Latinsk skolgrammatik [Latinan koulukielioppi] kirj. Carl Rudolf Forsman, Hämeenlinna, 1848

On kohtuullista, että koulumiehet ja muut opettajat saavat ensin tutustua tämänkaltaiseen työhön, koska tämän kokeen läpi käymisestä voi riippua sen hyväksyminen tarkoitukseensa. Varmaksi sellainen koe tulee vasta kun kirjaa käytetään opetuksessa. Sitä ennen voidaan esittää vain enemmän tai vähemmän subjektiivista punnintaa niistä sen ansioista ja puutteista, jotka rohkaisevat käytännön kokeiluun tai siitä karkottavat.

Täydelliseen arvosteluun tämän kirjoittaja ei liioin pidä itseään pätevänä; eikä sellainen oikein sopisi tämän lehden ohjelmaankaan. Siksi kirjoittaja on tarkastaen käynyt läpi vain oleellisimman kirjan sisällöstä. Voimme siis tässä esittää vain sen, mikä tarkastuksessa on noussut teoksen ansioksi tai herättänyt epäilyksiä sen käytöstä koulukirjana.

Arvioinnin mittatikkuna on ilmoitus, että kirja on tarkoitettu käytettäväksi koulukielioppina ja siinä ominaisuudessa korvaamaan Strelingin kieliopin, jonka välttämättömän uudistamisen tekijä sanoo ottaneensa tehtäväkseen. Sen kiistattomat ansiot ovat siten helposti havaittavissa. Oleellisimmat ovat sananmuodostusopin mukaan ottaminen, parannettu oppi verbeistä, syntaksin järkiperäinen esittäminen ja kelvollisempi prosodia.

Sitä vastoin kirja antaa useita aiheita toivomukseen, että suurempi menestys olisi kruunannut tekijän vaivat. Suureksi mielipahakseen kirjoittaja joutuu tässä luettelemaan kirjan puutteet. Tekijä, herra Forsman, on nimittäin yksi niitä harvoja koulumiehiä tässä maassa, joka kirjailijan ominaisuudessa on koettanut edistää opetusta ja joka erityisesti latinassa on osoittanut omaavansa harvinaista tietämystä, jonka olisi pitänyt tehdä herra F. erityisen sopivaksi yrityksen onnelliselle toteutukselle.

Arveluttavina puutteina koulukirjalle ovat mielestämme tässä kieliopissa hyödyttömät toistot, usein tarpeettoman pitkäveteinen ja epäselvä esitys, muutama väärä, moni sopimaton määritelmä ja sääntö.

Sivuutamme tarkoituksella kysymyksen siitä, mitä koulukielioppiin kuuluu, koska sitä on niin usein käsitelty, joskin sen oikeasta vastauksesta vielä voidaan kiistellä. Me puolestamme olemme sillä kannalla, että koulukielioppi on tarkoitettu latinan lukemiseen, ei latinan kirjoittamiseen. Kuten sanottu, huomaamme kirjassa ensi sijassa toistoja, jotka turhaan lisäävät sen laajuutta ja oppilaan ulkolukua. Kun sama asia selitetään eri sanoin, se sekoittaa oppilaan käsitystä asiasta, ainakin totuttaa hänet epävarmaan ilmaisuun. Niinpä määritellään erityiset partes orationis heti, kun ne etymologian alussa luetellaan. Jokaisen erityisen parsin käsittelyn yhteydessä ei tosin toisteta tätä määritelmää yleisessä muodossa. Mutta kun esim. nomen sanotaan sanaksi, ”joka sanoo mikä tai millainen jokin on”, verbum sanaksi, ”joka panee merkille tekemistä, kärsimistä tai jonakin olemista”, niin nämä määritelmät palaavat, kuten on välttämätöntä, substantivumin ja adjectivumin, activumin, passivumin ja neutrumin esittelyssä. Ajatuksemme on, että jos ensin mainitut määritelmät olisivat mainitussa paikassa, niiden lukemista pitäisi ensiksi säästää, kunnes oppilas on käynyt läpi etymologian kaikki erityiset osat, ja toiseksi että niiden joka tapauksessa pitää yleisessä esityksessä tiivistää erityiset määritelmät erityisille nomina- ja verba-lajeille. Esim. nomen: nimeää esineen; verbum: lausuu ilmiön. Sivuutamme vähemmän olennaisena, että numeralia ei sisälly tekijän määritelmässä nomeneihin, inkoativa vain epäolennaisesti verbaan, jossa myös: olla jossain tilassa, on oikea määritelmä neutrasta, kuten tekijä myös myöhemmin määrittelee ne, kun hän määrittelee myös activumin: ilmaisee subjektista objektiin ”siirtyvän vaikutuksen”. Sama suhde on jälleen määritelmässä verbien moduksesta. Samoin vielä kaksoismääritelmät casuksesta ja tempuksesta etymologiassa ja syntaksissa; viimeksi mainitussa osastossa vielä kaksoistehtävät subjektin casuksesta, eri säännöt adjektivumille attribuuttina ja predikaattina, yleinen tehtävä genetiivien merkityksestä sekä siitä poikkeavista genet. objectivuksesta ja partitivuksesta jne.

