1. Pietisterne. Fantasi af en finne. [Pietistit. Erään suomalaisen kuvitelma.] Kuopio 1849 (35 hopeakop.).
Jotta emme aivan liian myöhään kertoisi eräästä täällä Kuopiossa painetusta kirjasta, kiiruhdamme esittelemään tämän kaunokirjallisen tuotteen nimen.
Emme halua väittää, että kirja ei sisällöltään ansaitsisi tulla tunnetuksi. Nimi osoittaa, että se käsittelee ajankohtaista kysymystä, ja sen täytyy jo siksi olla kiinnostuksen kohteena. Sellaisten kysymysten käsittely kaunokirjallisessa muodossa ei vain lopeta niistä keskustelemista tekijän sisimmässä, vaan osoittaa myös yleensä niiden saavuttaneen kehityksen, jossa ne jo lakkaavat olemasta päivän kysymyksiä. Vaatimuksena nimittäin on että asiasta on keskusteltu riittävästi ja se on ulkoisesti saavuttanut määrätyn aseman yhteiskunnassa, ennen kuin yksityinen voi sitä arvioidessaan liikkua niin vapaasti kuin kaunokirjallisuutta käsiteltäessä on tarpeellista. Sellaisella käsittelyllä hän sitten ilmaisee kysymyksen loppuun käsitellyksi sekä hänen itsensä että lukijoiden suhteen.
Arvio tekijän käsillä olevasta kirjasta tulee kai kuitenkin olemaan, että hän ei ole itse vielä päätynyt sellaiseen ratkaisuun. Korkeintaan hänen runossaan esiintyy se, mitä pietismi aika ajoin ei ole – nimittäin ei todella kristillinen, joskaan ei liioin todella inhimillinen mielenlaatu. Mutta minään positiivisena pietismi ei tässä esiinny; sen vuoksi myös niitä henkilöitä ja toimintoja, joiden pitäisi esittää tämän lahkolaisuuden varjopuolta, voidaan tavata missä tahansa pietismin ulkopuolella. On tavallista, että omahyväiset ihmiset, jopa todelliset roistot, omaksuvat väärän ulkokuoren maailman edessä; mutta näyttää täysin sattumanvaraiselta, jos he vain koettavat käydä kunniallisista ihmisistä yleensä tai jos he verhonaan käyttävät pietististä kiihkoilua. Heidän sopivan pukunsa valinnan määrää se, että heidän on helpompaa saada tai petkuttaa suuren ihmisjoukon kiistämätön tunnustus oikeasta, mikä ilmenee halussa ulkokuorella anastaa toisten ihmisten kunnioitus. Ratkaistu ei kuitenkaan ole, tarjoaako uskonnollinen teeskentely suurempia etuja ja turvaa kuin hyvä maailmansävel. Voi vain olettaa, että raaka ja sivistymätön tarttuu edelliseen valepukuun helpompana ja hänen yhteiskunta-asemalleen hyödyllisempänä, yleissivistynyt sitä vastoin jälkimmäiseen. Tässä suhteessa voisi sanoa, että tekijä on rikkonut ”psykologista totuutta” vastaan, johon hän on sanonut pyrkivänsä. Sillä hänen uskonnollisen teeskentelijänsä pitäisi olla lähempänä maailmansivistystä kuin raakuutta. Mutta siitä ei voi kuitenkaan mitään päätellä. Ja varmaa on, että moni niin sanottu lukenut mies on huomannut mukavammaksi ja suotavammaksi saada uskonnollisella hurskastelulla vaikutusvaltaa tietämättömässä joukossa kuin pyrkiä mihinkään merkittävään asemaan sivistyneempien joukossa, vaikuttaa heihin henkisesti.
Tärkeämpää on kuitenkin, että tekijä ei, kuten sanottua, ole esittänyt mitään pietismille ominaista periaatetta ja elämännäkemystä, mikä olisi johtanut, oikeammin houkutellut, runon huonot subjektit hairahduksiin ja rikoksiin, jotka he saavat taakakseen. Ei voi tietenkään olla kyse siitä, että pietismi tunnustaisi omakseen jotkin lauseet, jotka väistämättä johtavat siveelliseen rappioon. Paitsi että mitä erilaisimmat uskonnolliset käsitykset voivat yhtyä siveelliseen taipumukseen, on pietismillä varma pohja siveelliselle elämälle siinä ankaruudessa, jolla se ajaa kristikunnan yleistä oppia: ihmismielen nöyrryttämistä ja hyvän juurruttamista ja kasvua jumalallisesta armosta. Mutta jos tekijä esim. olisi osoittanut, että pietistin usko armoon, joka on varattu vain hänelle mutta ei kaikille niille, jotka kieltäytyvät hyväksymästä hänen opinkappaleitaan, jotka hänen laillaan eivät kaihda maailmaa ja jotka eivät noudata hänen tapojaan ja tottumuksiaan, päinvastoin johtaakin helposti ylpeyteen, vihan täyttämään mielialaan ja jopa taikauskoiseen epäuskoon ja rikokseen, niin hän olisi avannut kentän runon psykologiselle totuudelle, joka siltä nyt puuttuu. Sillä ei tarvitse mainita, että näiden harhateiden syntyminen ja eteneminen riippuvat kasvatuksesta, luonteesta, yhteiskunta-asemasta ja muista kohtaloista, ja kaiken tämän vaikutus tarjoaa moninkertaisia psykologisia käänteitä.
