Kotimaista kirjallisuutta

Uusimpien kotimaisten painotuotteiden joukosta löydämme kaksi kirjaa, joiden julkaisijat ovat koettaneet sopeuttaa hankkeensa maan erityisoloihin ja saaneet aikaan teoksen, jota myös suuren yleisön voi odottaa lukevan. Tarkoitamme ”Joukahaisen” toista nidettä sekä ”Fosterländskt Albumia”.

Joukahaisen toinen vihko osoittaa edistymistä esipuheesta aina viimeisille riveille, jotka toiveikkaasti puhuvat Suomen historiasta. ”Joukahaisen” sisältö on monipuolinen ja suurelle yleisölle suunnattu, minkä lisäksi se on tehnyt oikeutta myös äidinkielelle ja Suomi-lehden tavoin julkaissut ruotsinkielisten ohella myös suomenkielisiä kirjoituksia ja runoja. Meidän mielestämme suomenkieli olisi kuitenkin sopinut paremmin kaunokirjallisiin teksteihin, jotka ovat houkuttelevampia kuin vaikkapa seuraavaksi esittelemämme vakava artikkeli. Muuten tämä kirjoitus ”Mietelmiä Suomen maan kokeistamme” sanoo sen tärkeän totuuden, että kaikki työ suomalaisen kirjallisuuden hyväksi on turhaa, ellei sitä johda jokin yleisinhimillinen intressi. Niinpä myös Suomen kansan keskuudessa esiintyvä pyrkimys uskonnolliseen uudestisyntymiseen on isänmaallinen pyrkimys joka aivan epäilemättä tulee elvyttämään kansallisuutta ja edistämään myös suomenkielistä kirjallisuutta, koska se itse käyttää suomenkieltä välineenään. Mutta jos kaikki sen ponnistelu rajoittuu vain uskonnon piiriin ja erityisesti siihen pietistiseen suuntaukseen, jota herra Ingman artikkelissaan käsittelee, niin tämä olisi yksipuolisuutta, josta vasta heränneen suomalaisen hengen toivoisi vapautuvan.

Todella tyhjää on joka tapauksessa sellainen isänmaallisuus, jolla on vain huulillaan epämääräiset sanat ”suomalainen kansallisuus” ja ”suomenkielinen kirjallisuus”. Kansallisuudella on moninainen konkreettinen sisältö kuten kirjallisuudellakin ja vasta tämän sisällön kautta se voi todella herättää ajattelevan ihmisen kiinnostuksen. Mutta se, joka työskentelee kansanvalistuksen, kaikenlaisen julkisen opetuksen, kotimaisen teollisuuden edistämisen tai lainsäädännön kehityksen hyväksi, tai se, joka kirjallisuuden alueella todellisella rakkaudella omistautuu jollekin asialle, kielentutkimukselle, historialle, kaunokirjallisuudelle jne. ja omassa työssään näillä alueilla tuo julki isänmaallisuutensa, hän juuri antaa tälle tunteelle todellisen sisällön. Ja olisi kovin rajoittunutta ajatella, ettei tällainen mies samalla työskentele kaitselmuksen palveluksessa Jumalan valtakunnan puolesta yhtä hyvin kuin sekin, joka huolehtii vain isänmaansa uskonnollisista asioista.

