Suomi, tidskrift i fosterländska ämnen [isänmaallisia aiheita käsittelevä aikakauskirja] 1860. H:ki 1862.
Aikakauskirja on valitettavasti jäänyt hieman ajastaan jälkeen. Tätä ei kuitenkaan ole syytä ihmetellä. Siihen kirjoittaminen on kirjoittajille täysin palkatonta työtä, ja sen julkaiseminen tuottaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle suoranaista tappiota. Tutkielmilla, joita aikakauskirja pääasiassa sisältää, ei myöskään ole mitään yhteyttä edes tieteen päivänkohtaisiin kysymyksiin. Ne ovat tuloksia kirjoittajien kiinnostuksesta tutkimuksiinsa. Aikakauskirjalla ei ole mitään yleistä johtavaa periaatetta, jonka hengessä se haluaisi vaikuttaa lukevaan yleisöön. Sen tähden riippuukin sattumanvaraisista tekijöistä, saadaanko kokoon ja milloin saadaan kokoon vuosikirjan täyttävä määrä satunnaista aineistoa.
Tässä suhteessa voitaisiin kenties toivoa muutosta, toivoa, että vuosikirja saisi nimetyn toimittajan tai useampiakin ja että paitsi artikkeleita, jotka tuovat esiin pelkästään aineistoa kotimaiselle kielen- ja historiantutkimukselle niistä kirjoittavien tutkijoiden käytettäväksi sopivan tilaisuuden tullen, se sisältäisi myös laajemmalle aihepiiristä kiinnostuneelle yleisölle suunnattuja valmiimpia tutkielmia. Tällaisen toivomuksen esittäminen on tosin helpompaa kuin sen toteuttaminen maassa, jossa tieteellisiä kirjoittajia on suhteellisesti yhtä vähän kuin sitä yleisöä, joka kiinnittää minkäänlaista huomiota heidän tekemisiinsä.
Käsillä olevakaan vuosikirja ei silti ole kokonaan vailla lukukelpoisia artikkeleita, joita ovat mm. Samuel Roosin käännös Faidroksen faabeleista sekä Th. Tallqvistin ja A. Törneroosin matkakuvaus Inkeristä runonkeruumatkalta, jolla he Kirjallisuuden Seuran lähettäminä vaelsivat kesällä 1860 tämän maakunnan eräässä osassa. Faabeleiden käännös, joka on alkutekstin tavoin kirjoitettu suomen kielessä hankalilla jambeilla, luistaa tähän muotoon puristettuna poikkeuksellisen sujuvasti. Tosin suomentaja käyttää sangen usein sanan lyhyttä painokasta alkutavua ikään kuin se olisi pitkä. Tämä ei kuitenkaan luettaessa häiritse. Häiritsevämpää on, kun luonnostaan pitkää painotonta tavua käytetään lyhyen tavun paikalla. Kääntäjä noudattaa tässä alkutekstin esimerkkiä – esim.
Kuin tah/toi, vie/lä vä/hää ai/kaa ru/koili,
joka säe sopii myös esimerkiksi siitä, että jambinen säe muodostetaan suomen kielellä helpoimmin liittämällä toisiinsa kaksitavuisia sanoja siten, että säe alkaa yksitavuisella sanalla ja seuraavien kaksitavuisten tavut erotetaan eri runojalkoihin, jolloin sanan ensimmäisen tavun on aina oltava pitkä ja toisen lyhyt. Usein toistuvana tämä säerakenne tuntuu uuvuttavalta, mutta hra Roos on monesti onnistunut välttämään tuollaisen yksitoikkoisuuden aloittamalla säkeen jollakin monitavuisella sanalla.
Mainitussa matkakuvauksessa huomio kiintyy Inkerin suomalaisen väestön keskuudessa virinneeseen valitettavaan uskonnolliseen hurmosliikkeeseen. Tämä tilanne lienee pääasiassa maaorjuuden seurausta. Paikkakunnilla, joilla toimii kelvollisia pappeja, jotka ovat pitäneet huolta lasten opettamisesta sekä järkevän luettavan toimittamisesta rahvaalle ja yleensäkin saavuttaneet sen luottamuksen opetuksellaan ja elämäntavoillaan, tuollainen alkukantainen harhausko ei kuitenkaan saa jalansijaa. Pohjimmiltaan vika on varmaankin sellaisessa uskonopissa, jonka pönkittämiseksi on alituisesti käytetty helvetistä pelottelevia saarnoja varmana keinona. Kaikenmoinen järjettömyys pääsee helposti tunkeutumaan tuollaisten saarnojen järkyttämään mieleen. Katolisuudella on käytännön keinoja mielenrauhan palauttamiseen. Vaara voidaan torjua rahaa luovuttamalla, paastoamalla jne. Mutta protestanttisilla kirkoilla ei ole keinoja turvallisuuden tarjoamiseen; uskon rinnallahan on aina epäily – joka yön aikana repii sen turvallisuuden kudelman, jonka usko on päivällä kutonut vavahtelevan sydämen ympärille.
