästi kaikkiin kirkkoihin ja uskonnollisiin oppeihin, eivätkä siis tuon hengen vallassa olevat olisi koskaan kokeneet tunnustuspakkoa mitenkään hankalaksi asiaksi. Olisi hyvä, jos siellä ennestään toimivat kirkot, katolinen ja episkopaalinen, voisivat omalta osaltaan todella vakuuttaa, että niiden piirissä vallitsee aidompi ja vireämpi uskonnollisuus. Kaikkia muita mielenilmauksia voimakkaammin tuollainen vakuutus osoittaisi tunnustuspakon jatkuvan hyödyllisyyden.
Vuoden 1846 Kallavedessä lukija havaitsee Saksan kirkollista taistelua käsittelevän kirjallisuuden joukossa mainituksi tunnetun kirjallisuushistorian tutkijan Gervinuksen teoksen. Sen nimi on: ”Die Mission der Deutschkatoliken”. Gervinusta voitaneen pitää pikemminkin oppineena kuin oivaltavana, enemmänkin lämpimänä isänmaanystävänä ja humanistina kuin syvästi runouteen eläytyneenä ajattelijana. Hänen teoksensa on kuitenkin sekä tarkoituksensa että tekijänsä nimen ansiosta herättänyt suurta huomiota. Sen ohella, että teos sisältää vapaamielisiä uskonnollisia käsityksiä, se nimittäin hyväksyy saksalaiskatolilaisten pyrkimykset myös poliittiselta kannalta. Gervinuksen mielestä saksalaiskatolilaiset edustavat suurta askelta kohti Saksan kansallista yhtenäisyyttä, koska heidän käsityksensä lähentävät heitä hyvin paljon protestantteihin. Saksasta onkin saatu kuulla, että varsin monet protestantit ovat liittyneet uuskatoliseen kirkkoon. Ja syntyneet uusprotestanttiset seurakunnat toimivat samalla uskonnollisella pohjalla kuin uuskatolilaiset, ovat näiden tavoin omaksuneet edellä hahmotellun käsityksen, jonka mukaan uskonnollinen mielenlaatu on dogmaattista uskontunnustusta tärkeämpi asia. Näin ollen tämä uusi kirkon hajaannus saattaisi itse asiassa edistää suuremman, katolilaisia ja protestantteja erottavan skisman kumoutumista, ja sehän on menneinä aikoina estänyt Saksan kansallisen yhdistymisen.
Gervinusta vastaan nousseella vastapuolella on sveitsiläinen tri Daniel Schenkel. Teoksessaan ”Die protestantische Geistlichkeit und die Deutschkatoliken” (Zürich 1846, hinta 1/2 taalaria) hän pyrkii kumoamaan ensiksi mainitun sekä mielipiteet että toiveet. Ja kun Gervinus vastasi Der Morgenboten -lehdessä, tri Schenkel julkaisi uuden teoksen ”Der Standpunkt des positiven Christenthums und sein Gegensatz” (Zürich 1846). Siitä päätellen, että Literar. Zeitung on suonut näille Schenkelin teoksille perusteelliset arvostelut, vastapuoli pitää niitä parhaina Gervinuksen esiintymisen aiheuttamina puheenvuoroina. Mainittu lehti puhuu tästä kiistasta ja näistä teoksista seuraavasti.
