Miten pahasti Euroopan rauhaa uhkaavalta juuri kulunut vuosi näyttikään astuessaan vuosien jonoon! Sytykkeitä oli monessa kohdassa, eikä kukaan ihminen voinut tietää, milloin ja missä kipinä leimahtaisi liekkeihin. Herkästi säikkyviä sieluja on myös aina runsaasti, ja heidän huudahduksensa suurentavat vaaraa – eivätkä pelkästään näennäisesti, vaan todellisuudessakin, sillä ne vahvistavat vaaran tuntua lietsovien rohkeutta.

Jos viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana oli jossakin vaiheessa tuudittauduttu uskoon, että aineellisilla eduilla on ylittämätön voima pitää rauhaa yllä, tämä luottamus on vuoden 1854 jälkeen vaihtunut herkästi levottomaksi yltyvään epäluuloon, joka näkee joka hetki vaarojen uhkaavan täysiä rahakukkaroita. Luultiin, että sodat olisi nyt jo julistettu pannaan ja karkotettu maailmasta. Kun nyt on saatu havaita, että kansoilla on myös korkeampia etuja kuin kaupan ja tehtaiden edut, että sotia käydään yhä valtioiden vallan ja kunnian kasvattamiseksi, jopa ”tyhjien aatteiden” puolesta, mikä onkin pahempi juttu, ei kukaan ihminen toki voi luottaa huomiseen. Voivathan ainakin aatteet tulla ja mennä mainittujen tahojen tietämättä, mistä ne tulevat ja minne ne menevät. Varsin monet jalosti ajattelevat kosmopoliitit olivat vaikkakin eri perusteilla samaa mieltä liikemiesten kanssa; ja vaikka he ovatkin pettyneet ihmiskunnan hyvään sydämeen ja sen kykyyn ymmärtää, että rauhassa istuminen on parempi valinta kuin antautuminen tilanteisiin, joissa raajoja katkotaan, he kuitenkin yhä uskovat tulevaan ikuiseen rauhaan.

Lisäksi Euroopassa toimii parhaillaan kokonainen suuri armeija sanomalehtimiehiksi sanottuja kinastelevia kynämiehiä, joiden puuhasteluna on levollisuuden tai levottomuuden levittäminen maailmalle. Helposti voi kuitenkin ymmärtää, että jälkimmäinen suuntaus on heille edullisempi. Levottomina aikoina ihmiset odottavat levottomasti myös uutisia, ja silloin löytyy aina jotakin uutta ja yllättävää kerrottavaksi, jokin vireillä oleva asia, jonka ratkaisua odotetaan jännittyneesti ja josta voidaan päivittäin levittää uutisia tai puolesta tai vastaan puhuvia huhuja. Sodat ja kapinat voivat tuhota kaiken muun teollisen toiminnan; heidän teollisuutensa imee voimaa ja kasvaa niistä; se suorastaan elää ja kukoistaa verestä ja kyynelistä. Sen tähden heidät nähdään aina sillä puolella, missä uskotaan ja toivotaan, että jotakin tapahtuu, että jokin katastrofi keskeyttää rauhallisen arkielämän. Ja jos asia vain heistä riippuu, heitä nähdään harvoin niiden joukossa, jotka yrittävät torjua tavallisten rauhallisten ihmisten pelkäämiä kansojen elämän väkivaltaisia käänteitä. Sellaisethan tuottavat, kuten sanottu, heille voittoa. Varsin suuri osa tästä armeijasta on lisäksi nuorta väkeä, joka kokee maailman melskeet kiihottavana huvina. Ja valitettavasti heidän lukijoissaan on yllin kyllin vanhaa väkeä, joka tässä suhteessa muistuttaa nuorisoa, kunhan oma nahka on turvassa, ja laskeskelee kahvikupin ääressä nautinnokseen kaatuneiden kymmentuhantisia määriä, poltettuja ja soraläjiksi muutettuja kyliä ja kaupunkeja ym. siellä jossakin Krimillä tai Italiassa. Vain harvoissa maissa lehdistö on kyllin kurinalaista, niin ettei se uskalla saarnata sotaa eikä rauhaa vastoin omassa maassa vallitsevaa mielipidettä; tällaiset olot vallitsevat vapaissa valtioissa, Euroopassa ehkä ainoastaan Englannissa.

Tällaisesta asiaintilasta seuraa, että harvoin ilmenee pientäkään aihetta, jota ei uutterasti käytettäisi yleisön pelotteluun sodan vaaralla. Eikä aiheita kahden viime vuoden aikana ole todellakaan puuttunut, eivätkä ne ole olleet vähäisiä; niinpä kuukaudesta toiseen ihmisiä onkin ilahdutettu lupailemalla, että nyt se pian syttyy. Tähän asti Kaitselmus on kuitenkin ohjannut Euroopan kansojen kohtaloita sillä tavoin, että ne ovat saaneet nauttia rauhan siunauksesta.

