Nordiska resor och forskningar af M. A. Castrén. II B. Reseberättelser och Bref åren 1845–1849. H:fors 1855. [Pohjoisia matkoja ja tutkimuksia, kirjoittanut M. A. Castrén. II B. Matkakertomuksia ja kirjeitä vuosilta 1845–1849. Hki 1855.]
Tämä kirja tai, miksi ei, tämä työ on vuoden suurtapahtuma kotimaisessa kirjallisuudessa. Castrénin toiminta on suurtapahtuma Suomen tieteellisessä kirjallisuudessa yleensä ja Suomen on syytä puhua erityisestä onnesta, jos tämän kirjallisuuden suodaan esittää jotain vastaavaa sen jälkeen kun Castrénin jälkeenjääneet teokset on ehditty julkaista.
Asian luonteesta kuitenkin johtuu, että vain vähäinen osa näistä teoksista luetaan kotimaiseen kirjallisuuteen. Castrénin filologisten teosten julkaisuun puuttuu isänmaasta lähinnä riittävää tietoa; ja epäilemättä meiltä puuttuu myös asema maailmankirjallisuudessa, johon nämä työt ruotsiksi julkaistuina olisivat voineet päästä niille kuuluvalle paikalleen. Materiaalisista ehdoista emme halua puhua; pitää toivoa, että jos kaikki muut ehdot olisi voitu täyttää, Suomesta ei olisi puuttunut varoja kustantaa Castrénin teosten julkaisu ja paino. Mainitun lisäksi tulee vielä Castrénin oma määräys, jolla hän jätti etevimmän teoksensa, samojedinkielen kieliopin, käsikirjoituksen Pietarin tiedeakatemialle, sekä hänen asemansa tässä akatemiassa, jonka tukea hän matkoillaan ja tutkimuksissaan nautti ja jonka valistuneeseen hoivaan oli siksi kohtuullista uskoa tiukasti tieteellinen osa hänen jälkeenjääneistä käsikirjoituksistaan.
Pietarin tiedeakatemia on myös ainoa instituutti maailmassa, jossa ovat koolla Castrénin viljelemän alan hallitsevat miehet. Ja jos me suomalaisina olemme voineet valittaa, että oma maamme ei ole kyennyt vastaanottamaan perintöä, täytyy toisaalta meitä ilahduttaa, että sen arvon on mainittu akatemia niin hyvin tunnustanut ja että se niin erityisellä pieteetillä vaalii suuren maanmiehemme muistoa ja niitä runsaita aarteita, joita hän lyhyen elämänuransa aikana toi esiin. Unohtumattomaksi jää varsinkin akateemikko tri Schiefner jokaiselle suomalaiselle; älköön hän laajassa tieteellisten tunnustusten joukossaan, jota hänen ansionsa Castrénin teosten julkaisijana varmasti lisäävät, pitäkö vähäisenä Castrénin maanmiesten kunnioitusta, kiitollisuutta ja uskollisuutta.
Castrénin teosten ehtiessä päivänvaloon yleisö voi saada käsityksen siitä suunnattomasta määrästä vaivaa ja ahkeruutta, jonka niiden aikaansaaminen on vaatinut ja myös aavistaa sen henkisen kyvyn, jota sellaiseen työhön ryhtyminen ja toteuttaminen edellyttää. Castrénin työ ei ollut kamarioppineen, joka kokoaa materiaalinsa niistä kirjoista ja käsikirjoituksista, jotka hän kaikessa toivomassaan runsaudessa voi koota ympärilleen. Kuin luonnonhistorioitsija, joka vieraissa maanosissa kokoaa kasvin toisensa jälkeen, hyönteisen toisensa jälkeen, kiven toisensa jälkeen, sai Castrén ensin vaivalloisesti kerätä jokaisen sanan niistä kielistä, joiden olemassaoloon, lakeihin ja suullisesti jatkuneeseen kirjallisuuteen hän halusi tutustua. Monta kertaa hänen oli jopa vaikea löytää yhtään henkilöä, joka puhuisi hänen silloin etsimäänsä kieltä; hän itse vertaa leikkiä laskien tätä ihmisyksilöiden etsintää luonnonhistorioitsijan harvinaisten kasvien etsintään. Luonnonesineiden kerääjällä on meidän aikanamme vielä se etu, että hän voi asettaa uuden sukunsa tai lajinsa valmiiseen järjestelmään. Mutta ihmishengen tuotteet ovat vapaampia kuin luonnon, eikä eri kieliä sovi systematisoida annetun skeeman mukaan. Siten Castrénin täytyi, saatuaan sanat kieleensä ja opittuaan käyttämään niitä eri sana-asemissa, vähitellen etsiä lait kieleen ja rakentaa sen kieliopillinen järjestelmä. Kaikilla kielillä on paljon yhteistä, mutta ei niin paljon kuin yleensä olisi taipuvainen uskomaan. Moni lukija saattaa pitää ihmeellisenä, että jossain kielessä nomineita voidaan konjugoida lisätyillä päätteillä tai suffikseilla merkitä eri aikaa ja sitä vastoin verbejä deklinoida, so. taivuttaa lisäämällä samoja suffikseja, jotka nomineissa merkitsevät numerusta jne. Ja kuitenkin tämä kaikki esiintyy samojedikielissä, jotka olivat Castrénin tutkimusten pääkohteena. Syvälliseen tietoon näistä kielistä Castrénilla ei ollut muuta keinoa kuin kysyä niitä kieliä puhuvilta epäluuloisilta, vastahakoisilta villeiltä, saada heidät yhä uudestaan ymmärtämään kysymys ja taas tekemällä samat kysymykset uusille yksilöille vakuuttua siitä, että ne on ymmärretty, oikein vastattu ja vastaus oikein ymmärretty. Se on työ, jonka pitkäveteisyyden ja vaivan voi aavistaa, mutta tuskin luoda itselleen käsitystä sen etenemisestä ja päätymisestä niin runsaisiin tuloksiin. Ja tämä vaivannäkö antaa kuitenkin vain materiaalin. Järjestelmän rakentavat sitten oivallus, tieteellinen tieto ja kokemus.
