Ulkomaista kirjallisuutta, Saksan uusimmat teologiset kiistat
Olemme eri yhteyksissä todenneet Saksan uskonnollisten uudistusten olevan aikamme tärkein tapahtuma. Myönnämme, että tällainen arvio ei meidän tilanteessamme voi perustua kyllin luotettaviin tietoihin tapahtumien lähemmistä syistä ja niiden kehityksestä. Mutta varmimmankaan historiallisen tiedon avulla olisi mahdotonta määritellä sellaisen liikkeen tarkoitusta ja tulevaa merkitystä, josta nyt on kysymys. Sen, mitä voidaan aavistella ja ennakoida, täytyy perustua tietoon aikamme sivistyksestä ja pyrkimyksistä yleensä. Ja koska tämä liike osoittautuu näiden pyrkimysten mukaiseksi, niin ei ole perusteetonta päätellä sen olevan ajallemme tärkeä. Aikakirjoista näemme lisäksi, että jokainen laajempi uskonnollinen liike kansojen keskuudessa on saanut aikaan mullistuksen niiden kohtaloissa ja ihmiskunnan yleisessä kehityksessä. Kun vielä tunnustamme, että näin täytyykin olla, sillä uskonnollinen uudistus vaikuttaa ihmisen koko tietoisuuteen syvemmin kuin mikään muu, niin voimme sitä suuremmalla syyllä pitää nyt kyseessä olevia tapahtumia laajakantoisina ja merkittävinä.
Saksassa meneillään olevaa uskonnollista uudistumista on pidettävä tärkeänä kahdesta syystä.
Ensinnäkin se on uskonnollinen uudistusliike. Sivuutamme nyt sen, että sille on haluttu antaa enemmän tai vähemmän selvä poliittinen tarkoitus. Täytyyhän jokaisen tunnustetun teorian vaikuttaa käytäntöön. Teoria ihmisen suhteesta Jumalaan eli toisin sanoen vakaumus ihmisen yliaistillisesta puolesta ei voi olla vaikuttamatta hänen elämäänsä. Historia opettaakin joka lehdellään, että kansojen uskonoppi on määrännyt niiden yhteiskuntajärjestystä, laitoksia, lakeja ja tapoja. Se, että uudistus tällä hetkellä tapahtuu kirkon piirissä eikä valtiossa, riittää todistamaan sen voittopuolisesti teoreettista luonnetta. Olemme vain halunneet ohimennen viitata uskonnollisten uudistusten suureen merkitykseen sivistykselle. Tällainen muistutus on sitä tarpeellisempi, koska niin kutsuttujen sivistyneiden, jotka kuitenkin ovat sivistyksen asiasta täysin piittaamattomia, keskuudessa tapaa aivan liian usein tyhjää intoilua kaikkia uskonnollisia liikkeitä vastaan. Ollaan niitä halveksivinaan ja halveksitaan myös todella, mikä ilmaistaan tuomitsemalla ne ”hyödyttömäksi kiistelyksi”, sanasodaksi siitä, ”mitä kukaan ihminen ei voi käsittää” jne. Mutta selvää on, että tällaiset väitteet merkitsevät ensinnäkin luopumista kaikesta omasta oikeaa ja väärää koskevasta vakaumuksesta. Sillä kuinka voi olla mitään sellaista ihmisellä, joka julistaa tiedon ihmisen yliaistillisesta olemuksesta, hänen tarkoituksestaan ja sen toteuttamistavasta tyhjäksi ja yhdentekeväksi? Lisäksi sellaiset väitteet alentavat ihmisen siinä mitä hän todella on, tietämisessä ylipäänsä, yhteiskunnallisessa asemassa ja käyttäytymisessä toisten ihmisten tahdottomaksi välikappaleeksi. Onhan jokainen kristityn valtion kasvatusta ja huolenpitoa saanut jäsen jo varhaisimmassa lapsuudessa otettu kirkon yhteyteen. Hänet on kasvatettu kirkon oppeihin sekä yhteiskuntaan, johon ne puolestaan ovat vaikuttaneet. Hänen on ollut pakko järjestää elämänsä näihin oppeihin perustuvien lakien ja tapojen mukaan. Jos nämä opit ja niiden kehittyminen siis ovat yhdentekevä asia, niin yksilön kaikki tieto, kaikki hänen työnsä ja touhunsa, kaikki mitä hän kutsuu tarkoituksekseen tai kohtalokseen on sattumanvaraista, vailla mitään järjellistä merkitystä. Tällainen välinpitämättömyys ihmiskunnan korkeimman tietämisen suhteen alentaa ihmisen kahdessakin mielessä: hän tekee itsensä eläimen kaltaiseksi ja oikeastaan vieläkin epävapaammaksi olennoksi. Eläimiä ohjaavat sentään niiden omat vaistot ja tarpeet, kun taas tällainen ihminen julistautuu koneeksi, joka toimii toisten yhtä mielivaltaisesti määritettyjen koneiden johtamana. Joka siis väittää hulluudeksi sitä, että ihmiset uhraavat jotain tietämisensä tai ihmiskunnan tarkoitusta koskevan vakaumuksensa puolesta, tunnustaa siten vain oman alennuksensa.
Ja toisaalta, mitä ajattelemattomuutta ja sivistyksen vähäisyyttä osoittaisikaan, jos katsoisimme kristittyjen kansojen vaiheiden ja ihmiskunnan nykytilan syntyneen ilman minkäänlaista kristinuskon ja sen oppien vaikutusta? Mutta ehkä on erotettava toisistaan nämä kristinuskon yleiset opit ja eri kirkkokuntien tai lahkojen opit? – Siltikään ei voida kieltää, että tämä universaalinen kristinusko, kristillisyyden yleinen henki, jonka merkitys ja arvo näin tunnustetaan, on kehkeytynyt juuri sitä koskevien eri mielipiteiden kiistelyistä. Mutta tämän kaiken voi jättää sikseen. Mainittu yleinen kristinusko on sekin eräs oppi, eräs tunnustus, ja jokaisen ajattelevan ihmisen täytyy tuntea oman, kansakuntansa ja ihmiskunnan tyytyväisyyden ja hyvinvoinnin riippuvan sen oikeasta kehittymisestä ja sen tehokkaasta vaikutuksesta. Jos väitetään, että tämä kirkkojen opeista riippumaton kristinusko voi olla yksilön oma asia, niin väitetään ihmisen korkeinta tietämistä mielivaltaiseksi. Samalla on kuitenkin myönnettävä, että muuten ei pidetä totena mitään tietoa, joka ei ole yleispätevää eli jota jokainen ajatteleva ihminen ei syiden ja todisteiden nojalla voi oikeaksi tunnustaa. Myöskään se, mitä kutsutaan kristinuskon hengeksi, ei siten voi päästä vallalle, eikä edes olla inhimillisen tietoisuuden kohteena ilman kiistoja, ilman todisteluja puolesta ja vastaan. Mutta mitä syvemmälle uskonoppi on tunkeutunut ihmiskunnan koko sivistykseen ja kansakuntien yhteiskunnalliseen elämään, sitä yleisempänä myös jokainen uskonnollisen tietoisuuden uusi kehitysvaihe näyttäytyy. Jos on siis selvää, että juuri nämä teologiset kiistat, joista pintapuolinen maailmallinen sivistys joskus puhuu niin halveksivasti, tuovat uskonnon oikean ytimen ja hengen päivänvaloon, niin on vielä selvempää, että sellainen uskonnollinen liike joka näyttää edeltävän seurakunnan (kirkon) yleistä tietoisuutta, ennustaa vielä voimallisemmin uskonnollisen tunnustuksen ja uskonnollisten totuuksien uutta kehitysvaihetta.
