Nämä löytöretket ovat jo vuosikymmeniä saaneet osakseen sivistyneen Euroopan huomion, ja varsinkin kun Franklinin retkikunta joutui onnettomuuteen, on kaikkialla seurattu vilkkaasti mittavia ponnisteluja uhrien pelastamiseksi.
Lukija on epäilemättä siellä ja täällä sanomalehdissä nähnyt yksittäisiä kertomuksia näiden pelastusretkikuntien kohtaloista. Mutta moni on varmaan jo kauan toivonut saavansa lukea jonkin yhteenvedon niiden edistymisestä. Sellainen tarjotaan nyt ruotsalaisena käännöksenä kirjoituksesta:
Engelmännens senaste upptäcktsresor till trakterna kring nordpolen o. s. v. af D:r Carl Brandes. Öfversättning med tillägg [Englantilaisten viimeisimmät löytöretket pohjoisnavan seuduille jne., kirj. tri Carl Brandes. Käännös lisäyksin] Tukholma 1855.
Tämän teoksen kirjoittaja, berliiniläinen kirjastonhoitaja, on äärimmäisen huolellisesti ja tunnontarkasti koonnut kaikki tarpeelliset tiedot esitykseensä. Koetamme seuraavassa luoda lyhyen katsauksen näistä merkittävistä, osoittamansa ihmisrakkauden, rohkeuden ja sinnikkyyden vuoksi ihmiskunnalle kunniaa tuottavista yrityksistä.
Lukija löytää jokaiselta maailmankartalta Grönlannista länteen Baffininlahden, jonka suussa sijaitsee Davisinsalmi. Luultiin kauan, että myös tämän lahden pohjoispuolella on lujaa maata ja että Grönlanti niin muodoin oli yhteydessä Pohjois-Amerikkaan. Vielä 1818 palasi kuuluisa John Ross tässä uskossa tutkimusretkeltään. Mutta seuraavana vuonna onnistui yhtä kuulun Parryn löytää ja kulkea läpi Lancasterinsalmi Baffininlahden luoteisosasta ja tunkeutua vielä lännemmäksi niin kutsutun Barrowin kanaalin läpi aina Melvillensaarelle, 75 astetta leveyttä ja 110 astetta läntistä pituutta Greenwichistä. Myös nämä nimet on otettu karttoihin. Maa Davisinsalmesta ja Baffininlahdesta länteen muodostuu saarista, jotka Amerikan mantereesta erottaa Hudsoninlahdesta jatkuva vesistö. Näistä saarista pohjoiseen kulkee Lancasterinsalmi ja maa sen pohjoispuolella on nimeltään North Devon. Barrowin kanaalista etelään on Somersetsaari, ja siitä etelään menevät salmet, Prince Regent Inlet itään ja Peelinsalmi länteen. Barrowin kanaalin pohjoispuolella kulkee luoteeseen Wellingtonin kanaali ja siinä North Devon idässä ja Cornwallis ja Victorianmaa, molemmat luultavasti yhteen liittyneinä, lännessä. Väylä Barrowin kanaalista Melvillensaareen on aavaa merta, jonka eteläreunaa rajoittaa suuri saari, jolla eri rannikoilla on eri nimi. Tästä väylästä länteen, Melvillensaaresta lounaaseen ja äsken mainitusta suuresta saaresta luoteeseen, Prince of Walesin salmen erottamana, on Baringinsaari, johon tämä saaristo päättyy. Vettä Melvillen ja Baringin välissä ja viimeksi mainitusta pohjoiseen kutsutaan Banksinsalmeksi. Siitä pohjoiseen ja koko Baringinsaaresta länteen kulkevasta väylästä pohjoiseen on, mikäli tiedetään, ikuinen jää, Baringista etelään ja mainitusta väylästä etelään Amerikan manner.
Tämä on nyt se varsinainen löydetty luoteisväylä: Davisinsalmen, Baffininlahden, Lancasterinsalmen, Barrowin kanaalin, sieltä Baringinsaareen (virheellisesti kutsuttu Melvillensalmeksi), tämän saaren pohjoispuolelta merelle siitä länteen ja sen kautta Beringinsalmeen Amerikan ja Aasian väliin. Tunnetaan myös Amerikan koko pohjoisranta ja sen veden kulku, joka erottaa sen mainitusta saaristosta. Mutta jää sulkee tämän ahtaan väylän niin tasaisesti, että sitä ei ole koskaan voitu kulkea.
Vielä on mainittava, että Baffininsalmi Lancasterinsalmen pohjoispuolella jakaantuu Jonesinsalmeen, joka North Devonin ympärillä yhtyy Wellingtonin kanaaliin, ja Smithinsalmeen, joka jatkuu suoraan pohjoiseen.
Sellainen on näyttämö, jolla kyseiset urheat yritykset ovat 35 vuoden aikana tapahtuneet. Parry teki mainitun lisäksi useita matkoja, vaikka ei ainuttakaan yhtä onnellista. John Ross lähti myös vuonna 1829 uudelle löytöretkelle, vietti neljä talvea jäissä Prince Regent’s Inletistä etelään, löysi magneettisen pohjoisnavan, menetti aluksensa mutta onnistui pelastumaan veneillä ja eräs häntä noutamaan lähetetty alus poimi hänet ylös. Kaikki nämä matkat ovat vanhemmista kuvauksista tuttuja. Vuosina 1839–43 näillä seuduilla kävi James Ross, John Rossin veljenpoika samoilla aluksilla Erebus ja Terror, jotka sitten Franklinin retkeltä ovat saaneet niin murheellisen maineen.