Vaarallisimmassa paikassa, Italiassa, vuosi on kulunut diplomaattisissa ponnisteluissa Rooman valtion olemassaolon lopettamiseksi ja sotilaallisissa ponnisteluissa jotta saataisiin kukistetuksi Napolissa noussut liike Italiaan yhdistymistä vastaan ja sinne saataisiin aikaan siedettävän kelvollinen hallitus. Meidän pitäisi kaiketi sanoa: ”rosvoilun hävittämiseksi”. Mutta kun kuulemme, että paljastetaan salaliitto toisensa jälkeen, että herttuoita, markiiseja, piispoja, pappeja, asianajajia, pankkiireja pidätetään, että myös Pohjois-Italiaan siirrettyjä napolilaisia upseereja on vartioitu kuin vankeja, kunnes heitä on vähitellen ja äärimmäisen varovaisesti sijoitettu piemontelaisiin [entisen Sardinian kuningaskunnan] rykmentteihin, että samoin on kohdeltu sotamiehiä, jotka ovat pitkään kieltäytyneet ryhtymästä Italian palvelukseen, että napolilaiset matruusit ovat joukolla eronneet laivastosta, että Napolia miehittää 50–60 000 miehen piemontelainen sotajoukko, että siellä on syrjäytetty toinen paikallishallitus toisensa jälkeen, että siellä perustettavaksi aiottua garibaldilaisten eteläarmeijaa ei ole pystytty saamaan aikaan (epäselvältä näyttää, onko tämä johtunut hallituksen epäluuloisuudesta vai väestön vastahakoisuudesta) – kun me kuulemme tästä kaikesta, emme mitenkään voi solvata kaikkia vastarintaan sekaantuneita bandiiteiksi emmekä maantierosvoiksi. Olisi tarvittu vain menestyksen sinetti, jotta maailma olisi kunnioittavasti sanonut heitä isänmaanystäviksi ja sankareiksi, vaikka heidän isänmaallisuuttaan olisikin sanottu väärinkäsitykseen perustuvaksi. Jokaisen pitäisi voida ymmärtää, miltä yli puolen vuosituhannen ajan omassa valtiossaan eläneestä ja oman historiansa luoneesta kansasta tuntuu nimensä ja itsenäisyytensä hylkääminen jopa siten, että vieraat pistimet vaikuttavat asiaan. Tosin kansalle tarjotaan vastineeksi kuulumista eurooppalaiseen suurvaltaan ja oikeutta nauttia vapaan valtiojärjestyksen eduista tuskin edes naamioidun hirmuvallan alaisuudessa elämisen sijasta. Tämän vastalahjan arvon ymmärtäminen edellyttää kuitenkin sivistystasoa, jollainen ei Etelä-Italiassa suinkaan ole yleinen; eivätkä kansan massaa sitä paitsi ohjaa järkeilyt, vaan historiallisesti syntyneet antipatiat ja sympatiat. Siellä, missä italialainen on väestön korvissa myönteisesti kajahtava nimitys, siirtyminen on ollut helppoa. Mutta siellä, missä yksi jakamaton Italia on väestölle vielä arvoitus, ei voida odottaa, että äidinmaidossa sen sydämiin juurtunut muinainen menneisyys vaihdetaan noin vain tulevaisuuteen, jota ei pystytä käsittämään.

Eri asia on, että karkotettu hallitsijasuku käyttää tätä asiaintilaa hyväkseen pitääkseen vastarintaa yllä, että vain epätoivoiset miehet uskaltavat kohottaa aseensa epätoivoisen asian puolesta ja että vallitseva sekasorto kohottaa rosvoilun kukoistukseen maassa, jossa se on ikiaikainen tapa. Tämä ei ole uutta maailmassa, etenkään näissä etelän maissa, joissa vuoret tarjoavat turvallisia asuinsijoja ja kirkas taivas on suojaavana kattona. Lukiessaan espanjalaisten taisteluista Napoleonin valtaa vastaan näkee silmiensä edessä samat ilmiöt, puitteet vain ovat paljon suuremmat.

Selvä käsitys siitä, että asia on kärsinyt tappion, näyttää kuitenkin onneksi riisuneen vastarinnan aseista, vaikka hallitusvalta saattaa tosin tarvita paljon viisautta tehdäkseen sen pysyvästi vaarattomaksi. Italian pääkaupungin siirtäminen Roomaan vaikuttaisi asiaan epäilemättä paljon. Se ei merkitsisi pelkästään kierteleviä joukkioita yllyttävän keskuksen katoamista. Napolilaisetkin suhtautuisivat luultavasti toisin Roomassa istuvan hallituksen valtaan kuin siihen, että piemontelaiset hallitsevat heitä Torinosta käsin. Rooman haltuunotto riippuu kuitenkin Ranskan merkinannosta, ja ihmiset yrittävät turhaan pohtia, mistä tämän merkin saaminen taas riippuu. Sangen selvää on, ettei Ranska voi olla erityisen ihastunut uuden suurvallan syntymisestä rajansa taakse. Vielä vähemmän sen innostusta herättää uuden merivallan syntyminen Välimerelle. Italia kuitenkin ymmärtää hyvin, että sen on välttämättä oltava merivalta säilyäkseen valtiona; ja se jännittää voimansa tullakseen merivallaksi. Tämän vallan syntyminen ei selvästikään ole kuulunut ranskalaisten poliittisiin laskelmiin. Jo vallankumouksen nostattaminen Toscanassa ja ns. Emiliassa ja niiden liittäminen [Sardinian kuningaskuntaan] tapahtui Napoleon III:n suunnitelmien vastaisesti, ja hän antoi suostumuksensa siihen vain välttämättömyyden pakosta. Vielä vähemmän oli osattu odottaa muun Italian, Marchen, Napolin ja Sisilian, liittämistä samaan kokonaisuuteen.

Nämä yllätykset järjestänyt ja niiden jälkeen niitä puolustanut mainio mies, Cavour, joutui jättämään työnsä kesken. Hänen voimakkaan kätensä puuttuminen maan johdosta näkyy maan politiikan nykyisessä hapuilussa. Oikean valtiotaidon tunnusmerkki on, ettei se tuhlaa voimiaan tavoitellakseen päämäärää, jonka välitön saavuttaminen on mahdotonta, vaan käyttää niitä suunnassa, jossa ne kuluvalla hetkellä tuottavat parhaan tuloksen. Kaikessa, mitä nykyisin saa lukea Torinon hallituksesta ja parlamentista, on alituisena kertosäkeenä Rooma. Sisäisessä hallinnossa tilanne on kuitenkin epävakaa. Uudistuksia on suunniteltu ja järjestelyjä yritetään toteuttaa ilman minkäänlaista jatkuvuutta. Aseistautuminen ei edisty, ja silti eletään yhä uusien lainojen varassa. Vastikään Italiaan yhdistettyjen maiden väestöä on säästettävä kohoavilta maksuilta. Ensin sille on tarjottava aineellisia etuja, joiden takia se olisi halukas kantamaan maksujen taakkaa. Tässäkin asiassa on jouduttu vielä toimimaan Cavourin suunnitelmia ja työtä hyödyntäen, ja rautatie on saatu rakennetuksi Anconaan saakka. Muista edistysaskelista eivät uutiset kerro. Näyttää kuitenkin siltä, että hallitus pyrkii ensisijaisesti pitämään huolta maan sisäisestä tilasta, ja suunnitelmia Rooman ja Venetsian maakunnan saamisesta pidetään valmiina suotuisaa ajankohtaa odottamassa. Mitään kansaa ei voida pitää vuosikausia kiihtyneessä mielentilassa herättämättä siinä kaipuuta rauhalliseen ja hyvää järjestystä noudattavaan yhteiskuntajärjestykseen hinnalla millä tahansa. Valtioita perustetaan tosin harvoin ilman äärimmäisiä ponnistuksia, ilman uhrauksia, kärsimyksiä, verta ja kyyneliä. Myös siirtymä valtiomuodosta toiseen on useimmiten ostettava tällä hinnalla. Tämän hinnan maksaminen on kuitenkin säästettävä tilanteeseen, jossa ankara välttämättömyys sitä vaatii, kun kaikki muut keinot on käytetty. Tuollainen menettely ei myöskään etenkään meidän aikanamme johda päämäärään ilman tätä ehtoa – sanomme nykyaikana, koska kansat ovat saavuttaneet sellaisen tietoisuuden asteen, ettei sotiakaan voida käydä, elleivät ne ole vakaumuksellisesti ja omasta tahdostaan asiassa mukana, ja koska rauhanomaiset pyrkimykset ovat niiden keskuudessa paljon voimakkaampia kuin ne olivat Euroopan valtioiden lapsuuden aikoina. Italian yhdistymispyrkimyksen menestys on saavutettu verraten vähäisellä hinnalla. Tämä on osoitus siitä, että asia on ollut kypsä toteutettavaksi ja että sitä on hoidettu viisaasti.