Jos nyt olisi kysymys vain yhdestä kielestä, jonka kielioppiin materiaali näin on hankittu, mutta jo samojedin kielioppi käsittää tämän kielen viisi päämurretta. Niiden voi olettaa olevan vähintään yhtä kaukana toisistaan kuin viro, osittain kuin lappi suomesta, ja ne jakaantuvat jälleen kymmeneksi Castrénin tutkimaksi, vähemmän eroavaksi murteeksi. Lukijat tietävät, että mainitun teoksen, M. A. Castrénin Grammatik der Samojedischen Sprachen [Samojedin kielioppi], on tri Schiefner julkaissut saksaksi Pietarin tiedeakatemian toimeksiannosta. Tähän liki 40 arkin vahvuiseen niteeseen kuuluu toinen, Wörterverzeichnisse aus den Samojedischen Sprachen [Samojedin kielen sanastoja], jonka tri Schiefner on viimeistellyt Castrénin muistiinpanojen mukaan.
Castrénin elinaikana ilmestyivät, kuten tunnettua, syrjäänin ja tsheremissin kielioppi, molemmat latinaksi ja Suomessa painettuna, sekä Versuch einer Ostjakischen Sprachlehre nebst kurzem Wörterverzeichnis [Ostjakin kielioppi sekä lyhyt sanasto], painettu Pietarissa. Mutta yhä on joukko kielioppeja ym. julkaisematta. Burjaatilla on toivoa päästä päivänvaloon, myös se tri Schiefnerin väsymättömän vaivan ja laajojen tietojen avulla. Tataarin julkaisun tullee tiedeakatemia uskomaan tämän maan yliopiston orientalistille. Me uskoimme, ja ehkä moni meidän kanssamme, että oppineella maailmalla jo olisi useita esitöitä ainakin näiden kielten tuntemukseen. Mutta niin ei kuulu olevan asianlaita, vaan Castrénin tutkimukset tulevat myös näillä aloilla tarjoamaan jotain aivan uutta. Vielä on Castrénin papereiden joukossa luonnos tunguusin kielioppiin ja sanakokoelmaan. Sen tulevaa kohtaloa emme tiedä. Ja täysin epävarmaa on, kuinka käy ns. jenisein-ostjakin kokoelmille ja esitöille. Tämä kieli, päätellen käsikirjoitusten laajuudesta ja siitä että niiden joukossa on jo kaksi versiota kieliopista, näyttää lähinnä samojedin kieliopin lisäksi olleen Castrénin tutkimusten tärkein kohde. Mutta kellään muulla tiedemiehellä kuin Castrénilla ei ole koskaan ollut mitään tietoa tästä kielestä; kenelläkään ei ole tietoa mistään muusta sen sukukielestä, sillä se on ainoa laatuaan, vailla muita lähempiä sukulaisuussuhteita kuin kottien kieleen, jolle sillekin löytyy kielioppi Castrénin papereiden joukosta. Mongolian kieltä opiskelleen ei ole vaikea tutustua sen muunnelmaan burjaattiin; joka tuntee vähän turkkia pääsee helpommin perille tataarista. Mutta kukaan ei voi nimetä yhtään kieltä, jonka opiskelu voisi valmistaa tietä jenisein-ostjakin ja kotin taitoon. Castrénin näihin kuuluvien käsikirjoitusten julkaisu ei siten liene mahdollista ennen kuin joku hänen askelissaan astuva koettaa itse paikalla hankkia tarpeellista esitietoa kansan suusta.
Tämä niiden tutkimusten laajuudesta, joilla Castrén on antanut suuntaa kielitieteelle. Kukaan arvoisista lukijoistamme ei varmaan voi ilman ihailua, jopa ihmetystä huomata, että kaikki nämä kielet luetellaan yhden miehen tutkimusten kohteiksi, varsinkin kun lisätään, että Castrén sai niiden tutkimiseen omistaa vain kymmenen viimeistä vuotta lyhyestä elämästään. Mutta monen lienee vaikea ymmärtää, miten nämä ponnistelut ja tämä tietämys hyödyttävät ihmiskuntaa, eikä sitä pidä paljon ihmetellä. Sillä useinkaan ei tieteen tutkija osaa itse itselleen tai muille tehdä selväksi, minkä hedelmän tuo mukanaan erityistietäminen, jolle hän on omistanut työnsä, vaan hänen täytyy lohduttautua sillä yleisellä varmuudella, että tietäminen yleensä kohottaa ihmiskuntaa ja että jokainen ponnistus sen laajentamiseksi siten tuo mukanaan oman hyötynsä. Siinä, samoin kuin useimpien ihmisten elämässä ja vaivannäössä, on vaikea tietää, mitä yksilön olemassaolo on hyödyttänyt. Hänen lohdutuksensa on se, että kun hän on rehellisesti täyttänyt kutsumuksensa, tämä työ ei voi mennä yhteiskunnalta ja ihmiskunnalta hukkaan. Tiedemiehellä on kuitenkin kansanjoukkoihin verrattuna se tietoisuus, että hänen tavoitteensa on yleinen, että hänen työnsä ei etupäässä koske omaa etua tai edes omaa toimeentuloa, vaan kohdetta, joka on koko ihmiskunnan omaisuutta ja kestää sukupolvelta sukupolvelle. Ja kun tämä työ on niin suurenmoinen kuin Castrénin, kykenee myös jossain määrin arvostamaan sen erityistä merkitystä ja arvoa.
Tutkijalle eivät eri kieliperheiden kieliopilliset muodot esitä vain karttaa kielten nykyisestä levinneisyydestä maapallon eri kansojen keskuudessa, vaan hän lukee niissä historiaa kielen ja ihmishengen kehityksestä yleensä. Yhdellä kansalla ja kansanheimolla on kieli vielä varhaisemmalla kehitysasteella, toisen korkeammalla; ja kolmas heimo tarjoaa kielensä näiden kahden kehitysasteen välitysrenkaaksi. Heimojen ja niiden kielten sukulaisuus voi näyttää olemattomalta tai korkeintaan kaukaiselta; juuri siitä ei lähinnä olekaan kysymys. Kysymys koskee abstrakteja kielimuotoja; niiden muodostuminen ja kehitys ilmenevät, niitä keskenään verrattaessa, tasaisesti etenevänä kielen historiana, ihmiskunnan yleiseksi omaisuudeksi käsitettynä.
Tähän kielen kehityshistoriaan liitti Castrén uuden lenkin, ei vähiten kiinnostavan tähän mennessä tunnetuista.