Nämä matkat oli aloitettu siinä toivossa että löydettäisiin todella käyttökelpoinen väylä Beringinsalmeen ja Tyynellemerelle. Mutta vähitellen oli luovuttu tästä toivosta; ja enää vain tieteellinen mielenkiinto ja löydön kunnia kannustivat uusia yrityksiä. Mies Englannin amiraliteetista, Sir John Barrow, oli se joka oli ollut merkittävin alullepanija kaikkiin siihen asti tehtyihin ponnisteluihin. Lähes 80-vuotiaana ja aikeissa jättää virkansa amiraliteetinsihteerinä hän vielä kerran korotti aikakauslehdessä äänensä mielisuunnitelmansa puolesta, ja hänen tärkein syynsä, että englantilaisen ei pitäisi jättää muille kunniaa löydöstä, johon he ovat jo uskaltautuneet ja uhranneet niin paljon, näyttää elähdyttäneen sekä hallituksen että kansakunnan mielenkiinnon yritykseen. Sen seurauksena Franklinin retkikunta perustettiin ja varustettiin.
Vuonna 1845, 19. toukokuuta purjehti Franklin Englannista Erebus ja Terror -aluksilla. Franklin oli silloin 60 vuotta vanha ja hän oli palvellut kaikilla maapallon vyöhykkeillä. Hän oli tehnyt maitse tutkimusretkiä Amerikan pohjoisrannikolla. Hän oli ollut kuvernöörinä Van Diemenin maassa [Tasmania]. ”Jos ette anna hänen lähteä mukaan, hän kuolee surusta,” lausui Parry amiraliteetissa, missä oli esitetty epäilyjä Franklinin iän takia.
Matka Baffininlahtea ylös käy pitkin Grönlannin rannikkoa, missä kapea railo on kesäkuukausina tavallisesti auki vaikka siitä ulomman meren sulkee ajojään massa, jota kutsutaan pakkajääksi tai välijääksi, joka vähitellen hajoaa ja ajelehtii alas Atlantin valtamerelle. Siten kuljetaan pitkin rannikkoa pohjoiseen aina siihen kohtaan, missä länteen pistää esiin niemi ja missä sen etelänpuoleista lahtea kutsutaan Melvillenlahdeksi. Täällä koetetaan päästä pakkajään läpi vastapäätä olevalle Lancasterinsalmelle; ja juuri täällä valaanpyytäjä kapteeni Martin tapasi Franklinin retkikunnan viimeisen kerran 22. heinäkuuta 1845. Silloin aluksilla kaikki oli hyvin ja retkikunta lupasi parasta menestystä.
Siitä lähtien oli hieno retkikunta ollut kadoksissa. Lukijan ei pidä kuvitella sen varustusta samanlaiseksi kuin tavallisessa kauppalaivassa. Alukset oli varustettu heikohkoilla höyrykoneilla ja potkureilla käytettäväksi tarpeen vaatiessa, jos purjeita ei voitu käyttää. Kummassakin aluksessa oli upseerien lisäksi noin 60 hengen miehistö, ja muonaa tälle miehistölle kuljetettiin neljäksi, hätätilassa jopa viideksi vuodeksi. Talveksi alukset voitiin kattaa, ja lämmityslaitteita ja polttoainetta oli niin että ne voitiin muuttaa lämpimiksi asuintaloiksi. Väkijuomia, viinejä, sokeria, kahvia, teetä, suklaata, mausteita oli varattu runsaasti mukaan.
Sopivan varustuksen, merenkulkutiedon parantumisen ja saavutettujen kokemusten vuoksi olivat onnettomuudet viime aikoina näillä vesillä olleet harvinaisia. Pidettiin siksi lähes mahdottomana, että nämä komeat laivat ja sopiva päällystö ja miehistö olisivat voineet hävitä jäljettömiin. Pelko kasvoi kuitenkin sitä mukaa kuin vuodet kuluivat. Mutta pitkä aika kului pelon ja toiveiden vaihdellessa, joita väärät huhut milloin innostivat, milloin löivät maahan.
Kaksi ensimmäistä vuotta oltiin amiraliteetissa melko rauhallisia retkikunnan kohtalosta, vaikka sanomalehdissä ja yleisössä kaikenlaiset pelot olivat saaneet sijaa. Mutta vuoden 1847 lopussa alettiin vakavasti suunnitella pelastusretkikuntaa seuraavalle vuodelle. Sen päälliköksi valittiin Sir John Richardson, joka oli ollut Franklinin mukana tämän aikaisemmilla matkoilla Amerikan pohjoisilla rannikoilla. Sen oli määrä lähteä maitse Mackenziejoelle ja sieltä veneillä joen uomaa pitkin Jäämerelle tutkimaan sieltä rannikkoa pitkin itään sijaitsevia saaria sekä itse Amerikan rannikkoseutua.
Samaan aikaa James Ross lähtisi Enterprise ja Investigator -aluksilla Lancasterinsalmeen ja Barrowin kanaaliin kadonneiden jäljissä, yrittäisi päästä Melvillensaareen ja lopputalven aikana lähettää hajapartioita tutkimaan sanottuja saaria, varsinkin suurta saarta ns. Melvillensalmesta etelään. Lisäksi oli määrä lähettää kaksi alusta kommodori Mooren komennossa Beringinsalmeen, jonne toinen jäisi asemiin, ja sieltä lähetettäisiin veneretkikunta pitkin rannikkoa Mackenziejoen suuhun ja sen saariston länsipuolelle, joka alkaa suunnilleen tältä pituusasteelta.
Siten tutkittaisiin koko rannikkokaista ja sen saaret, poikkeuksena itäisintä, Hudsoninlahdesta pohjoiseen sijaitsevaa osaa, jonka Franklinin arveltiin ohittaneen jäätymättä ja vahinkoa kärsimättä. Koska siten toivottiin Franklinin retkikunnan reitin tai mahdollisesti retkikunnan löytyvän, valmistauduttiin ensi sijassa auttamaan sen päällystöä ja miehistöä ruokavaroilla ja tarpeilla, siinä tapauksessa että he olivat menettäneet laivansa tai joutuneet luopumaan niistä. Siksi piti elintarpeita kaivaa maahan eri paikkoihin rannikolla ja sinne asetettujen merkkien avulla kiinnittää siellä kulkevien huomio. Siihen tarkoitukseen mukaan otetuista ravintoaineista kannattaa mainita Pemmican, oikeastaan aurinkokuivattu liha, jonka nimi on lainattu Pohjois-Amerikan intiaaneilta. Englantilaiset kuivaavat lihan mallassaunoissa, jauhavat sen ja sekoittavat rasvaa, vähän korintteja ja sokeria. Esim. Richardsonin retkikunta kuljetti sitä mukanaan 198:ssa ilmatiiviisti suljetussa tina-astiassa lähes 17 000 naulaa, johon oli käytetty 53 000 naulaa tuoretta lihaa, 7 500 naulaa rasvaa, 1 000 naulaa korintteja ja 280 naulaa sokeria.