Italian nykyiseltä hallitukselta tuntuu puuttuvan tästä viisaudesta jotakin. Olojen pakko saattaa tosin sitoa sen käsiä. Pakottavan tekijänä olisi tässä tapauksessa mazzinilaisen melko selvästi tasavaltalaisen puolueen painostus, jota voidaan pitää aisoissa vain lupailemalla uusia valloituksia Italian yhdistymisen aikaansaamiseksi. Niin kauan kuin näistä on kyse, pitää puolueiden alistua esivallan tahtoon; eihän sotia johdeta ilman vallankäytön keskittämistä, ja ne päättyvät ennemmin tai myöhemmin väistämättä onnettomasti, jos maassa tapahtuu sisäisiä mullistuksia. Jos hallitus ilmaisisi avoimesti luopuvansa toistaiseksi tavoittelemasta Roomaa ja Venetsian maakuntaa, se saattaisi saada niitä aikaan.

Tiedetäänhän kuitenkin, että paitsi Rooman myös Venetsian maakunnan valloitus riippuu Ranskasta. Italia tuskin uskaltaa nykyhetkellä ryhtyä yksin sotaan Itävaltaa vastaan. Tuollaisessa yhteenotossa voitaisiin menettää jokin osa siitä, mitä on jo hallussa; karkotetut hallitsijasuvut ja niiden kannattajat käyttäisivät tietysti hyväkseen Italian ensimmäistä vastoinkäymistä yrittääkseen kumota nykyisen järjestyksen. Mitään syytä taas ei ole odottaa Ranskan olevan halukas ryhtymään uuteen sotaan ”aatteiden” puolesta. Keisari Napoleonin kaikkien poliittisten suunnitelmien on pakostakin jäätävä syrjään, kun on sangen vähän aatteellisesti pyrittävä saamaan tulot ja menot tasapainoon. Jotakin Roomaa koskevaa myönnytystä voidaan ehkä odottaa. Sellainenhan merkitsisi säästöä. Eurooppa lienee kuitenkin toistaiseksi turvassa uudelta Itävallan vastaiselta sodalta. Ranskan valtiontalouden kriisi ja tuossa maassa sen Yhdysvaltain kanssa käymän kaupan katkeamisen jälkeen syntynyt huolestuttava tilanne lupaavat tätä turvallisuutta.

Italialaiset eivät enää panekaan toivoaan Ranskaan, vaan Unkariin. Nämä toiveet ovat näiden kahden maan kesken vastavuoroisia. Mikään inhimillinen viisaus ei varmaan pysty ennustamaan, mitä Unkarissa tapahtuu. Ilmeistä kuitenkin on, että Unkarin valtakunnan vastustuskyky on lamassa, koska siihen kuuluu useita kansallisuuksia. Ei riitä se, että kroaatit vaativat itselleen verraten laajaa itsenäisyyttä; myös Siebenbürgen [Transilvania] on jakautunut madjaarimielisen ja madjaareihin torjuvasti suhtautuvan toisen väestön kesken, ja lopuksi itse Unkarissa eivät edes slovakit myötäile madjaareja ehdoitta. Eräiden mielestä kielikysymys on järjestetty erinomaisesti, kun Unkarin valtiopäivät ovat päättäneet, ettei Unkarin kuningaskunnan hallitukseen eikä kansanedustuslaitokseen pääse kukaan, joka ei puhu unkaria, kun taas esim. kroaatit saavat kotonaan, maansa erillisessä hallinnossa ja maapäivillään, käyttää omaa kieltään – samoin kuin sallitaan valtakunnan muissa osissa, joiden asukkaat eivät ole madjaareja. Mutta ei ole vaikeaa havaita, miten tyydyttävä tuollainen asiaintila voi olla madjaareihin kuulumattomalle väestölle. Eikä hankaluutena ole kieli sinänsä. Hankalaa on, että kielen myötä seuraa itsenäisyyden vaatiminen. Madjaari ei halua äänestää verotuksestaan Wienin valtiopäivillä, missä saksalaiset ja muiden väestöjen edustajat äänestävät hänen kantansa kumoon, ja yhtä vastahankaisesti kroaatti suhtautuu tällaiseen äänestykseen Pestissä, missä madjaarit ovat enemmistönä. Havaitaan toki, että mielipiteet Kroatiassa ovat vielä jakautuneita. Viisaus vaatii toisaalta pysymistä Unkarin yhteydessä Itävallan vastustamiseksi yhdessä; toisaalta houkuttelee halu saavuttaa itsenäinen poliittinen asema. Ratkaisematta on, kummalla mielipiteellä on juuri nyt enemmän kannatusta. Ei liene kuitenkaan mitään aihetta epäillä sitä, että tämä slaaviheimo irtautuu ennemmin tai myöhemmin riippuvuussuhteestaan madjaareihin. Poliittisina ilmenevien vaatimusten pohjana on jokaisen kansallisuuden pyrkimys elää omaa elämäänsä, olla maailmassa jotakin oman luonteensa mukaisesti.