Toinen puoli kielentutkimusta on oppi kielen ja kansanheimojen keskinäisestä sukulaisuudesta. Siitä eivät todista vain kielenmuodot, vaan niin sanoakseni myös sisältö, sanavarasto ja sanojen merkitys verrattuna äänneasuun.
On yleisesti tunnettua, että Castrén tässä suhteessa oli se, joka haki Suomen kansan ja Suomen heimon kehdon paikan sekä osoitti sen paikan kaukasialaisen ja mongolisen rodun välissä. Juuri kootakseen todisteita sen asemasta hän opiskeli burjaattia (mongolilaista kieltä).
Lopuksi ovat myös suulliset tai kirjalliset kielenmuistomerkit, traditiot, osittain filologian alueella. Niiden kerääminen ja säilyttäminen antaa uudesta näkökulmasta materiaalia ihmismielen kehityshistorialle. Niissä näkyvät kansojen uskonnolliset vakaumukset, niiden ikivanhat tavat ja käytännöt, jäljet niiden aikaisemmasta yhteiselämästä ja kosketuksista toisiin kansanheimoihin. Myös tämä kenttä kuului Castrénin tutkimusten alaan, ja lukija löytää tässä esitellystä teoksesta useita siihen kuuluvia todisteita.
Kielentutkimuksen ulkopuolelle jää kuvaus kansojen nykyisistä oloista, elintavoista ja tavoista. Se muodostaa nyt pääasiallisen kohteen Castrénin kirjeille ja matkakertomuksille. Erillään tästä pelkästään kuvaavasta osasta, etnografiasta, on esitys eri kansojen sukulaisuussuhteista, jollaisina ne esiintyvät niiden kielissä, traditioissa, historiallisissa muistomerkeissä, fyysisissä ominaisuuksissa ja myös elintavoissa ja käytännöissä. Tuloksen tähän kuuluvista tutkimuksistaan on Castrén merkinnyt muistiin Ethnologiska Föreläsningar -teokseensa, jonka julkaisu lienee kylläkin pian odotettavissa ja joka tulee lisäämään niiden kirjoitusten määrää, jotka Castrén on lahjoittanut kotimaiselle kirjallisuudelle.
Suurin osa siitä, mitä Castrén kaikissa näissä suhteissa, näistä kansoista ja monista kielistä, on koonnut ja välittänyt, on oppineelle maailmalle täysin uutta. Niihin päätelmiin, jotka hän puhtaan filologisesti tahtoi vetää laajoista tutkimuksistaan, hän on tuskin edes viitannut. Mutta aineistot astuvat nyt jälkeenpäin päivänvaloon, ja toiset tulevat epäilemättä käyttämään niitä toteuttaakseen sen, minkä Castrén vain ehti aloittaa.
Meille suomalaisille tieto kielestämme, kansamme muinaisuudesta ja käsitys sen nykyisestä tilasta ovat Castrénin teosten hedelminä helpommin saatavilla. Varsinkin hänen keräämänsä tieto samojedin kansasta on lähestulkoon suoraa tietoa vanhimpien esi-isiemme kielestä, tavoista ja yhteiskuntaelämästä.
Kyseessä olevasta matkakirjoitusten niteestä voi lukija saada jonkin käsityksen siitä, millaisia ponnistuksia tämän tiedon kerääminen on vaatinut. Ja kuitenkin jää salaisuudeksi, milloin ja miten Castrénilla on ollut aikaa tehdä työtä eikä vain kirjoittaa muistiin vaan myös järjestää ja systematisoida suullisista tiedonannoista kerätty tieto, kun jo pelkkä suunnattoman suurien maa-alueiden läpikulku, joilla hän liikkui, ja ne vaivat, joita nämä matkat vaativat, veivät niin suuren osan hänen aikaansa ja voimiaan. Kun siihen vielä lisätään näiden maiden ankara ilmasto ja synkkyys sekä matkustajan heikko terveys ja usein uusiutuvat sairaudet, niin täytyy hänen kirjallinen toimintansa muodostua arvoitukseksi myös niille, jotka ovat saaneet tietää jotain siitä, mihin sinnikäs innostus yltää. Jokaiselle nuorelle miehelle, joka omistautuu tieteen palvelukseen, maksaa todella vaivan hankkia vaikka vain pinnallinen tieto Castrénin teoksista. Näin hän oppii näkemään, millaisen päämäärän ihminen voi asettaa ja saavuttaa, sekä kuinka myös meidän maamme rajallisissa oloissa voi kehittyä mitä suurenmoisin tieteellinen työ, hedelmällisin sekä oman kansakunnan kulttuurille että kansallistietoisuuden kohottamiselle.
Suurin osa kirjeistä vuosien 1845–48 jälkeen on ollut nähtävänä eri lehdissä, ja ne luettiin silloin innostuneesti, ei vain ilmoituksina Castrénin yrityksistä ja kohtaloista kaukomailla vaan myös niiden opettavaisen ja viihdyttävän laadun vuoksi. Siten julkaistuina ne eivät kuitenkaan antaneet yleiskuvaa matkan edistymisestä ja yhteyden täytyi luonnollisesti useimmilta lukijoilta mennä hukkaan. Sinä pitkänä aikana, joka sen jälkeen on kulunut, lienevät myös hajanaiset kuvaukset häipyneet useimpien mielestä, ja kun kirjeet nyt ilmestyvät koottuina ja järjestettyinä, lukee itse asiassa aivan uutta kirjaa, matkakuvausta, sisällöltään ja esitykseltään sellaista, että harvoin tarjotaan. Kotimaisessa kirjallisuudessa se on ainoa laatuaan. Euroopan matkakirjallisuudessa se pääsee arvokkaimmille paikoille. Osa painettiin heti saksalaisena käännöksenä Pietarin tiedeakatemian bulletiinissa ja siirtyi siitä useisiin ulkomaisiin aikakauslehtiin. Loppujen kääntämisestä, mikä jo lienee toteutettu, saadaan jälleen kiittää herra Schiefnerin huolenpitoa.