Voi helposti kuvitella, miten kiinnostuneina näitä retkikuntia ja kaikkea niihin liittyvää Englannissa seurattiin. Ja silloin on myös helppo päätellä, miten suuri masennuksen ja harmin täytyi olla, kun ne osittain epäonnistuivat eikä niistä yksikään löytänyt pienintäkään jälkeä Franklinista, hänen aluksistaan ja miehistöstään. Richardsonhan seurasi Amerikan rannikkoa Mackenziestä Copperminevirralle, mutta ei voinut ajojään takia päästä edellä mainitulle suurelle saarelle, jonka silloin arveltiin koostuvan useista saarista, kahden saaren eli Wollastonin- ja Victorianmaan eteläpuolella. Kapteeni Ross taas joutui suuriin vaikeuksiin Barrowin kanaalissa, kun hän oli tutkinut rannikkoa Lancastersinsalmesta etelään ja sen suussa. Hän asettui talvileiriin yhdelle Leopoldinsaarista, jotka sijaitsevat Somersetinmaan koilliskulmassa, missä Prince Regent’s Inlet kulkee Barrowin kanaalista etelään. Sieltä lähetettiin rekiretkikuntia jään yli Somersetiin ja itse paikalle rakennutti Ross lautatalon, johon varastoitiin elintarpeita, vaatteita, polttoainetta ym., sitten kun aikaisemmin moniin rannikon kohtiin oli jätetty kirjoitettuja tiedotuksia näiden varastojen olemassaolosta. Samanlaisia tiedotuksia suljettiin lasipulloihin ja tinakapseleihin ja heitettiin mereen, jotta sen aallot ja virrat mahdollisesti veisivät ne Franklinin ja hänen väkensä käsiin. Seuraavana kesänä halusi kapteeni Ross tutkia Wellingtonin kanaalin rannat; hänen aluksensa joutui kuitenkin täällä ajojäähän, jonka virta kuljetti sen takaisin Lancasterinsalmen läpi ja etelään Baffininlahdelle, niin että kun jääkenttä vihdoin hajosi ja alus saattoi vapaasti liikkua, ei ollut muuta keinoa kuin kääntyä takaisin Englantiin. – Verrattain onnellisesti sujui Beringinsalmen läpi kulkeneen retkikunnan matka; siellä onnistuttiin veneillä kulkemaan koko rannikko Mackenziejoelle, niin että nyt rannikko Beringinsalmesta lännessä aina Copperminejoelle asti idässä oli tutkittu ja samalla jätetty elintarvikkeita, veneitä, telttoja ja kaikenlaisia tarvikkeita samoin kuin lukuisia ilmoituksia, missä niitä oli. Lähelle Beringinsalmea jätettiin Plover-alus varastoineen asemiin sitä varten, että Franklinin onnistuisi murtautua arktisten saaristojen jäistä ja päästä sanotulle salmelle.
Lukija kysy, mihin perustettiin toiveet, että Franklin ja hänen seuralaisensa olisivat vielä elossa.
Miten hirveäksi matkan näille seuduille kuvitteleekin ja miten monille vaaroille alttiiksi se itse asiassa asettuukin, ovat ihmisen keksimiskyky ja taitavuus poistaneet suuren osan sen vaaroista. Näillä retkillä käytetyt alukset ovat erityisen vahvasti rakennettuja. Saamiemme tietojen mukaan on sattunut vain kerran, että jäät ovat murskanneet sellaisen aluksen ja se on uponnut, ja kerran ovat jäät vieneet aluksen maihin eikä sitä ole voitu pelastaa. Mutta silloin kun alus on lujasti ajojäissä, on miehistöllä keinot pelastautua. Kevyitä valaanpyynti- ja kautsuveneitä on valmiina asetettavaksi jäälle. Elintarvikkeita, polttoainetta ym. on tuotu kannelle ja valmiiksi järjestetty sopiviksi kantamuksiksi jokaiselle laivassa olevalle miehelle. Jos sattuu onnettomuus, niin kukin taakkoineen heittäytyy jäälle. Tavallisesti kulkee kaksi, joskus useita aluksia yhdessä, ja toinen voi siten nostaa ylös toisen miehistön. Jos tätä pelastusta ei ole, on keinona koettaa jäätä pitkin löytää maata, jonne veneet kuljetetaan reillä, jotka on hyvin suojattu jäätä vasten hankautumiselta. Nyttemmin on elintarpeita ym. varastoituna moniin paikkoihin, niin että haaksirikkoutuneen laivan miehistö, joka ei ole voinut pelastaa riittäviä varastoja, löytää kuitenkin monta hyvin varustettua asemaa matkallaan. Jo John Ross pystyi nelivuotisella talvehtimisellaan hakemaan paikan, jossa yksi Parryn alus, Fury, oli tullut maihin, ja käyttämään sen rannalle hautaamia suuria elintarvikevarastoja. Sikäläisillä mailla on melko runsaasti riistaa; siellä elävät moskushärkä, poro, jäniksiä suurin määrin ja kesäisin, jos jäät lähtevät, loputtomat parvet merilintuja. Hätätapauksiin ovat vielä hylkeet, joita luonnollisesti on täällä suurin joukoin. Jopa joitain syötäviä kasveja nousee kylmästä maasta.
Toisinaan sattuu, että jää lyhyenä kesänä ei sula tai lähtee liikkeelle. Sellaista tapausta varten alukset on varustettu kahdeksi, kolmeksi tai useammaksi vuodeksi. Mutta jos muona uhkaa loppua ja alus on hylättävä, voidaan luonnollisesti kaikki, mikä edistää miehistön pelastumista, paremmin suunnitella ja huolellisemmin toteuttaa kuin äkkiä yllättäneessä onnettomuudessa.