Tämä asia on tällä hetkellä niin tärkeä, että haluamme valaista sitä vielä muutamalla sanalla. Jos olemme oikein ymmärtäneet, niin juuri pietismille, kuten kaikille uskonnollisille lahkoille, on tyypillistä, että se pitää kaikkia muita totuuden ja oikeuden edistämisen keinoja, paitsi armonjärjestystä, yhdentekevänä maailmallisena puuhana, joka on olemassa vain synnin, maallisen kurjuuden ja ihmisen pahuuden vuoksi. Näin sanoessaan se ei ota huomioon, että myös uskonnollinen sovitus ja uskonto ylipäänsä on olemassa synnin vuoksi. Uskonnollinen suvaitsevaisuus, siis lahkolaisuudesta luopuminen, sitä vastoin on ensimmäinen askel kohti sen tunnustamista, että myös nämä maailmalliset puuhat ovat Jumalasta. Siksi valistuneet ihmiset perustellusti leimaavat pietismin ja lahkolaisuuden käsitykset elämästä ja ihmisen tehtävästä ahdasmielisiksi. Mutta ajan mittaan pietismi kaiken henkisen herätyksen tavoin tuottaa hyvää satoa, kunhan sen yksipuolisuus on ensin hajonnut moniksi eri mielipiteiksi, joiden välinen taistelu johtaa keskinäiseen suvaitsevaisuuteen ja siten vähitellen asettaa uskon hedelmät, ei pelkkää abstraktia uskoa, ihmisarvon mittapuuksi.

Mitä taas isänmaallisuuden muuhun sisältöön tulee, niin ei ole olemassa mitään inhimillisen toiminnan alaa, jolla se ei voisi ilmetä. Ja koska se ylipäänsä täytyy osoittaa työssä ja toiminnassa, niin sillä täytyy välttämättä olla tällainen konkreettinen sisältö. Mutta nyt ei ole kysymys tästä helposti ymmärrettävästä asiasta. Isänmaallisuuden tulee myös osoittaa olevansa ”rakkautta asiaan”, jonka puolesta se toimii, niin ettei se ole vain muodollista ja sisällöstä piittaamatonta toimintaa. Niinpä intoilu suomenkielen puolesta ei auta paljoakaan, ellei se yhdisty kielentutkimukseen ylipäänsä. Samoin puhe suomenkielen käyttämisestä tuomioistuimissa jää tyhjäksi sanailuksi niin kauan kuin sitä ei esitä tieteellisesti sivistynyt juristi, joka puolustaa tätä asiaa oikeustieteen näkökulmasta pyrkien lainkäytön parantamiseen isänmaassaan. Jopa viime aikoina herännyt innostus kansanvalistukseen jää enemmän tai vähemmän ontoksi, jos siitä puutuu todellinen kiinnostus sitä tietoa kohtaan, jota halutaan levittää. Näitä esimerkkejä voisi luetella lisääkin. Mutta tässä esitetyt riittänevät selventämään sitä, mitä olemme väittäneet.

Erityisesti sen nuoren sukupolven, joka viime aikoina on osoittanut halua toimia suomalaisen kansallisuuden esitaistelijana, pitäisi miettiä tätä asiaa. Isänmaanystävän nimi ja kunnia eivät ole kovinkaan arvokkaita, jos ne saadaan pelkän uskontunnustuksen avulla, ja kansakunnan tulevaisuus olisi helposti turvattu, jos siihen tarvittaisiin vain hyvää tahtoa. Se on todellinen ja väsymätön työ, joka erottaa tosi isänmaanystävän suunsoittajista ja fraasinikkareista. Mutta tunnustakaamme myös se, että työteliäisyys ei ole suomalaisten kansallishyve ja mukavuutta rakastavassa välinpitämättömyydessään sivistynyt ihminen on aivan samanlainen kuin se rahvas, jota hän alentuvasti moittii. Ellei tämä nyt herännyt innostus isänmaan sivistämiseen herätä myös suurempaa halua vakavaan, hyödylliseen työhön kaikilla tiedonsaroilla ja kaikilla kansalaistoiminnan kentillä, niin tämä innostus häviää pian jälkiä jättämättä. Siinä tapauksessa noilla pikkunokkelilla poroporvareilla olisi syytäkin pilkata sellaista entusiasmia, jossa ei ole mitään sisältöä, ja he voisivat kutsua nuorten odottamatonta yritystä vallata tulevaisuus itselleen turhaksi, ylettömäksi kirjoitteluksi. Osoittakoon jo lähitulevaisuus sen, että nämä maltilliset, omistuksestaan varmat ja ylimieliset pilkkaajat eivät ole ymmärtäneet, mitä tämä innostus sisällään pitää.