Esimerkkejä tarpeettomasta laveudesta ja epäselvästä esityksestä pitäisi näyttää lukuisammin, jotta ne olisivat vakuuttavia. Tekijä antakoon meille kuitenkin anteeksi, että tähän todisteeksi kirjoitamme vain :

Communia (samaa sukua) ovat kaikki sellaiset henkilönnimet, joilla mies- ja naissukupuolelle on vain yksi yhteinen muoto. Sellaisia sanoja käytetään kuitenkin useimmin maskuliineina, joten usein sukupuolta ei tarvitse lähemmin määrittää.

Jos tekijä olisi esim. kirjoittanut: ”Communia (samaa sukua) ovat ne nimet, jotka maskuliineina ilmaisevat miessuvun ja feminiineinä naisen. Mutta useimmiten niitä käytetään maskuliinina molemmista suvuista yhteisesti”, niin olisi huomautus eläimennimistä communiana ollut tarpeeton. Tarpeetonta on myös eri huomautuksissa puhua substantiiveista mobilia ja eläimennimistä mobilia. Molemmista lajeista olisi esimerkkejä voitu esittää säännöissä merkittävistä maskuliineista ja feminiineistä; sen jälkeen nimi olisi voitu antaa huomautuksessa. Esim. jos magister, magistra, cervus, cerva olisi esitetty säännöissä, olisi huomautus: ”Mobiliaksi (liikkuvaa sukua) kutsutaan sellaisia substantiiveja kuin: magister, magistra, cervus, cerva”, ollut riittävä. Samoin poikkeuksena sanotuista säännöistä: ”Epicoenaksi (yhteistä sukua) kutsutaan niitä eläimennimiä, jotka merkitsevät molempia sukupuolia, mutta kieliopillisesti ovat vain yhtä genusta: esim. corvus (mask.) korppi, uros ja naaras, felis (femin.) kissa, uros ja naaras. Eri sukupuolet ilmaistaan silloin sanoilla mas (uros), mascula (mies-), ja femina (naaras): esim. corvus mas, felis mascula, felis femina.”

Sillä huomautus kuuluu tähän, ei määritelmään communiasta. Tekijän lainaamat määritelmät vievät 17 riviä. Sama arvostelijan ehdotuksen mukaan veisi samanlaisilla kirjaimilla ja formaatilla noin 8 painettua riviä.

Me emme esitä tässä omaa ehdotustamme mallina vaan todisteena, että tekijän kirjoitustapa olisi voinut olla lyhyempi ja yksinkertaisempi. Kun jokainen tähän kuuluva huomautus vaatii suurta perinpohjaisuutta, lienee anteeksiannettavaa, että lisätodisteeksi huomautetusta virheestä viittaamme vain esim. määritelmiin interjectio, verbum neutrum, infinitivus, supinum, genetivus subjectivus ja objectivus, ablativus causae, kappaleet Lauseopissa (§ 62), säännöt predikaatin genuksesta ja numeruksesta, Dativus Adjectivan yhteydessä, Conjunctivus epäsuorissa kysymyslauseissa, gerundivumin käyttö. Nämä esimerkit on esitetty ilman erityistä valintaa, mutta antavat toki todisteen sekä esitystavasta, joka tekee asian oppilaalle lapsuusiässä osittain käsittämättömäksi, osittain epäselväksi, ja selityksistä, jotka sellaiselle ovat hyödyttömiä.