Kolb ilmoittaa tilastoteoksessaan Czörnigin mukaan Unkarin valtakunnan väestöolot vuonna 1851 tuhansiksi pyöristettyinä lukuina seuraavanlaisiksi:

Tämä hirmuinen heimojen sekoitus on madjaariselle Unkarille hankalampi vastus kuin saksalaisen Itävallan ylivalta. Unkarin valtiopäivät ovat vanhan valtiosäännön kannalla, kuten luonnollista onkin, ja haluavat siis säilyttää vanhan valtakunnan jakamattomana. Mutta aivan samoin kuin Wienin valtiopäivillä, joilla lähes puolet valtakunnasta on vailla edustusta, myös Unkarissa viimeksi pidetyiltä valtiopäiviltä oli poissa lähes kolmasosa Unkarin valtakunnan edustajista, nimittäin Kroatian ja Siebenbürgenin edustajat. Tämä johtui tunnetusti Itävallan hallituksen toimista, ja niiden takia valtiopäivien työ rajoittui vastalauseisiin yhtäältä valtakunnanneuvostoa ja toisaalta niiden itsensä pirstomista vastaan.

Todistelun seuraaminen on vaikeaa ilman asiakirjojen tuntemusta. Varmaa on, että heti Unkarin valtiosäännön tultua tunnustetuksi Kroatia ja Siebenbürgen ovat Unkarin valtakuntaan kiinteästi kuuluvia osia. Ne eivät voi irtautua siitä millään muulla oikeudella kuin esim. Pohjois-Amerikan etelävaltioiden käyttämällä oikeudella erota unionista eli siis aseiden antamalla oikeudella.2 Itävallan hallituksen suopea suhtautuminen niiden eroamiseen vapauttaa ne kuitenkin turvautumasta aseisiin. Kroatiassa tämä saattaa onnistua, mutta tuskin Siebenbürgenissä, koska siellä niin suuri osa väestöstä (székelyt) on madjaariheimoa. Kroaatit sitä vastoin ovat aina vastustaneet madjaarimielisyyttä, ja heidän kansallinen tietoisuutensa on virinnyt taistelussa sen eikä saksalaisen Itävallan ylivaltaa vastaan. Kun he eivät 1848 lähteneet mukaan Unkarin vallankumoukseen, tämä ei siis ollut poikkeuksellinen yksittäistapaus. Kun he eivät kuitenkaan voittaneet itselleen sellaista vapautta kuin ainakin heidän johtajansa olivat laskeneet saavansa, tämä epäilemättä vaikuttaa heidän nykyiseen ja tulevaan suhtautumiseensa asemaansa keisarikunnan ja Unkarin välissä.

Unkarin yhteys Itävaltaan on lain kirjaimen mukaan personaaliunioni, eli keisarikunnalla ja kuningaskunnalla on yhteinen hallitsija, ja kummankin valtion kruunu kulkee perintönä Habsburgin suvussa. Todellisesta personaaliunionista pitäisi kuitenkin seurata, että molemmat valtiot ovat ulkonaisesti, suhteissaan muihin valtioihin, itsenäisiä, toinen ei ota osaa toisen käymiin sotiin eikä sen liittosuhteisiin eikä rauhantekoihin paitsi kummankin osapuolen erillisten sopimusten perusteella.3 Tämä suhde ei kuitenkaan ole koskaan ollut tuollainen. Unkarin kuninkaalla on oikeus päättää sodasta ja rauhasta. Ja Unkari on aina ilman muuta ollut osallisena Itävallan sodissa ja sopimuksissa. Mikään vieras valta ei tunne Unkaria valtiona. Unkarilla on kuitenkin myös Itävaltaan yhdistyneenä aina ollut oma riippumaton lainsäädäntönsä, hallituksensa ja hallintonsa. Myös sen verotusoikeus ja oikeus päättää äänestyksellä sotaväenotoista ovat kiistattomia. Mutta vuoden 1848 vallankumouksesta saakka, jossa Unkari julistettiin tasavallaksi ja Habsburgin hallitsijahuone valtansa menettäneeksi ja joka päättyi maan kukistamiseen sotavoimilla, kaikki nämä Unkarin perustuslailliset oikeudet ovat kuitenkin olleet toistaiseksi syrjäytettyjä.

Italian voitto ja tämä Unkarin tilanne sai Itävallan hallituksen laatimaan suunnitelman kaikkien [Habsburgien] hajanaisten maiden yhdistämiseksi tiiviimmin yhteen. Ajateltiin niiden enemmistölle yhteistä perustuslakia, kuten jo vallankumouksen aikanakin yritettiin saada aikaan yleisiä valtiopäiviä. Vaikeudet näyttävät kuitenkin säikäyttäneen hankkeesta luopumiseen, tai sitten hallitseminen ilman perustuslaillisten muotojen noudattamista on houkutellut mukavuudellaan. Toivottiin, että Unkarikin saataisiin germanisoiduksi. Maan virallisena kielenä oli ollut latina tämän vuosisadan alkuun asti. Unkarin kielellä ei siis ollut ollut tätä asemaa edes puolta vuosisataakaan, kun se yritettiin tunkea syrjään saksan tieltä, joka otettiin koulujen ja myös julkisten asiakirjojen kieleksi. Tämä yhdistettiin toki suunnitelmaan antaa maassa henkilökohtaisen koskemattomuuden ja omaisuuden turva talonpojillekin. Unkarin vanhentunut siviili- ja rikoslaki nimittäin yhtäältä jättivät tilaa epäoikeudenmukaisuudelle ja mielivallalle, ja toisaalta näitä lisäsi se seikka, että aateli valitsi keskuudestaan sekä hallintovirkamiehet että tuomarit. Viimeksi mainittu seikka tosin hieman muuttui vallankumouksen aikana, kun oikeus osallistua komitaattien [läänien] vaalikokouksiin annettiin aatelittomillekin. Emme tiedä, onko muilla kuin aatelisilla oikeutta asettua ehdolle. Kaupunkikunnissa tämä on ollut mahdollista ennenkin. Hyvin ymmärrettävää toki on, että maassa, jossa aateli omistaa maan ja jossa ei ole minkäänlaista manufaktuuriteollisuutta kaupunkien ulkopuolella, valituiksi tulee aatelisia. Kun nyt Unkarinkin perustuslaki on keisarillisilla patenteilla [käskykirjeillä] saatettu osittain uudelleen voimaan, on myös komitaattikokoukset sekä virkamiesten ja tuomareiden vaalit herätetty henkiin.

