1. Girondisternas Historia af Alphonse de Lamartine. Öfversatt af Gustaf Thomée. [Girondistien historia, kirjoittanut Alphonse de Lamartine. Kääntänyt Gustaf Thomée] Tukholma 1848.
Olemme tähän mennessä selostaneet vain harvoja Ruotsin kirjapainojen tuotteita, koska tarkoituksenamme on ollut julkaista vuosikerran päättyessä yleiskatsaukset sekä Ruotsin että Saksan kirjallisuudesta. Mutta kun lehtemme yllättäen saikin vuoden lisää elinaikaa, lykkäämme Saksan kirjallisuuden selostamisen ensi vuosikertaan samoin kuin ruotsalaisten alkuperäistuotteiden suurimman osan esittelyn. Tällä kertaa arvioimme ainoastaan muutamia ruotsinnoksia, jotka ovat yleisesti merkittäviä, ja niiden joukosta ensimmäisenä Lamartinen laatiman girondistien historian.
Vähän aikaa sitten mainitsimme Ranskan nykykirjallisuuden katsauksessa tämän työn, ja arvioimme silloin, ettei sillä ole suuriakaan ansioita historiateoksena ja parasta siinä on sen tyyli. Allekirjoittaneen mielipide pohjautui erääseen belgialaiseen lehteen, missä Lamartinen teosta moitittiin osin horjuvan rakenteensa, osin virheellisten historiallisten tietojensa, ja lopuksi henkilöiden ja tapahtumien arvioinnin ristiriitaisuuden johdosta. Niinpä Lamartinea moitittiin siitä, että hän työn alussa ankaranpuoleisesti tuomitsi girondistien menettelyn, loppua kohti taas esitti heidät paljon paremmassa valaistuksessa. Eräässä saksalaisessa lehdessä ilmestynyt arvostelu oli pääosin samansuuntainen näiden huomautusten kanssa.
Tämän kirjoittaja on toistaiseksi nähnyt vasta kolme vihkoa niistä 10–12:sta, joiden mittaiseksi käännös tulee kasvamaan. Näin vaillinainen perehtyminen teokseen ei oikeuta esittämään mitään omaa arviota siitä. Merkille voi silti panna, että tekijän tapana on lisätä kunkin esiin tulevan henkilön kohdalle omia pohdiskelujaan ja arvioitaan, minkä täytyy johtaa tiettyyn epävarmuuteen. Voitaneen joka tapauksessa olettaa, ettei työ ansaitse nimitystä ”klassinen”, jonka ruotsinnoksen kustantaja sille on antanut. Sitä vastoin kirja osoittautuu sisältävän suuren määrän tietoja Ranskan vallankumouksen kiinnostavimmalta ajanjaksolta. Tässä suhteessa se näyttää olevan aihetta koskevan muistelmakirjallisuuden todellinen kokoelma. Ainakin se, joka ei tätä kirjallisuutta tunne, yllättyy löytäessään joka sivulta uusia tietoja puolueiden ja yksilöiden kulissientakaisista toimista ja ihmisten yksityiselämästä. Kun esityskin on laadittu kuuluisan runoilijan ja kaunopuheisen kansanedustajan lahjakkuudella ja käännös on sujuva, lukee teosta ruotsinkielisessä asussaankin mitä suurimmalla mielihyvällä.
Girondistit olivat, kuten tunnettua, puolue niin sanotussa lakiasäätävässä kansalliskokouksessa vallankumouksen myrskyisimpänä kautena. Siihen kuului enimmäkseen edustajia Pohjois- ja Länsi-Ranskan kaupungeista, etenkin Bordeaux'sta ja muista satamakaupungeista, joissa tasavaltalaisuus pani ihmisten mielet käymään. Perustuslakia säätävä kansalliskokous oli hajaantunut syyskuussa 1791 sen jälkeen kun uusi perustuslaki oli saatu voimaan, ja se oli tehnyt päätöksen ettei yksikään sen edustaja saa osallistua lakiasäätävään kansalliskokoukseen. Siksi tähän valittiin nuorta väkeä, etenkin oikeusoppineita, jotka maakunnissa olivat herättäneet huomiota terävyydellään ja lahjakkuudellaan, mutta olivat vailla poliittista kokemusta. Niinpä girondistitkin olivat suurelta osin lahjakkaita nuoria miehiä, joista monilla oli mitä jaloin mielenlaatu, mutta poliittisessa suhteessa he olivat antiikin filosofeemien ja tasavaltalaisten oppien lumoissa. Kuningasvallan heikentäminen, mahdollisesti sen lakkauttaminenkin, oli siksi heidän suunnitelmissaan, vaikkeivät he millään muotoa jakaneet jakobiinien verisiä intohimoja.