Ilahduttavaa olisi todella ollut, jos Castrén itse olisi ehtinyt toimittaa myös tämän tärkeämmän osan matkamuistojaan. Yhtä ja toista olisi silloin epäilemättä jätetty pois, yhtä ja toista lisätty, ja kokonaisuus olisi saanut myös yhtenäisemmän muodon, ei kuten nyt, kun se on kokoelma vaihtelevia matkakertomuksia ja kirjeitä, jolloin toisto on väistämätöntä. Mutta kun ankara kohtalo on tahtonut, että tämän samoin kuin Castrénin useimpien teosten toimittaminen jää vieraisiin käsiin, on julkaisija todella tehnyt kaiken, mikä muodolle voitiin tehdä, kun hän niille matkajaksoille, joista oli virallisia matkakertomuksia tiedeakatemiassa, on ensin jäljentänyt ne ja sen jälkeen samaan jaksoon kuuluvat kirjeet. Kokonaisuus on siten saanut selvän ja yksinkertaisen asetelman. Suuri osa kirjeiden sisällöstä on luonnollisesti jätetty pois luonteeltaan aivan liian yksityisenä. Missä yksityisiä viestejä on otettu mukaan, huomaa helposti sen tapahtuneen, jotta ne auttaisivat luonnehtimaan Castrénin ajattelutapaa ja luonnetta. Suomalaiselle lukijalle nämä paikat ovat varmasti pikemminkin liian vähiä kuin liian monia.
Hyvin tehty kartta valaisee kuvausta, ja kolme ostjakkimuotokuvaa antavat kuvan niistä heimoista, joiden raa’assa ympäristössä Castrén vietti niin monta päivää tieteen ja sivistyksen pyhittämästä elämästään.
Ajatteleva lukija ei voi torjua masennuksen tunnetta lukiessaan näiden kansojen historiaa, jotka osaksi yhä elävät raakuudessa näköjään ilman muuta päämäärää kuin täyttää päivän tarpeet, osaksi jo sellaisesta elämästä hautaan menneinä, jättämättä muuta tunnettua jälkeä kuin perinteessä jäljelle jääneen nimen.
Kysymykseen: miksi nämä ihmissuvut ovat eläneet? saa eri näkökulmista erilaisen vastauksen. Luonnontutkija pääsee asiasta sillä yleisellä toteamuksella, että luonnon järjestys on sellainen että se tuottaa olioita loppumattomiin, lukemattomissa eri muodoissa. Kun uskonnollinen kiihkoilija kuulee, että nämä heimot ovat osittain kääntyneet kristinuskoon, hän pitää aivan selvänä, että ne ovat eläneet ja elävät lisätäkseen muutamalla henkilöllä autuaiden lukua, samaan aikaan kun suurella osalla heistä on toinen tehtävä. Vähemmän radikaalille molemmilta tahoilta näyttäisi riittävän, että myös nämä vähäosaiset olisivat nauttineen olemassaolostaan, eivät vain niin kuin eläimet vaan rinta täynnä inhimillisiä tunteita. ”Tämä kansa,” sanoo pohjoisnaparetkeilijä M’Clure eskimoheimosta, ”herätti minussa käsityksen ihmisestä sellaisena kuin hän on lähtenyt Luojan käsistä, puhtaana ja viattomana eikä vielä turmeltuneena kosketuksesta ylistetyn sivilisaatiomme kanssa.”
Nämä ja samanlaiset vastaukset voivat tyydyttää kukin tahollaan. Mutta kysymyksen yleisesti järjelliselle käsittämiselle annetaan vain yksi tie, historiallinen tarkastelu. Jokaisen historiaan perehtyneen ihmisen vakaumus sanoo hänelle, että ihmisen elämä on mennyt harhaan, jos hän ei ole voinut aiheuttaa jotain hyvää kanssaihmisille; samoin kansa, joka ei ole voinut mitään toimittaa ihmiskunnan yleisten pyrkimysten hyväksi, jäisi vaille kaikkea järjellistä perustaa olemassaololleen. Nyt voimme tuskin sanoa muuta näistä hävinneistä arineista ja häviävistä kottilaisista, joista Castrén puhuu, kuin että ne erämaissa ovat tallanneet niitä polkuja, joita enemmän sivistyneet kansat ovat voineet ottaa haltuunsa ja vähentäneet niiden villieläinten lukua, jotka joksikin aikaa olisivat voineet viivyttää haltuunottoa. Castrén sanoo ostjakeista, että nyt kun metsästys ja kalastus ovat lakanneet elättämästä heitä, he ovat joutuneet tilanteeseen, missä heidät pakotetaan sivistykseen voidakseen elää. Sitä elämää, joka on ostjakeille tähän asti antanut heidän sivistyksensä, ovat toiset suvut eläneet pakottaakseen perilliset omilla kotiseuduillaan samalla lailla ottamaan vastaan sivistyksen, ja tämä esityö on kuulunut heidän tehtäväänsä. Jokaisessa kansakunnassa on samoja esimerkkejä näkyvissä menneistä sukupolvista, jotka vain ovat vastaanottaneet mitä luonto on tuottanut, kunnes heidän jälkeläistensä on ollut pakko olemassaolonsa takia turvautua kaikkiin sivilisaation apuneuvoihin. Meidän lähellämme tämä pioneerintyö jatkuu niin kauan kuin maamme aarniometsät, suot ja kaskimaat antavat tuoton, mikä osaksi on luonnon vapaaehtoinen, ei vain työllä pakotettu lahja; ja voi olla varma, että niin kauan kuin tätä rikkautta kestää, sivistyksen näkyminen kansakunnassa on verrattain hidasta. Puunhakkaaja ja hiilenpolttaja on toinen ihminen kuin peltoviljelijä, kaskenpolttaja ja suonviljelijä joka ei karjanhoitoa tarvitse, toinen kuin järkiperäinen maanviljelijä, joka viljelee jokaisen ruohonkorren.
Tosin tämän älyllisestä kehitystasosta riippuvan työn ohessa tapahtuu luonnollisesti jokaisessa, vähäisimmässäkin kansanheimossa henkistä työtä, jonka hedelmät sukupolvesta sukupolveen karttuvat. Pinnallisesti tarkastellen voi kyllä aika ajoin näyttää kuin ei satoihin vuosiin näkyisi jälkeäkään jatkuvasta henkisestä kehityksestä jossain villissä tai lähellä villiä tilaa olevassa kansanheimossa. Mutta jo etukäteen voi olla varma, että sellainen käsitys johtuu puutteellisesta tarkastelusta; sillä henkinen pysähtyneisyys sotisi vastaan kaikkea, mitä kokemus ja harkinta todistaa ihmismielen luonnosta. Se, ettei pakanuuden sarastava kulttuuri ole mennyt hukkaan kristityltä sivilisaatiolta, näkyy parhaiten sen erilaisesta vaikutuksesta eri kansakuntiin. Voi esim. esittää, että sitten kristinuskon tuonnin Suomeen uskonnollinen kiihkoilu ei ole koskaan tänne juurtunut, mutta sen veriset jäljet näkyvät Espanjassa ja Ranskassa, Englannissa ja Saksassa. Päivittäinen kokemus opettaa, että pakanallinen viisaus enemmän tai vähemmän muuttuneessa muodossa vielä elää kansan vakaumuksessa; ja miten voisi uskoa, että tämä vanha oppi niin välinpitämättömästi olisi jatkanut elämää uuden rinnalla, ettei sillä olisi ollut jotain vaikutusta käsitykseen uudesta. Koetettiinpa hävittää juurineen sen jäänteitä taikauskona ja onnistuttiinpa siinä aikaa myöten, sen vaikutus kansan kristilliseen vakaumukseen kuitenkin häviämättömästi jää ja osoittaa toiminnoissa olemassaolonsa.