Kun sitten kuulemme, että Saksassa, jonka uskonnollisen kehityksen ja tieteellisen sivistyksen kautta myös meidän maamme on yhteydessä nykyajan yleiseen sivistykseen, ja myös siinä kirkkokunnassa johon mekin kuulumme, on alkanut mullistus, niin meidän on syytä siihen perehtyä. Se tulee varmasti ennemmin tai myöhemmin vaikuttamaan myös oman kansakuntamme tietoisuuteen, tapoihin ja instituutioihin. Tämä riittäköön liikkeen merkityksestä uskonnollisena liikkeenä yleensä ja sen tässä suhteessa herättämästä mielenkiinnosta.
Mutta kyseinen uudistus on ajattelevalle ihmiselle kiintoisa myös tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna. Mitä tahansa nimittäin tehdäänkin elävän yhteyden löytämiseksi kirkon opin ja instituutioiden sekä nykyajan tieteen ja lähinnä tieteen vaikutuspiirissä syntyneen sivistyksen välillä, niin ainakin on myönnettävä, että tällainen yhdenmukaisuus puuttuu. Luonnontiede on astronomia ja geologia etunenässään kulkenut tietään kirkon traditioista välittämättä. Filosofia sekä sen myötä kielitiede ja historia ovat niin ikään sanelleet oppejaan kirkon opeista riippumatta. Seurakunnassa tämän kehityksen hedelmät näkyvät sivistyneistön suhteessa kirkon instituutioihin, sen julkiseen oppiin ja hartaudenharjoitukseen. Mutta myös kansan keskuudessa esiintyy kaikkialla välinpitämättömyyttä ja muodollisuutta, joka poikkeaa suuresti esim. keskiajan katolisessa kirkossa ja uskonpuhdistuksen aikakaudella myös protestanttisen kirkon eräissä osissa vallinneesta uskonnollisesta innostuksesta. Vallitseviin muotoihin on monin tavoin koetettu luoda uutta henkeä. Ne kirkonmiehet, jotka joko vakaumuksestaan tai muiden intressien vuoksi pitäytyvät näissä muodoissa, mutta haluavat jättää jonkin verran tilaa myös maailmalliselle tietämiselle, vaativat toisenlaista pappissivistystä, uusia kirkkolakeja ym. Ne kirkon opin ja maailmallisen tiedon välistä skismaa säikähtäneet, jotka ovat tyytymättömiä kirkon omaan olemukseen, koettavat puolestaan herättää kirkon jäseniin uutta henkeä lietsomalla synnintuntoa. Pääasiallisin ja suurin synti heille on viime kädessä juuri maailmallinen tietoisuus. Sen kukistamisen tai edes sen kehityksen johdattamisen vaikeus on saanut molemmat puolueet veljellisessä yhteistyössä turvautumaan valtiovallan apuun vakaumuksen kahlitsemiseksi. Toisaalta on eri lähtökohdista vaadittu kirkolle uutta, muodoltaan rationaalista oppia, eikä tässä yhteydessä ole ollut puutetta mitä kummallisimmista selityksistä ja tulkinnoista. On myös vaadittu vapaisiin yhdistyksiin perustuvaa tunnustusta, tai oppia, joka kattaisi kaikki uskonnolliset tunnustukset. Lopulta on päädytty myöntämään, ettei sellaisella kirkolla voi olla mitään julkista tunnustusta, joten sen jäseniä voi yhdistää vain protesti kaikkia sitovia tunnustuksia vastaan.
Kaikkia näissä toissijaisesti mainittuja yrityksiä kirkon ja sen tunnustuksen uudistamiseksi yhdistää kuitenkin pyrkimys saattaa tunnustus ja kirkon instituutiot sopusointuun maallisen tietämisen, nykyajan tieteen ja yleisen sivistyksen kanssa. Ja juuri tämä lupaa mielestämme näille pyrkimyksille menestystä tavalla tai toisella. Puheena olevan hajaannuksen kristityn maailman tietoisuudessa voisi määritellä myös pakanallisen ja kristillisen aineksen ristiriidaksi sen sivistyksessä. Sana pakanallinen sivistys voi kuulostaa vieraalta. Me ymmärrämme sillä lähinnä klassista sivistystä, kreikkalaisilta ja roomalaisilta perimäämme tietoisuutta ja sen hedelmää, vapaata ja itsenäistä, ainoastaan järkeen ja kokemukseen nojautuvaa tutkimusta kaikilla tietämisen aloilla.
Se vähäinen tieteen perintö, joka roomalaisesta maailmasta Euroopan uusille, kristinuskoon kääntyneille asukkaille siirtyi, pysyi aina Lutherin uskonpuhdistukseen saakka jokseenkin kärsivällisesti kirkon palveluksessa. Filosofia oli miltei ylpeä kun sitä kutsuttiin uskonopin ”piiaksi”. Tiede palveli paavin erehtymättömyyden, pyhimysten palvonnan ym. puolustajana. Mutta miltei samaan aikaan uskonpuhdistuksen kanssa tiede kreikkalaisten korkeimman tiedon, uusien maanosien löytymisen ja pian myös luonnontieteiden edistyksen rikastuttamana sanoutui irti palvelijan asemastaan ja alkoi sen taistelun riippumattomuudestaan, joka nykyaikana on saavuttanut tavoitteensa. Ja jos nyt yhtäältä sanotaankin monia tieteen oppeja julkeiksi kun niitä verrataan kirkon oppeihin, niin toisaalta ei ole vähemmän julkeaa vaatia, että nykyajan sivistyksen tulisi luopua niistä tuloksista, joihin tieteen vuosisatainen, maailmanlaajuinen työ on johtanut. Mitä tämä vaatimus merkitsisi, voidaan helposti päätellä siitä, että koko kristityssä maailmassa jo nuorison opetuksessa käytetään antiikin opintoihin enemmän aikaa kuin uskonoppiin ja kaiken kaikkiaan maallisen tiedon omaksumiseen käytetään monin verroin aikaa ja vaivaa kristinoppiin verrattuna. On siis helppo ymmärtää, että tässä tilanteessa tieteellisen tutkimuksen ja kansojen sivistyksen ylipäänsä täytyy kulkea muita teitä kuin mitä kirkon oppi yksin määrää. Mutta yritys pakottaa tämä sivistys takaisin keskiaikaiseen kuuliaisuuteen olisi yhtä mieletön kuin jumalatonkin. Silloinhan yksinkertaisesti hylättäisiin Kaitselmuksen ilmeiset tiet ihmiskunnan jalostamiseksi.