Hra J. A. Lindström on vallannut vuosikirjasta laajimman tilan.
Täysin kunnioittaen herra Lindströmin hellittämättömiä tutkimuksia ja niissä osoittamaa tieteelle uhrautumista ei ole liian varhaista muistuttaa, että sekä tiede, yleisö että herra Lindström itse hyötyisivät suuresti, jos hra L. malttaisi saattaa artikkelinsa jonkinlaiseen tieteelliseen tai kirjalliseen muotoon. Suurin osa hänen tuotannostaan on sulattamatonta massaa, josta Suomen menneisyyttä selvittelevä kirjoittaja voi löytää useitakin yhteen kerättyjä kultajyviä merkityksettömien tietojen, nimien ja sanavertailujen ja niistä johdettujen päätelmien, löyhien olettamusten jne. paljon suuremman määrän seasta, jota tavallinen lukija ei mitenkään jaksa käydä läpi. Tällainen on tässä niteessä 170-sivuinen artikkeli ”Kumo socken uti historiskt hänseende” [Kokemäen pitäjä historian kannalta]. Artikkeli pursuilee keräiltyjä pikkutietoja; ne on kuitenkin kasattu siihen kutakuinkin ilman minkäänlaista järjestystä. Edustavana esimerkkinä mainitsemme kertomuksen ”Kalastuksesta Kokemäenjoessa”, jossa lennähdellään edestakaisin vuosisatojen välillä ilman mitään havaittavaa johtoajatusta. Voidaan myös hyvin perustein kysyä, mitä hyötyä historiantuntemukselle on niiden tilojen luettelemisesta, joilla on osuus ”pitäjälaitoksessa”, sekä ”lippokunnista ja lippopadoista” puhuttaessa niiden manttaalien ja kunkin osakkaan äyrimäärän ilmoittamisesta. Tuollaista todistelun ylenmääräisyyttä ilmenee useissa kohdissa. Hra L. haluaa esim. osoittaa, että Kokemäellä on todennäköisesti toiminut kauppiaskilta, ja pitää tarpeellisena todistaa niiden yleisyyden keskiajalla luettelemalla useita tuollaisia Ruotsissa toimineita kiltoja. Olemassa olevista paikannimistä johtamalla esitettyjä suorastaan naurettavia todisteluja ei hra L:n kirjoitelmista tarvitse esimerkeiksi etsiä. Ne ovat täpötäynnä tällaisia todisteluja. Kokemäellä on Kesti-niminen tila, samoin Ulvilassa. Sana juontuu ruotsin sanasta ”gäst”; matkustavia kauppiaita sanottiin Venäjällä ja myös Skandinavassa ”gästeiksi”. Muuan niitty on nimeltään Halsi; nimi juontuu ruotsin sanasta ”halsa, reivata purjeet”. Tilan nimi Askola juontuu ”laivaa merkitsevästä sanasta ask”; tilan nimi Haapio merkitsee ”haapapuusta veistettyä venettä”; Hampulan taustana on ”hampn, hamn” [satama]. Kaikella tällä halutaan todistaa, että Kokemäenjoella on ollut laivaliikennettä. Tähän jatketaan vielä: ”Harjavaldan eli oikeastaan Harjavallan nimen loppuosa valda taas juontuu germaanisesta sanasta wald, walda, joka merkitsee metsää; nimet Uddevalla, Axevalla kirjoitetaan vanhemmissa asiakirjoissa Uddewalda, Axewalda.” Päätään vaivaa turhaan miettimällä, mitä tällä tiedolla on tässä tekemistä. Ei kai vain tarkoituksena ole tällä todistaa, että Kokemäellä on kasvanut metsää? On pakko uskoa, että kirjoittaja pitää tätä todisteena laivaliikenteestä, osoituksena siitä, että Kokemäellä on käynyt yleensä puulaivoja eikä pelkästään haapapuusta rakennettuja. Muuan paikka on nimeltään Kalmari; siellä on oleskellut Ruotsista Kalmarin kaupungista saapuneita kauppiaita. Voimme ilahduttaa hra L:ää tiedolla, että he ovat purjehtineet Saarijärvelle saakka, mistä hän voi löytää saman nimen.