Onnettomuuteen tavalla tai toisella joutuneelle laivamiehistölle annetaan kaksi valintamahdollisuutta, joko hakeutua Lancasterinsalmelle, jolla valaanpyytäjät käyvät, tai Amerikan mantereelle. Sen pohjoisinta osaa asuttavat, kuten tunnettua, eskimoheimot, joita on myös lähinnä sijaitsevilla saarilla, ja sen halki kulkevat Hudsonbay-komppanian asiamiehet, joilla siellä täällä on tehtaita turkiskauppaansa varten; ja jos onnettomuuteen joutunut on päässyt näille tehtaille, hän voi olla melko varma siitä että pääsee näkemään vielä oman maansa.
Tehtyjen tutkimusten vuoksi oltiin varmoja, että kukaan Franklinin seuralaisista ei ollut päässyt Amerikan mantereelle. Ei liioin ollut löydetty jälkeäkään retkikunnasta Lancasterinsalmen ympärillä tai Barrowin kanaalissa. Oli mahdotonta, että jokin onnettomuus olisi tapahtunut aluksille ja että miehistö olisi paennut jollekin tutkimattomista saarista. Mutta yleisemmin luultiin, että alukset olivat juuttuneet jäihin Melvillesaaren taakse tai etelämmäs, toistaiseksi tuntemattoman Baringinsaaren tienoille, tai myös että ne olivat raivanneet tiensä Wellingtonin kanaalin läpi ja tunkeutuneet napajäälle – tai, kuten moni kuvitteli, lämpimämpiin merivirtoihin, joita olisi lähempänä napaa. Kukaan ei mielellään uskonut, että niin erinomaisesti varustettu retkikunta, jolla oli kokeneimmat upseerit ja karaistunut, rohkea, lähes 120 hengen miehistö, olisi kadonnut jäljettömiin. Vuodet 1846 ja 1847 olivat olleet epäsuotuisia purjehduksille näillä seuduilla, ja siksi oli sitäkin luultavampaa, että Erebus ja Terror olivat jossain jään vankina.
Tuskin oli siksi James Ross palannut ja tullut tieto, että molempien muiden retkikuntien tutkimukset olivat olleet hedelmättömiä, kun jo oltiin valmiita uusiin varustuksiin samaa päämäärää varten.
Enterprise ja Investigator, edellinen Collisonin, jälkimmäinen MacCluren komennossa, varustettiin matkalle Beringinsalmen läpi, tunkeutumaan lännestä arktiseen saaristoon ja Melvillensaareen. Tästä merkittävästä retkikunnasta puhumme myöhemmin.
Edelleen varustettiin kaksi alusta Resolute ja Assistance, sekä molemmille oma höyrylaiva, kulkemaan kapteeni Austinin komennossa samaa tietä samaan kohteeseen kuin edelliset, Melvillesaareen jne. Lisäksi amiraliteetti teki sopimuksen kokeneen ja luotettavan valaanpyyntialuksen kapteenin Pennyn kanssa, joka Skotlannista osti ja varusti alukset Lady Franklin ja Sophia, joilla hänen oli määrä pitää sama päämäärä. Vanha John Ross, joka vuodesta 1847 oli tarjoutunut tekemään retkiä Franklinin löytämiseksi, hankkiutui Hudsonbay-komppanian määrärahalla ja yksityisillä avustusvaroilla varustamaan kaksi pienempää alusta, Felixin ja Maryn, joilla hän halusi osallistua etsintöihin.
Lady Franklin, joka oli väsymättä kehottanut etsintäretkille, varusti nyt omalla kustannuksellaan aluksen, Prince Albertin, ja antoi komennon kapteeni Forsythelle, joka menisi sillä Lancastersinsalmen eteläpuolisille saarille, jonne rouva uskoi Franklinin väkineen päässeen. Lopulta hän oli Yhdysvaltojen presidentti Taylorille lähettämällään ja julkaistulla kirjeellä saanut aikaan sen, että amerikkalainen kauppias Grinnel käytti sellaiseen retkeen huomattavan osan omaisuuttaan. Tämä asetti nimittäin kaksi alusta, Advancen ja Rescuen kongressin käyttöön, ja varustaminen kustannettiin yleisistä varoista. Tätä ns. Grinnel-retkeä johti muuan luutnantti de Haven.
Parlamentti myönsi 20 000 sterlingpuntaa palkkioksi sille, joka pelastaisi Franklinin seuralaisineen; lady Franklin antoi samaan tarkoitukseen 3 000 puntaa.
Veisi liian pitkään kertoa kaikkien näiden retkien kohtaloista. Niiden luku osoittaa sitä intoa, jolla pelastustyötä tehtiin. Amiraliteetti määräsi nimenomaan, että halu tehdä uusia löytöjä ei saanut viedä syrjään hankkeiden päämäärästä, kadonneiden pelastamisesta. Elokuussa 1850 oli yksitoista laivaa, neljä Austinin, kaksi John Rossin, kaksi Pennyn, kaksi de Havenin ja yksi Forsythin komennossa Lancasterinsalmessa ja siitä länteen. North Star, joka oli edellisenä vuonna lähetetty muonittamaan James Rossia, mutta joka oli eksynyt tämän aluksesta, oli kahdestoista ja sai vasta nyt tulleilta kuulla, että James Ross Enterpricella ja Investigatorilla oli jo kauan sitten tullut Englantiin ja että alukset nyt olivat Beringinsalmessa tai matkalla sinne.
