1. Osviitta Yhteiseen ja Suomen Geografia'an, Stenhammarin ja Palmbladin mukaan suomennettu. Viipurissa 1848.

Tämä pieni kuusitoistataitteinen 2 1/2 arkin mittainen käsikirja näkyy jääneen yleisöltä huomaamatta. Se ansaitsee kuitenkin niiden huomion, jotka mahdollisesti toivovat perustettaville kansakouluille jotakin johdatusta maantietoon. Sisältö on seuraava: tavanomaiset maantieteelliset numerotiedot, meret ja maat, vuoristot, järvet ja joet, selityksiä maiden ja vesistöjen eri muotojen nimityksille sekä huomautuksia ihmissuvun eri roduista, tärkeimmistä uskonnoista ja valtiomuodoista. Tähän on lisätty Suomen maantieto, jota käsitellään aivan suppeasti.

Käsikirjaluonteensa vuoksi kirjaa voi kuitenkin suositella vain muistin apuvälineenä oppilaalle, ja opettajan on lisättävä suullisesti sen nimiluetteloon ne tiedot, jotka kussakin asiassa ovat varsinaisesti opettamisen arvoisia. Tekijää ei voi myöskään varauksettomasti kiittää selitysten selkeydestä. Esimerkiksi maantieteellisten numerotietojen esitys antaa aiheen muistuttaa, että omaksutut koulutiedot eivät ole riittävät, jotta tekijä pystyisi niiden perusteella kirjoittamaan oppikirjan tai kansantajuisen esityksen. Päinvastoin hyvin monet oppikirjat, joiden joukosta löytyy vain aniharvoja kelvollisia, selittyvät monien opettajien väärillä käsityksillä. Luullaan että jos opettaja saa järjestystä sekaviin tietoihin, tämä jo takaisi riittävät tiedot kyseisessä aineessa. Olemme jo aikaisemmin ottaneet vapauden muistuttaa, että jos haluaa hyödyttää kansaa kirjoittamalla sille, on kyseiset tiedot hallittava täydellisesti. Joskaan koulun oppikirjaa kirjoittavalle ei voi asettaa aivan yhtä korkeita vaatimuksia, silti hänenkin tietojensa on lähestyttävä todellisen tiedemiehen tasoa. Sillä juuri ensimmäisten alkeiden selkeä esittäminen edellyttää täydellisiä ja luotettavia tietoja kokonaisuudesta.

Jotta emme tulisi sanoneeksi tätä tekijää vastaan ilman todisteita, kiinnitämme hänen huomiotaan siihen, että hän määrittelee esimerkiksi maapallon akselin ja päiväntasaajan kirjassaan niin, että lukija ei voi niitä käsittää. Edes itää ja länttä ei esitetä ymmärrettävästi. Edelleen tekijä panee päiväntasaajan melko oikein jakamaan maapallon pohjoiseen ja eteläiseen pallonpuoliskoon, mutta heti perään hän tulee huomaamattaan kertoneeksi, että vanha manner sijaitsee toisella pallonpuoliskolla ja uusi toisella. Monia yrityksiä vieraiden nimien kääntämiseksi on pidettävä epäonnistuneina. Tällaisia ovat Grönland – ”Ruoho–maa”, Spetsbergit (Spetsbergen?) – ”Pysty–vuoret”. Lukijan mielestä sekä Grönland että Spetsbergit ovat epäjohdonmukaisia kirjoitustapoja. Muutamia tällaisia lipsahduksia kirjassa esiintyy. Yleensä tekijä on kuitenkin harkitusti välttänyt suomentamasta maantieteellisiä nimiä, ja sillä hän olisikin saanut aikaan sellaisen nimien ja asioiden sekasotkun, jollaisista supisuomalaiset riemastuvat.

Vielä muutama sana siitä, mitä tämänkaltaisen käsikirjan pitää mielestämme sisältää. On kylläkin totta, että tekijä ei ole liiaksi viljellyt nimiä. Silti olemme sitä mieltä, että monet niemet, saaret, lahdet, vuorijonot olisi voinut huoleti sivuuttaa ja niiden sijasta olisi voinut uhrata muutaman sivun Euroopan yleisimmälle poliittiselle maantiedolle. Mitä hyötyä on esimerkiksi siitä, että Palmblad luettelee Alppien korkeimpien huippujen väliset vuorijonot? Eiköhän olisi ollut hyödyllisempää kertoa, että Sveitsi on Alppien pohjoispuolella ja Italia eteläpuolella. Kukaan ei voine kieltää, että muutamissa kohdissa uudempien rinnalla esiintyvät ikivanhat nimet ovat todellista ylellisyyttä.