Silti olosuhteet ajoivat tasavaltalaisia suunnitelmiaan edistämään pyrkivän puolueen ottamaan askelia, joita sen parhaimmisto ei mielessään hyväksynyt. Ja kun puolue koetti nousta jarruttamaan herättämäänsä ja suosimaansa liikettä, sortui se radikaalien vallankumousmiesten uhriksi: Robespierre ja giljotiini voittivat.
Siinä teoksen alkuosassa, minkä tämän kirjoittaja on nähnyt, esittää tekijä, luotuaan ensin vain pikaisen yleissilmäyksen vallankumouksen edeltäneisiin vaiheisiin, kuvia niistä henkilöhahmoista, jotka tulevat esiintymään tässä draamassa sekä tulevia tapahtumia jo ennakoivista varhaisimmista kohtauksista. Yleissilmäyksessäänkin tekijä kiinnittää huomiota pääasiassa vallankumoustapahtumiin osallistuviin henkilöihin, ja näemme siis kaikki niiden merkittävät persoonat, Mirabeausta Robespierreen, jo tässä kuvattuna. Seikkaperäisesti kuvataan myös Ludvig XVI:n epäonnistunutta pakoa, erästä tämän ajanjakson traagisinta seikkailua. Henkilöiden keskinäiset suhteet yksityiselämässä, heidän kokouksissa ja klubeissa pitämänsä puheet, tärkeimmät artikkelit heidän julkaisemissaan lehdissä jne. ovat merkittävä osa kirjan sisältöä. Tämä osoittaa, ettemme ole aiheetta kutsuneet työtä muistelmista koostuvaksi kirjastoksi; samoin se viittaa siihen, että teoksen täytyy olla tavallista kiinnostavampi.
Tämä kertomuksen kiinnostavuus onkin pääasia; sillä tekijän esittämät mietelmät ovat yleensä pikemmin nerokkaita ja loisteliaita kuin valaisevia ja tosia. Lamartinen toteamus vallankumouksen yleisistä syistä on kuitenkin ranskalaisen lausumaksi huomionarvoinen. Asian ydin sisältyy seuraaviin sanoihin: ”Kahdeksannentoista vuosisadan skeptisismi kohdistui vain kristillisyyden ulkonaisiin muotoihin ja yliluonnollisiin dogmeihin, mutta omaksui intohimoisesti kristinuskon moraalin ja sen yhteiskunnallisen hengen.” Kristillisyys tarvitsi tekijän mielestä kaksituhatta vuotta uudistaakseen ihmisten mielet, sitten sen hengen täytyi päästä vallitsevaksi instituutioissa.
Arvio on merkittävä siksi, että se todistaa, miten laajalle on se ylevämpi historiallinen katsomustapa levinnyt, joka ei etsi tapahtumien syitä tästä tai tuosta erityisestä ilmiöstä, vaan kansojen ja ihmiskunnan koko kehityksestä.
Nykyisin enää tuskin muut kuin tietyt palkatut historianväärentäjät selittävät maailmanhistorialliset tapahtumat joidenkin ”yksilöiden” metkuiksi ja arvioivat niiden hyvää tai huonoa laatua pääasiassa samojen yksilöiden titulatuurin mukaan. He eivät pysty käsittämään, että nykyään vähimmänkin sivistyksen saanut lukija vastaa tuohon vain tietynlaisella hymyllä, joka merkitsee: ”emme me niin päissämme olleet”. Jos näet tämänlaatuisilla historiankirjoittajilla voisi olla jotain suurempaa vaikutusta, olisi se kaiketi mitä tuhoisin, koska se hävittäisi uskon historiassa ilmenevään katselmukseen ja jättäisi historian enemmän tai vähemmän sekopäisten yksilöiden mieleenjohtumien temmellyskentäksi.