Cap Rileyssä huomasi Austinin eskaaderin kapteeni Ommanney ensimmäiset jäljet etsityistä. Cap Riley on North Devoniin kuuluva niemi, joka työntyy Barrowin kanaaliin. Sen lähellä on pieni Beecheyn saari, siinä North Devonin kulmassa, jonka eteläpuolella on Barrowin kanaali ja lännessä Wellingtonin kanaali. Täällä tapasi Penny, löydettyään käyntijälkiä myös kauempana Wellingtonin kanaalissa, Franklinin retkikunnan ensimmäisen talvileirin, so. talvella 1845–46. Ja nyt oltiin vuodessa 1850. Sieltä löydettiin rakennuksia pajoille, pesutupa ym. kaikenlaista jätettyä ja kiireisessä laivaan nousussa unohdettua taloustavaraa ym. Sieltä löydettiin myös kolme hautaa hautakivineen. Alusten ja miehistön jäsenten nimiä löydettiin niistä, jätetyistä työkaluista, tyhjistä tinakanistereista, löydetyistä paperinpaloista – mutta perinpohjin etsittäessäkään ei voitu löytää mitään tarkoituksella jätettyä tietoa retkikunnan kohtaloista, tilasta ja vastaisista suunnitelmista. Franklinilla oli nimenomainen määräys jopa heittää mereen pulloja, tinapurkkeja, tyhjiä viiniastioita, jotka sisältäisivät kirjallisia tietoja hänestä itsestään ja hänen aluksistaan. Mutta on ihmeellistä, ettei yhtään sellaista ilmoitusta löydetty, eivät löytäneet monet pelastusretkikunnat eivätkä lukuisat valaanpyytäjät Baffininlahdelta ja Lancasterinsalmesta. On vaikea käsittää, miksi hän ei edes Beecheynsaarella sijainneelle talviasemalle ollut jättänyt mitään kirjoitusta, varsinkin kun sellainen näillä matkoilla oli ollut yleisesti käytössä ja ilmoituksia tavallisesti löydetään, kun jättöpaikat merkitään lipulla tai edes pystyyn nostetulla kepillä tai ristillä. Vastentahtoisesti ajattelee tätä, koska retkikunnan pelastus olisi voinut riippua sellaisesta ilmoituksesta, jos esim. James Ross olisi löytänyt sen. On helppo kuvitella, millaisin tuntein eri alusten miehistöt nyt katselivat etsimiensä maanmiesten oleskelusta saarelle jääneitä jälkiä, ja millaiseen piinalliseen epävarmuuteen tiedon puuttuminen heidät saattoi.
Pian tuli talvi heidän ylleen ilman että yksikään alus vastaan tulevan jään takia olisi onnistunut tunkeutumaan Melvillesaareen. Talvella rekiretkikunnat tutkivat rannat Wellingtonin kanaalin alussa, sen veden pohjoisen rannan, jota kutsutaan Melvillensalmeksi ja samoin sen eteläisen rannan, so. pohjoisrannan siitä suuresta saaresta, joka eri osilleen on saanut nimen Prince of Walesin ja Prinssi Albertin maa. Mistään ei löydetty lisäjälkiä kadonneista. Rekiretkikunta, joka tunkeutui Parryn talvisatamaan Melvillensaarella, löysi Parryn jättämän kertomuksen käynnistään siellä. Retkikunnan johtaja M’Clintock lisäsi kertomuksen omasta käynnistään ja tiedon paikoista, Leopoldinsaaret ym., mihin varastoja oli asetettu. Samanlaisia ilmoituksia jätettiin kaikilla näillä retkillä, hakattiin vuorenseinämiin, merkittiin lipputangoilla jne. Näitä retkiä valmisteltiin ja toteutettiin mitä huolellisimmin. Vaikeutena oli kuljettaa reessä tarpeellista muonaa ja suojavarusteita pakkasta vastaan. Kuljettiin öisin, jotta aurinko ei häikäissyt, kun matkat voitiin tehdä vasta maaliskuussa auringon ollessa jälleen näkyvillä, ja koetettiin sitä vastoin levätä päivällä, jolloin pakkanen oli vähemmän ankaraa.
Kapteeni Forsyth oli koettanut tunkeutua Prince Regent’s Inletiin sille seudulle, missä John Ross oli talvehtinut neljä vuotta, mutta yritys epäonnistui. Kun vastaan tullut jää oli sitten pakottanut hänet palaamaan, hän osallistui löytöihin Cap Rileyllä, jossa itse kävi. Se tieto mukanaan hän kiiruhti takaisin Englantiin ja jo tämä vähäinen uutinen Franklinista herätti niin paljon iloa ja antoi niin hyvää toivoa muiden retkikuntien menestyksestä, että unohdettiin täysin, että Forsyth ei ollut matkallaan saanut mitään aikaan.
Valaanpyytäjä Pennyllä oli ennen ollut se varma käsitys, että Franklin oli suunnannut Wellingtonin kanaalista pohjoiseen löytääkseen etsityn väylän Melvillensaareen rajoittuvien maiden (Parrynsaarten) pohjoispuolelta. Kanaalin suusta löydetyt jäljet vahvistivat hänen käsitystään. Hän tunkeutui rekiretkikuntineen kanaaliin, kunnes hän kohtasi suuria alueita avointa vettä ja kauempana luuli näkevänsä jäättömän meren. Hän palasi, kokosi sopivan veneen ja hinasi sen paikalle, kävi sillä rannoilla ja joillain saarilla mutta joutui muonapulan vuoksi palaamaan. Hän teki sen siinä uskossa, että lämpimämpi merivirta liikkui Wellingtonin kanaalin pohjoispuolella; sillä hän löysi sieltä paitsi avointa vettä myös mursuja ja merilintuja, joita hän aikaisemmin tähän vuodenaikaan touko- ja kesäkuussa ei ollut tavannut edes paljon eteläisemmillä seuduilla.
On surullista huomata, että kaikki nämä englantilaiset tutkimusretket päättyivät huonosti. Penny pyysi höyrylaivan Austinilta. Tämä kieltäytyi. Syntyi riita. Austin vei aluksensa takaisin Lancasterinsalmesta, koska tunkeutuminen suoraan länteen osoittautui mahdottomaksi. Ross ja Penny seurasivat ja kaikki palasivat Englantiin, missä syytökset ja tutkimukset lopettivat asian. Amerikkalaiset alukset palasivat myös omituisen seikkailun jälkeen 1851; ja Franklinin retkikunta näytti vielä kerran jääneen synkän kohtalonsa kouriin, joskin siitä oli vielä joitain jäänteitä.