Mutta onko kaikki tämä maailmalliseksi tietämiseksi kutsumamme sivistys todellakin pakanuutta? Niin emme halunneet sanoa. Jos ajattelisimme, että kristinusko ei ole vuosisatojen aikana lainkaan vaikuttanut maalliseen tietoon, niin se edustaisi edellä kuvaamaamme käsitystä uskonopin vähäisestä vaikutuksesta inhimilliseen sivistykseen. Ei ole vaikea osoittaa, kuinka kristilliset käsitykset ovat päässeet vallalle jokaisella tieteenalalla ja kuinka tiede ei missään kohdassa ole samalla tasolla millä se oli kreikkalaisilla ja roomalaisilla. Tässä suhteessa voi olla vielä paljon toivomisen varaa. Kenties on jäljellä monia pakanuudesta perittyjä oppeja, joita kristillinen tietoisuus ei vielä ole puhdistanut. Mutta varmaa on myös, että muodollisena tunnustuksena kirkonoppi on säilynyt tieteen kehityskulussa enemmän tai vähemmän koskemattomana eikä tiedettä voi saattaa opin kanssa sopusointuun ilman lähentymistä viimemainitun puolelta. Myönnetään, että sellainen askel otettiin uskonpuhdistuksessa, jota sen ajan tiede melkoisesti valmisteli ja edisti. Silloin on myönnettävä, että katolisuus on nyt vielä kauempana tieteestä ja oman aikansa sivistyksestä. Lisäämme vielä selitykseksi, että meidän käsityksemme mukaan koko uuden ajan kehitys on ollut yksi prosessi, jossa kristillinen maailmankatsomus välittäen omaksuu itseensä antiikin pakanuuden. Ja meidän aikanamme on kysymys tämän prosessin loppuunsaattamisesta.
Tästä näkökulmasta, pyrkimyksenä samaan vapauteen uskontunnustuksessa kuin minkä tiede on jo saavuttanut, me pidämme Saksan uskonnollisia liikkeitä ajan sivistyksen mukaisina ja tämän yhdenmukaisuuden vuoksi niille on syytä odottaa menestystä.
Lisäämme vain yhden lyhyen huomautuksen korjataksemme edellisen tiettyä yksipuolisuutta. Jokainen ajatteleva tulee helposti siihen tulokseen, että tiede ja älyllinen sivistys eivät olisi voineet edetä tässä kuvatulla tiellä ilman että niillä olisi ollut moninaista vaikutusta käytännön elämään, kansakuntien lakeihin ja tapoihin. Kokemus vahvistaa voimallisesti tämän päätelmän. Ei erehdy, jos väittää, että useimpien Euroopan valtioiden nykyinen yhteiskuntajärjestys perustuu suurelta osin antiikin sivistykseen. Silloin on selvää, että saman ristiriidan, joka on tieteen ja kirkon oppien välillä, täytyy näkyä myös kirkon opin ja kansojen yhteiskuntaelämän välillä. Esitämme yhden ainoan selventävän esimerkin: Ranskassa avioliitto on tunnetusti porvarillinen sopimus, joka solmitaan tuomioistuimen edessä ja jossa vihkiminen on tarpeeton. Mutta ranskalaiset ovat kuitenkin katolisia ja katolisessa kirkossa avioliitto on sakramentti. Vastaavanlaisia säännöttömyyksiä on paljon. Aikamme suurenmoiset materiaaliset pyrkimykset, poliittisen elämän merkitys, kansallisuuden suuri arvostus, kaikki tämä voi vain väkivaltaisen tulkinnan pohjalta nauttia kirkon opin suojaa – puhumattakaan arvonimistä, kunniamerkeistä, ylellisyydestä ja muusta, mikä tekee itse papiston yhteiskunnallisen aseman joksikin aivan muuksi kuin mitä opin kirjaimellinen tulkinta sallisi. Eikä vaadita suurtakaan oivallusta sen käsittämiseksi, että myös tämä kristinuskon tunnustajien yksityisen ja julkisen elämän välinen kuilu on voimakkaasti herättänyt tarvetta uudistuksiin.
Useat yhdessä vaikuttavat tekijät ovat etenkin Saksassa näistä lähtökohdista synnyttäneet riitaisuutta niin katolisessa kuin protestanttisessakin kirkossa. Lyhyesti voi sanoa, että kansallisluonne yhdessä sen maailmanhistoriallisen tilanteen kanssa, joka on kieltänyt saksalaisilta valtiollisen yhtenäisyyden kansakuntana ja sitä vastaavan ulospäin suuntautuvan toiminnan, on suunnannut heidän kiinnostuksensa teoriaan, yhtä hyvin uskonnolliseen mietiskelyyn kuin spekulatiiviseen suuntaukseen tieteen alueella. Ja kuitenkin kirkon yhtenäisyys on ollut Saksassa lujempi kuin esim. Englannissa, jossa on syntynyt suuri määrä eriuskolaisseurakuntia samalla kun Saksa on jakautunut lähinnä kahden tunnustuksen kesken. Viimeksi mainittu seikka ei johtune yksinomaan saksalaisten vähäisemmästä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta vapaudesta, vaan myös syvällisemmästä teoriasta, joka ei hevin tunne itseään riittävän täydelliseksi muuttuakseen ulkoiseksi todellisuudeksi. Tämän suuntauksen kaikkein merkittävin hedelmä on saksalainen filosofia, joka on painanut leimansa kaikkeen saksalaiseen tieteeseen. Olisikin turhaa kiistää, etteikö se olisi voimakkaammin kuin mikään edesauttanut myös nyt kyseessä olevan kriisin syntymistä. Mutta yhtä turha olisi uskoa, ettei se suuri hengen työ, jonka johdossa ovat olleet Kant, Fichte, Schelling ja Hegel, ja johon on osallistunut sadoittain vähemmän kuuluisia mutta silti lahjakkaita, väsymättä uurastavia miehiä, ettei se vaikuttaisi inhimillisen sivistyksen kehitykseen. On vaikea sanoa, miten pitkälle ja missä kohdin heidän tutkimustensa tulokset ovat tunkeutuneet kansakuntaan. Selvää on kuitenkin, että jo nämä miehet ja heidän spekulaationsa ovat ilmaisseet yleistä kansallista tietoisuutta. Tämän tietoisuuden julkilausuminen heidän järjestelmissään on puolestaan tehnyt sen itselleen selvemmäksi, mikä puolestaan vaikuttaa kansakunnan nykyisiin henkisiin pyrkimyksiin. Tämä ei tarkoita sitä, että filosofia olisi yksin tai välittömästi vaikuttanut näihin asioihin. Mutta se on kuitenkin vaikuttanut teologiseen tutkimukseen, politiikkaan, lainsäädäntöön, opetuslaitokseen, kaunokirjallisuuteen, jokaiseen ajankohtaiseen kysymykseen, josta julkisesti keskustellaan. Tällä tavoin kansakunnan korkein tietäminen on kaikkia teitä tunkeutunut suuren sivistyneen yleisön keskuuteen tehden tieteen edun sen omaksi eduksi.
Viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden poliittiset tapahtumat ovat epäilemättä osaltaan ruokkineet sitä yleistä henkeä, joka on nyt keskittynyt yhteen asiaan, tutkimuksen vapauteen. Ja mitä mullistuksen puhtaasti uskonnolliseen puoleen tulee, niin sen täytyy määräytyä vallitsevien kirkkojen omista opeista. Lähinnä kysymys on kuitenkin protestanttisuudesta, onhan se suurin maailmanhistoriallinen teko, jossa germaaninen sivistys on ilmennyt ja jota se on näköjään kutsuttu edelleen kehittelemään. Antaaksemme jo etukäteen jonkinlaisen kuvan uusien seurakuntien suhteesta kirkon vallitsevan opin periaatteisiin, selvitämme lyhyesti näihin periaatteisiin sisältyvää teologista näkemystä suhteessa alkaneen uudistusliikkeen näkemykseen.