Siksi on ilahduttavaa nähdä ylevämmän katsomustavan pääsevän yhä enemmän valtaan. Tunnustamme, ettei uusimman historian pyrkimystä mielestämme voi käsittää todenmukaisemmin kuin selittämällä sen tehtävänä olevan kristillisyyden hengen voimaan saattaminen yhteiskunnallisissa laitoksissa ja kansojen keskinäisissä suhteissa. Silloin edellytetään, että tähänastinen kristillinen aika on tuonut tuon hengen ihmisten mielenlaatuun. Ainakaan ei voida kieltää, että se on ollut tämän ajan pyrkimyksenä. Mutta toisaalta täytynee myöntää, että kyseinen päämäärä on saavutettu niin vaillinaisesti, että intoilijat ovat kaikkina aikoina valittaneet juuri mielenlaadun kasvavaa turmelusta. Se, mikä näissä valituksissa on totta, voidaan silloin katsoa johtuvaksi ainoastaan itse pyrkimyksen vääryydestä ja yksipuolisuudesta; suurin piirtein katsoen sen täytyy tuottaa sama hedelmä kuin munkkielämän ahtaammassa piirissä ilmenevän pyrkimyksen pyhittää mielenlaatua pakenemalla maailmaa, toisin sanoen toiminnan maailmaa. Todellinen mielenlaadun jalostuminen ei olekaan ajateltavissa, mikäli lait ja laitokset ovat sen esteenä, mikäli sen kristillisyyden katsotaan muodostaneen ja muodostavan edelleen vastakohdan yhteiskuntaelämän synnilliselle olemukselle. Samoin kuin yksityinen ihminen tarvitsee jalostuakseen sellaista ulkoista toimintaa, mikä vastaa hänen tietoaan ja taipumuksiaan, myös kansojen älylliseen ja moraaliseen edistymiseen epäilemättä tarvitaan sellaista yhteiskuntajärjestystä ja kansainoikeutta, minkä määräykset eivät muodosta poikkeusta säännöstä, joka vaatii mielenlaadun täydellistämistä. Mutta tuskin voidaan väittää, että keskiajan tai edes protestanttisen valtion yhteiskuntamuodot olisivat vastanneet kristillisyyden hengen mukaisen yhteiskunnan vaatimusta. Vielä vähemmän voidaan väittää, että tulella ja miekalla järjestellyillä kansakuntien keskinäisillä suhteilla olisi ollut mitään yhteistä tämän hengen kanssa.
Monesti väitetään, että edellä mainittu uudemman historian suunta merkitsisi luopumista itse kristinuskosta. Ja mikäli kristillisyydestä tarkoitetaan ainoastaan mielenlaadun jalostumista, yhteiskunnan instituutiot sivuuttaen, on väite tunnustettava oikeaksi. Vastakkaiselta taholta myönnetäänkin siksi helposti, että nykyajan luonteenomaisena piirteenä on uusi, toisenlainen käsitys kristinuskon opeista. Tämä uutuus on yleensä ottaen tuo jo mainittu seikka: usko, että uskonnon totuuksia voidaan soveltaa tässä elämässä, ei vain joillakin yhteiskunnallisen toiminnan alueilla, vaan sen kaikissa piireissä, niin ettei yksikään niistä ole opin ulottumattomissa tai sille yhdentekevä; toisaalta ei yksikään näistä alueista ole niin maailmallinen, että jokin toinen olisi siihen verraten varsinaisesti kristillinen alue. Että kysymys ihmisen oikeuksista on nyt siirtynyt etualalle hänen velvollisuuksiaan koskevan kysymyksen ohella, on luonnollinen seuraus tästä yleisen tietoisuuden edistymisestä. Sillä missä tulee pyhittää vain vakaumus ja mielenlaatu samalla vetäytyen pois yhteiskuntaelämästä, joka muodostaa sen epäpyhän nurjan puolen, siellä kieltäymys on ainoa hyve jota voidaan vaatia. Mutta yhteiskunta on olemassa ainoastaan keskinäisten oikeuksien ja velvollisuuksien koosteena; ja astuessaan yhteiskuntaelämään viimeksi mainittuja täyttämään tekee ihminen itsensä riippuvaiseksi myös ensin mainituista. Ihmisellä on jopa jossain määrin velvollisuus vaatia itselleen jokaista yleistä yhteiskunnallista oikeutta, koska siitä luopuminen tekisi oikeuksien nauttimisen satunnaisuuksista riippuvaksi ja horjuttaisi vähitellen niiden saamaa tunnustusta.
Mutta tämä aihepiiri uhkaa johtaa meidät unohtamaan kirjallisuusarvostelijan velvollisuuden. Sen täyttämiseksi esitämme tässä näytteenä tekijän tyylistä hänen kuvauksensa Robespierren persoonallisuudesta ja tarkoitusperistä. Muistutamme tähän liittyen, että ulkomaisissa arvosteluissa on moitittu Lamartinen olevan jossain määrin puolueellinen suhteessa tähän verisen vallankumouksen luotaantyöntävään edustajaan. Miten asian laita lieneekään, tässä ensimmäisessä luonnoksessa havaitaan vain Lamartinen yleinen pyrkimys kosketella vainajan puutteita ja rikoksia vain lempeällä kädellä.