On varmaankin ajattelun arvoista nähdä Castrénin tekevän samojedin, ostjakin jne. tiedostamattoman kansanhengen osaksi vuosituhansien aikana syntynyttä eurooppalaista sivistystä. Kielioppi on sanotuille heimoille yhtä tuntematon kuin esim. algebra; he pitävät puhetapaansa yhtä luonnollisena ja itsestään selvänä kuin näköä ja kuuloa; ja kuitenkin joutuu heidän taipumuksensa puhua niin eikä toisin eurooppalaisten oppineiden tutkimusten, hypoteesien ja päätelmien kohteeksi, ja vaikutus, joka tällä uudella tietovarastolla on oppineiden järjestelmiin, lähtee niistä yleisen tietämyksen piirissä, jossain määrin sitä muovaten. Ei voi suorastaan sanoa, että samojedit ovat eläneet ohjatakseen kielentutkimusta uuden kieliopin verran; mikä heidän sivistyksensä tulevaisuus onkaan, varmaa on, että heidän kielensä kielioppi, Castrénin esittämänä, on kaikkina aikoina huomattavin muistomerkki heidän olemassaolostaan. Tästä näkökulmasta osoittautuu Castrénin suurenmoinen toiminta sellaiseksi, että se on säilyttänyt ihmiskunnalle oleellisen osan tästä kansanhengestä, joka sellaisena muuten näyttää määrätyn häviämään ja vieraiden kansallisuuksien nielemäksi. Tämä muistomerkki on pysyvämpi kuin Egyptin pyramidit ja verrattomasti arvokkaampi ihmiskunnalle kuin ne.
Lukemattomat kansat ovat jakaneet kohtalon sulautua toisiin kansallisuuksiin. Niiden omistama kulttuuri ei siinä silti mene hukkaan. Mutta mitä heikompi se on ollut, sitä vähemmän määräävinä sen vaikutusten täytyy jatkua. Ja juuri tietoisuus siitä että voi omistaa tulevaisuuden, antaa yksilöille ja kansoille oikean voiman työskennellä tämän tulevaisuuden hyväksi. Sallustiuksen kuuluisat johdantosanat: tietoisuus menneestä ja tulevasta erottaa ihmiset eläimistä, jotka elävät vain nykyhetkessä – näitä sanoja voidaan soveltaa kansoihin, niin että historia ja järkevä oivallus ja varma vakaumus tulevaisuudesta erottavat sivistyneen kansakunnan villeistä kansanheimoista. Siksi kansallisuustietoisuus ei ole tyhjä sana, vaan tämä sana sisältää kansan kyvyn ja tahdon antaa jotain pysyvää ja korkea-arvoisempaa ihmiskunnalle.
Sitä, mitä Castrén on tehnyt kohottaakseen Suomen kansan kansallisuustietoisuutta, ei tarvitse selittää kenellekään sivistyneelle ihmiselle Suomessa. Kansanjoukoille jäävät hänen kirjoituksensa, suureksi osaksi myös hänen toimintatapansa, välttämättä tuntemattomiksi. Mutta jo nyt Suomen syrjäisimmissä osissa nautitaan kansakunnan hyväksi tehdyn työn hedelmiä viime vuosikymmenien aikana syntyneen suomalaisen kirjallisuuden ansiosta, ja sen ohella myös kaikkien niiden ponnisteluiden ansiosta joilla kohotetaan Suomen kansan hyvinvointia ja sivistystä. Sillä siihen on Castrénilla suuri osuus. Ja sellaisten suurmiesten vaikutuksessa kansakuntien kohtaloon on salaista juuri se, että he kykenevät jättämään perinnöksi sadoille ja tuhansille sen hengen, jossa he ovat toimineet.
Bildning öfver de i Finland funna mineralier af A. Nordenskiöld. H:fors 1855. [Kuvaus Suomesta löydetyistä mineraaleista, kirj. A. Nordenskiöld. Helsinki 1855.]
Suomi on yksi ainoa kiviröykkiö; ja silti, ihmeellistä kyllä, tieteellinen into ei ole tähän mennessä ehtinyt toimittaa suurtyötä eli laskea ja kuvata niitä kivilajeja, joista tämä kasa koostuu. Se on sitäkin ihmeellisempää, kun vuorimuodostumamme on melkein yksinomaan peruskalliota, mistä seuraa, että myös Suomen kivimaailma on hyvin köyhä, niin että tässä teoksessa luetellut mineraalit ovat kokonaismäärältään vain sata. Niiden joukossa on vielä nelisenkymmentä harvinaista tai erittäin harvinaista, jopa vain kerran Suomessa tavattua, ja sellaisia, joista ei tiedetä ovatko ne oma lajinsa. Tämä ei siis ole mikään tavattoman suuri kenttä.
Ankaralla tieteellä voi tosin olla syynsä viivytellä. Maata ei ole riittävästi tutkittu; ehkäpä tavataan vielä tusina tai pari uusia mineraaleja? Tai joistakin mineraaleista puuttuu varmoja kemiallisia analyysejä; toisten kidemuoto ei ole tarkoin määrätty? Mutta suurelle sivistyneelle yleisölle ja myös alkeisopetusta saaville tämä on kai verrattain yhdentekevää. Tuskin kukaan vaatii niin kuollutta oppimista, että pitäisi opetella ulkoa mineraalin elementtien määrät, jotka sitä paitsi vaihtelevat paljon, saati vaihtelevampia kidemuotoja, kun vielä mineraali usein on erittäin harvinainen puhtaissa kristalleissa. Hyvä kokoelma ja kuvaus käytännöllisemmistä tuntomerkeistä, kovuudesta, juovista, murtopinnoista, läpikuultavuudesta, väristä sekä tieto löytöpaikasta ja esiintymistä on kotimaisen mineralogian yleisessä opiskelussa tärkeätä; varmasti voitaneen otaksua, että myös tätä oppikirjaa tullaan siten käyttämään. Useimpien mineraalien määrällisen koostumuksen ja kidemuodot voi asiasta kiinnostunut sitä paitsi opetella kymmenkunnasta käsikirjasta, monografiasta ja perusteellisemmasta teoksesta.