Pyydämme, ettei hra L. pahastu näistä huomautuksista. Niitä olisi tuskin esitetty, ellemme kotimaisen kirjallisuuden kunnian tähden toivoisi, etteivät tällaiset helposti poistettavat kasvannaiset pilaisi sitä, emmekä pitäisi hra L:n kutsumuksena sen edistämistä. Vähäinen kieltäytyminen kaiken sattumalta tietämänsä tunkemisesta yhden kirjoitelman puitteisiin, vähäinen kärsivällisyys ajatusten kulun selkiinnyttämiseksi ja tutkielman kypsyttämiseksi, vähäinen määrä itsekritiikkiä ja vähäisen huomion kiinnittäminen siihen, miten hyvät historiateosten tekijät kirjoittavat, poistaisivat helposti pahimmat kompastuskivet hra L:n kirjallisen toiminnan tieltä. Lukijan velvollisuutena olisi sietää joitakin pieniä erikoisuuksia ja sivuasioissa poikkeamisia sisällön monien arvokkaiden ainesten takia.
Niinpä juuri Kokemäenjoella käytyä kauppaa selvitellessään hra L. on onnistunut osoittamaan niin selvästi kuin noin etäisen ajan tutkimuksilta voidaan vaatia, että siellä on käyty kauppaa jo ennen ruotsalaisvalloitusta. Ei ole kuitenkaan tarvetta muistuttaa, että kaupankävijöiden sieltä noutamat tavarat olivat erämaiden eivätkä maatalouden tuotteita.
Mainitun tosiasian todistaminen liittyy hra L:n ja hra Forsmanin (Yrjö Koskisen) väliseen kiistaan pirkkalaisista. Tämän kysymyksen ratkaisemiseen pyritään toisessa vuosikirjan artikkelissa ”Om de fordna birkarlarne” [Muinaisista pirkkalaisista], joka on samoin hra L:n käsialaa.
Hra L. näyttää varsin selkeästi osoittaneen, että nämä pirkkalaiset, birkarlar, jotka kävivät Ruotsin edustajina kauppaa lappalaisten [saamelaisten] kanssa ja kohosivat vähitellen heidän määräilijöikseen, työnsivät heidät pois meren rannikolta ja ryhtyivät perimään heiltä veroja, joista joutuivat myöhemmin luovuttamaan osan Ruotsin kuninkaille ja muuttuivat näin jonkinlaisiksi kruunun voudeiksi – että nämä pirkkamiehet olivat tulleet Norjasta tunturien yli ja että ainakin osa Länsipohjan nykyisestä ruotsalaisväestöstä polveutuu heistä. Mutta kun hän etenee tästä väittämään, että samat norjalaiset tai länsipohjalaiset olivat ehkä asettuneet myös Kokemäenjoen varteen, hän siirtyy arvailun alueelle (ja esittää varsin epätodennäköisen arvauksen).
Selvä tosiasia sen sijaan lienee, että yleensä suomalaiset ovat työntäneet lappalaiset yhä kauemmas pohjoiseen. Täysin todistettavissa on myös, kuten hra Forsman puolestaan osoittaa, että Etelä-Pohjanmaa on saanut väestönsä Hämeestä ja Kokemäenjoen vesistön seuduilta, vaikka hra L. on halunnut väittää asutuksen siirtymistä varhaisemmaksi kuin hra F. olettaa. Tätä muuttoliikettä on edeltänyt ja seurannut kaupankäynnin ja sotimisen vuorottelu suhteissa lappalaisiin, se kuuluu kaikkien tällaisten suhteiden luonteeseen. Kokemäenjoen varhainen laivaliikenne ja siellä käyty kauppahan juuri osoittavat, että suomalaisten keskuudessa on ollut tuollaisia kauppaa käyviä ja sotivia pirkkalaisia jo ennen ruotsalaisvalloitusta. Saattaa olla samantekevää, missä vaiheessa heitä on ryhdytty sanomaan pirkkalaisiksi; todennäköisempää on, että nimitystä on pohjoisilla seuduilla käytetty kaikista laukkuineen vaeltelevista kauppamiehistä. Hra L. on varmaankin oikeassa päätellessään, etteivät Kokemäenjoen ympäristössä sijaitsevat paikat, joiden nimi muistuttaa kantasanaa birk, bjerk jne., ole antaneet pirkkalaisille näiden nimeä, kuten herra Forsman on olettanut, vaan ovat päinvastoin saaneet nimensä tämän kauppamiesten ammattinimityksen perusteella. Mikään ei estä päättelemästä, että Maunu Ladonlukon kirjeellä laillistettiin sekä Ruotsissa että Suomessa ennestään vallitseva tilanne, tarvitsematta olettamusta, että länsipohjalaiset kävivät Suomenkin puolelta kauppaa lappalaisten kanssa. Osapuolten välille syntyi varmasti ankariakin kiistoja, ja ne saattoivat tehdä sopimuksia keskenään, etenkin sitten kun molemmat olivat Ruotsin kruunun alamaisia, mutta tämäkään ei edellytä molempien koostuneen länsipohjalaisista.