Näyttää siltä, että vuosien 1849 ja 1860 välisenä aikana nimitetyt keisarilliset virkamiehet ja tuomarit ovat herättäneet itseensä kohdistuvaa vihaa. Itsestään selvästi syynä on se, että heistä useimmat olivat saksalaisia, eivätkä kelvollisimmat henkilöt luultavasti ottaneet näitä tehtäviä hoitaakseen vieraan kansan keskuudessa. Lisäsyy torjuvaan suhtautumiseen oli tullirajan poistaminen Unkarin ja muiden Itävallan kruunun alaisten valtioiden väliltä Unkarin vallankumouksen kukistamisen jälkeen. Merkittävä osa Unkarin valtion tuloista väistämättä katosi tässä muutoksessa, ja hallitus havaitsi välttämättömäksi välittömien verojen määräämisen maan maksettaviksi tämän välillisen veron sijaan. Koska tupakan myynti on Itävallassa valtion monopoli, muutoksesta seurasi lisäksi, että tämän Unkarissa tärkeän vientituotteen viljelyä oli myös siellä rajoitettava ja valvottava. Aateli tietysti inhosi itävaltalaista hallintoa jo siitä syystä, että sen olemassaolo perustui Unkarin perustuslain kumoamiseen.

Unkarissa ei kuitenkaan voitu tyytyä tämän hallinnon lakkauttamiseen sekä vanhan hallinnon ja vanhojen tuomioistuinten palauttamiseen, vaikka samalla perustuslaki saatettiin muutenkin osittain voimaan. Itävallan hallitus nimittäin asetti tämän kaiken ehdoksi sen, että Unkarin valtiopäivät lähettäisivät edustajiaan Wienin yleisvaltakunnalliseen parlamenttiin, jonka pääasiallisena tehtävänä on koko monarkian alueella voimaan tulevista veroista päättäminen ja Itävallan romahtaneen valtiontalouden saattaminen kuntoon. Unkarin valtiopäivien verotusoikeudesta ei silloin jäisi jäljelle muuta kuin yleisvaltakunnallisessa parlamentissa määrättyjen verojen maksamisvelvollisuuden jako maan sisällä. Unkarilaiset olivat sitä paitsi käyttäen hyväkseen Wienin vuoden 1848 vallankumouksen aiheuttamaa Itävallan hallituksen hätää ja voimattomuutta kiristäneet itselleen uusia myönnytyksiä, mm. oman sotaministerin viran. Kauan oli valitettu siitä, ettei Unkarin armeijan päällystö ollut täysin unkarilaista. Suopeasti ei myöskään katseltu sitä Itävallan politiikan säännönmukaista menetelmää, että joukkoja siirrettiin valtakunnan ääreltä toiselle pitämään sijoitusseutuaan kurissa. Vastuualueellaan päätösvaltaisen oman sotaministerin saaminen oli keino tämän asiaintilan muuttamiseen – ja ehkä Unkarin epäitsenäisen aseman lopettamiseen sotaa ja rauhaa koskevassa päätöksenteossa. Juuri näiden myönnytysten peruuttamiseksi hallitus taivutti Kroatian baanin [ylimmän hallinnollisen ja sotilaallisen käskynhaltijan] Jellačićin ryhtymään taisteluun unkarilaisia vastaan ja antoi näin itse aiheen näiden aseelliseen vastarintaan ja vallankumoussotaan. Koska unkarilaiset haluavat pitää kiinni näistäkin myönnytyksistä, Unkarin ja kokonaisvaltakunnan välinen erimielisyys näyttää melkeinpä auttamattomalta. Mutta hallituksellakin on omalta kannaltaan hyvät perusteensa vaatia verotuskysymysten ratkaisemista yleisvaltakunnallisessa parlamentissa. Ennen vallankumousta (ainakaan 1840) Unkarilla ei ollut lainkaan valtionvelkaa. Itävallan ennen vallankumousta ottama velka jää siis vain valtakunnan muiden maiden maksettavaksi. Ja tämä velka on tunnetusti kasvanut suunnattomasti vuoden 1848 jälkeen. Pitääkö Unkarin nyt ottaa vastuulleen osuus jommastakummasta velkamassasta? Se voi kieltäytyä osallistumasta jälkimmäisen velan maksamiseen, koska tämä on otettu ilman minkäänlaista sen antamaa suostumusta. Keisarikunnan muiden maiden etujen mukaista taas väistämättä on, että Unkari asetetaan tässä suhteessa samaan asemaan kuin ne, ja yleisvaltakunnallisessa parlamentissa niiden äänillä olisi enemmistö. Ei voida odottaa, että Unkari suostuu valitsemaan edustajia yleisvaltakunnalliseen parlamenttiin. Myöntymällä tähän se luopuisi suhteellisen itsenäisyytensä tärkeimpiin kuuluvasta takeesta. Mutta Itävallan hallituskaan tuskin voi pysyttää voimassa vuonna 1848 antamiaan myönnytyksiä, jotka rajoittavat sen käskyvaltaa Unkarin sotavoimiin, heikentämättä valtakuntaa verraten puolustuskyvyttömäksi Italiaa vastaan ja hyväksymättä valtakunnan painumista toisen luokan mahtitekijäksi. Muutkin keisarikunnan osat havaitsevat varmaankin valtakunnan kehnon taloustilanteen kohentamisen liian vaikeaksi, ellei Unkarin kuningaskunta osallistu siihen. Mikäli rauhanomainen ratkaisu on mahdollinen, siihen ei ole näkyvissä muuta mahdollisuutta kuin se, että hallituksen on luovuttava vaatimasta Unkarin osallistumista yleisvaltakunnalliseen parlamenttiin ja Unkarin puolestaan vuoden 1848 myönnytyksistä sekä ostettava takaisin vapaa verotusoikeutensa suostumalla osallistumaan jollakin osuudella Itävallan valtiontalouden kohentamiseen.