On pakko tunnustaa, että on yhtä häpeällistä ettei osaa tunnistaa kvartsia ja maasälpää kuin ettei osaa erottaa hanhikkia leinikistä. Mutta mineralogia on aina saanut tulla jäljessä. Jopa maamme luonnonhistorian seura on rajoittunut faunaan ja flooraan sulkien kokonaan ulkopuolelle kotimaisen mineralogian.
Sitäkin tervetulleempi on siksi tämä mainittu käsikirja. Nuori tekijä on päässyt helposti käsiksi suurimpaan mineralogiseen tietoon mikä maasta löytyy, ja voi olla vakuuttunut, että hänen työnsä on niin hyvä ja virheetön kuin suinkin. Erityiskritiikki, vaikka lehtemme olisi voinut sellaisen saada, ei sovellu siihen. Lyhyttä historiikkia siitä, mitä on tehty Suomen maan tuntemiseksi, olemme koettaneet hankkia siinä onnistumatta. Jokainen tietää kuitenkin, että tämä ”kuvaus” on ensimmäinen ja ainoa olemassa oleva ja voi meidän kanssamme kehua tekijää siitä, että tämä on tehnyt sen mitä tähän asti kukaan toinen ei ole edes yrittänyt.
Oppikirjan puutetta ei siis voi enää valittaa. Liioin ei ole mitään syytä valittaa oppilaitosten mineraalikokoelmien puuttumista, sillä sellaisia on innokas tutkija ja keräilijä herra Holmberg tarjonnut täydellisestä kokoelmasta Suomen mineraaleja pieninä näytteinä aina vähäisestä 10 hopearuplan hinnasta vähän kalliimpaan hintaan suurempikokoisista kokoelmista. Lukioilla ja kouluilla on lukukausimaksuissa rahasto, jolle niiden on vaikea löytää mitään käyttöä. No hyvä! Sellainen mineraalikokoelma ja muutamia kappaleita herra Nordenskiöldin kuvausta voisi varmasti antaa monellekin opettajalle aiheen jonain vapaana hetkenä suoda itselleen ja oppilailleen huvia kokoelman katselusta. Oppilaat saisivat poimia muutamia kiviä vuorelta tutkiakseen niitä ja määritellä niissä esiintyvät mineraalit niin hyvin kuin taitavat. Tiedämme miten mielellään nuoriso perustaa sinetti-, kolikko-, linnunmuna- jne. kokoelmia ja tarvittaisiin vain vähän herättelyä jotta tämä into kääntyisi mineralogisiin kokoelmiin. Tiede voi tässä puuhassa vain voittaa, kun se jossakussa henkilössä herättää halun luonnontieteellisiin tutkimuksiin. Mutta nuorisolle se toisi hyödyllistä ajankulua, kuten kaikki luonnon tarkkailu ja kosketus luonnonelämän intohimoja rauhoittavaan ja lievittävään mielenlaatuun; ja oppimisen hedelmänä olisi tieto, jollaista ei edes joka sadas kirjallisesti sivistynyt omista.
Ei voi millään varmuudella ennustaa milloin tullaan niin pitkälle, että on saatu geognostista tietoa maasta, tietoa vuori- ja maalajien kerrostuma- ja levinneisyystavoista, graniitista, gneissistä, syeniitistä, kalkkikivestä, liuskekivestä, savesta ym., joiksi mineraalit ovat mekaanisesti yhtyneet. Julkaisimme tämän lehden vuosikerrassa 1848 katsauksen siitä, mitä eräs ulkomaalainen Engelhardt oli näistä aiheista Suomesta esittänyt. Ne henkilöt, joilta voi edellyttää asiantuntemusta ja joiden mielipidettä Engelhardtista meillä sitten oli tilaisuus kysyä, vakuuttivat hänen käsityksensä oloista olevan väärä. Mutta mistä tämä vääryys koostuu, sitä ei sanota, vielä vähemmän merkitään muistiin ja julkaistaan. Myönnettäköön kernaasti, että tutkimukset Suomen maaperästä ovat vielä niin puutteelliset, että mitään täydellistä sen ominaisuuksista ei voi opettaa. Mutta jotain olisi kuitenkin pitänyt voida tehdä, jos vain halua olisi ollut. Valitettavasti se näyttää tällä kentällä kokonaan puuttuneen.
Ei pidä kuitenkaan epäillä, että sen sukupolven aikana, joka nyt elää ja joka on tähän asti kasvanut vailla esimerkkejä toimivasta rakkaudesta omaa maata, sen kieltä ja historiaa koskevaan tietoon, ei syntyisi niitä, jotka myös tällä kyseisellä alalla voisivat pelastaa sen mikä on laiminlyöty.
Dikter af Jakob Gabriel Leistenius. H:fors 1855. [Jakob Gabriel Leisteniuksen runoja. Helsinki 1855.]
Nämä runot muodostavat suurimmaksi osaksi tekijän valikoiman aikanaan opiskelijoita ilahduttaneista pienistä kokoelmista ”Poika” ja ”Nuorukainen.” Sellaiset hauskuudet ovat hetken lapsia, ja runoilija voi kylmästi antaa niiden mennä hetken mukana. Jonkin todisteen voi kuitenkin mielihyvin antaa näkyä jo tunnetun runoilijan koottujen runojen joukossa. Mutta pelkäämme, että niitä tässä runokokoelmassa on miltei liian monta. Tunnustettakoon kuitenkin, että varsinkin ensimmäinen kappale, ”Dionysius”, naiivilla nokkeluudellaan, sukkeluudellaan ja kepeydellään erottuu lajissaan ivamukaelmana.