Robespierre
Vielä varjossa ja kansalliskokouksen johtajien takana alkoi muuan tähän asti lähes tuntematon mies vaikuttaa; häntä elähdytti ajatus, joka ei näyttänyt suovan hänelle lainkaan lepoa tai hiljaisuutta; aina tilaisuuden tullen hän käytti puheenvuoron ja hyökkäsi erotuksetta kaikkien puhujien kimppuun, jopa Mirabeaun. Kun hänet karkotettiin puhujalavalta, esiintyi hän siellä taas seuraavana päivänä; sarkasmien nöyryyttämänä, salin mutinan vaimentamana, kaikkien puolueiden kieltämänä, suurien, yleisen huomion puoleensa vetävien atleettien joukkoon katoavana hänet voitettiin jatkuvasti, mutta koskaan hän ei uupunut. Olisi voinut uskoa, että jokin sisäinen profeetallinen suojelushenki oli etukäteen paljastanut hänelle kaikkien noiden lahjakkuuksien tyhjänpäiväisyyden, tahdon ja kärsivällisyyden kaikkivallan, ja että vain hänen itsensä kuulema ääni puhui hänen sielussaan: ”Nuo jotka sinua halveksivat, kuuluvat sinulle; koko tuo vallankumous, joka ei halua nähdä sinua, tulee keskittymään ympärillesi; sillä sinä edustat vallankumouksen kulussa sitä vääjäämätöntä äärimmäisyyttä, mihin jokainen sysäys viime kädessä vie!” Tämä mies oli Robespierre.
On olemassa syövereitä, joita ei uskalla mitata, ja luonteita, joiden syvyyteen ei tee mieli tunkeutua, jotta ei kohtaisi liikaa pimeyttä ja liikaa kauhua; mutta historia, jolla on ajan horjumatta katseleva silmä, ei saa väistää näitä kauheuksia, vaan sen on ymmärrettävä sitä, minkä se ottaa kerrottavakseen.
Maximilien Robespierre syntyi Arrasissa köyhään, arvossapidettyyn ja kunnioitettuun sukuun; hänen isänsä, joka oli kuollut Saksassa, oli englantilaista alkuperää. Tämä selittää Robespierren luonteen puritaanisen juonteen. Arrasin piispa oli kustantanut hänen kasvatuksensa. Oppikoulusta päästyään nuori Maximilien oli ansioitunut ahkeruudellaan ja ankarilla tavoillaan. Kirjallisuus ja asianajotoiminta veivät hänen aikansa. Jean-Jacques Rousseaun filosofia oli tunkeutunut syvälle hänen älyynsä; tämä filosofia, joka Robespierressä löysi vaikuttavan tahdon, ei hänessä jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, vaan oli siirtynyt dogmiksi, uskoksi, fanatismiksi. Lahkolaisen vahvassa sielussa muuttuu jokainen vakaumus lahkolaisuudeksi. Robespierre oli politiikan Luther; pimeässä loukossaan hän hautoi epäselvää ajatusta yhteiskunnallisten ja moraalisten arvojen uudistamisesta; tämä oli kuin uni, joka hyödyttömästi askarrutti häntä nuoruudessaan, kunnes vallankumous tarjosi hänelle tilaisuuden, kuten kohtalo aina tarjoaa niille, jotka tarkkaavaisesti seuraavat sen kulkua. Hän tarttui tilaisuuteen. Hänet valittiin kolmannen säädyn edustajana valtiopäiville, états généraux. Ehkä ainoana kaikkien niiden joukossa, jotka Versailles’ssa avasivat tämän suunnattoman draaman ensimmäisen näytöksen, hän aavisti lopputuloksen. Aivan kuten ihmissielu, jonka tyyssijaa ruumiissa oppineet eivät tiedä, voi kokonaisen kansankin ajatus välistä piileskellä suuren ihmisjoukon tuntemattomimmassa yksilössä. Ainoatakaan ihmistä ei saa halveksia, sillä kohtalon sormi asettaa merkkinsä sieluun, ei otsalle. Robespierren syntyperässä, nerokkuudessa tai ulkoisessa olemuksessa ei ollut mitään, joka olisi voinut saada ihmiset kiinnittämään huomionsa häneen. Hänestä ei ollut lähtöisin mitään loistavaa; hänen kalpea lahjakkuutensa oli näyttäytynyt vain hänen maakuntansa tuomioistuinsalissa tai akatemioissa; jotkin monisanaiset puheet, täynnä ponnetonta filosofiaa ja lähes paimenlaulun kaltaisia, jotkin kylmät ja teennäiset runot olivat, tuomatta hänelle mitään menestystä, lisänneet hänen nimensä sen ajan kirjallisten kokoelmien kaikkien muiden merkityksettömien nimien joukkoon; hän oli enemmän kuin tuntematon, hän oli keskinkertainen ja halveksittu. Hänen kasvoissaan ei ollut mitään, mikä olisi saanut katseen pysähtymään sen liikkuessa yli suuren ihmisjoukon; fyysisissä piirteissä ei kuvastunut mitään tästä täysin sisäisestä voimasta; hän oli vallankumouksen viimeinen sana; mutta kukaan ei osannut lukea sitä.