Gervinus on saksalaiskatolisuuden varaukseton ylistäjä. Hän pitää sitä uuden ajan kimmeltävänä aamuruskona, jonka hyväksi isänmaallisen kirjallisuuden sankarit ovat viimeksi kuluneen vuosisadan aikana työskennelleet saamatta kuitenkaan sitä kokea. Hänelle se on mitä huimimmin liioiteltujen toiveiden lähtökohta, ja hän odottaa, että se peräti kumoaisi ne vastakohtaisuudet, jotka kiihdyttävät meidän vuosisataamme, lääkitsisi sukukuntamme verta vuotavat haavat, olisi uusi kannustin kansallisen hyvinvoinnin saavuttamiseen. Hän hylkää dogmaattiskirkolliset arviointiperusteet sitä tarkastellessaan ja käyttää kansallispoliittisia. Hän onnittelee sitä rohkeasta ’positiivisen kristinuskon’ raja-aitojen murtamisesta, tarkasti määritellyn, järjestelmällisen uskontunnustuksen väheksymisestä ja tunnustuspakon voittamisesta, siitä, että se on ehdoitta ja ponnistelematta millään tavoin uskonnollisen tietämyksen yhteisen ilmaisun löytämiseksi jättänyt tämän yksilön ratkaistavaksi ja ottanut huomioon vain uskonnon siveellisen merkityksen hyläten tämän kaikki positiivisesti uskonnolliset tai dogmaattiskirkolliset perusteet. Ja koska tästä tietystikin seuraa, ettei evankelinen kirkko voi tuntea myötätuntoa nykyisen kaltaista saksalaiskatolisuutta kohtaan, hän lukee tämän protestanttisen papiston viaksi ja antaa varsin selvästi ymmärtää, että se on tässäkin yhteydessä näytellyt tavallista hierarkkista osaansa, toiminut ajanhengen kehityksen estäjänä ja pyrkinyt mikäli mahdollista tukkimaan sen lähteen heti, kun sen laineet uhkaavat huuhtoa pois menneen ja jo kauan sitten vanhoilleen pysähtyneen ajan ennakkoluulot.
Tätä protestanttiselle papistolle esitettyä haastetta ei voitu jättää vastausta vaille. Etenkin Dan. Schenkel on sekä osoittanut näiden syytösten perusteettomuuden että sortanut maahan ne toiveet, joita Gervinus on kehitellyt saksalaiskatolisuuden pohjalta. Tästä hän sanoo muun muassa:
’Moraali ilman uskonoppia (dogmeja) näyttää minusta ilmassa riippuvalta hedelmältä. Siveellisyys tarvinnee toki kannattajikseen juurta ja runkoa, sillä pitää olla maaperä, josta se kasvaa; ei voitane tulla toimeen ilman katsomusta, johon se tukeutuu. Siveellisyyttä ei voida saada aikaan säädöksillä, ei minkään Leipzigin kokouksen päätöksillä eikä siveellisyysohjesäännöillä; ja poliisikin voi vain heikosti ehkäistä paheita, ei määrätä hyveiden noudattamisesta. Ihminen elää uskonsa mukaisesti, ja jos ihminen ei usko mihinkään, hänen elämänsä on näin ollen vailla arvoa; samoin se, joka luottaa pimeyden voimiin, palvelee niitä myös elämässään. Riistettäköön vain rahvaan massalta sen usko, lyötäköön vain uskonopit pirstaleiksi ja valistettakoon rahvasta yhä enemmän puhtaasti järkeen perustuvilla lauselmilla; älköön kuitenkaan odotettako, että rahvas peittää heti alastomuutensa modernin siveellisen mielenlaadun viikunanlehdellä ja alistuu lauhkeasti kuin lammas noudattamaan lakeja, joilta on riistetty uskonnollisen uskon tuki. Ja ihmisen on kuitenkin pakko uskoa johonkin, vaikkapa vain omaan itseensä tai kaiken katoamiseen, jonka kita ammottaa häntä kohti jokaisesta uudesta haudasta, joka kaivetaan.’