Herra Ingmanin ajatuksenjuoksultaan muuten selkeä ja kieleltään kaunis artikkeli on mielestämme hyvä esimerkki siitä, mitä tässä suhteessa vielä kaivattaisiin. Luulemme, että se vaikuttaa ennakkoluulottomaan lukijaan syvemmin kuin mikään muu ”Joukahaisen” kirjoitus. Tekijä itse täyttää asettamansa vaatimuksen ja osoittaa lämmintä isänmaanrakkautta toiminnassaan yhdellä tietyllä inhimillisen tietämisen alueella. J. J. Tengströmin artikkelit ”Österbottens handel” ja ”Fordna krigiska uppträden i Finland” ovat myös arvokkaita, vaikkei niissä korosteta isänmaallisen sivistyksen tarvetta yhtä voimakkaasti eikä niitä voi samalla tavoin soveltaa nykyhetkeen. Ensiksi mainittu kirjoitus antaa uutta valoa Länsi- ja Keski-Suomen kristillisen kulttuurin vaiheisiin ja on siten kappale sitä ainoaa historiaa, jota Suomella voi olla. Myöskin jälkimmäinen kertoo harvinaisesta näytelmästä, suomalaisten kansakunnan omasta aloitteesta ja omin voimin käymästä sodasta. Molemmat artikkelit ovat omiaan vangitsemaan jokaisen sivistyneen suomalaisen lukijan kiinnostuksen. Kaksi muuta artikkelia, R. Tengströmin ”Finska folket, såsom det skildras i Kalevala” sekä ”Eger Finska folket en historie?” ovatkin jo vähemmän hallittuja ja oivaltavia, mikä todistaa vähäisemmästä kiinnostuksesta asiaan.

Tengströmin artikkelissa huomautamme ilmeisen turhasta pyrkimyksestä luoda muinaissuomalaisille sankariaika. Se, mitä Kalevala kertoo Lemminkäisen sankaritöistä, on aivan eri asia kuin esim. Iliaan, Niebelunginlaulun tai skandinaavisten saagojen kertomukset sankareistaan. Miekka ja sankarin kunnia eivät ole Lemminkäisen ainoa keino ja päämäärä. Se ajatus taas, että kansallisluonne siihen aikaan mennessä, jolloin Kalevala runoiltiin, olisi muuttunut joksikin kokonaan toiseksi siihen asti vallinneen taisteluhalun sijasta, ja että runo ei siksi selkeästi heijastaisi kansallisluonnetta, on tyhjä oletus. Päinvastoin kaikkien sellaisten kansojen traditiot, joilla on ollut sankariaika, todistavat sitä koskevien tarujen kehittyneen täydellisemmiksi kuin kansan vanhimmista myyteistä tai sen filosofoinneista kertovat perinteet. Tietyssä vaiheessa sankariaika jopa on näiden kansojen ainoa historiallinen muisto. Jos suomalaisten elämästä tahdottaisiin löytää jotain sellaista yhtymäkohtaa Lemminkäiseen, jota runo fantastisesti ja groteskisti kuvastelisi, niin tämä olisi lähinnä siellä täällä yhä vallitseva tapa, että nuorukainen rohkeudellaan ja käsivoimalla valtaa itselleen paikan neidon aitassa ja puolustaa sitä vierailta tunkeilijoilta. Koko Lemminkäisen esiintymisessä ei ole mitään, joka ylittäisi tällaisen yöjalassa kulkijan vietit.

Myös kirjoittajan käsitykset esi-isiemme uskomuksista antaisivat aihetta moniin huomautuksiin. Hän pitää heidän jumalanpalvontansa huippukohtana kohoamista kuolleiden esineiden palvomisesta luonnonvoimien, kasvien ja eläinten palvontaan. Tämä ajatus on kuitenkin täysin mielivaltainen. Ei kai kukaan halua kirjoittajan tavoin asettaa veden tai tulen jumaluuden palvontaa eri tasolle kuin metsän jumalan palvontaa ja vielä vähemmän pitää karhunpalvontaa esi-isiemme jumalanpalveluksen huippuna. Vai asettaako joku mytologian tutkija uskon oredeihin ja dryadeihin korkeammalle kuin uskon Neptunukseen ja Aeolukseen. Tai asetetaanko Apis-härän palvonta koko Kreikkaa symboloivan mytologian yläpuolelle?