Robespierre oli pienikokoinen, hänen jäsenensä olivat kapeat ja kulmikkaat, hänen kävelytyylinsä epätasainen, asentonsa haettuja, eleensä kömpelöitä ja vailla suloa; hänen melko terävä äänensä tavoitteli puhetaidon käänteitä, mutta pysyi yksitoikkoisena ja uupuneena; hänen otsansa oli hyvin muodostunut, mutta matala ja voimakkaasti ohimoita kohden kaartunut, ikään kuin hänen ajatustensa massa ja niiden epäselvä liike olisivat väkisin laajentaneet sitä; hänen silmänsä olivat siniset ja silmäkulmat kapeat; katse oli lempeä, mutta epämääräinen ja harhaileva, ikään kuin kiillotetun teräspinnan heijastuma; hänen nenänsä, pieni ja suora, oli liian kaarevien ja ylöspäin kääntyneiden sieraimien voimakkaasti pingottama; suu oli suuri, huulet ohuet ja epämiellyttävällä tavalla suupielien kohdalla poimuttuneet, leuka lyhyt ja teräväkärkinen, iho kalpean kellervä, ikään kuin sairaalla tai öisen valvonnan ja mietiskelyjen rasittamalla. Näiden kasvojen tavallisin ilme oli päällisin puolin kirkas, pohjimmiltaan vakava; hänen hymynsä häilyi ivan ja sulon välillä. Siinä oli lempeyttä; mutta tämä lempeys ennakoi onnettomuutta. Hänen fyysisen kokonaisolemuksensa hallitsevimpana piirteenä oli otsan, silmien, suun, kaikkien kasvolihasten outo ja jatkuva jännitys. Lähemmin tarkasteltaessa havaitsi, että kaikki hänen kasvonpiirteensä, samoin kuin koko hänen sieluntoimintansa tähtäsivät herkeämättä yhteen pisteeseen, ja sellaisella voimalla, ettei tahto koskaan menettänyt ponttaan tässä luonteessa. Hän näytti etukäteen tietävän kaiken, mitä aikoi tehdä, ikään kuin hänellä jo olisi se valmiiksi toteutettuna silmiensä edessä.
Tällainen oli se mies, joka tuli keskittämään itsensä ympärille kaikki muut ja tekemään heistä uhrejaan sen jälkeen kun he ensin olivat olleet hänen välikappaleinaan. Hän ei kuulunut mihinkään puolueeseen, ja kuitenkin kaikki puolueet olivat vuorostaan hänen vallankumousihanteensa palveluksessa. Siinä oli hänen voimansa; puolueet näet juuttuivat paikoilleen, mutta hän ei koskaan. Hän asetti tämän ihanteen jokaisen vallankumouksellisen liikkeen päämääräksi ja kulki sitä kohti niiden kanssa, jotka halusivat saavuttaa sen; kun päämäärään oli päästy, siirsi hän sen kauemmaksi ja lähestyi sitä taas toisten miesten avulla; tähän tapaan hän jatkoi poikkeamatta milloinkaan tieltä, pysähtymättä koskaan, ottamatta kertaakaan askeltakaan taaksepäin. Vallankumouksen, joka oli matkallaan kärsinyt kovaa mieshukkaa, täytyi vääjäämättä eräänä päivänä koota itsensä viimeiseen voimanilmaisuunsa. Hän halusi, että tämä voimanilmaisu olisi hän itse. Vallankumouksen myötä hän oli muuttunut kokonaan periaatteiksi, ajatuksiksi, intohimoiksi ja vihaksi. Samaistuessaan vallankumoukseen pakotti hän sen eräänä päivänä ruumiillistumaan hänessä. Tämä päivä oli vielä kaukana tulevaisuudessa.
Tulemme vastedes, kun käytettävissä on enemmän tilaa, lainaamaan tästä kirjasta suurta myötätuntoa herättävän kuvauksen Ludvig XVI:n pakoyrityksestä. Mainittakoon tällä erää, että työ, joka julkaistaan 10–12 vihkona, joissa kussakin on 6 painoarkkia, maksaa tilaajille 33 hopeakopeekkaa viholta. Seitsemän tai kahdeksan vihkoa lienee jo ilmestynyt ja koko teoksen voi odottaa saapuvan tänne ensi kesäkuussa.
2. Om Guds Rike af Uhlich. [Jumalan valtakunnasta, kirjoittanut Uhlich] Upsala 1847. (48 hopeakop.)
Tämä Ruotsin kirjallisuuden kannalta merkittävä teos on käännös alkutekstin toisesta painoksesta. Ensimmäinen ilmestyi 1845 nimellä Das Büchlein vom Reiche Gottes. Tekijä on Magdeburgin uusprotestanttisen seurakunnan tunnettu esimies. Nykyisin hän on tuomittu ja vainottu, mutta jo ennen maaliskuun vallankumousta hän sai laillisen tunnustuksen seurakunnalleen ja omalle asemalleen siinä; hänen kansalaisensa luottivat häneen niin, että hänet myöhemmin kutsuttiin nyttemmin hajotetun Preussin kansalliskokouksen jäseneksi. Että hän siellä kuului vasemmistoon, johtuu osin hänen uskonnollisista näkemyksistään; mutta on myös aihetta olettaa, että hänen ja muiden samoin ajattelevien kokemat vainot ovat kasvattaneet hänet tähän tehtävään. Voidaan näet pitää selviönä, että elävään ja rehelliseen, mihinkään laittomuuksiin syyllistymättömään vakaumukseen kohdistuvat pakkotoimet ikään kuin pakottavat niistä kärsineen yksilön laajentamaan tutkailujaan ja vaatimuksiaan sen piirin ulkopuolelle, minne ne alun perin kuuluivat.