Richardsonin yllä mainitulla pitkin Amerikan rannikkoa kulkeneella matkalla oli ollut mukana turkiskomppanian asiamies Rae, yritteliäs ja Franklinin kohtaloon osallistuva mies. Kun veneellä ei ollut onnistunut päästä Wollastonin- ja Victorianmaahan, hän meni keväällä 1851 jään yli ja tutki rannat. Nämä tutkimukset saivat hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei Franklin ollut koskaan noussut siellä maihin. Lukija muistaa, että Austinin eskaaderin retkikunnat tutkivat samaa maata, mainittua suurta saarta, samaan aikaan pohjoisessa. Lady Franklin oli 1851 jälleen lähettänyt aluksensa Prince Albertin luutnantti Kennedyn komennossa. Tämä vietti talven Leopoldinsaarilla, tutki keväällä 1852 Somersetin ja Prince of Walesinmaan rannat, Prince Regent’s Inletin ja Peelinsalmen – kaikki turhaan. Tällä retkellä oli mukana sittemmin paljon puhuttu ranskalainen luutnantti Bellot.
Vuonna 1852 lähti viimeinen retkikunta Franklinin etsintöihin, ja siinä olivat samat alukset, joita Austin oli komentanut. Sitä johti kapteeni Sir Edvard Belcher, joka oli ollut mukana useilla naparetkillä. Hän oli nyt varma, että Franklin ei ollut päässyt mihinkään maihin Lancasterinsalmen ja Melvillensaaren välisen veden eteläpuolella. Häntä piti etsiä tämän linjan pohjoispuolelta. Sitä varten piti kapteeni Belcherin Assistance-aluksella ja sitä avustavalla höyrylaivalla koettaa kulkea Wellingtonin kanaalin läpi ja päästä sen takaiselle avoimelle merelle. Itse tämän meren ominaisuudet, niin kuin Penny oli ne todennut, vahvistivat uskoa, että Franklin olisi voinut täältä löytää ruokaa väelleen tai sen rippeille. Toisella aluksella Resolutella ja sen höyrylaivalla piti kapteeni Kelletin mennä Melvillensaarelle ja asettua sinne sekä etsimään Franklinia pohjoisesta ja lännestä ja viemään apua Enterprice ja Investigator -aluksille, jotka kuten muistamme kapteeneiden Collison ja MacCluren alaisina tunkeutuisivat tänne Beringinsalmesta. Edellinen asemalaiva North Star asettuisi luutnantti Pullenin alaisena runsain varastoin Beecheynsaarelle.
Kaikki näytti sujuvan suunnitelman mukaan. Sir Belcher onnistui kesällä 1852 kulkemaan nyt avoimen Wellingtonin kanaalin läpi. Kapteeni Kellet niinikään pääsi Melvillensaarelle, jonka itärannalle hän asettui. North Starin päällikkö pystytti Beecheylle talon ja teki siitä varman turvapaikan. Sieltä hän kävi Sir Belcherin luona Wellingtonin kanaalin pohjoispuolella. Vielä samana vuonna hänen luonaan Beecheyllä kävi kapteeni Inglefield, joka lady Franklinin lähettämän höyrylaivan Isabelin mukana oli tutkinut Baffininlahden pohjoisia rannikoita. Sama kapteeni Inglefield sai sitten komentoonsa kaksi kruunun alusta Phoenixin ja Breadalbanen, joilla hän 1853 tuli Beecheyhin vahvistamaan varastoja. Luutnantti Bellot seurasi häntä ja kuoli tämän matkan aikana retkellä Wellingtonin kanaalia ylös. Samana vuonna Belcher palasi Beecheyn saarelle Wellingtonin kanaalin pohjoispuolella vietetyn talven jälkeen. Sinne tuli silloin myös hämmästyttävä tieto kapteeni Kelletiltä, joka vielä oli jäihin juuttuneena Melvillensaaren rannikolla.
Hän oli lähettänyt luutnantti Mechamin sille paikalle, jonne Parry ja M’Clintock olivat asettaneet ilmoituksen käynnistään saarella. Sieltä Mecham löysi ällistyksekseen MacCluren asiapaperin ja tiedon, että tämä oli juuttunut jäihin lähellä Parryn näkemää ja Banksinmaaksi nimittämää saarta, mutta jolle MacClure oli antanut nimen Baringinsaari (katso tämän artikkelin alku). Lukija muistaa, että viimeksi mainittu rohkea merenkulkija lähetettiin 1850 Beringinsalmen kautta hakeutumaan Melvillen seuduille. Hän oli nyt pitkin Amerikan rannikkoa ja pitkin sen suuren saaren länsirantaa, joka täällä on Wollastonin- ja Prinssi Albertin maa, tullut tämän saaren ja Baringinsaaren väliselle, Prince of Walesin salmelle, missä oli viettänyt talven 1850–51, voimatta edes seuraavana kesänä päästä sen läpi. MacClure kääntyi siksi ympäri, purjehti Baringinsaaren länsi- ja pohjoispuolelta ja tuli uskomattomien vaarojen ja vaivojen jälkeen talvileiriin saaren koillisrannalle. Sieltä hän kävi Melvillensaarella keväällä 1852, jolloin kapteeni Kellet ei vielä ollut saapunut sinne. Samana kesänä ei jää sulanut Baringinsaarella, vaan MacCluren oli pakko jäädä sinne vielä talveksi 1852–53. Silloin hänet yllätti Kelletin aluksen luutnantti Pimin käynti. Hän väkineen eli jo silloin vähennetyillä annoksilla, ja oli päätetty, että osa raivaisi tiensä Pohjois-Amerikan rannikolle, toinen Leopoldinsaarelle ja rippeet MacCluren kanssa jäisivät Investigatorille, jota hän ei halunnut jättää, koska alus vielä oli vahingoittumattomassa kunnossa.
Nyt MacClure lähetti heti luutnanttinsa Creswellin raportteineen Englantiin Melvillen ja Beecheyn kautta, missä Inglefield otti hänet laivaansa. Tämä lähti syksyllä 1853 Englantiin höyrylaiva Phoenixillaan. Kuljetusalus Breadalbane oli aikaisemmin murskaantunut jääkenttään ja uponnut. Miehistö pelastettiin.