Asiasta saa epäilemättä parhaan käsityksen tarkastelemalla, mitä uskonnollisen tiedon lähteitä kukin näistä kirkoista tunnustaa. Tällainen lähtökohta erimielisyyksien tarkastelemisessa on sitä välttämättömämpi, koska uusien seurakuntien erityiset dogmit ovat vielä erittäin epämääräisiä ja epäselviä.
On tunnettua, että katolinen kirkko pitää Raamatun ohella myös traditiota, siis suullista ja vasta myöhemmin kirjallisesti esitettyä oppia uskonnollisen tiedon lähteenä. Yleisesti ottaen myös uusi seurakunta myöntää tämän käsityksen oikeaksi. Se tunnustaa, että aina apostolien sananjulistustoiminnasta lähtien traditio on epäilemättä ollut opin levittämisessä tärkeämpi seikka kuin Raamattu. Ja saman tradition väitetään jatkuvasti kehittyneen uskona, kristinuskon todellisena henkenä seurakunnassa. Mutta ajan myötä katolisuus katsoi perimätiedon kuuluvan ainoastaan sen ainoalle säilyttäjälle, papistolle. Papeista koostuva kirkolliskokous tai paavi, apostolien seuraajana, pidätti itselleen vallan määritellä perimätieto, katkaista sen kehitys ja tehdä se käskyteitse ikiajoiksi päteväksi. Kun uskonnollisen tietämisen toinen lähde siten oli pappien käsissä, ei myöskään toista, Raamatun sanaa, voitu jättää muun seurakunnan käyttöön. Eikä näin käynyt vähiten siksi, että äsken mainitulla tavalla käsitetystä traditiosta tuli välttämättä hierarkkisen mielivallan väline eikä sen määräyksiä voitu vaarantaa sallimalla niiden vertaaminen Raamatun sanaan. Tällaista anastusta vastaan nousi uskonpuhdistus. Kaiken Raamatun ulkopuolisen perimätiedon hylkääminen ja Raamatun hyväksyminen uskon ainoaksi lähteeksi ja ohjenuoraksi oli perusta, jolle protestanttiset kirkot luotiin. Tätä periaatetta on jo kauan vastustettu sillä, ettei kirkolla voi olla mitään yhteistä tunnustusta, jos jokainen yksilö johdatetaan Raamatun sanan ääreen. Mutta uskonpuhdistus ei silti ole luopunut käsityksestä Jumalan hengen läsnäolosta seurakunnassa. Sen vain ajatellaan tapahtuvan yksilöissä niin että se johtaa yksityistä ihmistä uskossa ja hänessä todistaa Raamatun totuudesta.
Protestanttisuuden lisäksi myös uuskatolinen eli saksalaiskatolinen kirkko hylkää vanhan katolisen käsityksen traditiosta. Mutta se eroaa myös protestanttisuudesta. Sen mukaan protestanttisuus hylkää kirkon koko edeltävän kehityksen väittäen, ettei sillä olisi mitään vaikutusta uskonnolliseen tietämiseen, joka tulee ammentaa yksin Raamatusta. Protestanttisuudessa ei siis ole sijaa yleiselle, seurakunnan tietoisuutta läpäisevälle, kirkon vanhimmista ajoista lähtien eläneelle ja kehittyneelle hengelle, joka tietämisenä voisi tulkita Raamattua ja määritellä yhteisen tunnustuksen kirkon opiksi. Tätä väitettä vastaan voi esittää sen tosiseikan, ettei protestanttisuus suinkaan ole vailla täsmällistä oppia. Mutta koska on myönnettävä, että protestanttisuuden periaatteen mukaan jokainen kirkon jäsen voi ja hänen pitääkin ammentaa uskonnollinen tietonsa vain ja ainoastaan Raamatun sanasta, niin itse kirkonopin olemassaolo on avoimessa ristiriidassa tämän periaatteen kanssa. Tähän lisätään, että tuo oppi on syntynyt ruhtinaiden ja protestanttisten teologien päätöksillä, ei seurakunnan yleisen vakaumuksen ilmauksena. Ja opin edelleen kehittyminen on täysin estetty, sillä nykyinen aika ei voi tyytyä sellaiseen tunnustukseen, joka ei lähde seurakunnasta. Sellainen ei taas voi päästä vallalle, koska se ei lainkaan sido yksilöä. Jotta protestanttisuus voisi kehittyä, sen on siis hylättävä oma periaatteensa Raamatun sanasta uskonnollisen vakaumuksen ainoana normina ja hyväksyttävä uskonnollisen tiedon olemassaolo seurakunnassa. Sen on siis hyväksyttävä elävä ja kehittyvä uskonnollisen traditio tiedon toiseksi lähteeksi. Juuri tätä tietä koettaa uusprotestanttinen seurakunta kulkea, ja tässä käsityksessään se yhtyy uuskatolisiin.
Silmäys esittämäämme tilanteeseen kertoo, että samalla kun uuskatolisuus puolustaa uskonnollisen vakaumuksen vapautta, se haluaa säilyttää täsmällisen opin mahdollisuuden. Tämä merkitsee sitä, että uuskatolisuus käsittää kirkon ja tunnustuksen perustuvan vapaaseen yhdistymisoikeuteen. Vapaata, yksilöllistä vakaumusta esiintyy ilmeisesti myös protestanttisuudessa, koska sen periaatteen mukaan kukaan muu kuin yksilö ei voi ratkaista Raamatun sanan tarkasta ymmärtämisestä. Mutta tunnustuksen vapautta siellä ei ole, eikä sitä ole myöskään katolisuudessa. Mutta jälkimmäisessä ei sitävastoin vakaumuksen vapautta voi olla papiston ulkopuolella.
Sanotusta käy ilmi myös se, että uuskatolisuutena ilmenevä liike on vallitsevien kirkkojen opin välttämätöntä kehitystä, jonka voimanlähde on ollut niiden periaatteiden yksipuolisuus. Tuonnempana osoitetaan, että vastaavaa liikettä on myös protestanttisen kirkon piirissä. Tämä liike noudattaa paljolti samoja periaatteita, mikä todistaa omalta osaltaan, että saksalaiskatolilaisuus ei ole pelkkä Saksan valtiollisten yhtenäisyyspyrkimysten aiheuttama reaktio ultramontaanisuutta vastaan. Sille on olemassa on todellinen, puhtaasti teoreettinen ja uskonnollinen perusta.
Selvitämme mainittujen uskonnollisten uudistusliikkeiden historiaa seuraavassa numerossa. Samalla käsittelemme osaa siitä kirjallisuudesta, joka niiden myötä on nähnyt päivänvalon.