Ulichin teosta leimaa sama jalo suoruus, joka näyttää olleen hänen julkisen toimintansa vakinaisena luonteenpiirteenä. Jokaiselle ajattelevalle ihmiselle siinä on paljon opittavaa, poiketkoot hänen mielipiteensä tekijän käsityksistä kuinka paljon tahansa. Vain sen silmissä, jonka mielestä ihmisen korkeimman tietouden tulee olla jotain ihmisjärjelle vierasta, voi teoksen sisältö ja tarkoitus näyttää tuomittavalta.
Tekijä esittää kristinopin pääopit 12 otsakkeen alla: ”Ihmisestä, Vapahtajasta, taivaan valtakunnasta; usko Kristukseen, Jumalaa, Pyhään Henkeen; mielenlaatu, teot, yksityiselämän olosuhteet; vastakohta Jumalan valtakuntaan, kasvaminen Jumalan valtakuntaan, Jumalan valtakunnan autuus”. Nämä luvut jakautuvat neljään osastoon, joilla on yleisotsikkoinaan ”Johdanto; Usko; Rakkaus; Toivo”. Esitystapana on se että oppilauseisiin on liitetty selityksiä ja raamatunlauseita sekä viittauksia raamatunkohtiin. Teos on siis eräänlainen katekismus tai teologinen käsikirja. Esitys on yksinkertaista ja selkeää ja antaa lukijalle kaikkialla viittauksia omien jatkotutkimusten tekoon, koska nekin kappaleet, joita juuri nimitimme ”selityksiksi”, suurimmaksi osaksi koostuvat tällaisista viittauksista.
Valitettavasti on käännös joutunut miehen käsiin, joka sen jälkeen kun on varsin moitteettomasti suoriutunut tästä tehtävästään, katsonut asiakseen tuoda ”Katsaus”-luvun muodossa julki sen että hyväksyy Uhlichin näkemykset. Tätä katsausta voi näet pitää täydelleen epäonnistuneena eikä se voi toivoa saavansa osakseen muuta kuin lukijoiden anteeksiannon.
3. Husdjurens Sjukdomar, deras kännetecken, orsaker och behandling; af Medicinalrådet Dr. E. Hering. Bearbetad och tillökt af G. L. Dannström. [Kotieläinten sairaudet, niiden tunnusmerkit, syyt ja hoito, kirjoittanut lääkintäneuvos tri E. Hering. Muokkaus ja lisäykset G. L. Dannströmin.] Vihkot 1–3. Tukholma 1848. (2 ruplaa 20 kop. hop.)
Siihen huolenpitoon, jolla hallitus viime aikoina on hyödyttänyt maata, kuuluu myös eläinlääkärien asettaminen eri lääneihin. Voidaan odottaa, että heidän vaikutuksestaan myös maanviljelijät alkavat hoitaa kotieläinten sairauksia järkiperäisemmin.
Käsillä oleva työ, ”eläinten erityinen tauti- ja hoito-oppi”, on kyllä varsinaisesti tarkoitettu tieteellisen koulutuksen saaneille lääkäreille. Sen käyttökelpoisuudesta todistanee, että teos on oppikirjana ”useimmissa Saksan eläinlääketieteellisissä kouluissa”. Ruotsalaisessa kirjallisuudessa se lienee ainoa laatuaan. Sivistyneelle maanviljelijällekin sen täytyy silti olla hyvin hyödyllinen, joskaan ei kotieläinten tautien parantamisessa, mihin sitä voi nähtävästi vain lääkäri käyttää, mutta kuitenkin niiden sairauksien tunnistamiseen, jotka välttämättä vaativat lääkärin apua, ja samaten niiden yleisten toimenpiteiden ja varovaisuustoimien suorittamiseksi, jotka osin ovat riittäviä lievempien tapausten parantamiseksi, osin taas vaikeammissa tapauksissa jarruttavat taudin etenemistä ja varsinkin tartuntatautien kohdalla estävät niitä leviämästä. Kaikki nämä seikat ovat riittävän tärkeitä tehdäkseen kirjasta käyttökelpoisen, etenkin kun se sisältää tieteen uusimmat tulokset tältä alalta ja sen tautiopillisen osan esitystapaa on jokaisen ajattelevan lukijan helppo seurata.
