Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään. Ilveillys 2:ssa näytöksessä. Viipurissa 1847. (8 hopeakopeekkaa).

Useimmat tämän lehden lukijoista muistanevat nähneensä ainakin maininnan tästä huvinäytelmästä kun se julkaistiin ensi kerran Kanavassa. Arvostelija kiinnitti Saimassa huomiota sen suureen arvoon ja hän on iloinen voidessaan lähes neljän vuoden kuluttua vahvistaa pitävänsä sitä erinomaisena.

Yhden syyn muistuttaa näytelmän julkaisemisesta erillisenä arvostelija sai siitä, että näytelmäseurue esitti näytelmän täällä Kuopiossa. Se esitettiin yhdessä muutaman muun näytelmän kanssa varojen keräämiseksi Tyttökoulun hyväksi. On nimittäin lisätodiste näytelmäkappaleen kelvollisuudesta että se sopii teatterille. Sitä asiaa on kuitenkin muiden kuin harjaantuneiden näyttelijöiden ja teatteriohjaajien vaikea arvioida etukäteen. Kun Silmänkääntäjän juoni on niin niukka, että ensimmäisessä näytöksessä on vain yksi kohtaus ja yksi vuoropuhelu, ei ole juuri syytä odottaa että se luontuisi hyvin näyttämölle, vaikka sen lukeminen onkin kovin hauskaa. Mutta arvostelijan todelliseksi ihmetykseksi esitys meni niin hyvin, että sen suuremmalla mielenkiinnolla ei juuri mitään huvinäytelmää voisi katsoa. Osa menestyksestä on kylläkin sen oivan tyylin ansiota, jolla näyttelijät esittivät osansa; mutta näytelmän kelvollisuutta todistaa sekin, että suhteellisen tottumattomat esittäjät saattoivat sen tällä tavalla esittää.

Kun Silmänkääntäjän juonta tutkailee lähemmin, sen ominaispiirteeltä alkaa näyttää juuri se, että juoni on poikkeuksellisen luonnollinen ja itsestään selvä. Kaikki polveilut näkyvät nimittäin jääneen sattuman ja toisaalta päähenkilön ovelan sattumankäytön varaan. Juonesta tulee varmasti monipolvisempi kun sattuma sotkee laskelmat ja pulmatilanteesta on selvittävä oveluudella. Mutta on myös helppo käsittää, että henkilöiden käytös muuttuu jälkimmäisessä tilanteessa passiivisemmaksi, että he eivät voi liikkua yhtä vapaasti kuin silloin, kun he koko toimintatavassaan ovat ikään kuin etukäteen kaikkien satunnaisuuksien yläpuolella, valmiina siihen, että tapahtumat saavat kulkea kulkuaan. Niinpä tällä Silmänkääntäjällä on ainoastaan se yleinen suunnitelma, että hän aikoo esiintyä vastedes herrana eikä hän ryhdy sen toteuttamiseksi mihinkään muuhun kuin siirtyy kimpsuineen ja kampsuineen toiselle paikkakunnalle. Hän saapuu Hölmölään, koska joutuu kulkemaan juuri tämän aseman ohi. Hänen omaksumansa herrasmiehen elkeet saavat kestikievarin pitäjän kohtelemaan häntä loukkaavasti ja vasta tästä hän keksii keinon, millä voi hankkia itselleen aterian. Samoin hän keksii kievarin pitäjän puheesta esiintyä silmänkääntäjänä hankkiakseen itselleen matkarahaa. Se antaa juonelle epätavallista sujuvuutta ja kepeyttä ja silti kaikki sen käänteet ovat yhtä yllättäviä katsojalle kuin ne ovat odottamattomia itse Silmänkääntäjälle.