Silti jäljellä on kysymys Kroatiasta ja Siebenbürgenistä, kuten edellä on mainittu. Unkarin valtiopäivät ovat kieltäytyneet tekemästä muita päätöksiä kuin esittämästä vastalauseita, kunnes näidenkin maiden valtuutetut saapuvat sen istuntoihin.

Monet politikoitsijat pitävät Itävallan keisarikunnan pikaista hajoamista selviönä. Tämä koostumukseltaan merkillinen valtakunta, jossa ei ole ylivalta-asemassa olevaa kansallisuutta, ei kuitenkaan ole ensi kertaa juuri siitä syystä tämän kuilun partaalla.

Sokeinkin voi silti nähdä, ettei valtakunnan heikkous johdu vapaamielisten valtiollisten laitosten puuttumisesta, vaikka nämä toki ovat Itävallassa vielä tyhjää kuorta, vaan kielten monilukuisuudesta. Jos esim. Unkari olisi saksankielinen, tämän maan ja saksalaisen Itävallan välillä ei olisi erimielisyyttä; molemmat näkisivät mitä läheisimmän yhdistymisen johtavan menestykseen. Jos jossakin valtiossa hallituksen ja kansan välillä ei ole yhteisymmärrystä, tilanne korjataan vapaamielisillä uudistuksilla. Mitkään valtiolliset laitokset maailmassa eivät kuitenkaan voi luoda odotettavissa olevia yhteisiä poliittisia etuja madjaareille ja saksalaisille, ja näiden välinen yhteys samassa valtiossa on pakostakin kuvitelmaa jo nyt. Itävalta on turvannut Unkarin puolustuksen Turkkia vastaan. Tämä oli unionin lähin syy ja tavoite. Nyt tätä puolustusta ei enää tarvita.

Muualla Euroopassa ei ole näkyvissä mitään, mikä voisi häiritä yleistä rauhaa. Ja näyttää siltä, etteivät edes Italian ja Unkarin tilanteet sitä horjuta. Toiveet rauhanomaisesta kehityksestä ovat päinvastoin suuremmat kuin koskaan. Etäisempi tulevaisuus osoittaa, mitä seuraa sitten, kun Roomasta on tullut Italian pääkaupunki.

Puolassakaan ei ole tapahtunut kovin rajuja purkauksia, ja tulevaisuus näyttää näin ollen turvalliselta. Piiritystilankin vallitessa toteutetaan luvattuja uudistuksia. Kun puolalaiset isänmaanystävät vaativat Puolan palauttamista niihin rajoihin. jotka valtakunnalla oli yli 200 vuotta sitten eli vaativat kuudesosaa Euroopan Venäjän pinta-alasta, ei kukaan voi odottaa, että näihin vaatimuksiin suostutaan sovinnolla. Kansalaisvapauksien puute on tuhonnut tuon onnettoman maan poliittisen riippumattomuuden. Ihmissilmin näyttää siltä, että vain kansan suurten joukkojen valistaminen ja vapauttaminen voi pelastaa sen.

Tilanne on samanlainen koko tässä maiden ryhmässä, Puolassa, Galitsiassa, Böömissä ja Määrissä, Unkarissa ja Kroatiassa. Maaorjuus on loppunut, mutta talonpoika ei omista maata lainkaan; hän on torppari, työskentelee herraskartanon mailla,4 maksaa veroa kruunulle, maksuja maastaan ja asunnostaan tilanherralle, lisäksi kunnallisia maksuja, ja hänen poikiensa joukosta otetaan tietysti sotamiehet. Hän voi lähteä herransa palveluksesta maksettuaan kaiken, mitä hänet on velvoitettu maksamaan. Hän on kuitenkin aina velassa. Emme tiedä, vallitseeko muualla lisäksi samanlainen tilanne kuin Virossa ja Liivinmaalla, missä kukaan tilanomistaja ei ota mailleen toisen tilanomistajan talonpoikia. Mutta vaikka tällainen sopimus ei estäisikään vapaata muuttamista, tämä lienee kuitenkin muista syistä mahdotonta. Ja maaton talonpoika on kaikkialla samassa kurjassa asemassa.

Holsteinin suhde Tanskaan on samanlainen kuin Unkarin suhde Itävaltaan. Erona on se, että Unkari (ts. maan aateli) on saanut nauttia vapaasta valtiosäännöstä, jollaista muulla Itävallalla ei ole ollut. Holstein on sitä vastoin saanut poliittisen vapautensa Tanskan lahjana. Holsteinilaiset eivät kuitenkaan halua läheisempää yhteyttä Tanskaan kuten eivät unkarilaisetkaan Itävaltaan. Päinvastoin: Holstein käyttää Tanskan myöntämää vapauttaan pelkästään työskennelläkseen Tanskan turmioksi, ja samoin kuin madjaarit vaativat Kroatiaa Holstein puolestaan pyytää (tosin ilman minkäänlaista oikeutta) yhdistämistään Slesvigiin. Missään Saksan valtiossa ei ole vapaampaa valtiosääntöä kuin Holsteinissa. Tästä ei kuitenkaan ole apua. Ihmeellistä silti on, että koko Euroopan tuntiessa voimakasta myötätuntoa unkarilaisia kohtaan Holstein ei saa kannatusta mistään Saksan ulkopuolelta. Tämä johtuu varmaankin osaksi juuri siitä, että Saksa on asettunut Holsteinin puolelle, sillä yleisen mielipiteen ääni asettuu auliisti puolustamaan heikompaa, ja pienellä Tanskalla on koko Saksa vastassaan.