Esimerkkinä siitä, kuinka kalliita ruotsalaiset kirjat nykyisin ovat maassamme, toteamme, että kun tämä teos maksaa tilaajille Ruotsissa 2 riksiä 40 killinkiä, ostajille 3 riksiä 16 killinkiä banko, maksaa se täällä 4 riksiä 14 killinkiä banko.
4. Handbok i det praktiska Åkerbruket; af M. Carlsson. [Käytännöllisen peltoviljelyn käsikirja, kirjoittanut M. Carlsson] Jönköping 1847. (22 kop. hop.)
5. Katekes i Jordbrukets Kemi och Geologi; af J. F. V. Johnston, professor mm. Öfversättningen från 5:te Engelska Originalupplagan. [Katekismus maanviljelyn kemiasta ja geologiasta, kirjoittanut professori ym. J. F. V. Johnston. Käännös 5. englanninkielisen alkuperäispainoksen mukaan.] Jönköping 1846. (11 kop. hop.)
Näistä kirjasista edellinen, ruotsalainen alkuperäisteos, vaikuttaa yhtäläisen selkeältä sekä esitystapansa että näkökantojensa puolesta, joten voimme suositella sitä jonkun sellaisen maanviljelyksen ja valistuksen ystävän silmäiltäväksi, joka haluaisi antaa suomenkieliselle yhteiselle kansalle mahdollisuuden tutustua käännöksenä uudemman ajan näkemyksiin ja kokemukseen tämän peruselinkeinon alalta. Tekijä vakuuttaa lukijansa, varsinkin mitä tulee inhimillisen oivalluksen ja ponnistelujen kykyyn vähentää maaperän ja ilmaston haittoja. Lämpimin sanoin hän osoittaa, miten ihminen usein syyttää säätä ja tuulia siitä, minkä vain hänen oma puuttuva intonsa ja harkintansa ovat aiheuttaneet.
Emme pysty arvioimaan luotettavasti kirjasen arvoa eikä meillä ole edes aikaa käydä sitä läpi. Tyydymme siksi julkaisemaan otteen itse kirjasen tekstistä ja valitsemme aiheen, joka Suomen osalta on erityisen tärkeä, nimittäin maan kulotuksen. Tekijän sanojen oma paino korvatkoon arviomme.
Maanpinnan kulotuksesta
Yhteisen kansan parissa on esiintynyt monenlaisia mielipiteitä maan kulotuksen hyödystä. Jotkut harrastavat sitä liikaa, jotkut taas liian vähän.
Kaikkia viljelmiä, jotka sijaitsevat alavalla maalla ja joilla on ainakin 6 tuuman verran multaa kylmän saven päällä, voidaan haitatta kulottaa. Tällainen kulotus on pikemminkin hyödyksi, koska se lämmittää maata ja kuumuus poistaa tämänlaatuisesta maaperästä kaikki kasveille vahingolliset aineet; mutta tuhkaa ei tule pitää lannoitteena; sillä sinänsä ei tuhkassa ole mitään lannoitusvoimaa. Se vaikuttaa suunnilleen samalla lailla kuin kalkki, eikä sitä siksi voi käyttää laihalla ja ohutmultaisella maalla.
Sitä vastoin se vaikuttaa kalkin tavoin hyödyllisesti kaikella savimaalla ja happamuuden vaivaamalla maaperällä, sikäli kuin tuhkan lisäksi maata lannoitetaan kunnolla.
Kun yllä mainitun kaltaista maata kulotetaan, voidaan tuhkaan tosin kylvää yksi sato ilman mitään lannoitusta, ja tämä sato tavallisesti korvaa viljelyn ja kulotuksen vaivat, mutta en neuvoisi ketään puristamaan maasta useampia satoja ennen kuin maa on kunnolla lannoitettu, mikäli eivät erityisen suotuisat olosuhteet anna aihetta poikkeuksiin – esimerkiksi se, että kulotettu maa on voimaperäistä ja epätavallisen multavaa. Sellaisessa tapauksessa maasta voi ilman vahinkoa ottaa kaksi satoa. Mutta sen jälkeen maa täytyy panna kunnolliselle kesannolle täydellä lannoituksella tai toisen sadon täytyy olla heinäsato.
Tuhkalla on kalkin lailla se ominaisuus, että se liuottaa kaikki maaperän veteen sitoutuneet osaset ja pakottaa ne näin luovuttamaan kaiken voimansa ja ravintonsa kasveille; ja samassa määrin kuin tämä tuhkan kohentava ominaisuus näyttää vaikutuksensa, vaatii myös maaperä korvausta oikean lannoituksen muodossa, jotta sitä ei imettäisi täysin tyhjiin.