Olisi epäoikeudenmukaista olla muistamatta, että kirjasta voidaan osoittaa melko suuri joukko määritelmiä ja sääntöjä, jotka havainnollisuudeltaan ja yksinkertaiselta esitykseltään ovat erinomaisia. Kuitenkin niiden määrä, joiden esitystä vastaan huomautuksia syystä voidaan tehdä, on niin suuri, että ne antavat huomautetulle virheelle suuren painon, kun kirjaa arvioidaan koulukirjana.

On joskus vaikea erottaa virhe esityksessä ja virhe käsityksessä. Niinpä sattuu, että muutamien yllä osoitettujen kappaleiden voidaan katsoa kärsivän jälkimmäisestä virheestä. Olemme myös ilmaisseet, kuinka esim. yleisiä määritelmiä nomen ja verbum voidaan pitää epäsopivina, koska ne vain samoin tai toisin sanoin toistavat erikoismääritelmät, ilman että voidaan ratkaista, onko tekijä hylännyt yleisemmän käsityksen vääränä vai katsonut toiston olevan vasta-alkajalle hyödyksi.

Ehdottoman virheellinen on subst. abstractum -määritelmä. Tekijä sanoo, että concretum ”kuvaa todellista asiaa, jonka ulkoiset aistimme havaitsevat, abstractum ”ominaisuutta, jonka sielu havaitsee.” Tarkoittaako tekijä aivan todella, että ulkoiset aistit kuuluvat ruumiiseen? – Silloin hänelle näyttää tulevan vaikeuksia tehdä sielun olemassaolo uskottavaksi. Lisäksi yhtyy substantivum abst. ominaiselta ”ominaisuudeltaan” siihen, mitä tekijä on sanonut adjectivumin olevan. Ovatko esim. substanssi, syy, käsite, arvostelma, totuus, oikeita ominaisuuksia? onko Jumala ominaisuus? Onko jokin tästä kaikesta ”todellista”? – Kielioppiin kuuluu todella vähän logiikkaa, varsinkin kieliopin laadintaan.

Casus-määritelmistä olemme lausuneet edellä. Genetivus esim. ilmaisee vähän enemmän kuin ”omistajan, alkuunpanijan, syyn”. Parempi on silloin, että tekijä myös sanoo: ”Genetivus ilmoittaa, minkä, kenen jokin on.” Sillä sen yleinen merkitys on ilmoittaa laji, tapa; minkä vuoksi myös käännös ”synnyttävä” on virheellinen. Ei sovi selittää: Gen. objectivus ”ilmaisee sen henkilön tai asian, johon jokin siirtyy tai jota se tarkoittaa”. Sillä tämä määritelmä voi käsittää myös accusativus objectin ja dativuksen. Ja kun genet. partitivuksen sanotaan ”ilmaisevan kokonaisen osien vastakohtana”, niin se on todellinen Lucus a non lucendo. Partitiivinen on ruotsissa määräämätön substantiivi vastakohtana artikkelin määräämälle, ranskassa regime indirect [datiiviobjekti] vastakohtana regime directille [akkusatiiviobjekti], venäjässä genetiivi vastakohtana accusatiiville jne. Mutta nämä muodot merkitsevät silloin osaa vastakohtana kokonaiselle, ei päinvastoin. Samoin kuvaa myös latinassa genet. partitivus jotain osaa siitä esineestä, josta on puhe. Esim. sanonnassa aliquid boni genetiivi ei ilmaise hyvää yleensä tai kaikkea hyvää, josta tässä ei lainkaan ole puhe, vaan sitä osaa hyvästä, jota jollain kuvataan; unus omnium -fraasissa ei ole kysymys kaikista, vaan niin suuresta osasta kaikkia, kuin yksi ainoa on, eli tässä ei puhuta yhdestä sellaisenaan, ei liioin kaikista, vaan siitä ainoasta, joka sulkee pois kaikki muut, ja siitä kaikkeudesta, jota se ainoa edustaa. Vielä selvempää se on fraasissa: expers rationmis, dives pecoris. Kukaan ei vaadi, että hänen läheisensä pitäisi omistaa kaikki järki, vaan kun sanotaan häneltä ”puuttuvan järki”, tarkoitetaan, että hänellä ei ole siitä hänelle kuuluvaa osuutta. Se, jolla on ”paljon karjaa”, ei omista kaikkea karjaa, vaan niin suuren osan siitä, että tämä osa muodostaa rikkauden. Tiedämme hyvin, että muut grammaatikot ovat antaneet tekijälle huonoja esimerkkejä; mutta jokainen voi valita mallinsa. Tehdä genetiivit ”rationis” ja ”pecoris” äsken esitetyssä esimerkissä genetiva objectivaksi, on vielä merkittävä munaus. Kuinka voidaan sellaisille sanoille kuin ”expers” ja ”dives” asettaa objekti? Johtaminen tai merkitys eivät anna siihen pienintäkään syytä.