Suurimmaksi osaksi vakavassa sävyssä pitäytyvä uusi osa kärsii ilmiselvästi aikaisemmasta kirjoituksesta. Siitä puuttuu kiinteys, keskittyminen ja kärki, mikä kaikki ivamukailussa ja iloisessa improvisoinnissa on verrattain tarpeetonta. Mutta vakavammalta ja taiteellisemmalta lyyriseltä laululta vaaditaan näppärästi laadittua suunnitelmaa, ajatusta kappaleen poljennasta, jonka omintakeiset sivupoikkeamat hautaavat niin helposti. Mikään ei ole sellaisen laulun vaikutelmalle haitallisempaa kuin etsiä kauan pääajatusta, joka etsimisen vuoksi haihtuu ja häviää ennen kuin se on lausuttu julki. Luulisimme, että Leistenius on sellaisen virheen takia turmellut monta hyvää aietta.
Se olisi paljon helpompaa välttää, kun tekijällä näyttää olevan kieli ja säemuoto hallussaan kuten parhaiten huomaa onnistuneissa käännöksissä, joista varsinkin Freiligrathin ”Lejonridten” on todella komea kappale. Ehkä ahkerampi harjoittelu tällä vaatimattomammalla kentällä voisi johtaa hänet eroon löysemmästä travestointimaneerista.
Emme voi lopettaa tätä lyhyttä arvostelua kiinnittämättä syystä huomiota puhtaaseen, ylöspyrkivään henkeen, joka ilmenee myös tekijän kaikkein omintakeisimmista lauluista.
Små diktförsök af Carolina Runeberg. H:fors 1855. [Carolina Runebergin pieniä runokokeita. Helsinki 1855.]
Vaatimattomampaa nimeä ei kernaasti anneta; ja silloin kun tekijättären tavoin lauletaan:
– – –
niin on varmasti jokainen arvostelija niin viisas että vaikenee, vaikka jokin häijympi kyllästyneessä joukossa voisi lisätä, että hänen hiljaisuutensa johtuu pelosta, että tekijätär kuitenkin joskus voisi muuttaa mieltään.
Enon opetuksia luonnon asioista. Antero Wareliukselta. Toinen painos. Turussa 1855.
Todella iloisesti yllättyen panee merkille, miten laajalle kaikki jonkin arvoiset suomenkieliset kansankirjoitukset leviävät. Myös tämä kirjanen, joka kymmenen vuotta sitten ilmestyi yli 3 000 kappaleen painoksena, meni kaupaksi lyhyessä ajassa. Valitettavasti kuuluu uusi painos saaneen viisi vuotta odottaa päivänvaloon pääsyä, ja siten hyödyllistä lukemista, josta jo on osoittautunut olevan todellinen tarve, ei ole ollut saatavilla. Se joka ei tunne kirjaa, voi ruotsalaisesta ”Hvarföre och Derföre” [Miksi ja siksi] saada selville sen pääpiirteisen sisällyksen. ”Enon opetuksilla” on kuitenkin paljon eloisampi keskustelun muoto. Kartta planeettojen radoista ja muutamat puupiirrokset tekstissä tekevät selityksen selkeämmäksi, ja toivottavaa olisi ollut, että puupiirroksia olisi voinut olla enemmän. Välillä ovat selitykset aivan liian niukkoja, jopa vääriä, kuten esim. ihmisruumin lämmön syistä.
Arvostelija muistaa kuulleensa ns. sivistyneen luokan henkilöiden lausuvan paheksumisensa siitä, että Suomen maantietoa opetetaan tyttökoulussa työväenluokan lapsille, sanoen että palvelustytöistä tulee oppineempia kuin herrasväki. Kirjat, sellaiset kuin tässä arvosteltu, ovat vielä paljon vaarallisempia, sillä jos sellainen joutuu palvelijan käsiin, siinä on todellinen vaara, että sekä herra että rouva ynnä fröökinät ja mamsellit voivat tietoineen jäädä toiseksi.
Jaakot. Alkuperäinen jutelma J. F. Lagervallilta. Turussa 1855.
Muutaman sivun kirjanen on omistettu kahden Pielisjärven kirkkoherran Jakob Steniuksen, isän ja pojan muistolle. Isä, joka on tunnettu lisänimellä Korpi-Jaakko, otti käyttöön suoviljelyn näillä Suomen seuduilla, ja kun viljelykelpoiset suomaat loppuivat, valmisti poika järvenlaskuilla viljelyyn uusia, mistä hän sai lisänimen Koski-Jaakko. He molemmat elivät viime vuosisadalla, pari Suomen muistamisenarvoista ja kansan perinteessä muistettua miestä. On valitettavaa, että herra Lagervall ei ole hankkinut vähän lähempiä tietoja heidän toiminnastaan. Kuvaus muuten on eloisaa.
Atlas öfver alla verldens delar osv. öfversedd och för de i Finlands läroverk begagnade historiska och geografiska läroböcker lämpad af T. T. Renvall. Åbo. I. Globkarta. II. Europa. [Atlas kaikista maanosista jne. T. T. Renvallin tarkistama ja Suomen oppilaitoksissa käytettyihin historian ja maantieteen oppikirjoihin sovittama. Turku. I. Pallokartta. II Eurooppa.]
Kouluille tämä kartta, semmoisena kuin se on tähän asti julkaistuissa kahdessa lehdessä, Pallokartassa ja Euroopassa, on paljon parempi kuin nyt yleisimmin käytetty Stielerin pieni kouluatlas. Koko on nimittäin lähes kaksi kertaa suurempi, kartat samassa suhteessa täydellisempiä ja selvempiä. Mitä tulee tässä maassa käytettyihin oppikirjoihin soveltamiseen, emme ole voineet havaita, kuuluneeko edes tänne, että Euroopan kartassa ovat alleviivattuja muutamien pienempien pääkaupunkien nimet Saksassa ja Italiassa, departementinpääkaupunkien Ranskassa jne. On luonnollista, että joukko historiallisia nimiä puuttuu maailmankartasta. Omasta puolestamme olemme sitä mieltä, että on jopa sopimatonta lastata sellainen kartta kaupunginnimillä, jolloin se vain tulee epäselvemmäksi ja vähemmän kelvolliseksi kuvaamaan maata ja merta, virtoja ja vuoria sekä maan- ja valtakunnanrajoja, jotka tässä varsinkin kouluille ovat pääasia. Poliittiseen maantieteeseen ja historian lukemiseen se on joka tapauksessa riittämätön. Jos tarkoitetaan sanomalehdenlukijan tarvetta, kuten tässä karttakokoelmassa sanotaan, se on toinen asia. Mutta molemmat päämäärät on vaikea yhdistää. Toiseen tulee kartta sisältämään jotain liikaa, toiseen harvoin riittävästi. Kuitenkin tunnustamme kernaasti, että nämä kartat ovat oikein kauniita ja sekä kouluille että lehdenlukijoille melko käyttökelpoisia. Täytyy olla hyvä tuntija, jotta nopealla silmäyksellä apuneuvoja käyttämättä löytää virheitä, joten emme voi siitä mitään sanoa. Sattumalta olemme huomanneet, että ns. luoteisväylä on tässä suunnilleen samassa kohtaa kuin1840; ja saamassamme kappaleessa Saksan rajan väritys on sekoittunut Preussiin Posenin ja varsinaisen Preussin osalta. Hinta 22 kop. lehdeltä on kohtuullinen ja äärimmäisen halpa verrattuna Euroopan karttaan 40 kop. Esim. 30:n sellaisen kartan atlas on kuitenkin koulupojan käyttöön kallis.