Emme kuitenkaan missään nimessä halua ylentää itseämme tämän meneillään olevan suuren pirkkalaisoikeudenkäynnin tuomareiksi. Suomen historian kannalta sillä ei ole merkitystä muuten kuin ehkä Etelä-Pohjanmaan asuttamisen ja sen ajankohdan selvittämisessä. Nimen alkuperä ym. kuuluvat näihin tutkimuksen kruditeetteihin [crudité, huonosti sulava ravinto], joihin kenenkään ei nähtävästi pitäisi iskeä hampaitaan, jos parempaa ja ravitsevampaa purtavaa löytyy.
Aug. Ahlqvistin kirjoitus ”Suomalaisten sukunimistä” on antanut aiheen sanomalehtiväittelyyn, joka ei juuri mieltä ilahduta. Ryhtyessään puolustautumaan arvostelijoita vastaan kirjoittaja on aina epäedullisessa asemassa. Arvostelijahan voi aina omaksua kirjallisuuden holhoojan äänensävyn; kirjoittaja sen sijaan puhuu vain omasta puolestaan. Kirjoitelman välitön aihe on tosin merkityksetön; kirjailijan suorittama suomenkielisten ja muunkielisten sukunimien vertailu on kuitenkin kiinnostava osoittaessaan, miten yhdenmukaisesti nämä nimet eri kielissä muodostetaan. Kirjoittaja on täysin oikeassa paheksuessaan omakielisen nimen häpeämistä ja sen korvaamista vieraskielisellä. Veretön kosmopoliitti pitää tätä varmasti yhdentekevänä asiana; kansalle ei kuitenkaan ole yhdentekevää mikään, minkä yhteydessä voidaan osoittaa erityistä kiintymystä isien perintöön, kaikkein vähiten silloin, kun kyseessä on isien kieli.
Arvonsa on myös suomennettujen kemian termien luettelolla, ”Kemiallisia tiedesanoja, esittänyt J. Krohn”. Vain rajoittuneen käsityskyvyn pohjalta voidaan esittää kysymys: mitä hyötyä tästä on tieteelle? Varsinkaan kemia ja samantyyppiset tieteet eivät ole olemassa omaa itseään varten. Kemiaa sovelletaan monissa ammateissa ja monenlaisissa arkisissa askareissa. Kaikille, jotka tarvitsevat tätä varten jonkin verran alan tietoja, on tärkeää, että heidät vapautetaan barbaarisesta tieteellisestä oppisanastosta, joka on niin väänneltyä latinaa ja kreikkaa, etteivät roomalaiset eivätkä kreikkalaiset olisi ymmärtäneet siitä mitään, ja he saavat omalla kielellään käyttöönsä termit, jotka mahdollisimman hyvin määrittelevät, mistä asioissa on kyse. Tieteellisestä terminologiasta saadaan se hyöty, että kaikkien maiden tieteenharjoittajat ymmärtävät toisiaan. Termien kääntäminen kunkin kansan tarpeita varten sen omalle kielelle on kuitenkin myös tiedettä palvelevaa työtä, koska sen avulla tiedettä autetaan pääsemään tavoitteistaan yhteen ja monesti mainittuun, tuottamaan todellista hyötyä. Tämän ymmärtämistä pitäisi voida odottaa vaativimmaltakin arvostelulta.
Herra Krohn on halunnut esittää nämä termit julkisesti tarkastettaviksi ennen kuin ryhtyy käyttämään niitä Stöckhardtin kemian suomennoksessa. Hän ei ole tavoitellut pedanttista puhdaskielisyyttä. Esim. yksinkertaisten aineiden nimiä ei ole käännetty. Hän on etsinyt suomenkielistä vastinetta vain kemiallisia prosesseja ja niiden tuotteita merkitseville ym. vastaaville sanoille. Herra Krohn näyttää tässä käyttäneen kielessä jo olevia sanoja laajentamalla niiden merkitystä ja muodostaneen vain harvoja kokonaan uusia. Epäilemättä tämä menettely on juuri oikea.
De tie första sångerna af Kalevala med svensk ordbok m.m. utgifna af Aug. Ahlqvist [Kalevalan kymmenen ensimmäistä runoa, ruotsinkielinen sanasto ym., julkaissut A. A.]. H:ki 1862.