II [nro 12, 7.11.1846]
Ennen kuin koetamme esitellä viimeisimpiä uskonnollisia puoluekiistoja, meidän on mainittava kaksi niiden syntymiseen merkittävästi vaikuttanutta vanhempaa ilmiötä. Toinen on monissa Saksan valtioissa tapahtunut luterilaisen ja reformoidun kirkon yhdistyminen. Preussissa se pantiin alulle vuonna 1817 siten, että uskonpuhdistuksen vuosisatajuhlassa hallitus antoi molempien kirkkojen jäsenille kehotuksen liittyä veljellisesti yhteiseen jumalanpalvelukseen. Samassa hengessä toimitettiin 1823 ehtoollinen, jonka luultavasti vastaanotti vain hovikirkko, mutta muitakin kehotettiin jälleen seuraamaan. Kehotukset johtivatkin siihen, että monin paikoin syntyi näiden kahden pohjalta yhdistyneitä seurakuntia, jotka omaksuivat Evankelisen seurakunnan nimen. Mutta tästä yhdistymistavasta luovuttiin vuonna 1825 antamalla käsky, jonka mukaan maan kaikkien luterilaisten ja reformoitujen seurakuntien tuli yhtyä samoihin jumalanpalvelusmenoihin. Hallituksen määräyksenä käsky herätti heti paljon tyytymättömyyttä. Osa luterilaisista pysyi vanhassa tunnustuksessaan saaden ”vanhaluterilaisten” nimen. Heitä oli vähän, mutta monet yhtyivät heidän kantaansa puolustamaan omantunnonvapautta maallisen vallan painostusta vastaan. Vastarinta vain lisääntyi kun Breslaussa professorina toiminut Scheibel ja hallelainen pappi Guerike erotettiin viroistaan heidän vastustettuaan unionia. Voidaan sanoa, että noista ajoista lähtien alettiin yleisesti tiedostaa kirkon riippuvuuden valtiosta olevan omantunnonvapauden ja kirkon todellisen elämän kannalta haitallista. Näitä asioita on esitelty selkeästi tri Bernh. Königin kirjassa ”Die neueste Zeit in der Evangelischen Kirche des Preussischen Staats”, Brunsvig 1843.
Vanhaluterilaiset olivat eräs pietistien ryhmä, joka vähitellen levittäytyi koko protestanttiseen Saksaan, lähinnä kuitenkin Preussiin ja Württembergiin. Syytä tähän voidaan etsiä osin kirkon muodollisuudesta ja hengettömyydestä, osin myös siitä äärimmäisyydestä jolla jotkut uudemman filosofian suuria havittelevat oppilaat nousivat vastustamaan kaikkea uskontoa siksi, että se on uskoon ja tunteeseen perustuvan vakaumuksen tekoa. Mutta julkisessa elämässä jokainen äärimmäisyys synnyttää vastakohtansa. Pietismi nousi kaikkialla juuri Feuerbachia, Bruno Baueria ja koko sitä Hallische Jahrbücherin, myöhemmin Deutsche Jahrbücherin, edustamaa linjaa vastaan, jonka mukaan koko kristinusko on jo vanhentunutta ihmisen tietoisuutta yliaistillisesta. Tämä suuntaus myös edisti pietismin leviämistä, koska tällä ei ollut tieteelliseen todisteluun nojaavia vastustajia, vaan oli paettava uskoon, jonka sisällön pietismi asetti kaiken tieteellisen todistelun yläpuolelle. Oli lyhytaikainen vaihe, jossa myös suuri sivistynyt yleisö näiden ”destruktiivisten” oppien säikäyttämänä antoi hiljaisen tukensa pietistien pyrkimyksille, ja moni uskoi jo, että heidän yleisessä hyväksymisessään on protestanttisen kirkon tulevaisuus. Mutta tämä olisi edellyttänyt, että koko nykyinen tiede ja moderni sivistys sellaisena kuin se uskonpuhdistuksen ajoista on kehittynyt, tuomittaisiin virheellisenä ja syntisenä maailmankatsomuksena. Samoin olisi pitänyt tuomita se osa kristinuskon kehityshistoriaa, joka on uskonpuhdistuksen tuolla puolen, apostolisten kirjojen ja Augsburgin tunnustuksen välissä. On siis selvää, että tämän järjettömän nöyryyden täytyi synnyttää uusi vastareaktio. Olemme jo maininneet, että pietistien merkittävin äänitorvi Saksassa oli ja on yhä Hengstenbergin toimittama Evangelische Kirchenzeitung, ja juuri tämän lehden kaikkea korkeampaa sivistystä vastaan kapinoivat opit herättivät mielet kiivaaseen vastarintaan. Edelleen kävi niin, että mainitut uskonnollisesti destruktiiviset opit yhdistyivät poliittiseen radikalismiin ja hallitukset suosivat pietismiä monien tieteellistä tutkimusta sortavien toimenpiteiden kautta, mikä tietysti herätti vastustusta tieteenharjoittajissa. Tämä pietismin provosoima tilanne oli toinen niistä seikoista, jotka lähinnä valmistivat mieliä uskonnollisille uudistuksille.
Kun Ronge tunnetusta syystä, Trierin ihokkaan palvonnan johdosta, esitti vastalauseen Rooman kirkon hierarkiaa ja taikauskoa vastaan ja kun toisaalla Czerski seurakuntineen vapautti itsensä sen siteistä, niin tämä hajaannuksen alkaminen katolisesta kirkosta oli kyllä odottamatonta. Sen sijaan se yleinen innostunut hyväksyntä, jonka nämä protestit myös katolisen kirkon ulkopuolella saivat, oli yleisen mielipideilmaston luonnollinen seuraus. Tiedämme, että katolinen papisto oli vuosikaudet vastustanut Preussin hallitusta mm. kysymyksessä niin sanotuista seka-avioliitoista ja monissa muissakin asioissa. Rooman vaikutus oli merkittävästi lisääntynyt viimeisinä vuosina myös Sveitsissä, Baijerissa ja Belgiassa. Koko protestanttinen Saksa oli huolissaan tästä katolisuuden etenemisestä. Mutta kaikki puhuu sen puolesta, että saksalaiskatolisten vastalause taikauskoa, kirkon auktoriteettia ja kaikkea vapaan tutkimuksen sekä omantunnonvapauden rajoittamista vastaan sai kyllä protestanttien yksimielisen hyväksynnän. Alussa näyttikin sitä, että myös Preussin hallitus olisi mielellään nähnyt tässä liikkeessä keinon vapautua riippuvuudesta Roomasta. Jopa pietistit iloitsivat niin lupaavasta hyökkäyksestä vanhaa vihollista, Rooman Antikristusta vastaan. Mutta kun saksalaiskatoliset omissa uskonohjelmissaan tai tunnustuskirjoissaan osoittivat olevansa uuden ajan lapsia ja kun myös protestanttien leiristä nousi vastaava protesti ”kaikkia” uskonasioiden auktoriteetteja vastaan, niin pietistit ryhtyivät ankarasti vastustamaan myös heitä. Niissä Saksan valtioissa, joihin saksalaiskatolisuus on levinnyt, myös hallitukset ovat sitä enemmän tai vähemmän voimakkaasti vastustaneet.