Erityisesti voidaan panna merkille, että yksikään niistä kirjoittajista, joiden arvostelija on nähnyt liikkuvan tällä kentällä, ei ole ottanut esille arvostelijan mielestä erittäin luonteenomaista seikkaa pietistien esitystavassa. Kun nimittäin heidän saarnansa väsymättä tavalla tai toisella päätyy tunnettuun ihmiskunnan jakoon, jossa on pieni lauma Jumalan lapsia ja lukematon, noin 999 miljoonaa nyt elävää maailman lasta, joista edelliset, kuten asiaan kuuluu, perusteellisesti kirkastetaan, niin erityisesti puhe heidän suunnattomista kärsimyksistään ja maailmanlasten vaino aiheuttavat sellaisen kirkastuksen. Kun joku ”Vänrikki Stoolin tarinoiden” papin tavoin leikkaa vielä palan paistia ja sanoo lähimmäisestään: ”kadotettu on hän ikuisesti, jos hän kuolee”, itse valittaa tämän maailman vihollisuuksia ja vainoja, esiintyy hän todellisuudessa naurettavana hahmona. Mutta asialla on pietismin suhteen vakava puolensa, koska näyttää olevan varmaa, että tämä itserakas marttyyriuden uskottelu lähinnä tekee kannattajien uskonnollisen innon niin separatistiseksi. Mitä yleisö ei heistä tiedä, mutta kuitenkin jokaisen kirjallisesti sivistyneen pitäisi tietää, on se, että pietistit eivät millään muotoa ole niitä, jotka meidän aikanamme joutuvat kärsimään tunnustuksensa vuoksi. Jos kärsimys kohtaa muita kuin pietistejä, he pitävät sitä kohtaloa varmasti kohtuullisena rangaistustuomiona. Tämä usko voidaan jättää omaan arvoonsa, mutta kun he täydellä vatsalla ja lämpimässä turkissa samastavat omat kärsimyksensä kristikunnan ensimmäisiin tunnustajiin, soveltaen itseensä kirjoituksen sanoja heistä, he johtavat harhaan enemmän tai vähemmän tahallaan itseään ja muita. On aivan varmaa, että suvaitsemattomuuden ja tuomion julistukset eivät liioin etupäässä tule luuloteltujen vastustajien puolelta. Osa marttyyreistä itsestään tietää tarkoin, että uskonoppien suvaitseminen on modernin sivistyksen ensimmäisiä vaatimuksia, ja että kaikkeen sivistykseen kuuluu, että vaikka lauseista taistellaan ja kiistellään, on sen tunnustajan moraaliselle persoonallisuudelle annettava oma arvonsa. Jos nyt myös pietistit tuomitsisivat tämän vaarallisena välinpitämättömyytenä, he eivät silti voisi kieltää sivistyksen pyrkimystä tehdä uskonnollinen marttyyrius mahdottomaksi parhaallekin tahdolle.
Palataksemme tekijäämme, erityisenä todisteena siitä ettei uskonnollinen vakaumus vaikuta novellissa esiintyviin henkilöihin, on pantava merkille, että se pietistipappi, jonka hän maalaa mustimmin värein, ei edes käytä kenenkään kannattajan epäuskoa suunnitelmiensa toteuttamiseksi, vaan aivan yksinkertaisesti rakentaa välikappaleidensa intohimojen varaan tai ostaa ne rahalla. Vain yhtä kirjan henkilöä johtaa joltain osin hänen uskonnollinen näkemyksensä. Hän on hurskas mies, mutta sanan nimeen ankara ja vallanhimoinen, vaikka hänen valtansa ei näytä ulottuvan perheen ulkopuolelle. Mutta myös hänen suhteensa vaimoon, vaikkakin luonnonmukaisesti ja lahjakkaasti kuvattu, voisi yhtä hyvin johtua muista kuin pietismin tavoista. Romaanikirjallisuudessa ei ole puutetta vanhoista, jöröistä sotilashenkilöistä, jotka kuvataan yhtä kylmiksi ja vaativiksi kuin tämä mies, koska tapa on opettanut heidät vain käskemään. Samoin esiintyy tekijällä eri yksityiskohtia, jotka todistavat syvästä pietismin tuntemuksesta. Kiintoisia ovat varsinkin tietyt raportit ”esimieheltä” ”päällikölle”, joissa on eräänlaisia salaisia ansioluetteloita kannattajista. Niiden lapsellisuus osoittaa, että historiallinen alkuperä on niiden pohjana.