Tämä on uusi laitos aiemmin koulunuorison käyttöön julkaistusta viisi runoa sisältäneestä kirjasesta. Teksti on otettu Lönnrotin uusimmasta laitoksesta, ja runot ovat siis tuntuvasti lyhentyneet. Sanastoa on tietysti laajennettu laajemman tekstin aiheuttaman tarpeen mukaisesti. Hinta, noin 5 kopeekkaa painoarkilta, näyttää varsin korkealta, kun kyseessä on koulukirja, mutta menekkiä kirjalla näyttää olleen, koska 1853 julkaistu ensimmäinen painos kuuluu loppuneen kaupoista. Kehnompaa painotyötä ja paperia sen sijaan saa hakea. Yhä yleisemmin onkin havaittavissa, että koulukirjat painetaan kehnolle paperille. Kustantajille tämä on tietysti edullista, ja tätä keinottelua varmasti tukee kouluhallituksen tähän asti yleisesti noudattama käytäntö antaa tietylle oppikirjalle privilegium exclusivum [monopoliasema] maan kouluissa.
Yleinen maa-tiede Laus Koranderin kirjoittama. Viipurissa 1862.
Arvostelija tuntee mielipahaa siitä, ettei hän voi pelkästään kiitellä tätä oppikirjaa. Suomenkielisissä kouluissahan tarvitaan maantiedon kirjaa, ja jäsentelyltään Koranderin kirja ansaitsee kaiken kiitoksen. Kouluissa jatketaan tässä aineessa kuten monissa muissakin urautuneesti ja ajatuksettomasti nimien ja lukujen päähän pänttäämistä loppumattomiin. Herra Koranderin järkevänä ajatuksena on ollut tämän pänttäämisen rajoittaminen mahdollisimman vähiin. Hän on sen sijaan pyrkinyt antamaan oppilaille jonkin muistiin jäävän mielikuvan maiden pinnanmuodoista, ilmastosta ja tuotteista sekä asukkaiden sivistyksestä, yhteiskuntaoloista, ammateista ym. Tässä suhteessa ei vielä ole suinkaan tehty niin paljon kuin kiitettävä tulos mielestämme edellyttäisi. Paljon on kuitenkin saatu aikaan nimiluetteloiden supistamisen vastapainoksi. Maamme opettajilta, jotka eivät tunne mitään muuta opetustapaa kuin kotiläksyjen antamisen ja kuulustelemisen, ei voida vaatia edes maantiedon oppikirjaa, joka vähimmässäkään määrässä lähenisi lukemistoa.
Valitettavasti kirjoittaja ei kuitenkaan hallitse ainettaan riittävän varmasti eikä näytä malttaneen käyttää aikaa luotettavien alan teosten tutkimiseen apua saadakseen. Toiseksi hän tavoittelee omaperäisyyttä pikkuseikoissa, kielen muodoissa ja joutavissa päätelmissä, mutta tällainen menettely voisi löytää loistokkuutensa esittelylle paikan mistä muualta tahansa, kunhan ei koulukirjasta. Emme tietenkään ole lukeneet kirjaa läpi, mutta olemme jo sitä silmäillessämme törmänneet niin moniin virheisiin, että joudumme epäilemään, voidaanko kirjaan yleensä luottaa. Niinpä mulattien sanotaan olevan neekereille sukua oleva kansanheimo, jonka jäseniä on neekerien mukana kuljetettu Pohjois-Amerikkaan; Kiinassa kuuluu kasvavan ”puuvillapuita” ja ”silkkipensaita”; Saksassa kuulemma harjoitetaan riisinviljelyä; Ruotsin Norlannin sanotaan aiemmin olleen Sveanmaan ja Götanmaan tavoin itsenäinen valtakunta; meidän suomalaiset laivanvarustajamme tuovat kuulemma tänne silkkiä Intiasta ja tupakkaa Etelä-Amerikasta jne. Monet pikkuvirheet ovat ilmeisesti kiireen syytä kuten huolimattomuudesta kielivät painovirheetkin. Meillä ei ole ollut aikaa tarkastaa, onko virheitä eksynyt kartta-ainestoon. Kielen omalaatuisia piirteitä ovat, että tekijä kirjoittaa ”männä” eikä ”mennä”, ”nousnunna”, ”perattunna”, tehtynnä”, ”kaupunti” jne. Nimet eivät yleensä ole kirjavia, mutta joissakin tapauksissa ne on hahmotettava uudelleen. Alankomaiden nimenä on ”Alamai'den kunink.valta”, Grönlanti on Vihanta-maa jne. Samaan asiakokonaisuuteen kuuluu esim. Marsin (planeetan) nimen taivuttaminen muotoon ”Martin”, Jupiterin ”Jovin.” Monien ulkomaisten nimien ääntämys on ilmaistu, mutta toisten ei, ja toisinaan ääntämisohje on väärä, esim. Saônen kohdalla ”Saon”. Päätelmistä mainittakoon, että Kiinan maatalous kukoistaa, koska keisari itse tarttuu aurankurkeen kerran vuodessa, ettei Persian kouluja voida verrata eurooppalaisiin, ym. samaan tapaan. Erityisesti opetetaan, vuodenaikojen vaihtelun havainnollistamiseksi, että huoneen kaikki ovet, ikkunat ja luukut on suljettava, sytytettävä kynttilä ja työnnettävä sukkapuikko lankakerän läpi. Tämä opetusohje nimittäin poikkeaa täysin esitystavan muusta lyhytsanaisuudesta. Sen sijaan ei lainkaan kerrota kääntö- ja napapiirien merkityksestä.