Myös katolisella teologialla on Saksassa omat rationalistinsa, sellaiset kuin Möhler ja Staudenmaier (Freiburgissa). Mutta heidän mielipiteensä eivät näytä juuri vaikuttaneen uuskatolisten toimintaan. Staudenmaier on jopa suunnannut uusimman kirjansa, ”Das Wesen der Katholischen Kirche” (Katolisen kirkon olemus), heitä vastaan. Uuskatolisten protesti on pikemminkin sen yleisen sivistyksen aikaansaannosta, joka on saanut katolisen sivistyneistön Saksassa asettumaan samalle kannalle protestanttien kanssa. Niinpä uudistus onkin levinnyt nopeasti Sleesiasta ja Posenista Preussin muihin maakuntiin, Saksiin, Hesseniin, Badeniin, Württembergiin ja jopa Reinin länsirannan ranskankieliselle alueelle. Uudistus on saanut kannattajansa, joita arvioidaan olevan jo yli sata tuhatta, kuitenkin lähinnä kaupungeista ja keskiluokan piiristä. Rongen persoona on liikkeen kannalta jo merkityksetön ja Czerski on vetäytynyt pois yleisestä liikkeestä tyytymättömänä niihin uusiin oppeihin, jotka seurakunta on tunnustanut ja joiden käsittämiseksi Posenissa ei ole samaa sivistystä kuin varsinaisessa Saksassa. Liikkeen synnyttämistä lukemattomista kirjoista mainitsemme Kallaveden numerossa 4 lueteltujen lisäksi seuraavat: ”Rechtfertigung von Ronge”, Altenburg 1845; H. T. V. Hinrichs (Halle), ”Trier, Ronge Scheidemühl”; L. Richter (Marburg), ”Der Staat u. die Deutschkatholiken”, Leipzig 1846 sekä Gervinus, ”Die Mission der Deutschkatoliken”. Myös Wolfgang Mentzel ja tunnettu heidelbergiläinen teologi Ullman ovat saattaneet äänensä kuuluviin. Menzel haluaisi poistaa uskonnollisen skisman sensuurin ja ranskalaisvastaisen sodan avulla. Ullman esittää alakuloisena, mutta silti toiveikkaasti, että seurakunta vastedes kehittäisi tunnustustaan entistä positiivisempaan suutnaan. Tunnettu historioitsija Gervinus taas pitää Hinrichsin tavoin saksalaiskatolisuutta välttämättömänä ja toivottavana uudistuksena. Hän vaatii niin yleistä ja laajaa tunnustusta, että jokainen kristillisen kirkon jäsen voisi siihen halutessaan yhtyä. Hän, kuten moni muukin saksalainen isänmaanystävä, näkee nimittäin uskonnollisissa liikkeissä yhden ainoan saksalaisen kirkon siemenen ja tämä kirkko puolestaan yhdistäisi koko Saksan kansakunnan.
Kun puolitoista vuotta sitten kiinnitimme Saimassa arvoisien lukijoidemme huomiota saksalaiskatolisuuteen ja mainitsimme sen eräänä todennäköisenä seurauksena, että ”myös protestantit monin paikoin liittyisivät siihen”, niin emme todellakaan tienneet, että sellainen liike oli protestanttien keskuudessa alkanut jo aikaa sitten. Mutta olimme kuitenkin oikeassa sikäli, että se näyttäytyi selvinä kirkollisina uudistuksina vasta myöhemmin kuin saksalaiskatolisuus.
Trierin ihokas asetettiin palvottavaksi 18. elokuuta 1844. Mutta jo 29. heinäkuuta 1841 oli yhdeksäntoista protestanttista teologia kokoontunut Gnadauhun, pienelle paikkakunnalle lähellä Magdeburgia ja lausunut yhteisenä kantanaan seuraavaa: ”niin kutsutun ortodoksian voitto kristillisessä kirkossa ei ole toivottavaa, vaan sen etenemistä on asetuttava vastustamaan”. Tämän yhdistyksen johdossa oli Uhlich, vähäinen maapappi Dessaun alueelta. Eräs kokouksen osanottajista kuvasi häntä näin: ”Hänellä on erittäin jalo ajattelutapa, hän on hartaan uskonnollisen tunteen ja siveellisen vakavuuden täyttämä. Hän on lempeä arvioissaan, mutta varma ja luja pyrkimyksissään. Hänellä ei ole erityistä opillista sivistystä, mutta ihailtava vaisto, jolla hän yhdistelee myös abstraktisia tieteellisiä oppeja omaan näkemykseensä ja kieleensä, käyttäen hyväksi sitä mikä vastaa hänen vakaumustaan. – Hän on käytännön mies joka kaikessa katsoo ensimmäisenä tuloksiin, välittämättä pitkistä, teoreettisista esitutkimuksista ja valmiina ottamaan takaisin heti jos hän ei näe hyviä ja vahvistavia hedelmiä.”
28. syyskuuta samana vuonna yhdistys kokoontui uudelleen Hallessa ja nyt keskusteluihin osallistuivat myös vanha Wegscheider, Niemeyer (ranskalaisten hiippakuntien edustaja) ja Franke, kaikki Hallen professoreita. Myöhemmin samasta yliopistosta liittyi yhdistykseen useita jäseniä, jotka perustivat sen alaosastoksi erityisen tieteellisen yhdistyksen. Haaraosastoja syntyi monille paikkakunnille, voimakkain niistä Magdeburgiin. Myöhemmin niitä perustettiin myös Sleesiaan, Brandenburgiin, varsinaiseen Preussiin, Braunschweigiin, Saksin kuningas- ja herttuakuntiin jne. Yleisiä kokouksia pidettiin Cöthenissä syyskuussa 1843 sekä helluntaiviikkoina 1844 ja 1845. Viimeksi mainitun vuoden elokuussa nämä kokoukset kiellettiin. Mutta on helppo oivaltaa, ettei liike siihen päättynyt, ja tämä näkyy siitäkin, että kokonaisia seurakuntia on sittemmin eronnut Evankelisen valtionkirkon yhteydestä.
Kaikissa sellaisissa uudistusliikkeissä, josta nyt on kyse, tapahtuu välttämättä monia ylilyöntejä. Mutta niiden lähteiden mukaan, joita tämän kirjoittajalla on käytettävissään, ”Protestanttisten ystävien” pyrkimyksillä on ollut ankaran siveellinen perusta. Heitä painaa tietoisuus ristiriidoista tieteen ja kirkon välillä, kansalaisten ja etenkin sivistyneistön yhteiskunnallisen elämän ja heidän uskontunnustuksensa välillä, opettajien ja seurakunnan mielipiteiden välillä. Eräässä anomuskirjelmässään Preussin kultusministerille he sanovat näin:
Me näemme kirkon todellisen vaikeuden olevan siinä, ettei se palvelijoineen ole riittävän lähellä seurakunnan ajattelutapaa, vaan pikemmin seisoo sitä vastassa eräänä pelkästään valtiovallan perustamana ja ylläpitämänä laitoksena. Siksi seurakunta ei löydä kirkon opetuksesta, sen toimituksista tai sielunhoitotyöstä mitään sellaista, joka lähtisi seurakunnan omasta elämästä ja jota seurakunnan henki jatkuvasti ylläpitäisi ja organisoisi. Tästä johtuu se seurakunnassa syvälle juurtunut epäilys, että pappi opettaa vain annettujen määräysten mukaisesti eikä itse usko omaan opetukseensa ja toimi sen elävöittämänä. Samasta asiasta johtuu myös vähäinen osallistuminen yleisiin jumalanpalveluksiin sekä sielunhoidon verraten niukat tulokset.
Epäkohdan poistamiseksi protestanttiystävät ehdottavat jokaiseen seurakuntaan presbyteriaalista, seurakunnan vanhimmista koostuvaa hallintoa ja sen pohjalle rakentuvia yhteisiä synodeja. Heidän omiin yleisiin kokouksiinsa osallistuikin ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Heidän hartauskirjoillaan oli noin 4 000 tilaajaa ja viimeisessä kokouksessa Cöthenissä laaditun julistuksen allekirjoitti 46 pappia sekä yli 500 maallikkoa.