Skandinavismi on saanut pahan iskun Ruotsin ja Norjan välille puhjenneesta riidasta. Ruotsin ääriliberaalinen puolue on vuosikymmenien ajan valittanut sitä, että dynastiset edut saivat Kaarle Juhanan lahjoittamaan Norjalle itsenäisyyden. ”Tämä on – yhdistyminen!” kuuluu vanha Kaarle XIII:kin huudahtaneen allekirjoittaessaan unionisopimuksen. Ja samaa laulua on edelleenkin laulanut se lehdistön osa, jonka kärjessä on Aftonbladet. Vasta nyt, kun Ruotsin valtiopäivät on osoittanut halua edes unionisopimukseen muodollisesti sisältyvien merkityksettömien etujen säilyttämiseen, samainen puolue osoittaa olevansa valmis hylkäämään tuon vähänkin. Ei ole aihetta ihmetellä sitä, että Norja vaatii täydellistä tasa-arvoisuutta väestöltään ja voimavaroiltaan kaksinkertaisen Ruotsin rinnalla. Kansan ei tarvitse tyytyä vähempään kuin se voi saada. Paljon kuitenkin pyydetään, jos pyydetään Ruotsia jättämään tulevaisuutensa norjalaisten hyväntahtoisuudesta riippuvaksi. Eihän oikeastaan vähemmästä ole kyse. Kiistan avoimesti esiin tuonut kysymys käskynhaltijan virasta on sivuseikka. Ruotsi ei ole enää aikoihin käyttänyt oikeuttaan lähettää Norjaan ruotsalainen käskynhaltija. Selvää kuitenkin on, että valtiolla, jolla on tuollainen oikeus toiseen valtioon nähden, on johtava asema. Kun norjalaiset aivan yksinkertaisesti poistavat Ruotsilta tämän oikeuden, he nostavat periaatteeksi täydellisen tasa-arvoisuuden. Norjalla ei toki toistaiseksi ole omaa ulkoministeriä. Se seuraa ilman muuta Ruotsin ulkopolitiikkaa. Mikään – ellei sitten Ruotsi – ei kuitenkaan estä suurkäräjiä päättämästä seuraavalla kerralla oman ulkoministerin nimittämisestä ja siitä, ettei Norja hyväksy yhtään itseään koskevaa poliittista neuvonpitoa vieraan vallan kanssa ilman hänen asiakirjaan merkitsemäänsä varmennusta. Silti – Ruotsi ei näytä halukkaalta vastustamaan ajan mittaan edes tuollaista vaatimusta. Siellä pohdiskellaan jo unionin purkamista ja arvellaan sitä Ruotsille edullisimmaksi kiistan päätökseksi.

Tanska pitää yhdistymistä Ruotsiin pelastuksenaan ollessaan vastakkain Saksan kanssa. Mutta Ruotsissa ei ensinnäkään olla lainkaan halukkaita osoittamaan kiinnostusta Holsteinin asioihin. Ja kun Tanskankin lehdissä on esitetty vaatimuksia, ettei Ruotsin pitäisi vaatia johtoasemaa Skandinavian yhdistyessä, ruotsalaisten suhtautuminen asiaan väistämättä vain viilenee. Kaikki yhteiset asiat pitäisi nimittäin ratkaista äänestämällä kolmen tasa-arvoisen osapuolen kesken; ja aina kun Norja ja Tanska olisivat samaa mieltä, Ruotsin pitäisi ilman muuta taipua noudattamaan niiden tahtoa. Tanskassa ja Norjassa ei haluta kuulla puhuttavankaan yhteisestä parlamentista, jossa edustajien määrä vastaisi eri valtioiden väestömäärää. Tässä ne pyrkivät tulevaisuutta kaavaillessaan torjumaan saman seikan, jota vastaan Unkari ja Holstein nyt esittävät vastalauseitaan. Tällaiset mainiot tulevaisuuden näkymät on edessään liittovaltioilla, joita on nähty ylistettävän mitä erilaisimmat ainekset yhdistämään kykeneviksi luomuksiksi. Kuten lukija muistanee, ne kuuluvat valtiotieteessä julistettuun suureen uudistukseen, jonka ensimmäinen opinkappale kuuluu olevan, että kieli ja kansallisuus ovat yhdentekeviä seikkoja valtioita muodostettaessa. Siihen aikaan, kun tätä suurta uudistusta julistettiin, olosuhteet tietysti estivät meitä puhumasta siitä suoraan. Eihän kansallisuuksien oikeuksia ollut vielä tunnustettu historiallisesti päteviksi, ja teoria oli uusi ja herätti levottomuutta. Jos lukija on tutustunut viime vuosikerran joulukuun numerossa julkaistuun artikkeliin ”Uusivuosi 1861”, siitä voidaan lukea, että päinvastainen oppi, jonka mukaan valtakunnassa asuva väestö on kansakunta, puhuupa se miten useita kieliä tahansa, on käytännössä koko historian ikäinen ja että sitä on Euroopan tieteellisessä valtio- ja kansainvälisessä oikeudessakin julistettu parisataa vuotta. Tässä maassa se selitettiin täysin uudeksi tieteelliseksi periaatteeksi. Tuollaisia väitteitä voi köykäisesti heitellä, jos ei nimittäin tunne kyseisen tieteen alkeitakaan. Emme voineet siihen aikaan ryhtyä tarkemmin selvittelemään asiaa. Nykyhistoria otti kuitenkin äkkiä vastauksen antaakseen, eikä nykyisin enää kai kukaan epäile, mikä uusi oppi on päätymässä sopimuspapereihin ensin toki otettuaan paikkansa tieteessä; se ei kuitenkaan vielä pysty uudistamaan sitä täydellisesti. Sillä ei ole intomielisiä vastustajia pelkästään Suomessa. Esim. Saksan taantumuksellisimmassa lehdessä Augsburger Allgemeine Zeitungissa se kiistetään joka toisessa numerossa. Oppi tunnetaan jo kuitenkin yleisesti nimeltään ja diplo­matiassakin on alennuttu puhumaan kansallisuuksien oikeuksista tosiasioina.

Euroopan yleinen huomio on kuluneen vuoden aikana kohdistunut voimakkaimmin Pohjois-Amerikan tapahtumiin. Englantilainen orjuuden vastainen järjestö sanoo lordi Palmerstonille esittämässään adressissa, että vaikka onkin epävarmaa, taistelevatko pohjoisvaltiot orjuutta vastaan, varmaa kuitenkin on, että etelävaltiot taistelevat sen säilyttämiseksi ja levittämiseksi laajemmalle. Ja nämä sanat oikeastaan ilmaisevatkin, mistä Pohjois-Amerikan sisällissodassa on kyse.