Väärin on kutsua appositiota vain ”Subst.:ksi, jolle selittävänä sivusanana lisätään toinen Substantivum”. Sillä sellainen ”sivusana” on myös genetiivuksessa. Vai eivätkö ilmauksissa: amor patris (subj.) ja amor patriae (obj.) genetiivit patris ja patriae selitä sanaa ”rakkaus”, nimittäin minkälaisesta rakkaudesta tässä on kysymys, isänrakkaudesta ja isänmaanrakkaudesta. Streling sanoo tässä harkitusti: ”kaksi Substt., jotka kuvaavat samaa henkilöä tai asiaa”. Kaksi substantiivia ovat samalle esineelle yleisempänä ja erityisenä nimityksenä. Soveliaalta vaikuttaa tekijän tavoin kutsua yleisempää nimitystä appositioksi; mutta määritelmän olisi pitänyt olla nimi. Mielestämme voi apposition säännön yhdistää attribuutin ja predikaatin sääntöön. Sillä appositio on myös predikaatti sivusanana.

Sama pätee sääntöön quantuksesta ja qualiksesta suhteellisina siinä mielessä, että tekijä on unohtanut muistuttaa niiden suhteesta sanoihin tantus ja talis. Määritelmässä oratio abliqua on lisäys: ”jonka kautta puhe tulee kertovaksi” väärin, sillä puhe on kertovaa myös kun käytetään oratio rectaa. Vääränä on meidän pidettävä myös tietoa, että ”partisipiaalirakenteella kaksi lausetta liitetään yhteen yhdeksi lauseeksi”. Jo se, että tekijä erottaa partisipiaalisen konstruktion erityisellä pilkulla osoittaa, että hän itse ei ole lakannut pitämästä sitä partisipiaali-lauseena. Väärin on ilmaus (§ 86. 3, 1.): ”Mitä ennen tapahtuu ja siis myös ennen ajatellaan, toisin sanoen sivulauseen Verbum.” Sanomme: jos tekijä ajatteli asiaa, kun hän kirjoitti säännön, niin ei kai Herra F. väitä, että joko kirjoittaminen tapahtui tai meidän pitää ajatella sen tapahtuneen ennen ajattelua, mikä myöhempi toiminta tässä ilmaistaan päälauseella.

Myönnämme, että selvästi väärät määritelmät ja säännöt kirjassa eivät ole kovin runsaita. Mutta epäsopivia katsoo kirjoittaja voineensa osoittaa melkoisen joukon.

Niihin kuuluvat ensi sijassa tekijän selittävät käännökset kieliopillisista käsitteistä, ns. sananmääritelmistä. Kirjoittajan mielestä pitäisi selittävän sanan ohessa esittää myös käsitteen sanatarkka käännös: esim. ei ”verbum (ajansana),” vaan verbum (sana, ajansana). Esitettyjen käännösten väliset suhteet voidaan turvallisesti jättää opettajan selvityksen varaan. Siksi olemme yllä pitäneet tarpeettomana, että tekijä pitkissä määritelmissä on koettanut selittää sanoja interjectio ja supinum. Ainakin tämä osoittaa suurta epäjohdonmukaisuutta esityksessä. Toinen epäjohdonmukaisuus on, että esim. plusquamperfectum ja futurum exactum eivät ole saaneet mitään käännöstä tai selitystä. Selityksiä kuten ”adverbium (lisäyssana)”, ”pronomen” (esisana)”, ”ablativus (määreen casus)”, ”conjunctivus (yhdistää ehdon toimintaan eli ehdollisuustavan)”, gerundium (toimintasana)” voidaan syystä myös pitää sopimattomina.