Grinnel lähetti samana vuonna uudelle matkalle aluksensa Advancen tri Kanen komennossa, joka oli ollut mukana amerikkalaisten aikaisemmalla retkellä ja kuvaillut sitä kirjoituksessaan. Tri Kane purjehti Baffininlahdelta suoraan pohjoiseen Smithinsalmeen. Kuluneena vuonna on sanomalehdissä nähty kuvauksia hänen pelastumisestaan sen jälkeen, kun hän oli joutunut jättämään jäätyneen ja osaksi polttopuuksi käytetyn aluksensa. Voidaan siis katsoa tänne suuntautuneiden Franklinin etsimiseksi tehtyjen matkojen loppuneen.
Merkillinen on vielä eräs Raen Amerikan rannikolta tekemä tutkimusmatka, Franklinin etsinnöissä tärkein, jos sen ilmoittamat tulokset käyvät toteen. Rae oli nimittäin saanut tietää, että rannikon eskimoilla oli hallussaan joukko jonkun aluksen tavaroita. Hän tutki tilanteen ja sai kuulla eskimoilta, että joukko eurooppalaisia oli kuollut nälkään jossain rannikolla, ja jotkut tavarat, jotka hän oli hankkinut eskimoilta, näyttivät kuuluneen Erebuksen ja Terrorin miehistöille. Rae kävi näiden todistuskappaleiden kanssa Englannissa 1854 ja hänet lähetettiin tutkimaan asiaa lähemmin. Näimme äskettäin lehtiuutisen Pohjois-Amerikasta, jossa kerrottiin, että Rae oli nyt palannut löydettyään asian todeksi vahvistettuna. Hän kuuluu tavanneen toisen aluksen mukaan nimetyn veneen, toisen lääkärille kuuluvia tavaroita jne. Samassa sanomalehdessä kerrotaan, että Resolute, kapt. Kelletin alus, oli tuotu amerikkalaiseen satamaan.
Etsimme lähempiä tietoja tästä ja vastedes meillä on ilo lehdessä ilmoittaa, mitä olemme saaneet tietää.
Tässä esitetty lyhyt katsaus pelastusretkikunnista ja niiden edistymisestä voi antaa lukijalle käsityksen siitä kuinka mielenkiintoinen lähempi kuvaus on, ja voimme myös vakuuttaa, että on tuskin mitään kiehtovampaa matkakuvausta kuin kyseisessä kirjassa esiintyvä.
Pohjoisnapaa ympäröivän maan muodon selvittämiseksi on tehty suuri määrä matkoja näiden mainittujen lisäksi. On koetettu päästä Huippuvuorten ohi ja jopa suoraan pohjoiseen pitkin Grönlannin itärannikkoa. Amerikan pohjoispuolelle suuntautuneiden yritysten tarkoituksena oli ennen kaikkea löytää ns. luoteisväylä, tie Tyynellemerelle. Nyt se on viimeinkin löydetty. Jo kauan on tiedetty, että se jäisi käytännössä hyödyttömäksi. Kuitenkin oltiin täysin varmoja, että väylä oli olemassa eikä maa sitä sulkisi. Oli vain kyse siitä, että todetaan tämän arvaus oikeaksi. Se on nyt vahvistettu ja nyt tunnetaan oikeastaan kolme läpikulkuväylää: yksi pitkin Amerikan rantaa sen ja saarten välistä, toinen Prince of Walesin salmen kautta Baringinsaaren kaakkoispuolelta, kolmas saman saaren pohjoispuolelta, sen ja napajään välistä. Ensimmäisen ovat useat mantereen rannikolta lähteneet veneretkikunnat havainneet käyttökelvottomaksi. Toisen väylän läpi ei MacClure onnistunut pääsemään. Vain kolmannesta hänen aluksensa selvisi, mutta niin hädin tuskin ja niin suurissa vaaroissa, että harva lienee halukas uusimaan yrityksen.
Muutakin tietoa maantiedosta kuin varmuuden luoteisväylästä ovat nämä matkat kartuttaneet. Koko Amerikan pohjoispuoleinen saaristo on vähitellen tutkittu sijainniltaan ja ominaisuuksiltaan; on saatu monta uutta kokemusta merestä ja merivirroista, merenjään muodostumisesta jne. Lancasterinsalmessa ei ole näitä suunnattomia 2–300 jalan korkeuteen merenpinnasta ulottuvia jäävuoria ja yhtä syvälle merenpinnan alle ulottuvaa massaa, joita on Baffininlahdella. Siellä niiden on havaittu muodostuvan jäämassoista, jotka liukuvat alas mereen Grönlannin länsirannikolla sijaitsevan Melville Bayn pohjoisenpuoleisista jyrkistä vuorista. Ne kulkevat sitten virtojen mukana Davisinsalmeen ja niitä tavataan vielä kaukana Atlantin merellä. Luultavaa on että varsinaisen napajään kolosseilla on sama alkuperä, ongelma on kuitenkin vielä ratkaisematta. Jääkentän paksuudeksi mainitaan 60 jalkaa, mutta se kuuluukin koskaan sulamattomaan napajäähän; sellaista paksuutta ei voi saada jääpeite, joka saarten välisissä sisämerissä vuosittain muodostuu ja katoaa tai jää paikoilleen yli kahden kolmen vuoden ajaksi. Vasta heinäkuussa se lähtee ja palaa jälleen toisinaan jo syyskuussa.
On hämmästyttävää huomata, että vielä tällä maan kolkalla on niin paljon elämää. Valaat, mursut, hylkeet eivät siellä ole yllätysvieraita. Mutta se on jo yllättävää, että vielä 74–76 asteella niin suuri määrä hanhia ja ankkoja käyttää muutaman viikon kesästä rakentaakseen pesän ja kasvattaakseen poikasia. Poro ja jänis kuuluvat myös napapiirille. Mutta moskushärkä on eläin, jota ei tunneta Euroopassa eikä Aasiassa, ja jonka maukas liha on tervetullutta ravintoa tämän jäämeren saariston urheille kävijöille. Myös sopulit mainitaan hätäruokana. Eskimoita ei ole tavattu vain usein mainitulla suurella saarella ja sen luoteisosassa Prince of Walesinmaassa. Vielä 77. leveysasteella löysi kapteeni Belcher hylätyn eskimokylän Wellingtonin kanaalin länsipuoliselta maalta. Vähän pohjoisempana sijaitsevalta saarelta olivat kaikki ihmisten ja eläinten jäljet hävinneet.