Kuten sanottu: on valitettavaa, että kirjaa vaivaavat tällaiset puutteet. Sen ansioihin kuuluu esitystavan yleinen selkeys ja täsmällisyys ja sanonnan miellyttävä reippaus. Kun saadaan uusi hieman muokattu painos, kirjasta epäilemättä tulee suosittu koulukirja.
Barnavård och flickors uppfostran i hemmet och skolan af Julie Burow. Öfversättning från tyskan [J. B., Lastenhoito ja tyttöjen kasvatus kotona ja koulussa. Käännetty saksasta]. H:ki 1862.
Heti vilkaistessaan tätä kirjaa huomaa niin paljon todella hyviä ja lämpimällä tavalla esitettyjä neuvoja, että luulee saaneensa käsiinsä kerrassaan ylittämättömän mainion teoksen. Itse asiassa kirjan suurista ansioista todistaa sekin, että virheiden havaitseminen edellyttää huolellista läpilukemista.
Vaatii varsin suurta rohkeutta väittää, että naisen maailma on koti ja että hänet on kasvatettava tätä maailmaa varten. Jos kirjoittajatar ilmoittaa, että tytön on opeteltava paikkaamaan, kutomaan ja parsimaan, ja on vieläpä sitä mieltä, että tämä oppi kuuluu tärkeimpään sivistykseen, joka tytön on hankittava – kirjoittajattaren rohkeutta on syytä ihailla. Kun vielä lisätään, että hän arvioi tyttökoulun kutakuinkin väistämättömäksi pahaksi, tämän rohkeuden on tunnustettava yltyneen peräti ennen kuulumattomaksi uskaliaisuudeksi. Tämä uskaliaisuus ei kuitenkaan estä kirjoittajatarta väistämättömyyden myöntämisen jälkeen ymmärtämästä koulun merkitystä varsin oikein, vaikka tämä ymmärtämys oikeastaan kumoaa edellä esitetyn koulua koskevan lausuman.
Tekstin uskaliaisuudesta huolimatta otamme näin ollen vapauden suositella kirjaa mitä lämpimimmin jokaiselle lukijattarelle, joka on ehtinyt siihen ikään, että pystyy ajattelemaan vakavasti elämänsä tarkoitusta. Sen lukemiseen liittyy oikeastaan vain yksi vaara: se voi nimittäin antaa monellekin tyttärelle aiheen moittia äitiään. Tätä vaaraa ei kuitenkaan ole siellä, missä kasvatuksessa on ollut mukana rakkaus. Sen voimallahan voitetaan monet tiedon puutteet ja väärät käsitykset.
Kirjoittajattaren yleistä käsitystapaa vastaan voidaan huomauttaa, että se on saanut tartunnan eräästä Saksassa nykyisin yleisestä mielipidesuunnasta. Tähän asti siellä on kouluopetuksessa luonnontieto varsin pitkälle laiminlyöty. Nyt tämä oppiaine on pääsemässä yhä paremmin oikealle paikalleen. Sen merkitystä korostaa huomion voimakas keskittyminen aineelliseen hyötyyn. Saksalaiset pedagogit ovat kuitenkin osittain hukuttaneet näiden asioiden opiskelua painottavan hyötyperusteen näkemykseen, että se olisi oikea keino lapsen sielun avaamiseksi uskonnon vaikutukselle. He toki tietävät, että luonnontieteet ovat johtaneet harjoittajansa aivan muihin vakaumuksiin kuin uskonnollisuuteen. Tästä huolimatta ollaan sitkeästi sillä kannalla, että kasvitiedettä, fysiikkaa ja kemiaa voidaan opettaa siten, että se on mitä erinomaisinta uskonnonopetusta. Luonnossa ilmenevän Jumalan takia unohdetaan historian Jumala; ei ymmärretä, että luonto on itse asiassa jumalaton, ellei sen lisänä ole historia, ihmisen olemassaolon hengellinen tarkoitus ja hänen tämän täyttämiseen, totuuteen ja oikeuteen pyrkivä elämänsä. Mainitut mielipiteet ovat saaneet valtaansa kirjoittajattarenkin. Hän arvostaa historiallista tietämystä varsin vähän eikä pidä uskonasioiden opettamista äidin tehtävänä.