Orjatalousvaltioissa ymmärrettiin, että orjuuden lakkauttamiseksi työskentelevien abolitionistien lukumäärä ja valta kasvaisivat ennemmin tai myöhemmin niin suuriksi, ettei ”instituutiota” enää kyettäisi säilyttämään. Ainoa keino oli uusien orjatalousvaltioiden perustaminen ja yliotteen pitäminen niiden avulla Yhdysvaltain hallituksessa. Jokainen valtiohan lähettää väkiluvustaan riippumatta kaksi edustajaansa senaattiin, ja senaatti hallitsee maata. Edustajainhuoneella on oikeastaan tekemistä vain verotusasioissa. Eikä presidentti voi tehdä mitään, jos senaatin enemmistö vastustaa häntä.

Juuri tässä kohden orjatalousvaltiot kuitenkin kärsivät tappion. Uusien territorioiden piti saada itse päättää osavaltion aseman unionissa saadessaan, haluavatko ne ryhtyä orjatalousvaltioiksi vai eivät. Näihin territorioihin kuului Kansas, johon oli orjanomistajien ohella asettunut myös uudisasukkaita pohjoisvaltioista. Orjanomistajat käyttivät väkivaltaa estääkseen viimeksi mainittuja osallistumasta äänestykseen, mutta vaikka tuolloinen presidentti Buchanan olikin orjuuden kannattaja, laki ja oikeus saivat kuitenkin voiton, ja Kansas hyväksyttiin unioniin orjuudesta vapaana valtiona. Orjatalousvaltioiden valta-asema oli siitä hetkestä saakka vaakalaudalla. Vielä ei ole selvitetty, mistä syystä pohjoisvaltioiden ehdokas voitti uudessa presidentinvaalissa. Olihan orjatalousvaltioiden politiikalla aina ollut laajaa kannatusta niissäkin. Orjatalousvaltioiden ylivallan varmistamisen keinoihin kuului alituisesti palaava kysymys tullitaksasta. Orjatalousvaltioiden etujen mukaista on saada tuontitavarat halvalla; eihän niissä tuoteta muuta kuin puuvillaa, tupakkaa, sokeria – ja orjia. Pohjoisvaltioiden maatalousväestöllä ja yleensä niiden väestön suurilla joukoilla on samoin etua ulkomaisten tuotteiden saamisesta mahdollisimman alhaisin tullimaksuin. Tämän pohjoisvaltioista saadun kannatuksen nojalla orjanomistajat olivatkin aina saaneet oman miehensä unionin presidentiksi.

On käynyt ilmi, että orjatalousvaltioissa oli jo kauan ennen Lincolnin valintaa päätetty tarttua aseisiin ja oltiin valmiita siihen. Pohjoisvaltioissa haluttiin välttää sisällissotaa mahdollisimman pitkään. Mutta kun tämä ei onnistunut, yksimielisyys unionin säilyttämisestä mihin hintaan tahansa on ollut ja on edelleenkin voimakasta. Ei ole aihetta ihmetellä sitä, että etelässä sotilaallisuus ja sotilastaidot ovat paljon korkeammalla tasolla kuin pohjoisessa. Orjanomistajathan ovat ylimyksellistä sukukuntaa, halveksivat kaikkea työntekoa ja harrastavat vain politiikkaa, ratsastusta, metsästystä jne. He ovat nuoruusvuosistaan saakka tottuneet käsittelemään ratsua, revolveria ja bowiepuukkoa – myös ollakseen aina varuillaan orjien varalta. Lopulta pohjoinen ehkä voittaa, kunhan se on saanut luoduksi kurinalaisen armeijan, ehtinyt varustaa riittävästi laivoja huolehtimaan merisaarrosta jne. Mutta tuskin kukaan ihminen unionin puolella tietää, mitä sen jälkeen tehdään. Orjuuden lakkauttamisesta ei ole olemassa suunnitelmaa eikä siihen ehkä ole juuri haluakaan. Mutta niin kauan kuin orjuus jatkuu, orjanomistajavaltiot voidaan pitää unionissa vain asevoimin. Ovathan ne ilman muuta alakynnessä hallituksessa ja senaatissa, eivätkä ne voi mitenkään sietää tätä riippuvuutta orjuudesta vapaiden valtioiden ylivallasta. Englannissa nähtävästi uskotaan sopimusratkaisuun ja unionin väistämättömään kahtiajakoon. Maailma saa silloin nähdä esimerkkitapauksena tasavallan, jossa orjuus ei ole pelkästään käytäntöä, vaan myös teoriaa. Esimerkki ei ole uusi, olivathan myös Kreikan valtiot ja Rooma tällaisia tasavaltoja. Kristittyjen kansojen keskuudesta ovat esimerkkitapaukset kuitenkin tähän asti puuttuneet. Pohjois-Amerikan orjatalousvaltioissa sitä vastoin opetetaan avoimesti, että orjuus on poliittisen vapauden oikea perusta: ”kulmakivi, jonka rakentajat pois viskasivat”. Kaikkien ihmisten tasa-arvoisuus on se kristinuskon oppi, jonka nojalla kristitty valtio on kyennyt kohoamaan pakanallista antiikin ajan valtiota korkeammalle. Uudesta maailmasta, johon hyvin monet ovat katsoneet toiveikkaasti ja ilomielin odottaen sieltä hyvää ihmiskunnan tulevaisuudelle, halutaankin siis antaa todiste siitä, että tämä oppi oli väärä! Se on uskomatonta. Vaarana on, ettei sitä osoita oikeaksi kukaan muu kuin orjat itse. Siitä tulee verinen todistajanlausunto.

J. V. S.

• 1. Unkarissa ns. romanialaisia, serbeja ja valakialaisia, Siebenbürgenissä valakialaisia ja moldavialaisia, jotka tunnetusti ovat slaaveja, mutta ovat saaneet runsaasti verensekoitusta roomalaisten siirtokuntien väestöstä ja tämän tuloksena puoliksi slaavilaisen ja puoliksi italialaisen kielen.
• 2. Unkarin kuninkaanvala velvoittaa hallitsijan pitämään Unkarin kruunun alaisuudessa kaikki nämä maat ja valloittamaan takaisin mahdolliset menetykset.
• 3. Tällainen puhdas personaaliunioni oli esim. Englannin ja Hannoverin suhde Yrjöjen aikana.
• 4. Missään näistä maista ei päivätyövelvollisuudesta voitane täysin vapautua rahamaksuilla.