Syynä siihen, miksi jotkut maanviljelijät pitävät kulotusta vahingollisena, ei voi olla muu kuin se, että he tietämättöminä tuhkan vaikutuksista ovat ottaneet maasta kulotuksen jälkeen 3–4 satoa ennen kuin ovat antaneet mitään varsinaista lannoitusta.
Näin heidät on luultavasti saanut menettelemään se kukoistava sato, joka on seurannut heti kulotuksen jälkeen. Tuo sato on houkutellut heitä kylvämään samaan maahan useampana perättäisenä vuonna, kunnes maa on köyhtynyt, ja kun näin järjettömästi kohdellussa maassa ei lopulta enää mikään ole tahtonut kasvaa, on kulotus saanut syyt niskoilleen. Peltoviljelyssä tehdään paljon samantapaisia virheitä, josta johtuen vedetään vääriä johtopäätöksiä suureksi vahingoksi asian menestymiselle.
Maanomistajasta itsestään riippuu, onko kulotus hyödyksi vai vahingoksi; jos näet ylitetään kohtuus kulotuksen jälkeisessä kylvössä, koituu se varmasti vahingoksi; jos taas kylvöt sovitetaan maassa itsessään piilevän voiman mukaisiksi, on kulotus yhtä varmasti hyödyksi. Haluan siksi neuvoa jokaista, joka ei varmuudella katso voivansa vetää rajaa, että ottaisi maasta mieluummin vain yhden sadon kulotuksen jälkeen, kuin kaksi, koska näin menetellen ei mitään vahinkoa pääse syntymään; ensimmäinen satohan tavallisesti, mikäli kaikki muu sujuu oikein, korvaa viljelykustannukset, kun sitä vastoin varomaton menettely voi aiheuttaa tappion, jota ei moneen vuoteen pysty korvaamaan. Kulotus voi näet jo yhden sadon jälkeen tyhjentää maan kaikesta voimasta, mikäli sitä ei ole siinä suuremmassa määrin ollut.
Kalkin ja runsaan hiekan sekaista maata ei pidä kulottaa. Olen kuitenkin Gotlannissa nähnyt kulotettua kalkki- ja hiekkamaata, jota ei ole peittänyt sen vahvempi kuin kolmen tuuman multakerros. Tämä maa onkin mennyt pilalle, ehkä ainaiseksi, sikäli kun siihen ei olla välillä lisätty riittävästi multaa tai lannoitettu sitä tavallista voimakkaammin; mutta näin on harvoin laita.
Gotlannissa harjoitetaan paljon kulotusta, mutta maan laatuun katsomatta; soita ja kalkkirinteitä näet käsitellään erotuksetta samalla lailla.
Tämä on aika lailla murheellista; Gotlanti voisi näet toisenlaisella maanviljelyllä tulla yhtä satoisaksi kuin Skoone, ja se voisi ehkä joissain tapauksissa ohittaakin tämän maakunnan, koska multaa ja kalkkia on yllin kyllin. Nämä rikkaudet sijaitsevat kuitenkin erillään ja antavat viljellyssä tilassaan vähän satoa, koska multa on veden vaivaamaa ja niukkamultainen kalkki ei kuivina kesinä pysty tuottamaan mitään kunnon satoa.
Tekijän sanojen sovellutuksia Suomen oloihin ei tarvitse kauaa etsiä.
Hra Johnstonin nimellä on tieteellisen auktoriteetin kaiku koko Euroopassa. Käsillä olevassa pienessä kirjasessa hän on esittänyt tieteen opit mitä yksinkertaisimmassa kysymys- ja vastausmuodossa. Esimerkiksi sen jälkeen, kun hän on usein kysymyksin ja vastauksin selittänyt, mitä kalkkikivi, poltettu kalkki, sammutettu kalkki, mieto kalkki ovat sekä miten vesi ja ilma vaikuttavat niihin, todetaan:
Kysymys. Onko poltetulla kalkilla sama vaikutus maahan kuin miedolla kalkilla?
Vastaus. Ensiksi mainittu vaikuttaa samalla lailla, mutta nopeammin.
Kysymys. Miten kumpikin vaikuttaa?
Vastaus. Ne vaikuttavat siten, että antavat kasveille sen kalkin, mitä kasvit tarvitsevat ravinnokseen – yhtymällä maaperän happoihin, niin että sen happamuus poistuu – ja muuttamalla maan kasvua edistävät aineet kasveille sopivaksi ravinteeksi.
Tässä muodossa tekijä käy läpi kaikkien maanlaatujen ja kasvien osat aina niiden kemiallisia perusaineita myöten, kuvaa molempien muutokset ja metamorfoosit sekä miten ne vaikuttavat toisiinsa. Sanalla sanoen hän luovuttaa tieteen tulokset oppimattomien käyttöön.
J. V. S.