Lutheruksen Epistola Postillasta, joka tässä lehdessä on aikaisemmin arvosteltu, on ilmestynyt 3:s vihko.
Käytännön tutkimus liike-elämästä, kirj. Edwin T. Freedley. Helsinki 1855.
Tämä kirja, käännös englannista, lienee jo koko maassa tuttu, koska kustantaja varmana sen suuresta arvosta on koettanut levittää sitä niin, että joka kauppakonttorissa sitä on ainakin yksi kappale. Vain pieni määrä on siten jäänyt jäljelle kirjakauppaan. Meidän ei tarvitse lisätä, että ottamatta huomioon avokätistä käännöspalkkiota, kustantaminen on tapahtunut ilman että voittoa on edes ajateltu tai voitu saada. Lukijamme ovat tässä lehdessä nähneet kaksi otetta siitä. Ajatuksensa kirjan virheistä ja ansioista on arvostelija lausunut käännöksen esipuheessa. Voidaan toivoa, että suuri joukko liikemieslukijoista vain nappaisi hyvät neuvot, jotka siellä on osto-, myynti- ja säästötaidosta. Jos he siitä huolimatta epäonnistuvat, on heidän oma vikansa, jos heiltä on jäänyt huomaamatta että kirjoittaja on halunnut antaa heille tärkeimmäksi opiksi tämän: vain sivistys, rehellisyys ja toimelias osallistuminen yhteiskunnan yleisiin ja ihmiskunnan kaikkein korkeimpiin intresseihin tekee heistä oikeita liikemiehiä ja lisättynä käytännölliseen liiketoimintataitoon antaa varman menestyksen. Silloin he saavat myös syyttää itseään siitä, mitä menettävät yleisessä kunnioituksessa. Sillä he voivat olla varmoja, että sitä mukaa kuin ammatin arvostus työn tuottamana kunniana yleensä nousee, kasvaa myös ylenkatse sivistymättömään rahanhimoon ja rahalla pöyhkeilyyn.
Suomen maan wesipedot. Maalikuvilla selitetyt. Turussa 1855.
Suomen Maan Metsäpedot -teoksen liitännäisenä näyttää myöskin tällä olevan tarkoituksena olla kansan lukemistoa. Se sisältää kuvauksen hylkeistä ja mursusta.
Grammatik der Osmanischen Sprache von Fuad-Efenti und Gävdat-Efendi. Deutsch bearbeitet von H. Kellgren. Helsinki 1855. [Osmanin kielen kielioppi, kirjoittanut Fuad-Efendi ja Gävdat-Efendi. Saksaksi muokannut H. Kellgren.]
Ilmoitus tästä harvinaisesta kotimaisen kirjapainon tuotteesta ei pääse järjestyksessä aivan oikealle paikalleen. Haluamme kuitenkin viivyttelemättä mainita tämän suuren kuriositeetin, jonka vasta nyt olemme nähneet.
Fuad-Efendi, nyttemmin Fuad-Pasha on nykyisin Turkin hallituksen ulkoministeri, joka vuonna 1851 julkaistessaan toisen Efendin kanssa turkin kielen kielioppinsa oli virassa yleisen opetuksen ministeriössä.
Kirjasta ei ole muuta käännöstä kuin tämä. Herra Kellgren näyttää olevan sitä mieltä, että vaikka paremmin tehtyjä turkin kielioppeja on kristillisillä kielillä, yksikään ei sisällä runsaampaa ja varmempaa aineistoa kuin Fuad-Efendin. Meidän lukijamme tuskin kuitenkaan tarvitsee huolestua kirjan virheistä tai ansioista. Voi silti olla kiintoisaa tietää, että nykyinen osmanien kieli koostuu kolmesta aineksesta, turkista, arabiasta ja persiasta, minkä vuoksi myös tässä eri sanalajeja tarkastellaan kolmen otsikon alla; esimerkiksi ne sanat, jotka kuuluvat johonkuhun näistä eri kielistä, taipuvat eri tavalla, kuitenkin niin, että arabian ja persian sanat ovat saaneet enemmän tai vähemmän taipua turkkilaiseen tapaan.
Käännöksen lisäksi näyttää professori Kellgren saaneen tehdä huomattavan työn kirjoittaessaan latinalaisin kirjaimin ja saksan äänteiden mukaan kaikki esiintyvät vieraat sanat, varsinkin kun persian ja arabian sanoilla luonnollisesti on omat turkista eroavat äänteet ja kirjaimet. Esipuheessa hän sanoo tahallisesti rajoittaneensa huomautusten ja selitysten määrää. Jo oikovedosten luku tällaiseen kirjaan täytyy olla työ, josta moni mielihyvin luopuu.
Turkin sanotaan kai kuuluvan samaan kielirunkoon kuin suomen. Mutta voimme totisesti olla iloisia siitä että olemme saaneet sivistyneemmät aakkoset suomen kielelle, ja meidän on syytä edelleen iloita myös siitä, että meillä ei turkkilaissukulaisten tapaan ole kahta vierasta kieltä kieliopissamme.
Painos kuuluu olevan vain pari sataa kappaletta. Päältäpäin kirja on kaunis tuote. Epäilemättä oppinut maailma huomaa sen sellaiseksi myös sisältä.
J. V. S.