Sitten pitäisi tyhjät puitteet täyttää jollain sisällöllä. Yleiset geologiset pinnanmuodot, merivirrat, tuulet, magneettineulan suunnat, lämpötilojen erot ja kasvimaantiede ovat sellaisia aiheita, joita voisi ja pitäisi käsitellä laajemmin, sisälukua varten, ei ulkoa opittaviksi. Poliittisen maantiedon kohdalla pitäisi puolestaan esittää yksityiskohtaisemmin väestömäärä, väestön tiheys, maanviljelyn ja manufaktuurien laatu, tuotteiden arvo, liikennöintitavat ja kauppatiet. Tässä käsikirjassa samoin kuin useimmissa suuremmissa oppikirjoissa käsitellään kaikkea tätä hyvin niukasti tai jätetään kokonaan käsittelemättä. Mutta mitä oppilas tekee tällaisissa asioissa pelkillä nimillä? On helppo ymmärtää, että nimet sellaisinaan ovat kuollutta tietoa. Tähän voidaan sanoa: opettaja voi esittää suullisesti sen, mihin nyt on viitattu. On kuitenkin parempi, että oppilaalla on esityksen yhteydessä kunnollista luettavaa. Nimet voi poimia jokaiselta kartalta. Sen sijaan sellainen luettava teksti, joka herättää pohtimaan asioita, on harvinaista. Sellaista tekstiä me kannatamme maantiedossakin.

2. Matti Mäkelästä eli Muuttuvainen talonpoika – Tarina, Savon Lassin toimittama. Viipurissa 1847. (10 hopeakopeekkaa).

Kuten nimiösivulle painettu huomautus osoittaa, tämä kertomus on muokattu tanskalaisen alkuperäisteoksen mukaan, ja on helppo huomata, että teos on Holbergin ”Jeppe Nielsen paa Bjerget”. Muokkaaja on vaihtanut näytelmämuodon kertovaksi. Meillä ei ole ollut tilaisuutta tarkistaa, poikkeavatko sisällöt merkittävästi toisistaan.

Suoralta kädeltä voi ratkaista, tekeekö muodon vaihtaminen edullisen vaikutuksen. Onhan itsestään selvää, että Holbergin näytelmän kaltaiset mestariteokset pakostakin kärsivät kun ne riisutaan aidosta muodostaan. Silti muokkaaja voi puolustella tekemäänsä muutosta sillä, että kertova muoto on läheisempi kansalle kuin näytelmämuoto. Ja teos on ilmeisestikin tarkoitettu kansankirjaseksi. Mikään ei liioin estä näytelmää tässä muodossa olemasta erinomainen, joskin se jää jälkeen vielä erinomaisemmasta alkuperäisteoksesta.

Kun kysymyksessä on kansankirjanen, olisi kuitenkin ollut toivottavaa, että päättäessään näytelmän Matin (Jepen) kääntymyksestä moraaliseen ohjeeseen, muokkaaja olisi antanut kääntymyksen tulla myös Lisan osalle. Samoin Lisan suhde lukkariin olisi voinut jäädä miehen epäilyiksi eikä sitä olisi tarvinnut pitää todellisuutena eikä vetää päivänvaloon, kuten myös Holbergkin tekee.

Muutoin näytelmä on suomenkielisenä mukaelmana säilyttänyt iloisen raikkaan hilpeytensä ja sen lukeminen tuottaa suurta hupia. Kielen vapautuneisuus antaa siihen osansa. Näytelmän muokkaaja, joka on sama kuin edellä esitellyn maantieteellisen käsikirjan tekijä, käsittelee näet molemmissa teoksissa kieltä hyvin kepeästi. Kielimiehemme voivat tosin närkästellä monia maalaismaisia muotoja ja lyhennyksiä, sellaisia kuin ”oppina”, ”käskenä”, ”tainna”. Kuitenkin ne sopivat hyvin juuri tähän Tarinaan, sen puhekieleen.

3. Vastaus Kirja sillen kirjallen, joka Väärän Opin kauhistuskirjaa vastaan on Turussa räntätty, v. 1846, j. n. e. Sortavalassa 1848.

4. Tohtorin M. Lutheruksen Ankara Varoitus Ahkeraan Rukoukseen j. n. e. Ruotsin kielestä Suomeksi käännetty. Sortavalassa 1848.