Emme lainkaan pyri vähättelemään niitä vaikeuksia, joita suomalaisen mytologian järjellisen ykseyden löytämisessä on. Kokemus osoittaa, että samalla kansalla voi samaan aikaan olla monia erilaisia uskonnollisia käsityksiä. Esim. antiikin kreikkalaisilla erotetaan perustellusti kolme eri uskontoa: pappien ja mysteerioiden uskonto, poliittinen eli valtiokirkon uskonto sekä rahvaan uskonto, yleinen kansanusko. Vielä tällä hetkelläkin Suomen protestanttinen rahvas monin paikoin kunnioittaa uskonnollisesti neitsyt Mariaa ja pyhimyksiä. Se uskoo lujasti ”metän haltioon” ja ”veen emäntään” ja suhtautuu karhuun niin pelokkaasti, että se pelkää karhun oikean nimen sanomista paljon enemmän kuin paholaisen nimeä. Tiedämme hyvin, missä historiallisessa järjestyksessä nämä uskontunnustukset ovat toisiaan seuranneet. Mutta varmalta tuntuisi se, ettei kansa usko metsän- tai vedenväkeen siksi, että perinne niistä kertoo, vaan siksi, että sivistymätön ja taikauskoinen kansa pitää luonnollisena metsän ja veden kansoittamista henkiolennoilla.

Samaten ei ole lainkaan ristiriitaista, että muinaissuomalaiset samalla kun he pelkäsivät näitä henkiä, saattoivat uskoa viisaiden miesten ja näille siirretyn tiedon (heidän ”sanojensa”) pystyvän hallitsemaan luontoa ja sen ilmiöitä. Ja jos jompaa kumpaa näistä käsityksistä olisi pidettävä myöhemmin syntyneenä, niin toki jälkimmäistä olisi pidettävä myöhäisempänä ja korkeampana. Onhan myös filosofisesta näkökulmasta katsoen subjektin reflektio itseensä ja sisimpäänsä korkeampi aste hengen tietoisuudessa. Ja yhtä järjenmukaiselta näyttäisi se, että ihmisen kuvitelma oman henkensä voimista luonnon yli, siis magia, on hänen uskonnollisessa tietoisuudessaan korkeampi aste kuin usko tuntemattomiin luonnonvoimiin. Onhan se siirtymistä kohti sellaiseen voimaan uskomista, joka vallitsee sekä ihmistä että luontoa. Myös Kalevalassa nämä jumalolennot saavat melko vähäisen merkityksen esim. Väinämöisen viisauden rinnalla. Kirjoittaja on silti asettanut tämän esi-isien koko tietämisen yhteenvedon, tiedon esineiden alkuperästä ja uskon tämän tiedon kaiken voittavaan mahtiin, alemmalle tasolle kuin raaimmankin luonnonpalvonnan, kuten karhun palvonnan. Lisäksi kirjoittaja on sivuuttanut myös Kalevalassa esiintyvät viittaukset siihen, että on uskottu ylijumalaan, Jumalaan, joka juuri antaa loitsuille niiden tehon ja jonka valtaan viisaimmat miehet taipuvat (esim. Kalevalan neljäs ja kymmenes runo). Myös Kalevalan ulkopuolella on riittävästi historiallisia todisteita siitä, että Jumala on ollut määritetty persoonallisuus ja hänen kuvaansakin on ehkä palvottu. Ja jos tässä yhteydessä voidaan osoittaa, että bjarmit, Jumalan palvojat, ovat olleet samaa karjalaista heimoa, joka on säilyttänyt vanhat runot, niin näyttää varsin epäasianmukaiselta kieltää muinaissuomalaisilla olleen luonnonpalvonnan ylittäviä uskonnollisia käsityksiä.