Tämä riittäköön näytteeksi siitä, missä hengessä Schenkel on kirjoittanut. Hän sekoittaa uskon kirkon oppiin ja syyttää siitä syystä tunnustuspakon hylkääjiä uskoon ja vakaumukseen perustumattoman moraalin opettamisesta. Tuollaista syytöstä ei kuitenkaan voida esittää aivan vakavasti, koska kaikkein vähimmin tiedemies, Gervinuksen kaltainen historiantutkija, voisi väittää, että ihmisen siveellisyys olisi hänen tietämyksestään ja vakaumuksestaan riippumaton seikka, ja koska pahinkaan kiihkoilija ei myöskään voi kiistää sitä, että siveellistä elämäntapaa on noudatettu kaikkien kirkkojen piirissä, kaikkien uskontojen tunnustajien keskuudessa. Esim. muhamettilaiset ovat kaikkien kertojien yksimielisen todistuksen mukaan paljon luotettavampia kuin kristityt. Jopa sorretut juutalaiset ovat monissa maissa, esim. Ruotsissa, saaneet kiitosta siitä, että harvoin heistä yksikään on joutunut syytteeseen rikoksesta. Kristittyjen kirkkojen piirissä taas ei kai voida väittää, että siveellisyys on paremmalla kannalla esim. luterilaisten kuin katolilaisten keskuudessa. Tällaiset toteamukset näyttävät riittävän todisteiksi siitä, että siveellisyys voi olla elävää erilaisten uskonnollisten oppien vallitessa eikä uskonnollisen vakaumuksen vapaus siis uhkaa johtaa siveellisyyden rappioon.
Tässä yhteydessä esitetään ikivanha vastaväite, johon vetoamista hra Schenkelkään ei unohda. Sanotaan, että vaikka sivistynyt ihminen voikin noudattaa moraalin käskyjä perustelematta niitä uskonnollisella vakaumuksella, mikään ei voi rahvaan parissa korvata sokeaa uskoa selkeään kirkolliseen oppiin, vaan tämän uskon kadotessa sen keskuudessa pääsevät leviämään laittomuus ja siveettömyys.
Tässä ei voida ryhtyä niin perusteelliseen tutkimukseen kuin olisi tarpeen, jotta voitaisiin täysin selvästi osoittaa, mitä oikeaa ja mitä väärää mainittuun väitteeseen sisältyy. Helposti havaitaan, että se yleensä paljastaa niin sanottujen sivistyneiden ylimielisyyden, nämähän tähän lauseeseen vetoavat ja sitä käyttävät. Mahtaako näiden sivistyneiden vähäinen tietomäärä itse asiassa olla sellainen, ettei verrattomasti suurin osa ihmiskunnasta pystyisi omaksumaan sitä, ja mahtaako tämä tietämys tehdä uskonnollisen uskon heille tarpeettomaksi? Voiko mikään olla itserakkaampaa ja ylimielisempää kuin myöntävä vastaus tähän kysymykseen?!
Jokainen, joka ei ole tämän suuruudenhulluuden vallassa, havaitsee kyllä, että oikeaa siveellisyyttä ei voida ajatella olevan ilman vakaumusta ihmisen elämän tarkoituksesta, hänen suhteestaan Jumalaan. Ja kuka voi toisaalta kiistää koko ihmiskunnalta kyvyn päästä tuollaiseen vakaumukseen ja omaksua se muussa kuin auktoriteettiuskon muodossa? Tässä suhteessa ei voida päästä ratkaisuun esimerkkien avulla muuten kuin vertailemalla. Vielä ei ole ollut olemassa yhtään kansaa, jonka uskontoon ei olisi sisältynyt enemmän tai vähemmän taikauskoa. Voidaan kuitenkin toivoa, että ihmiskunnan sivistystason kohoaminen kitkee sen yhä tarkemmin pois ja ohjaa kansat käsittämään uskonopin puhtaammalla tavalla. Rahvas on myös aina käsittänyt uskonopin pohjautuvan auktoriteettiin. Uskonto perustuu jumalalliseen ilmestykseen; siitä syystä sen opit ovat tosia. Tämä päätelmä on ollut vakaumuksen perustana kaikkien kutakuinkin kehittyneiden uskonoppien piirissä. Siihen nojautuvat hindu, muhamettilainen ja juutalainen yhä hyvin kuin kristinuskon tunnustajatkin. Siitä on siirrytty uskomaan pappien vakuutteluihin, paavin erehtymättömyyteen, kirkolliskokousten päätöksiin, ruhtinaiden ja hallitusten määräämiin uskon normeihin. Näin uskomalla on pyhitetty niin totuutta kuin taruakin. Vain kristinusko on lisännyt tähän opin Jumalan hengen todistuksesta jokaisen ihmisen sisimmässä, vastustanut näin pappisvaltaa ja antanut aiheen uskonoppiin kohdistuvaan tutkimukseen ja sen selvittelyyn ajattelun keinoin.
