Kotimaista kirjallisuutta

Yllä olevan otsikon voi meidän maassamme kirjoittaa jo jokseenkin iloisin mielin, sillä tätä nykyä se pitää sisällään varsin merkittävääkin kirjallisuutta. Puhumme nyt todellisesta sisällöstä, emme ainoastaan kirjallisten tuotteiden lukumäärästä, vaikka myös se on olosuhteisiin nähden epätavallisen suuri. Ja kukaan tuskin moittii meitä siitä, että pidämme tämän sisällön parhaana puolena monissa teoksissa ilmenevää isänmaallista, todelliseen kansalliskirjallisuuteen tähtäävää suuntausta.

Olisi väärin vähätellä niiden pyrkimysten arvoa, joita esim. Tiedeseuran ja Suomen Lääkäriseuran julkaisut ilmentävät. Tiede ylipäänsä on kosmopoliittista ja vasta sovellettaessa se vaikuttaa suoranaisesti kansakunnan kehitykseen. Mutta jo yksi tieteen yhteisessä tasavallassa tunnettu nimi, yhden miehen vaikutus siinä, auttaa kansakuntaa saamaan itsenäisen paikan muiden kansakuntien rinnalla. Siksi pienikin apu tämän päämäärän saavuttamisessa on vaivan arvoinen. Mutta emme silti voi luopua siitä vakaumuksesta, että myös tiedemiehen tulee vaikuttaa välittömästi oman kansakuntansa sivistyksen hyväksi ja ponnistella kansalliskirjallisuuden kartuttamiseksi. Yksilöllä on tietenkin yksin oikeus harkita voimiensa suuruutta ja ratkaista, kykeneekö hän paremmin toimimaan tieteen vai samalla myös kansalliskirjallisuuden hyväksi. Mutta sama kyky, joka tieteessä ei saa aikaan mitään tai ainakaan paljoa, pystyy usein vaikuttamaan kiitettävästi jälkimmäisellä saralla. Näin voidaan väittää erityisesti suomalaisesta kansalliskirjallisuudesta, joka yhä on vain toiveiden kohde ja joka niin ollen tarjoaa rajoittamattoman kentän yksilön toiminnalle. Kun ottaa huomioon tieteen nykyisen tason ja ne ponnistukset, joita sen hyväksi kaikissa Euroopan maissa tehdään, niin arvostetun ja enemmän kuin hetkellisen aseman saavuttamiseen tieteen maailmassa ei mikään vähäinen kyky todellakaan riitä. Lisäksi se toiminta, joka tällä alueella hukkuu suureen joukkoon, on tavallisesti kansallistietoisuuden kannalta hukkaan heitettyä. Aika vaatii päinvastoin, ettei tiede saa olla vain yhden ammattikunnan asia, vaan sen yleisimpien osien ja määritysten tulee olla kansakuntien yhteistä omaisuutta. Tiedemiehen on siten jatkuvasti osallistuttava kansakunnalle tärkeiden kysymysten ratkaisemiseen. Aikamme käytännöllinen tendenssi näkyykin tieteen suhteen juuri siinä, että vaaditaan tietoa elämää, ei vain koulua, varten. Mutta juuri siksi aikamme on myös teoreettisempi kuin mikään edellinen; se vaatii kaikkeen tieteellistä perustaa, se haluaa rakentaa yleisille periaatteille. Siksi tiedemiehellä on tärkeä osa sen ratkaisemisessa, miten asioiden pitäisi olla.

Me emme tietenkään voi ratkaista sitä, missä määrin Tiedeseuran julkaisuissaan esittelemät pyrkimykset todella edistävät tai miten ne saataisiin edistämään omia päämääriään. Useimmat niistä sekalaisista aiheista, joita seuran julkaisuissa käsitellään, ovat meidän arvostelukykymme ulkopuolella. Lisäksi tällaista ratkaisua voidaan odottaa vain siltä piiriltä, jolle nämä kirjat on tarkoitettu, siis eurooppalaisen tieteen edustajilta. Olisikin ilahduttavaa kuulla tai nähdä todisteita siitä, että ne ovat saaneet laajempaa tunnustusta. Toimittajana emme lainkaan häpeä tunnustaa, ettei meillä ole sellaisesta mitään tietoa. Osaksi tämä koskee myös Lääkäriseuran julkaisuja, jotka kuitenkin kielensä ja osin sisältönsäkin kautta ovat omiaan valistamaan myös oman maamme tieteellisesti sivistynyttä yleisöä.