Tähän liittyy useiden asiamääritysten tapa. Esim. ”participiumiksi kutsutaan sanaa, joka ottaa osaa nomenin ja verbumin merkitykseen”; ”Con­junctivus ilmaisee toiminnan ehdollisena, epävarmana, mahdollisena, sallittuna, toivottuna”; infinitivus ”ilmaisee pelkkää toimintaa, määräämättä kuka toimii tai miten -”, siellä (samoin kuin muutamissa seuraavissa esimerkeissä) alleviivatut sanat ovat sekoittavia; ”Yhdistetty lause, jossa kaksi tai useampia lauseita on toistensa kanssa välittämässä yhteydessä”. ”Esilause = sivulause, joka edeltää jälkilausettaan”, johon olisi pitänyt lisätä ajatuskulussa; Periodin määritelmä; tieto adjectiva relativasta (§ 71,8) ja adjektiivista dativuksen kanssa (§ 72, 3).

Positiivisissa syntaktisissa säännöissä, jotka eivät riipu esitetyn laisista määritelmistä, ilahduttaa meitä kun voimme ilmoittaa, että useimmiten ne on esitetty tarpeellisella varmuudella. Erityisesti ansaitsee panna merkille oppi temporan käytöstä.

Sitä vastoin asian käsittäminen ja sääntöjen järjestäminen jättävät kirjoittajan ajatuksissa paljon muuta toivottavaa, ja tässä suhteessa moni niistä on sopimaton. Viittaamatta erityisiin sääntöihin, huomautamme siksi vain muutamista yleisistä suhteista.

Olemme jo esittäneet, että oppi attribuutista ja appostiosta olisi pitänyt esittää samassa yhteydessä kuin substantivum ja adjectivum sekä praedicaatti. Lisäämme, että oppi kaksoisnominativuksesta tiettyjen verbien yhteydessä esiintyy erittäin sopimattomasti kauaksi erotettuna viimeksi mainitusta, vaikka se lähinnä kuuluisi sen yhteyteen. Edelleen pitäisi opin paikan, ajan, mitan casuksesta erottaa muista casussäännöistä, koska sillä on vähän yhteistä varsinaisen casusmerkityksen kanssa. Tekijän genetivuksen ja varsinkin ablativuksen casussääntöjen järjestäminen on tuonut mukanaan täysin tarpeetonta pitkäpiimäisyyttä. Niinpä kirjoittaja ihmettelee myös, että tekijä ei ole ottanut käsiteltäväksi conjunctiivin modusmerkitystä vain kuviteltuna toimintana; jolla oppi conjunctiivin käytöstä olisi yksinkertaistunut merkittävästi, varsinkin jos tekijä samoin olisi kiinnittänyt asianmukaista huomiota ajatuksen, tahdon ja tunteen erilaiseen merkitykseen kuvitellussa. Lopulta olemme sitä mieltä, että tekijä on tehnyt väärin, kun hän ei ole esittänyt participiumin käytölle yksinkertaista sääntöä: että kun participiaali-lauseen subjekti viittaa yhteen sanaan siinä lauseessa, jonka sivulause se on, participiumilla on sama genus, numerus ja casus kuin tarkoitetulla sanalla; päinvastoin, kun participium on ablativuksessa. Edellisessä tapauksessa on subjekti nimittäin aina henkilösana tai pronomen relativum. Tähän sääntöön tuskin tarvitaan lisähuomautuksia, että accusativus participii praeteriti on selitettävä passiivirakenteella, ei kuten tekijä on tehnyt, aktiivirakenteella.

Kirjoittajan vankka käsitys on, että tässä esitetty syntaxin järjestys antaisi kaikelle suuremman selkeyden, tekisi monet tekijän kieliopin säännöt ja huomautukset tarpeettomiksi ja poistaisi muilta sen sopimattoman muodon, jossa ne nyt esiintyvät.