Jos tekijän runo nyt melkoisesti sivuuttaa otsikkosivun ja pietistit, niin voisi se kuitenkin muodostaa hyvän novellin, jos sen toteutus ei olisi niin työstämätön ja rapsodinen. Toiminta ei ole yllättävän uusi, mutta kuitenkin hyvin suunniteltu, erityisesti henkilöt on riuskoin vedoin hahmoteltu; molemmista esitetään tässä kuitenkin vain pääpiirteet. Mitä jälkimmäiseen tuleen, ei kai mitään perusteellista maalausta voi odottaa novellissa; varsinkin kun esiintyviä henkilöitä on melko monta, jotta sopivaa paikkaa löytyisi niin ahtaassa tilassa. Mutta tapahtumien ja niiden motiivien kuvaus on joka tapauksessa aivan liian niukka, juonen ratkeaminen kaikkein niukin. Sen vuoksi lukija laskee kirjan tyytymättömänä kädestään, ja hänellä on siihen oikeus, koska tekijä ei ole pitänyt huolta muodosta, pyrkinyt luomaan kaunotaiteen tuotetta eikä koettanut voittaa hänen esteettisen mielensä suosiota.
2. Strid och seger. Novell af en finne. [Taistelu ja voitto. Erään suomalaisen novelli.] Helsinki 1849 (30 hopearupl.).
Otsikko näyttää osoittavan, että tällä novellilla on sama kirjoittaja kuin edellisellä. Sen tendensseistä voi vain sanoa, että tämä edellistä positiivisemmin esittää ihmisrakkauden evankeliumia, joka pitäisi asettaa pietismin hedelmättömien opinkappaleiden sijaan. Tässä samoin kuin ensin mainitussa runossa esitys on kuitenkin melko horjuvaa, ja se näyttää osoittavan, että tekijä ei vielä itse ole päässyt selvyyteen asiasta. Henkilöt ovat tässä hämärämpiä ja heikkoja. Toteutus osoittaa vähempää huolellisuutta. Vain episodi sankarin lapsuudesta on rakkaudella työstetty, yhtä opettava kuin hyvin kuvattu.
Niin tässä episodissa kuin siinä tarkoituksessa, joka on koko kertomuksen pohjana, tekijä osoittautuu kuitenkin yhtä rohkeaksi kuin maamme kirjallisuudelle omaperäiseksikin. Ihmisrakkauden evankeliumi on kristinuskoa, hänen pikku kertomuksensa saarnaa, ja sen luonnosmuoto antaa hänelle tilaisuuden soveltaa sitä monenlaisiin inhimillisiin oloihin. Sankarin lapsuudesta tekijä esittää sellaisen kasvatuksen hirveyden, joka rakentuu muulle kuin rakkaudelle, joka luottaa muihin menetelmiin kuin oppeihin ja lempeään taivutteluun. Sitten kun hän on urheasti välttänyt sellaisen kasvatuksen vaarat ja onnellisten kohtaloiden kautta tullut upporikkaaksi tilanomistajaksi, todistaa tämä sankari elämässään tekijän väitteen, on sinut talonpoikien kanssa, suojelee kapakkatyttöä, käännyttää turmeltuneen linnavangin, koulutoverin, joka on sortunut liian ankaraan kasvatukseen ja palauttaa molemmat siveelliseen yhteiskuntaelämään, vaikuttaa talonpoikien valistumiseen ja kahden mainitun henkilön kääntymiseen samalla tavalla, nimittäin samalla lempeällä ja ylipuhuvalla taivuttelulla. Tekijä on tosin vain viitannut, että niin käy, ja esim. tapa palauttaa delirium tremensiin [juoppohulluuteen] ehtinyt juoppo terveeksi ja kunnolliseksi jää yksityiskohdiltaan salaisuudeksi. Mutta se kaikki kuitenkin vaikuttaa vakuuttavalta, vaikka moneen kohtaan tuntisi houkutusta sanoa: pelkkää puhetta! Myös tapahtumat etenevät tässä pohjattoman helposti, ja molemmissa novelleissa on tekijä aika todenmukaisesti löytänyt jaloja rikkaita miehiä, joiden rahat sankarien tarvitsee vain vaivautua ottamaan vastaan. Tässä suhteessa kaikki sujuu niin kuin poika vain voi uneksia tulevista kohtaloista, kun hän näkee unta suuresta onnesta, ei suurista urotöistä. Myös tapahtumat tai jotkin lapsellisuudet voivat siten välistä houkutella esiin naurun. Tämä liittyy mainittuun puutteelliseen työstöön ja taiteelliseen muotoon yleensä. Jos tekijä kykenisi vastedes antamaan enemmän kuin luonnoksen, niin hänellä on vakavassa maailmankatsomuksessaan, rohkeassa ajatuksessaan kansan tarkoituksesta, lämpimässä myötätunnossa elämän huono-osaisia kohtaan ja eloisassa mielikuvituksessa kylliksi pohjaa todella arvokkaille teoksille. Arvostelija voisi puolestaan valittaa, jos tekijä antaa itsensä masentua siitä, että hänen nyt julkaistuja teoksiaan voidaan pitää vain nuoruudentöinä. Suurempi maailmankokemus, hyvät mallit ja enemmän tekijän huolta tuotteistaan ovat sitä, mitä kritiikin on hänelle toivotettava.
J. V. S.