Paljon varmemmin vaikuttaa kuitenkin se kirjallisuus, jonka kohteena ja sisältönä on Suomi, sen luonto, vaiheet, kieli tai nykyinen sivistys. Tämä vaikutus olisi tietysti vielä varmempaa, jos se, mikä pyrkii täyttämään kansalliskirjallisuuden tarvetta, olisi kirjoitettu myös kansakunnan kielellä. Tästä asiasta haluamme sanoa erikseen muutaman sanan, jotka samalla kehittelevät edelleen erästä lehdessämme esitettyä väitettä, nimittäin sitä, että jollakin muulla kielellä kuin äidinkielellä kirjoitettu teksti on yhtä hyvin kansakunnan kuin kirjailijan maineenkin kannalta ”jokseenkin” hukkaan heitettyä.

Tällä väitteellä on kaksi puolta. Suomenkielinen kirjallisuus kykenee paremmin kohottamaan kansakunnan sivistystä ja siten se suo harjoittajalleen myös syvemmän tyydytyksen ja suuremman kunnian, mikä äskeisessä osin todistettiinkin. Merkittäväkin kyky pystyy tuskin yhtä kortta kantamaan tieteen Baabelin-torniin ja koska hänen on siinä pakko käyttää vierasta kieltä, latinaa, saksaa tai ranskaa, niin tämä toiminta jää isänmaassa tuntemattomaksi. Kaiken, mitä meidän maassamme kirjoitetaan ruotsiksi, täytyy taas olla tasoltaan erinomaista, jotta se voisi vaatia itselleen paikkaa Ruotsin kirjallisuudessa. Onhan luonnollista, ettei Ruotsin kansakunta sen paremmin kuin mikään muukaan hevin halua sellaista kirjallisuutta, joka on kasvanut ulkomaisella pohjalla. Sellaisesta kirjallisuudesta puuttuu tyystin se kansallishenki, joka juuri liittäisi sen Ruotsin kirjallisuuteen. Suomea varten tarkoitetun ruotsinkielisen kirjallisuuden taas täytyy jäädä siksi mitä se on ollutkin, ristiriidaksi, keinotekoiseksi tuotteeksi, joka on tehty hiellä ja vaivalla, ilman intomieltä ja rakkautta. Jos se käsittelee kansallisia aiheita, niin sillä voi sen kautta olla jonkinlaista hetkellistä vaikutusta. Mutta jos toivomme suomenkieliselle kirjallisuudelle tulevaisuutta ja uskomme siihen, niin mitä jää jäljelle suomenruotsalaisesta? Sitä vastoin jokainen yritys kirjoittaa äidinkielellä sitä, mitä nykyajan sivistys itseensä sisällyttää, jää elämään isänmaan kirjallisuudessa ja hyödyttämään kansakunnan kulttuuria niin kauan kuin Suomen kansakunta on olemassa. Ja vähemmän onnistuneellakin tuotteella on alussa arvoa Suomen kirjallisuudenhistorian kannalta, sikäli kuin se kertoo hartaasta innostuksesta ja rakkaudesta Suomeen ja näin kykenee virheistään ja puutteistaan huolimatta herättämään ja ruokkimaan samanlaista rakkautta jälkeemme tulevissa.

Sanotaan ehkä, että samaa isänmaanrakkautta voidaan ilmaista myös vieraalla kielellä, esim. ruotsiksi. Mutta asia ei ole näin. Todellista halua toimia puheissa ja kirjoituksissa kansakunnan sivistyksen hyväksi ei voi riittävän hyvin ilmaista mitenkään muuten kuin kansakunnan omalla kielellä. Vai pidetäänkö oman kyvyn ja sivistyksen puutetta tai suomenkielisen kirjallisuuden kehittymätöntä tilaa ylittämättöminä esteinä? Tällainen arkuus todistaa parhaiten rakkauden puutteesta asiaa kohtaan. Sillä jos sitä rakkautta on, se ei tunne vaikeuksia eikä esteitä, joita se ei kykenisi voittamaan. Ehkä epäillään, ettei löydy samoin ajattelevaa yleisöä, jolla olisi halua ja kykyä ymmärtää edes tällaisia pyrkimyksiä? Tämä on jälleen rakkauden puutetta; missä se elää, siellä elää myös järkkymätön usko ja luottamus.