Eräs kiitettävä puoli heidän tunnollisissa ja rehellisissä pyrkimyksissään on toiminta yhteisen tunnustuksen puolesta. Ehdotus toisensa jälkeen hylättiin, koska kaikkein kattavimmankin tunnustuksen katsottiin loukkaavan omantunnonvapautta. Näin he joutuivat lopulta siihen äärimmäiseen tilanteeseen, jossa he avoimesti kielsivät Raamatun auktoriteetin uskon erehtymättömänä ohjeena. Viittaamme siihen, mitä edellisessä numerossa sanoimme tradition suhteesta Raamatun sanaan. Tässä suhteessahan Protestanttiset ystävät miltei yhtyvät saksalaiskatolisten kantaan, joskin he itse väittävät vain pitäytyvänsä uskonpuhdistuksen periaatteissa. He sanovat suoraan:
Kristinusko on meille täydellinen uskonto ja Raamattu sen lähdekirja. Raamattu ei kuitenkaan kirjana ole meille absoluuttinen auktoriteeetti, koska sellainen voi olla olemassa vain silloin, kun jokainen yksityiskohta on absoluuttinen totuus. Raamattu ei siis ole meille kaiken kristillisen tietämisen absoluuttinen normi, sillä se itsekin viittaa omien sanojensa ulkopuolelle, jatkuvaan kehitykseen Pyhän Hengen kautta.
On myös selvää, että tämän väitteen oikeellisuuden voi kiistää vain se, joka tunnustaa jokaisen Raamatun sanan olevan ikuisesti pätevä totuus. Tällaista vakuutusta protestanttiset ystävät eivät katso hyvällä omallatunnolla voivansa antaa ja kuuluisaksi tullut pappi Wislicenus Hallesta sai heidät tunnustamaan tämän avoimesti. Selvää on, että tällaisine mielipiteineen he vielä vähemmän saattoivat alistua tunnustuskirjapakkoon. Mutta näitä mielipiteitä ei esittänyt vain yhdistys, niihin yhtyi myös Wislicenuksen seurakunta ja sittemmin Hallen kaupunginhallitus kaupungin asukkaiden enemmistön nimissä.
On selvää, että tällaiset mielipiteet saivat koko joukon niin kutsuttuja ortodoksisia ja pietistisiä teologeja, eikä vain teologeja, nousemaan protestanttiystäviä vastaan. Näistä teologeista voi tosin huoleti käyttää ”niin kutsuttujen” ortodoksien nimeä, sillä todella ortodoksista teologia, siis tieteellistä uskonnonopettajaa, ei meidän aikanamme löydy eikä voi löytyä. Helpoimmin löydetään jonkinlaista ortodoksiaa pietistien keskuudesta, joille mitään teologista tiedettä ei ole olemassakaan, koska tieteen työkalu, järki, on heidän mukaansa pahasta. Myös usein lainattu Litterar. Zeitung kieltää protestanttiystäviltä samat oikeudet, jotka se suo saksalaiskatolisille.
Tämän kannan oikeudenmukaisuutta perustellaan väittämällä, että katolinen kirkko on paikallaan pysyvää, järkkymätöntä traditiossa pitäytymistä kun taas evankelinen kirkko vielä täydessä voimassaankin kehittyy ajan vaatimusten mukaisesti. Siitä huolimatta on kokoontunut synodeja, yleisiä synodeja ja konferensseja ilman että mihinkään toimenpiteisiin olisi ryhdytty, sillä seurakunnat Saksan kaikista osista ovat jo etukäteen protestoineet kaikkia päätöksiä vastaan, siis vastustaneet synodien ja konferenssien oikeutta päättää seurakunnan opista tai kultista.
Kuinka kaukana vielä ollaan yleisen uskonnonvapauden myöntämisestä ja samojen valtiollisten kansalaisoikeuksien myöntämisestä kaikkien uskontunnustusten kannattajille, nähdään selvimmin Brandenburgin yleisen synodin asiakirjoista 1844. Hallitus ja piirisynodien edeltäneet kokoontumiset esittivät synodin harkittavaksi yksitoista eri ehdotusta. Niiden joukossa oli mm. ehdotus omantunnontuomioistuimesta papistoa varten. Toisessa ehdotettiin siviiliviranomaisten laatimia ja papiston hoitamia listoja seurakuntalaisten käyttäytymisestä. Kolmas ehdotus velvoitti sanankuulijat kutsusta ilmoittautumaan sielunhoitajan luona ja tämän säännöllisesti vierailemaan edellisten luona. Lisäksi ehdotettiin salaripin ottamista uudelleen käyttöön ym. Synodissa pietistit olivat kuitenkin alakynnessä ja ehdotukset hylättiin kielteiseen tulokseen päätyneen keskustelun jälkeen.
Myös Berliinissä pidettyä Saksan protestanttisten valtioiden hallitusten edustajien tunnettua konferenssia varten laadittiin ohjelmia, joiden henki eroaa selkeästi uudistusmielisten puolueiden käsityksistä omantunnonvapaudesta.
Kun nyt siirrymme käsittelemään tähän asiaan liittyvää kirjallisuutta, meidän on avoimesti sanottava eräs seikka, joka lukijankin lienee helppo ymmärtää. Vain mitättömän pieni osa valinnoistamme perustuu omaan harkintaamme. Niiden pohjana ovat monessa tapauksessa saksalaisten lehtien arvostelut ja esittelyt, mutta useimmiten perusteena on vain kunkin kirjoittajan merkitys tieteessä tai siinä erityisessä hengellisessä liikkeessä, jota tämä kirjallisuus käsittelee.
Kaikkein vaikuttavimpiin ja tilanteen jatkuvan seuraamisen kannalta myös hyödyllisimpiin kirjoihin kuuluvat epäilemättä aikakausjulkaisut. Niistä ensimmäisenä on mainittava Ullmanin ja Umbreitin toimittama, jo 18 vuotta ilmestynyt kuuluisa ”Theologische Studien u. Kritiken” (hinta viisi taalaria). Ankaran tieteellisen linjansa vuoksi lehti on omiaan vain teologeille. Mutta silloin kun sen muoto sallii julkaisijan ja avustajien (Gieseler, Lücke, Nitsch) puuttuvan myös päivänkysymyksiin, lehti sisältää paljon niitä valaisevaa. Ullmanin tunnetun ajattelutavan kautta se sitä paitsi edustaa erästä teologista suuntausta, Schleiermacherin ajattelua, jolta ei puutu kannattajia ja joka tätä nykyä vaikuttaa suuresti kansan keskuudessa toimiviin liikkeisiin. Ullman oli mukana myös Badenin protestanttisessa konferenssissa ja kirjassaan ”Für die Zukunft der evangelischen Kirche Deutschlands” hän on käsitellyt erityisesti riidan sovittelemisen mahdollisuuksia. Hurskaita toiveita!
Myöskin tri E. Zellerin julkaisema ”Theologische Jahrbücher” (hinta 4 taalaria 16 groschenia) on nimensä mukaisesti vain teologeille tarkoitettu. Ilmestyneet neljä vuosikertaa todistavat lehden vakaasta linjasta. Uusimman saksalaisen teologian tuntemisen kannalta lehti on vielä parempi kuin edellinen. Zeller kuuluu Baurin kriittiseen koulukuntaan ja on tämän tavoin Hegelin spekulaation kannattaja. Yhtä hyvin oppineisuutensa, teräväjärkisyytensä kuin rohkeutensakin vuoksi Zelleriä voidaan pitää vapaan tutkimuksen eräänä merkittävimpänä tukijana Saksassa.