Jotta tapahtumien sattumanvaraisuus ei tekisi niitä yhdentekeviksi, on nyt tarpeen että niitä hyväkseen käyttävä Silmänkääntäjä on luonnehdittu niin tarkoin että hän antaa tapahtumille merkityksen koko toiminnan ajan. Eikä tapahtumien johdattelu ja kehitys ole tainnut koskaan sopia yhteen johdattelijan oletetun luonteen kanssa yhtä hyvin kuin tässä. Toiselta puolen mainitut seikat, joita Silmänkääntäjä käyttää hyväkseen, johtuvat kaikessa sattumanvaraisuudessaankin Hölmölinin (kievarin pitäjän) luonteesta, ja niiden kehittely auttaa tuomaan esiin tämän luonteen varjopuolet, jotka ovat siihen asti olleet piilossa. Molempien luonteet on tavoitettu myös niin aidosti, että heistä on syntynyt todellisia tyyppejä. Myös sivuhenkilöt on hahmoteltu luonteikkaasti; samoin koko näytelmä on rakennettu todella kansalliselle piirteelle, ulkomaalaisen herran ja suomalaisen talonpojan historiallisille ominaislaadulle. Näin ollen huvinäytelmä tarjoaa mahdollisimman tiiviissä muodossa sekä yleisen kuvauksen kansanluonteesta että kuvauksen hyvin silmäänpistävistä yksilöllisistä luonteista. Ja kun näytelmällä on tällaiset ansiot, roolitkin tarjoavat näyttelijöille mahdollisuuden kiitollisiin luonnetutkielmiin.

Todellisen komedian ansioihin kuuluu myös näytelmän puolueettomuus. Useimmat katsojat kaiketi ajattelevat talonpojan ärsyyntyvän jos hän muistuttaisi herraa. Sekä siinä miten asiaa tuodaan esiin Silmänkääntäjässä että Hölmölinin esiintymisessä on riittävästi ainesta asian tarkastelemiseksi juuri tässä valossa. Lisäksi näytelmässä ruoskitaan talonpojan yksinkertaisuutta, kun hän antaa ensimmäisen tulokkaan niin halutessaan vetää häntä nenästä. Tällöin jää kuitenkin huomaamatta toinen yhtä olennainen puoli: tarvitaan vain talonpoika, jolla on Silmänkääntäjän rohkeus, niin hänestä saa herran. Ja hienoa asiassa on vielä se, että talonpojan yksinkertaisuutta hyväkseen käyttävä on myös itse omaksumansa roolin yläpuolella ja niin tehdessään pilkkaa avoimesti sitä vähäistä taitoa, mitä roolin esittäminen vaatii. Mitä räikeämmin talonpoikien yksinkertaisuutta maalaillaan, sitä alemmaksi tämä taitokin poljetaan. Jos hän harkitsee kunnolla asiaa, ei ole niinkään selvää haluaisiko hän mieluummin olla yksinkertainen maalaismies kuin herra, joka saa kiittää ylemmyydestään vain samaa yksinkertaisuutta. Itse Silmänkääntäjä on ilmeisesti kummankin yläpuolella.

Juuri tämä Silmänkääntäjän tietoinen ironia tekee ensimmäisen näytöksen erinomaiseksi. Hänen vaimonsa edustaa näet suunnilleen sitä ymmärrystä, mitä herrasmies Silmänkääntäjän käsityksen mukaan tarvitsee, mutta vaimo ei alkuunkaan aavista, millä ylemmyydellä mies suhtautuu hänen ymmärrykseensä. Juuri tästä saavat kaikki Silmänkääntäjän puheet niin aidon koomisen vivahteen, että sanojen nokkeluuksista tulee todella ylimääräisiä, vaikka niitäkin on sen verran paljon, että tavallinen huvinäytelmä onnistuisi yksin niilläkin.

Veisi liiaksi tilaa, jos tässä esitettäisiin yksityiskohtaisia huomautuksia osuvista kohdista. Esimerkiksi tällaiset puolet ovat ylittämättömiä: humaltunut Hölmölin ryhtyy osoittamaan oppineisuuttaan piialleen sellaisilla sananselityksillä, että yksi katsojajoukon talonjusseista pitää Silmänkääntäjän temppujen ytimenä tämän tarkoittamien eläinten ”näköisyyttä” kukon, kissan jne. kanssa.