Emme toki pidä pahana sitä, että lapsi opetetaan ihailemaan luonnossa ilmenevää Jumalan kaikkivaltiutta ja viisautta. Huomio kiinnitetään tällöin ensisijaisesti päämäärään eikä vaikuttaviin syihin. Tämä on kirjoittajattarenkin käsitys; tämä on tunnetusti vastoin luonnontieteellistä näkemystä, jolle syy merkitsee kaikkea ja jonka kannalta luonnonilmiöillä ei voi olla muuta päämäärää kuin olla sellaisia kuin ovat, pitää itseään yllä. Kirjoittajattaren edustaman käsityskannan on myös tunnettava rajansa. Luonnossahan päämääränä on oikeastaan yhtä usein tuhoaminen kuin uuden luominenkin; eikä ole erityisen ylentävää sanoa, että eläimet syövät toisiaan, jotta mikään sukukunta ei täyttäisi koko maailmaa tulvallaan. Kokemus opettaa, että on erehdys luulla lapsen löytävän Jumalan helpommin luonnosta kuin historiasta. Lapsi lukee ja kuulee aina mieluummin kertomuksia ihmisten teoista ja kohtaloista kuin millaista tahansa luonnonkuvausta. Kirjoittajatar vahvistaa tämän huomaamattaan ryhtyessään puhumaan ”saduista”. Ne kiinnostavat lasta juuri sen takia, että niissä luontoon sijoitetaan inhimillistä elämää ja ihmisen tavoitteita, sille annetaan henki tai siitä tehdään ainakin hengen palvelija. Historian etuna luonnon tarkasteluun verrattuna on se yksinkertainen ja tunnettu tosiasia, että historiassa ilmenee kehityksen kulku hyvästä tilanteesta parempaan, hyvän voitto pahasta, pyrkimys Jumalan valtakunnan luomiseen maan päälle. Luonnossa Jumala on rakkaudeton, ei armahda eikä osoita laupeutta, luovuttaa kaiken tuhoutumaan. Sellaisena ovat kaikki luonnonuskonnotkin häntä pitäneet. Sellaista Jumalaa ei lapsikaan voi rakastaa. Ihmisen teot elävät kuitenkin hänen kuolemansa jälkeenkin. Sen takia historian Jumala on toisenlainen.
Kirjoittajatar on sen sijaan pitkälti oikeassa arvioidessaan, ettei varhaisimman uskonnonopetuksen pidä välittää kirkon oppia, vaan sen on istutettava lapsen mieleen vakaumus Jumalan läsnäolosta kaikkialla, hänen viisaudestaan ja rakkaudestaan ja totutettava lapsi kohottamaan hartaudenharjoituksessa ja rukouksessa sielunsa tuntemaan tämän voiman läsnäolo, ja että tästä huolehtiminen kuuluu äidin tehtäviin. Kristityssä maailmassa tätä vakaumusta ja tunnetta ei kuitenkaan voida kehittää luonnon tarkastelun perustalle, vaan pohjaksi tarvitaan tietoisuus ihmisen hengellisestä päämäärästä, pahasta ja hyvästä sekä sovituksen ja Jumalan armon tarpeesta hyvän saavuttamiseksi. Tämä taas on kristinuskoa, kristinopin opetusta. Niinpä sen välittäminen ei voi jäädä äidin velvollisuuksien ulkopuolelle.
Tähän kirjoittajattaren virheeseen on täytynyt puuttua kirjaa suositeltaessa. Se ei kuitenkaan estä häntä tunnustamasta ja arvostamasta kristinuskon merkitystä ihmisten yhteiselämälle niin kodeissa kuin valtiossakin. Joku lukijatar ehkä toivoisi, että tätä koskevan käsityskannan valaisemiseen olisi kirjassa käytetty useampia sivuja. Jokainen ajatteleva äiti pystyy kuitenkin helposti täydentämään sen, mitä puuttuu.
Försök till biblisk historia med stycken ur abc-boken och psalmverser till allmänhetens tjenst utarbetad af F. W. F. och E. O. R. [F. W. F. – E. O. R., Yritys raamatunhistorian sekä aapisen aineiston ja virrensäkeistöjen yhdistämiseksi yleisön hyödyksi]. Tammisaari 1862.
Arvioimme pyynnöstä tämän teoksen kiinnittääksemme rahvaan uskonnonopetuksesta vastaavien henkilöiden huomiota siihen ja sen tarkastamiseen.