Historian todistukseen voitaneen vedota jopa väitettäessä, että mitä sokeampaa ja harkitsemattomampaa usko on ollut, sitä tarkemmin tuon uskonnon tunnustajat ovat noudattaneet sen moraalikäskyjä. Esimerkkeinä tästä voidaan esittää muhamettilaisten oikeamielisyys ja köyhille osoittama laupeus. On kuitenkin lisättävä, että rangaistuksen pelko ja palkinnon toivo ovat silloin aina olleet lähin asiaan vaikuttava syy. Itse asiassa tämä seikka onkin varsinaisena ytimenä epäluuloissa, joita ovat esittäneet ne, joiden mielestä kansojen suurten massojen täytyy olla sidoksissa jonkin kirkkokunnan selväsanaisiin oppilauselmiin. Tätä tarkoittaa myös hra Schenkel sanoessaan uskonnollista uskoa lakien tueksi. Hän olettaa, että vapaa harkinta poistaa suurilta joukoilta iankaikkisen rangaistuksen pelon, jolloin hänen mielestään ei jää mitään takeita edes lakien ja tietysti vielä vähemmän moraalikäskyjen noudattamisesta.
Mitä lainkuuliaisuuteen tulee, voitaneen kysyä, missä määrin esim. englantilaisen syvä lain kunnioitus on seurausta tuollaisesta uskonnollisesta vakaumuksesta. Kukaan ei varmastikaan halua väittää tuollaista, vaan tämä seikka pannaan Englannin kansan saaman poliittisen kasvatuksen tiliin. Siveellistä elämäntapaa yleensäkin esiintyy kristittyjen kansakuntien piirissä vähintään yhtä yleisesti täydellistä uskonnonvapautta nauttivien kansojen kuin yhden ainoan kirkon oppilauselmiin sidottujenkin kansojen keskuudessa. Nimenomaisten esimerkkien mainitseminen tässä saattaisi yhtä helposti olla epäoikeudenmukaista kuin joka tapauksessa loukkaavaakin. Viittaamme vain niihin tunnettuihin tilastotietoihin, jotka osoittavat rikosten määrän vähenevän Englannissa ja Ranskassa, kun kehitys taas kulkee päinvastaiseen suuntaan useissa maissa, joissa tietyn valtionkirkon opit vallitsevat lain nojalla yksin.
Edellä esitetyn perusteella lukija tietää, että me tunnustamme uskonnollisen vakaumuksen välttämättömäksi siveellisyyden kannalta. Siitä syystä emme aio kiistää, että uskonnollisuuden puuttumisesta pakostakin seuraa kansan veltostuminen ja tapojen rappio. Me jopa mielihyvin myönnämme, että kansojen raaemmassa tilassa sokea auktoriteettiusko ja Jumalan rangaistustuomioiden pelko voivat olennaisen merkittävästi tukea lainkuuliaisuutta ja hyviä tapoja. Olemme sitä vastoin kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei tuollainen usko enää riitä koko kansan samoin kuin yksilönkään sivistyksen kohotessa. Ja pidämme paremmin ihmisen arvon mukaisena ja hänen todellista siveellisyyttään paremmin edistävänä sitä, että hän tekee oikein rakkaudesta oikeutta, rakkaudesta Jumalaa kohtaan kuin rangaistuksen pelosta. Tuollainen vapaaehtoinen rakkaus saattaa kuitenkin syntyä vain vapaan tutkimuksen ja itsenäisen vakaumuksen perustalle. Niinpä ihmisarvo on arvioitava varsin vähäiseksi, jotta voidaan väittää, ettei kansa pystyisi kohottautumaan alemmalta sivistystasolta ylemmälle, henkisestä orjuudesta henkiseen vapauteen.