Tämä näytelmä ei sentään ole suomenkielisen kirjallisuuden ainoa omaperäinen näytelmäkokeilu. Mutta toista tähän verrattavaa ei tässä kirjallisuudessa ole. Uskomme myös että sen voi asettaa minkä tahansa samantapaisen vieraskielisen teoksen rinnalle ilman että se on vaarassa jäädä alakynteen. Ja koska uudemmalla suomenkielisellä kaunokirjallisuudella ei ole tarjottavanaan toista teosta, josta voisi sanoa samaa, emme epäröi pitää Silmänkääntäjää parhaana, mitä kirjallisuudessamme on. Tämä mielipiteemme riittänee perusteluksi sille, että näytelmä tässä yhteydessä vielä kertaalleen esitellään. Toivomme, että lukija saa aihetta ainakin tutustua näytelmään tai uudistaa tuttavuutensa, jos hän jo tuntee sen.

Olemme aikaisemmin kiinnittäneet lukijaimme huomiota Ruotsin huvinäytelmien mitättömiin edustajiin, joita on viime aikoina putkahdellut esiin Suomessakin. Mistä tämä mitättömyys johtuu? Vastaamme epäröimättä: kansallisen leiman puutteesta. Näytelmäteoksen pitää kylläkin ajatussisällössään ja toiminnassaan käsitellä yleisinhimillisiä seikkoja, niitä vakaumuksia ja intohimoja, jotka kaikkina aikoina ja kaikissa maissa täyttävät ihmisen sydämen. Mutta tosi inhimillinen ilmenee aina jossakin kansallisessa muodossa; ja se joka onnistuu ilmaisemaan jotakin kansakunnalle, sen historian aikakaudelle luonteenomaista, voi olla varma siitä että hän tuo silloin myös esiin jotakin todella inhimillistä sisältöä. Mitä merkittävämpää kuvaus on kansallisen elämän kannalta, sitä syvemmältä se siinä tapauksessa tavoittaa myös yleisinhimillisen. Parhaana todistuksena voi olla tässä käsitelty suomenkielinen huvinäytelmä. Toisaalta arastelematon huijaus, toisaalta hyväuskoinen yksinkertaisuus pesivät kaikkialla, ja samoin yleisinhimillinen kokemus vahvistaa, että edellisessä on useammin kevytmielisyyttä kuin pahuutta, ja kun esimerkki on otettu ylhäältä, se on helpompi antaa anteeksi itselle ja muille, ja samallahan tiedetään että jälkimmäistä tukee narrimainen itsetyytyväisyys. Tässä näytelmässäkin käy niin, että hilpeää vaikutelmaa ei häiritse Silmänkääntäjän sinänsä alhainen käytös silloin kun hän huiputtaa omaisuutta lähimmäisiltään; hän näet käyttää siinä vain kykyään esittää herraa ja menestyksen tuottamo ilo on hänelle tärkeämpi kuin rahallinen hyöty.

Ei olisi helppo löytää yhtä vaikuttavia kansallisia piirteitä kuin tässä näytelmässä esitetyt. Tämä osoittaa kuitenkin vain sen, että on vaikea olla runoilija, että on vaikea tuottaa jotakin omaperäistä. Eikä ole yhtään sen helpompaa keksiä jotakin luonteenomaista yleisinhimillistä tilannetta. Jos kysytään, millä perusteella Scriben huvinäytelmät Ranskassa ja Blanchen Ruotsissa ovat saaneet suurta suosiota, on niiden menestykselle vaikea keksiä muuta selitystä kuin niiden kansallinen luonne. Molemmat tekijät ovat tuottaneet jälkeensä monia taiteellisen toteutuksen kannalta kovin keskinkertaisia teoksia, mutta nekin ovat miellyttäneet – koska niitä kannattelee jokin kansallinen tyyppi.

J. V. S.