Rakkaus, joka antaa luottamusta omiin voimiin siksi, että se uskoo asiaan, jolle nuo voimat on omistettu, sellainen rakkaus on todellista entusiasmia. Ilman sitä ei ole tehty mitään suurta ja ihmiskunnalle hyödyllistä. Entusiasmi on sokeata, se ei näe selvästi pyrkimystensä seurauksia. Mutta se ei siksi ole päämäärätöntä, se tietää pyrkivänsä jaloon päämäärään ja se uskoo voittoon, koska se tietää, että jalo tulee voittamaan maan päällä. Se ryntää rohkeasti päin kaikkia esteitä, koska tämä usko antaa rohkeutta ja voimaa. Se kaatuukin rohkeasti, koska se tietää, ettei sen asia ole yhden yksilön varassa, mutta silti se vähäinenkin, mitä yksilö on saanut aikaan, on ikuisesti säilyvää työtä. Ja mikä olisi jalompi päämäärä kuin kansan kansallisuuden säilyttäminen ja kehittäminen, mikä toiminta olisi jalompaa kuin taistelu kansallisuuden olemassaolon puolesta? Siksi ei ole mitään pikkumaisempaa ja surkeampaa kuin nämä varoitukset ”entusiasmista” joita joskus kuulee. Eikä mikään ole julkeampaa kuin toivottaa menestystä asialle samalla kun herjataan sitä henkeä, joka on tuon menestyksen ainoa turva. Nykyisen sukupolven into suomen kielen ja kansallisen sivistyksen puolesta on kaikkea muuta kuin liioiteltua. Se ei päinvastoin ole vielä muuta kuin kipinä, josta liekki voi syttyä. Kenties se tulee lämmittämään seuraavan sukupolven sydämiä, joita vilppi ei ole päässyt lamauttamaan!

On kuitenkin oltava kiitollinen siitä, mitä viime aikoina on saatu aikaan. Näistä kirjallisista tuotteista asetamme etusijalle Finska Litteratursällskapetin julkaiseman kirjan ”Suomi 1844”.

Suomi-aikakauskirjan aiemmat numerot ovat epäilemättä kansantajuisempia kuin tämän­vuotinen. Näin siksi, että edellisten numeroiden filologiset artikkelit olivat yleisluontoisempia ja niiden historialliset artikkelit koostuivat lähinnä maan valtiollis-poliittisia oloja määräävistä rauhansopimuksista.

Olisi kuitenkin väärin kieltää sitä, että myös sellaisia tämän vuosikerran kirjoituksia kuin M. Castrénin ”Savolotschesskaja Tschud” tai F. Collanin ”Erik Flemmings öden” on ilo lukea. Ensiksi mainittu on merkittävä myös uusien etnografisten käsityksiensä vuoksi, jälkimäinen esittelee useita uusia havaintoja, jotka ovat suppeasta aiheesta huolimatta mielenkiintoisia. Filologiset artikkelit sitä vastoin ovat niin erityisiä, että ne tuskin miellyttävät suurta yleisöä. M. Castrénin kirjoitus aksentin vaikutuksesta lapin kielessä ei tässä maassa voi saada montakaan lukijaa, koska harvalla on edes vähäisintä tietoa tuosta kielestä. Kaksi muuta saman kaltaista artikkelia voivat nekin hyödyttää vain niitä, jotka vakavissaan opiskelevat suomea, ja asiahan on valitettavasti niin, että jopa äidinkielen opiskelu on suurelle yleisölle vierasta. E. A. Ingmanin kirjoitus vieraskielisten nimien suomenkielisestä kirjoitusasusta on kuitenkin synnyttänyt meidän oloissamme varsin kiivaan lehdistöpolemiikin ja sen luulisi siksi kiinnostavan monia. G. Reinin essee muinaissuomalaisten mytologiasta on taas kansantajuisempi, mutta viimeinen kirjoitus, J. J. Tengströmin von Stiernmanin käsikirjoituksista valitsemat muistiinpanot oppineista Suomen miehistä täydentää kirjan antaman ankaran tieteellisen vaikutelman.

Kysymys siitä, onko puheena oleva kirja kansantajuinen vai ei, on tietysti arvostelussa vain sivuasia. Ankaran tieteellisellä teoksella on sama olemassaolon oikeus kuin populaarillakin. Mutta tällaisessa maassa, jossa tieteenharjoittajia ja -ystäviä on perin vähän, on viisasta tehdä aikakauskirjasta niin kansantajuinen kuin mahdollista. Muuten se ei tule omillaan toimeen. Toisaalta on kuitenkin syytä huomata, että edellä mainituille kirjoituksille ei parempaakaan paikkaa ole. Siksi onkin perusteltua vaatia, että suuri yleisö tyytyy siihen, mitä se voi kirjoituksista ammentaa ja suhtautuu myös tieteellisiin pyrkimyksiin niin suopeasti, että pienellä lisämaksulla helpottaa myös tieteellisten tuotteiden julkaisemista. Tämän vaatimuksen perustelut ovat sitäkin vahvemmat, koska kirja käsittelee yksinomaan ”isänmaallisia asioita” ja jos lukeva yleisö ei kykene ymmärtämään näiden asioiden käsittelyä, niin kysymys on sen oman halun puutteesta. Mutta kun tilanne joka tapauksessa on mikä on, niin kotimaisen kirjallisuuden tulee pyrkiä mahdollisimman lähelle yleisön käsityskykyä.