Jos tarkastellaan myös lähemmin asiaintilaa protestanttisissa maissa, voidaan todeta, että melko suuri osa ja juuri siveellisesti paras osa rahvaasta ja tavallisista ihmisistä tekee oikein pikemminkin juurtuneen tavan ja harjaantumisen takia kuin ajatellen rangaistusta tai palkintoa. Ja kaikkialla voidaan todeta kirkon vaikuttavan vähemmän tapojen ylläpitämiseen kuin perheen. Lasta ei ohjaa hyviin tapoihin ensisijaisesti papin, vaan isän ja äidin opetus ja esimerkki. Jokainen voi omassa elämässään todeta kirkon opin lisäksi ne monenlaiset siteet, jotka ovat johdattaneet hänet tekemään oikein ja pysymään tällä tiellä. Niinpä hyvät tavat kehittyvät perheen piirissä ja yhteiskuntaelämässä usein myös vastoin voimassa olevaa ja noudatettavaksi määrättyä uskonoppia. Kun näin tapahtuu, ei uskonnon totuuksiin kuitenkaan suhtauduta välinpitämättömästi; uskonnollinen vakaumus seuraa tässä kuitenkin siveellistä kehitystä ja vapautuu vallitsevan kirkon sanelemasta pakosta eriasteisesti. Asiain ei ehkä haluta uskoa olevan näin, mutta lähemmin tutkittaessa tavataan jopa rahvaan miesten keskuudessa mitä suurimmassa määrin omia uskonnollisia mielipiteitä. Moninkertainen kokemus opettaa sitä paitsi aivan samoin kuin asian pohtiminenkin, että itsenäisen uskonnollisen vakaumuksen muodostamiseen ei tarvita suurta oppineisuutta.
Jos vielä verrataan niin sanottujen sivistyneiden tietomäärää siihen, mitä puuttuu tietäväisimpienkin historian tuntemien ihmisten saavutuksista, on vaikeaa päätyä vakaumukseen, että Kaitselmus olisi määrännyt niin vähäisen tietämyksen ihmiskunnan mahdollisuuksien huipuksi. On päinvastoin pakko tunnustaa, että sitten kun jokainen ihminen on joskus päässyt sille tasolle, jota nykyisin sanotaan tietämyksen huipuksi, inhimillinen tietämys on vielä varsin matalalla porrasaskelmalla. Tuskinpa kukaan jalomielinen ihminen voikaan asiaa lähemmin harkittuaan väittää, että ihmisten suuret joukot ovat tuomittuja noudattamaan iankaikkisesti auktoriteettien ohjausta kykenemättä koskaan saavuttamaan edes sitä tasoa, jolla meidän aikamme sivistyneet tuntevat olevansa siitä vapaita.
Toinen aloitetun uudistuksen vastustamiseksi julkaistu teos on
”Gespräche über die vornehmsten Glaubensfragen der Zeit zunächst für nachdenkende Laien, welche Verständigung suchen”, von Dr. Tholuck. 1 Heft. Halle 1846. [Keskusteluja ajan tärkeimmistä uskonkysymyksistä lähinnä ajatteleville maallikoille, jotka etsivät tietoa, kirjoittanut tri Tholuck.]