Omasta puolestamme emme voi hyväksyä kirjan laatijoiden aiheenvalintaa emmekä heidän kerrontatapaansa. Kiitettävää ehkä on, että he haluavat raamatunhistorian olevan ensimmäinen lapsen käteen annettava kirja heti hänen päästyään lukutaidon alkuun. Hyvä ratkaisu voi olla sekin, että aapisen tavanomainen sisältö, sen viisi päälukua, esitetään tässä kukin niin sanoaksemme historiallisesti oikeassa yhteydessään, niin ettei niitä tarvitse opetella ulkoa ennen kuin niitä valaiseviin kertomuksiin on ensin tutustuttu. Mitä sen sijaan jo virrensäkeistöihin tulee, voidaan huomauttaa, että toisinaan ne sopivat sangen huonosti niiden kertomusten yhteyteen, joihin ne on liitetty.
Tämä johtuu seikasta, joka mielestämme on näiden kertomusten perusvirhe. Kirjan kokoojat näyttävät nimittäin valinneen lähinnä ihmetarinoita niin Vanhasta kuin Uudestakin testamentista. Tämä ei ole uskon, vaan taikauskon vahvistamista. Lapset lukevat mielellään satuja. Ja lukeminen on hyödyllistä, jos satu sisältää jonkin moraalisen opetuksen, kuvaa esim. hyvän palkitsemista ja pahan rankaisemista, tai kunhan se vain on kaunista runoutta. Opettavaisia ovat monet Raamatunkin kertomat ihmeteot. Suurena erona on kuitenkin se, että Raamatussa ne selitetään Jumalan omiksi teoiksi ja ne on tarkoitettu hengellisen uskon kohteiksi. Jo faarao oli sitä mieltä, ettei esim. sillä ollut mitään merkitystä, että Mooseksen [po. Aaronin] käärmeeksi muuttunut sauva söi egyptiläisten tietäjien samoin käärmeiksi muuttamat sauvat. Vielä merkityksettömämpää se varmasti on 1800-luvun kristityille. Mutta kun kertomus on Jumalan sanana iskostettu lapsen mieleen, se aiheuttaa myöhemmin sielunhätää ja tuottaa sielulle vahinkoa. Vai eikö kristinusko ole vielä päässyt pitemmälle kuin uskomaan ihmeiden eikä suinkaan opin sanoman takia? Silloin voidaan yhtä hyvin jättää koko oppi ad acta [arkistotavaraksi]. Kirjan laatijat lienevät toki toista mieltä. He sanovat: ”Apostolit – – pystyivät parantamaan sairaita, karkottamaan riivaajia ja herättämään kuolleita, ja tästä syystä heidän saarnatoimintansa menestyi hyvin.” Näin saattoi olla siihen aikaan. Mutta sen ajan pitäisi nyt kahden tuhannen vuoden kuluttua olla ohi.
Esitystapaa ei oikein voi hyväksyä kirjallisuudenkaan näkökannalta. Kun Raamatun tekstistä poimitaan sanoja ja yhdistellään niitä toisiinsa uudelleen, koko esityksestä tulee väistämättä tilkkutäkki. Eräänlaista huijausta on sekin, että asialle halutaan antaa arvokkaampi sävy käyttämällä parinsadan vuoden takaista kieliasua. Usko oli epäilemättä yhtä voimakasta silloinkin, vaikka tämä sama kielenkäyttö oli silloin arkipäiväistä. Kirjan laatijat ovat yhdistäneet Raamatun tekstin otteisiin omia tekstin tyyliin sovitettuja sanojaan ja liittäneet varsin moniin kohtiin selittäviä huomautuksia ja mietteitä.
Barndomsbilder af Oskar Pletsch. Öfversättning och bearbetning af Z. T. Med 36 planscher [O. P., Lapsuuden kuvia. Ruotsintanut ja muokannut Z. T. 36 liitekuvaa].
Muokkaajan nimen ja kotimaisen kustantajan (Wasenius & K:ni) takia tämä teos kuuluu kotimaiseen kirjallisuuteen. Muokkaaja, lasten ystävä, ei ole pitänyt turhana vaivannäköä, jolla hän on voinut tuottaa pienokaisille iloa. Arvostelija on nähnyt lukuinnon osoittavan, että hän on onnistunut tähän tavoitteeseen pääsemään. Kirjan sisältönä ovat hyvin tehdyt kuvat, joiden alle on sijoitettu ylittämättömän lapsenmielisiä runonsäkeitä, enimmäkseen huolettomia kuin lapsen oma mieli ja iloisia, toisinaan riehakkaitakin. Ensimmäisiin kirjoihinsa tutustuville lapsille ei voida antaa ilahduttavampaa joululahjaa.
J. V. S.