Kaunokirjallisuus näyttää yliopistossa joutuneen jonkinlaisen ylenkatseen kohteeksi kaikkien muiden paitsi nuorimpien keskuudessa. Ja kuitenkin suomenkielinen kaunokirjallisuus jos mikä on isänmaallinen aihe, sillä kaikki kansat ovat ottaneet ensimmäiset askeleensa kohti kansalliskirjallisuutta juuri kaunokirjallisuuden alalla. Alkuperäisteokset ovat tietenkin toivottavia, mutta vanhempien ja uudempien klassikoiden käännökset kehittävät kieltä ja auttavat sen opiskelua aivan yhtä hyvin. Ja jos ruotsin kieli hyväksytäänkin ”isänmaallisten asioiden” käsittelyn välineeksi niin runomitassa kuin romaanimuodossakin, niin emme usko tieteellisten kirjoitusten kärsivän tällaisesta naapuruudesta – kunhan kaunokirjalliset tuotteet itse vain ovat paikkansa arvoisia. Joka maassa ilmestyy tällaisia samalla kertaa tieteellisiä ja kaunokirjallisia aikakauskirjoja, ja niillä on usein suuri lukijakunta. Olemme aiemmin rohjenneet ehdottaa, että myös ”Suomi” lähtisi tälle tielle ja olemme varmoja siitä, että näin ei ainoastaan lisättäisi lehden tuloja, vaan saataisiin myös tieteellisille kirjoituksille lisää lukijoita. Ei liene väärin olettaa, että moni, joka on hankkinut kirjan sen kaunokirjallisen sisällön vuoksi, tulee vähitellen vilkuilleeksi myös tieteellistä puolta ja huomaa, että myös se tarjoaa oman nautintonsa.

Muutama laajempi arvostelu ei myöskään varmasti vähentäisi sen paremmin kirjan levikkiä kuin sen opettavaisuuttakaan. Kirjan linja sallisi tietenkin vain kotimaisten kirjojen arvioinnin ja tällainen rajoitus olisi ehkä tarpeen, vaikka myös kattavampi kriittinen instituutio olisi hyödyllinen maassa, josta kaikki kirjallisuuskritiikki nyt puuttuu. Koska ”Suomea” nyt julkaisee Finska Litteratursällskapet, niin sen linjaan sopisi hyvin suomenkielisten ja suomalaista kirjallisuutta edustavien kirjojen tarkastelu. Onkin kummallista, ettei sellaisista teoksista kuin esim. Castrénin syrjäänin kieliopista ole maassamme julkaistu edes lyhyttä arvostelua.

On myös helppo ymmärtää, mitä etuja ruotsinkielisen kirjallisuuden kritiikki antaisi Suomen kirjalliselle elämälle. Tiedämme hyvin, ettei se, mitä täällä ruotsiksi kirjoitetaan, juurikaan saa lukijoita lahden takana, jollei sisältö liity omiin kansallisiin olosuhteisiimme ja jollei se ilmaise innostunutta suhtautumista niihin. Mutta tämä ei koske Ruotsin kirjallisuuden kritiikkiä, joka vakavasti ja asiantuntevasti tehtynä kiinnittäisi myös naapurimaan huomiota Suomen kirjallisiin pyrkimyksiin ja loisi kirjallisen vuorovaikutuksen, joka nyt kokonaan puuttuu. Myönnämme avoimesti, että tällaisen kriittisen ja poleemisen asenteen puuttuminen isänmaamme juuri heränneistä kirjallisista pyrkimyksistä todistaa jonkinlaisesta velttoudesta, joka on uhka niiden menestymiselle. Sillä elävä mieli tuntee tarvetta itsenäistyä ja päästä vapaasti tutkailemaan olevia oloja alistamalla perinteisesti annetun ankaraan kokeeseen. Siksi kritiikki on aina ensimmäinen muoto, jossa uudet pyrkimykset kirjallisuudessa astuvat esiin. Yksilön kannalta siihen tosin liittyy pelkästään negatiiviseen näkökulmaan pysähtymisen vaara. Niin tapahtui jossain määrin historiallisen ja romanttisen koulun puolustajille Ruotsissa. Mutta kriittinen toiminta valmistaa toki tietä myös uusille luomistöille ja samalla se muokkaa suuren yleisön henkeä niille myönteiseksi ja edistää niiden tunnetuksi tuloa, minkä kautta ne taas mahdollisimman pian pääsevät vaikuttamaan kansakunnan sivistykseen.