Kirjoittajan kuuluisa nimi on suosituksena hänen teokselleen. Tholuck on tunnustettu tyylin taitaja, ja hänen ”Kristilliset hartaushetkensä” ovat saaneet runsaasti lukijoita ruotsiksikin käännettyinä. Hänen uskonnolliset käsityksensä sijoittuvat tavallaan keskitielle luutuneen oikeaoppisuuden ja rationalismin välille, vaikka hän polemisoikin kiivaimmin varsinaisia rationalisteja vastaan. Jollemme erehdy, hänen ”Hartaushetkensä” saivat aikoinaan osakseen oikeaoppisen puolueen varsin ankaraa arvostelua. Nykyisin hän kuuluu Saksassa olemassa olevan kirkon ja tunnustuspakon tärkeimpiin puolustajiin.
Kyseessä oleva vihkonen sisältää kuusi erillistä keskustelua. Ne on otsikoitu seuraavasti:1 järki ja rationalismi, 2 järki ja usko, 3 usko ja sana, 4 uusin edistysaskel, 5 edistys ja uskontunnustus ja 6 uudelleen herätetty usko. Nämä otsikot osoittavat, että teos sisältää esityksen eri osapuolten käsityksistä. Vaikka kirjoittajan tunnettu luonteenlaatu ei annakaan aihetta odottaa esitykseltä erityistä syvällisyyttä eikä hänen katsantokantansa mahdollistane sen irtautumista yksipuolisuudesta, voidaan kuitenkin olettaa, että se antaa kuvan uskonnollisesta hajaannuksesta asiantuntevasti ja kansantajuisesti eikä ilmaise yhtä sokeaa intomielisyyttä kuin tavallisten puoluemiesten esitykset, vaan pitäytyy lämpimästi siinä, minkä kirjoittaja tunnustaa evankelisen kirkon oikeaksi opiksi.
Kolmas uuden uudistusliikkeen vastainen taistelija on Gustav Adolf Kämpfe, magdeburgilainen pappi, jonka tähän yhteyteen kuuluvia teoksia samoin ajattelevat kiittelevät Literar. Zeitungissa hyvin kauniisti. Niissä tiedoissa, joita näistä aiheista on esitetty Kallavesi-lehdessä (nro 12), mainitaan Kämpfenkin nimi. Me voimme nyt mainita parhaat hänen tähän yhteyteen kuuluvista teoksistaan.
Erityisen merkittävänä pidetään hänen pitämäänsä uskonnollista puhetta: ”Die protestantische Freiheit, Rede von Reformationsfeste in der St. Ulrichskirche gehalten” (Magdeburg 1844). Teoksessaan ”Bekenntnisse mit Bezug auf die Protestantischen Freunde und auf erfahrne Angriffe” (Leipzig 1845) on tunnettu Uhlich, Protestanttisten ystävien yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja, kiinnittänyt huomiota pääasiassa Kämpfen puheeseen. Kämpfe ei ollut tuominnut Protestanttisten ystävien pyrkimyksiä suoralta kädeltä, vaan otaksunut niiden perustuvan pelkästään väärinkäsitykseen. Niinpä hän selitti heidän oppinsa epäyhtenäiseksi ja riittämättömäksi. Uhlich sitä vastoin pyrki mainitussa teoksessaan osoittamaan, että hänen käsityksensä tyydyttivät uskonnollisen tarpeen. Tämä antoi K:lle aiheen julkaista uusi ja perusteellisempi teos: ”Antwort auf die Bekenntnisse des Herrn Pastor Uhlich” (Magdeburg 1845). Liter. Zeitungin mukaan Kämpfe osoittaa tässä teoksessa tieteellisesti, että Protestanttisten ystävien opit ovat sekä uskonnolliselta että tieteelliseltä kannalta epätyydyttäviä ja että he itse selittävät ne järjenmukaiseksi kristinuskoksi täysin perusteettomasti. Sen perusteella, mitä me tämän opin dogmatiikasta tiedämme, uskommekin, että K:n väitteet saattavat olla oikeutettuja.