Kirjoittaja toistaa, että herra Forsmanin into koululaitoksen parhaaksi, hänen harvinainen lukeneisuutensa latinassa, se suuri vaiva, joka tällaiseen koulukirjaan on käytettävä, lopulta toivo, jota tekijä luonnollisesti elättää, että näkisi kirjaa käytettävän julkisessa opetuksessa, olisivat tehneet kirjoittajalle kaksin verroin mieluisammaksi löytää vähemmän syytä huomautuksiin. Mutta kirjoittaja voi näihin liittää ainoastaan sen muistutuksen, että hän itse koulunopettajana ehkä on monessa tapauksessa antanut oman pinttyneen opetusmenetelmänsä ja käsitteidensä johdattaa yksipuolisesti. Vaikka kirjoittaja siten puolestaan seuraisi kriittisesti kirjan joutumista oppikirjaksi, voi toisten opettajien suhtautuminen olla toinen. Missään tapauksessa ei voi olla epäselvää, etteikö herra F:n kielioppi olisi etevämpi kuin koulujen nyt käyttämä Strelingin kielioppi.

Mitä tulee tekijän esipuheessa ehdottamiin kursseihin ylempien alkeiskoulujen luokille, tuntuu meistä kaksi seikkaa huomionarvoisilta. Kaksivuotisella kurssilla, johon myös latinassa on valmistauduttu lukemalla kieliopista jopa toinen deklinaatio, ehditään täkäläisen yläalkeiskoulun ensimmäisellä luokalla vain etymologia sekä siihen kuuluvat ”harjoitusesimerkit”. Tekijä katsoo, että huomattava osa syntaxia pitäisi vielä käydä läpi samalla luokalla. Emme tiedä, kuinka monivuotinen kurssi silloin luokalle otetaan. Toisen luokan yksivuotisella kurssilla luetaan täällä syntaxin tärkeimmät säännöt sekä loput harjoitusesimerkit kyseisestä lukukirjasta. Vasta kolmannella luokalla luetaan syntaxi täydellisesti ja selitetään Cornelius, jälleen vuoden kurssilla. Neljännellä luokalla on vielä vähän Corneliusta, joka käydään läpi kaksivuotisen kurssin aluksi. Koulun tavanomainen oppiaika kestää siis kuusi vuotta. Jos herra F. nyt vaatii niin laajaa oppikurssia latinassa ensimmäiselle luokalle ja lisäksi kaksi vuoden kurssia toiselle, niin täytyy koulun oppiajan nousta ainakin kahdeksaksi vuodeksi.

Toinen seikka on, että herra F. esittää sen vain toiveena, että oppilaan, joka on lukenut koko etymologian ja suuren osan syntaksia, pitäisi käydä läpi kaikki harjoitusesimerkit etymologiaansa, lausumatta samanlaista toivetta syntaksin suhteen. Emme todellakaan usko, että missään julkisessa koulussa tässä maassa vanha menetelmä vielä pidettäisiin voimassa, se nimittäin, että oppilaalle taottaisiin päähän ulkoläksyä kieliopista ilman sääntöjä seuraavia käytännön kieliharjoituksia. Tämän menetelmän nurinkurisuutta ei liene enää tarpeen osoittaa, kun oppiaineiden määrä ja kurssien laajuus tekee siitä todellista barbariaa oppilaita kohtaan. Kolmanneksi vaatii herra F. meidän silmissämme melko kummallisesti, että koko casusopin on tultava ennen kuin infinitiivin, konjunktiivin ja partisiipin käyttö, toisin sanoen lauseopin sovellukset. Meidän tarkoituksemme ei ole, että latinan syntaksin vaikein osa, oppi konjunktiivin käytöstä ”opetettaisiin täydellisesti”. Mutta tieto niistä osasista, jotka aina tai useimmiten alkavat konjunktiivilauseella, sekä käsitteet tämän modin yleisestä merkityksestä, tieto kysymyslauseista, infinitivuksesta subjektina ja objektina, accusativuksesta cum infinitivo samassa lauseasemassa sekä participii käytöstä voi oppilas tällä kohtaa vaikeuksitta omaksua. Kyllä tämä kaikki on järkiperäisempää ja siksi helpommin käsitettävää kuin useimmat casussäännöt. Ylipäänsä on varma uskomme, että oppi lauseen yhteyksistä tulee käydä ennen varsinaista syntaxi rectionista. Tarkoitukseen välttämättömät casussäännöt opitaan itsestään selvästi etymologian käytännönharjoituksissa. Niiden erikoisosan voi kernaasti siirtää myöhemmäksi, kunnes on saavutettu vähän harjoitusta lauseiden suhteista toisiinsa.

J. V. S.