Pitemmältä lännestä MacClure löysi varsinaisen napajään jo 75:nnellä asteella ja vielä etelämpääkin, niin että hänen matkansa kulki sen ja Baringinsaaren välistä. Mutta kuten vasta olemme kertoneet, voitiin Wellingtonin kanaalin pohjoispuolella merta kulkea pari astetta pohjoisempana, ja napajää näyttäytyi siellä lähellä 79:ttä leveysastetta. Molemmat merenkulkijat kuvaavat sen kauhistuttavaksi jäälohkareiden valtavan koon ja sumun ja pimeyden takia, joihin tämä seutu tasaisesti näyttää olevan kietoutunut. Molemmat sanovat olevansa varmoja, että se merenkulkija, joka kerran joutuu tälle jääseudulle, on auttamatta hukassa, ja kun luultiin, että Franklin oli ohjannut keulansa sinnepäin, pidettiin mahdottomana, että sieltä voisi edes etsiä jälkiä onnettomasta retkikunnasta.
Ilahduttavaa on toki huomata, miten sivistynyt kansa tuhlaa varoja, ja miten niin moni ihminen rohkeasti panee alttiiksi elämänsä ja terveytensä laajentaakseen inhimillisen tietämisen aluetta. Vielä suuremman ilon saa kuitenkin nähdessään että inhimillinen osanotto ja ihmisrakkauden velvollisuudet innostavat suurempiin ponnisteluihin kuin vain teoreettinen mielenkiinto. Luoteisväylä olisi luultavasti yhä löytämättä ja arktinen saaristo tutkimatta, jos ei halu pelastaa Franklin ja hänen seuralaisensa olisi antanut yritykselle puhtia. Nämä epätavalliset ponnistukset sellaisen päämäärän hyväksi herättävät suurta mielenkiintoa myös retkikuntia, niiden kohtaloita ja menestystä kohtaan. Yhdessä niihin osallistuvien kanssa toivotaan joka hetki, että seuraava tuo muassaan kadonneiden pelastumisen tai sitten kun tämä toive alkaa vähentyä, ainakin jonkin merkin heidän tuhostaan. Etsintä- ja pelastustoimien suuruus lisää osanottoa heidän kohtaloonsa. Jokaiselle uudelle varustettavalle tutkimusretkelle nähdään virtaavan aina vain suurempi määrä osallistujia. Ei vain upseereita vaan myös yksinkertaisia merimiehiä tarjoutuu palvelukseen suurin joukoin. On tietysti luultavaa, että palkka näillä retkillä on ollut korkeampi kuin muuten ja että luvattu palkkio Franklinin retkikunnan pelastamisesta on auttanut houkuttelemaan väkeä; erityisesti Pennystä ja hänen miehistöstään sanotaan, että he Wellingtonin kanaalissa tehdyillä tutkimuksillaan toivoivat voittavansa palkinnon. Mutta päällystölle siinä tuskin oli mitään houkuttelevaa ja alaistenkin joukossa nähtiin kadonneiden sukulaisia ja entisiä tuttavia tungeksimassa retkikuntien osanottajiksi. Useimmissa tapauksissa olivat vaarat ja vaivat niin suuret, että kertomusten niistä olisi pitänyt pelästyttää lähtemästä mukaan. Mutta niin ei käynyt vaan henkilöt, jotka jo yhdellä matkalla olivat kokeneet ankaria koettelemuksia, innokkaasti osallistuivat seuraavalle.
Lyhyt purjehduskausi näillä vesillä, kahdesta kolmeen kuukauteen, kului helposti vaihtelevissa ponnistuksissa ja seikkailuissa. Mutta pitkä kymmenen kuukauden talvi koetteli miehistön ruumiin- ja sielunvoimia. Varsinkin kuukaudet marraskuusta helmikuuhun, kun aurinkoa ei näkynyt ja kun pakkasen takia oli pakko elää lampunvalossa aluksen sisällä, olivat kauheita. Kaikki mahdolliset keinot käytettiin ajan tappamiseksi ja piristämään mieltä, mutta siitä huolimatta kasvoi yleinen masennus, tuli keripukki ja muita sairauksia. Aika maaliskuun lopusta kesäkuulle käytettiin reellä tehtäviin tutkimusretkiin. Ne olivat rasittavimpia yrityksiä, koska ruoka ja tarvikkeet piti kuljettaa käsivoimin. Pakkanen oli usein vielä niin ankaraa, että miehistö palellutti jäsenensä ja sai pakkasenpuremia, ja kun ei viikkokausiin voinut vaihtaa vaatteita aiheutui siitä luonnollisesti sairauksia.
Mutta minkä näissä pohjoisnapamatkaajien esimerkeissä huomaa vakuuttavimmalla tavalla vahvistetuksi, on pohjoisen ilmaston vaikutus mielialaan. Jo yhden, kahden vuoden oleskelu pakkasessa ja jäässä leimaa sielun järkkymättömän vakavaksi ja synnyttää mielessä passiivisen resignaation, joka verrattain välinpitämättömästi ottaa vastaan kaiken kohtalon tuoman. Samalla lailla on auringon valon ja lämmön puutteen vaikutuksesta muovautunut myös suomalaisten kansallisluonne, hidas, sulkeutunut ja iloton; siksi myös suomalainen pohjoisnapamatkaajan tavoin yhä enemmän tarvitsee kaikkia sivistyksen keinoja avukseen, jotta hän karua luontoa ja epäystävällistä ilmastoa vastaan kamppaillessaan voisi kohota vapaampaan ja terveempään maailmankatsomukseen ja yritteliäisyyteen, joka lähentäisi häntä etelän parempiosaisiin kansakuntiin.
J. V. S.