”Kirkollisilla” on tässä suhteessa paljon edullisempi asema, koska he voivat katsoa olevansa vapaita velvollisuudesta minkäänlaisen uskontunnustuksen esittämiseen omasta puolestaan ja toisaalta luopuvat kaikista yrityksistäkin puolustaa kirkon oppia tieteellisin perustein. Historia ei sitä paitsi tunne vielä yhtään uskontoa, yhtään kirkkoa, jonka kaikki oppilauselmat olisivat vastanneet järjen vaatimusta tiedollisesta perustasta. Kristinuskonkin historiassa on todettavissa alituinen tieteen ja kirkon välinen kamppailu, jota viimeksi mainittu on usein käynyt sangen maailmallisin asein, tulella ja miekalla. Itse tätä taukoamatonta pyrkimystä perinteisen opin järjelliseen käsittämiseen voidaan kuitenkin pitää riittävänä todisteena siitä, että tämä pyrkimys kuuluu objektiivisella tasolla uskonnon jatkuvaan olemassaoloon aivan yhtäläisesti kuin yksilön jatkuva toiminta lujan uskon ja luottamuksen omakohtaiseksi saavuttamiseksi kuuluu sen olemassaoloon subjektiivisella tasolla. Kaikki tietämys hengestä on luonteeltaan tällaista, vastaa hengen omaa luonnetta, olemassaolon jatkumista sillä tavoin, että kehitys vie alituisesti uusiin muotoihin. Kirkollisten pakon edessä tekemä myönnytys, että heidän olemassa olevia lauselmiaan voidaan kuitenkin kehittää yhä selvemmän tietämisen suuntaan, on itsessään mitä suurinta puolinaisuutta. Tuollainen liikkuva olemassaolo vastaisi mekaniikan piirissä haaveiltua ikiliikkujaa. Uusi tieto merkitsee uutta oppia. Edellisen muuttuessa muuttuu jälkimmäinenkin. Kun ihmiskunta ei yleensäkään voi pysähtyä mihinkään sen historiassa ilmaantuneeseen vaiheeseen, näin ei voi käydä myöskään silloin, kun kyseessä ovat sen arvokkaimmat asiat, jotka kuuluvat uskonnollisen tietämyksen piiriin.
Näiden kahden pastorin kiistaa on Protestanttisten ystävien puolelta jatkettu teoksissa:
”Die Berechtigung des Rationalismus, ein Sendschreiben an den Prediger G. A. Kämpfe”. Magdeburg 1845.
”Herr Prediger G. A. Kämpfe” von Sintenis (1845).
”Beleuchtung der Antwort Kämpfes auf Uhlichs Bekenntnisse” von Wolterstorff (1846).
”Bekenntnisse eines Freigewordnen” von Giese, Prediger in Arensnesta (1846). Ja Kämpfe on vastannut näille uusille vastustajille teoksilla:
”Erwiederung auf das unter dem Titel 'Berechtigung des Rationalismus' an mich gerichtete Sendschreiben eines Ungenannten.” Magdeburg 1846.
”Vertheidigung meiner Antwort auf Uhlichs Bekenntnisse gegen Wolterstorff.” Magdeburg 1846.
Tämä kirjoitus on kasvanut varsin laajaksi, kun otetaan huomioon lehden käytettävissä oleva tila. Kysymys, jota tämä kirjoitus käsittelee, on kuitenkin jokaiselle ajattelevalle ja tunnontarkalle ihmiselle tärkeä: pääsevätkö kristityt kansakunnat koskaan siihen, ettei yksilöä pakoteta salaamaan uskonnollista vakaumustaan eikä, jos hän sen tunnustaa, karkoteta siitä seurakunnasta, johon hän kuuluu ja jonka opista ja jumalanpalveluksesta hän haluaa etsiä opetusta ja mielenylennystä?