Nämä molemmat ovat väsymättömän H. R:n (pastori Renqvist) työtä, edellisen hän on kirjoittanut ja jälkimmäisen kääntänyt ja ne on painettu uudessa kirjapainossa Sortavalassa.

Niin kuin nimi osoittaa, edellinen teos on vastaus siihen arvosteluun, jota esitettiin H. R:n ”Väärän Opin Kauhistuksesta”. Sen teoksen olemme esitelleet Litteraturbladetissa vuonna 1847. Kuten useimmiten tällaisissa tapauksissa on laita, H. R. etupäässä syyttelee vastustajiaan vääristä tiedoista ja tulkinnoista. ”Väärän Opin Kauhistus” on suunnattu Ruotsalaisen koulukunnan pietistejä vastaan. Teokseen kohdistettu arvostelu oli lähtöisin hra Hedbergiltä tai joltain hänen kannattajaltaan. Tässä kirjassaan H. R. kääntyy ennen muuta heitä vastaan. Jos näihin kiistakirjoituksiin lisätään Ruotsalaisen nimellä julkaistu kirjoitus, jonka otsikkona oli ”Muuan Sana Heränneillen”, Kuopio 1847, niin niistä saa jonkinlaista valaistusta eri lahkojen oppeihin. Muutoin Ruotsalaisen kannattajat näyttävät toimivan vähiten kirjoittajina. Tosin heidän piiristään on lähtenyt useiden suurempien teosten käännöksiä. Sen sijaan H. R. on kirjoittanut suomeksi lukuisia alkuperäisiä tutkielmia ja myös hra Hedberg on julkaissut teoksen ”Uskon oppi autuuteen”, missä hän esittää yhteenvedon opistaan.

Neljäntenä mainitussa teoksessa käsitellään erityistä ryhmittymien välistä kiistakysymystä. H. R. opettaa rukouksen ahkeraa käyttöä. Vastustajat sen sijaan pitävät sitä katolisen teoilla vanhurskauttamisen opin haarautumana. Etenkin Ruotsalaisen kannattajat hylkäävät rukouksen todellisena autuutuksen välineenä, toisin sanoen uskon ja parannuksen edistämisenä, ja katsovat että juuri katumuksen tilassa harjoitetusta rukouksesta voi tulla varmuuteen ja väärään uskoon johtava ansa. Tätä vastaan H. R. kiivailee sitten oikeutetusti kaikin voimin ja todistelee raamatun sanalla, että juuri rukous on katuvalle syntiselle voimakas keino uskoon pääsemiseksi, toisin sanoen keino saada luottamusta Jumalan armosta ja voimaa hyvään pyrkimiseksi. Sillä että pietistit pelkäävät rukouksen väärinkäyttöä, voi kyllä muutoin olla hyvätkin perustelunsa. Ken on nähnyt tuollaisen Siionin virsiä veisaavan seurakunnan, ei voi torjua sitä vakaumusta, että hurskaudenharjoitus näyttelee heillä samaa osaa kuin esimerkiksi vaateparsi, ulkonäkö, säällinen käytös ja miellyttämisen kyky tanssiaisissa. Siitä tulee pakosta näiden tavoin keino, jolla loistetaan toisten rinnalla ja tyydytetään itserakkautta. Kokouksissa veisuu ja lukeminen jätetäänkin ennen muuta naisväelle. Sananparsi: ”Kun tahdot rukoilla, vetäydy kamariisi” ei ylipäätään ole tämän ryhmittymän iskulause. Vastustajat syyttävät myös sitä ryhmittymää, jota H. R:n opit edustavat, siitä että painoa pannaan liikaa ulkoisille rukousmenoille, jotka liitetään tiettyihin aikoihin ja hetkiin. Hra R. puolestaan väittää, että nämä vastustajat tuomitsevat kaiken sanallisen rukoilemisen, polvirukouksen jne. Jos se pitää paikkansa, niin se on myöhäisemmän kauden oppi, jota Ruotsalaisen kannattajat eivät suinkaan aikaisemmin noudattaneet.

Muutoin näiden kiistakirjoitusten jokaiselta sivulta, samoin kuin jokaisesta keskustelusta pietistien kanssa näkyy, kuinka vähän heissä on kristillistä rakkautta ja sävyisyyttä. Kaikkien sokeiden toisten jäljessä rukoilevien tavoin he jäljittelevät mieluiten esikuviensa virheitä. Joka ainoa haluaa esiintyä intoilevana ja karkeana Lutherina toisin ajattelevia vastaan, vaikka heiltä miten puuttuisi suuren uudistajan ymmärrystä ja älyä.

J. V. S.