Zeller on avustanut useilla kirjoituksilla myöskin Tübingenissä ilmestyvää kuukausijulkaisua ”Jahrbücher der Gegenwart” (hinta 8 taalaria 3 groschenia). Tämä lehti johdattelee Saksan nykyiseen tilanteeseen paremmin kuin yksikään tuntemamme tieteellinen aikakauskirja. Sen linjana on ottaa nykyhetken poliittiset, uskonnolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset tieteellisen pohdinnan alaisiksi. Lisäksi lehti sisältää erilaisten filosofisten ja erityisesti esteettisten käsitysten kritiikkiä. Sen toimittaja on tri A. Schwegler, filosofian yksityisdosentti niin kuin Zeller teologian. Molemmat ovat tunnettuja laajoista tieteellisistä teoksistaan. Innokkaisiin avustajiin kuuluu myös todella nerokas Vischer (estetiikan professori) sekä tri L. Noack. Vischer on heistä kenties radikaalein eikä hänen uskonnollisiin mielipiteisiinsä voi kaikissa kohdin yhtyä. Zeller ja Schwegler näyttävät olevan lähempänä kristillistä perinnettä ja Noack menee tässä suhteessa heitäkin pidemmälle. Kokonaisuudessaan lehti, kuten kaikki mainitut kirjoittajatkin, edustaa kuitenkin selkeää kannanottoa tutkimuksen vapauden, ”vapaan tieteen” puolesta. Sen mukaan kristinuskon ei pitäisi painottaa dogmeja vaan kristillistä ajattelutapaa ja elämää. Nämä miehet esiintyvät oppiensa puolesta harvinaisen rohkeasti ja myös ulkonaisista eduista piittaamatta. Siveellinen ryhti, josta heidän kirjojensa jokainen rivi todistaa, on todellakin ylentävää.
Heidän pyrkimyksilleen tyypillisenä voidaan pitää vaatimusta, että kirkon ei pidä hahmottua valtiosta riippumatta vaan sen kanssa yhdenmukaiseksi siten, että valtion idea olisi myös uskonnollisen tietoisuuden kohde. Tässä mainittujen lisäksi myös monet muut, heidän joukossaan Reiff (Tübingen) ovat kirjoittaneet tähän monella tavalla valaisevaan lehteen.
Nimenomaan uskonnollista uudistusta silmälläpitäen julkaistaan kahta yleistajuisempaa lehteä:
”Kirchliche Monatsschrift für die Provinz Sachsen” (Toim. K. W. Rhenius, hinta 1 taalari). Avustajien joukossa mainitaan Tholuck, Müller (Halle) ym. Lehti pyrkii luonnollisesti vastustamaan uudistusta, ja juuri siinä maakunnassa, jossa se on kansan keskuudessa saanut eniten kannatusta. Toinen näistä lehdistä on
”Kirchliche Reform. Monatsschrift für freie Protestanten aller Stände”. Sen toimittaja Gustaf Adolph Wislicenus on sama mies jonka esiintyi Protestanttiystävien joukossa niin voimallisesti, että hänet pidätettiin virantoimituksesta, vaikka hänen seurakuntansa avoimesti julisti yhtyvänsä hänen mielipiteisiinsä ja toistuvasti pyysi saada pitää hänet opettajanaan. Litterar. Zeitung, joka lehden ensimmäistä numeroa arvioidessaan tietenkin ankarin sanoin suomi Protestanttiystäviä, huomauttaa etenkin täsmällisesti ilmaistun tunnustuksen puuttumisesta. Tämän vaatimuksen edessä olisi tietysti Lutherkin jäänyt aseettomaksi, esiintyihän myös hän pitkään ainoastaan negatiivisesti vallitsevaa oppia vastaan. Bülaun toimittamassa Jahrbücher d. Geschichte -lehdessä eräs kirjoittaja (Schulze Gothasta) kiinnittääkin huomiota tähän ja muihinkin yhtäläisyyksiin nykyisen ja 1500-luvun uudistuksen välillä. Olemme jo osoittaneet, että saksalaiskatolilaisuudessa sen paremmin kuin uusprotestanttisuudessaan kysymys ei ole jostain tunnustuksesta, opista ja dogmikokoelmasta vaan vapautumisesta kaikesta tästä ja yhteisyydestä ainoastaan kristillisessä mielenlaadussa ja toiminnassa. Kun Wislicenus vaatii vapautta, siveellistä ryhtiä ja rakkautta niin tämä tunnustus korvaa nykyaikana varmasti kaikki vakuuttelut määrättyjen, käsittämättöminä pidettyjen oppilauseiden puolesta.
Lisäämme tähän vain sen, että erityisesti Saksassa uudella käsityksellä on oltava muutamia laajempilevikkisiä lehtiä äänenkannattajinaan, jotta se pystyisi puolustautumaan ja leviämään. Tällaisia uusien periaatteiden esille tuojia ovat Zellerin teologiset vuosikirjat, Jahrb. d. Gegenwart sekä Vislicenuksen kuukausijulkaisu. Vaikeutena ei olekaan kustantajan löytäminen vaan lukijoiden saaminen ja lehden jatkuvuuden turvaaminen. Kaksi ensiksi mainittua ovat jo pitkäaikaisella olemassaolollaan todistaneet ajanmukaisuutensa.
Uhlichilta olemme nähdeet mainittavan seuraavat pienet kirjaset: ”Über den Amtseid der Geistlichen”, Leipzig 1846, 3. painos; ”Vortrag bey der Versamlung Protestantischer Freunde in Breslau 30.7. 1845; ”Offenes Sendschreiden an die protestantische Deutsche Conferenz in Berlin”, Wolfenbüttel 1846 sekä ”Predigten aus dem Kirchenjahr 1846”, Berlin (hinta 2 taalaria). Toinen innokas protestanttiystävä C. Zchiesche, joka on esiintynyt puhujana sekä tieteellisissä että yleisissä kokoustilaisuuksissa, on julkaissut teoksen ”Die Protestantischen Freunde, eine Selbstkritik, Sendschreiben an Uhlich”, Altenburg 1846.
Vastustajien kirjoja on paljon. Tässä meillä on mahdollisuus luetella seuraavat: A. E. Nitscken ”Was ist von den Bestrebungen der sogenannten Lichtfreunde zu halten”, Bunzlau 1846; G. C. A. Harless: (Leipzig) ”Votum über die eidliche Verpflichtum der protest. Geistlichen in Sachsen auf die kirchlichen Symbole”, Leipzig; G. A Kämpfen useat kiistakirjoitukset sekä A. Tholuckin ”Sechs Predigten über religiöse Zeitfragen”, Halle 1846. Tämän vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana ilmestyneistä julkaisuista emme ole kuitenkaan huomanneet muita laajemmin tunnettuja nimiä kuin juuri mainitut Harless ja Tholuck.
Protestanttisesta konferenssista on kirjoitettu seuraavat kirjat: H. L.(C?) v. Gagern, ”Zweyte Ansprache an die Deutsche Nation über die Kirclichen Wirren”, Leipzig sekä ”Die Vorschläge des Oberkonsistorialraths Dr. Snethlage und des Abtes Dr. Rupstein zur Vereinigung der Evangelischen Kirche Deutschlands” Grimma 1845. Tri Snethlage koetti Preussin hallituksen nimissä rohkaista muuta hovia osallistumaan konferenssiin.
Ketään ei luultavasti hämmästytä se, että verraten harvat tiedemiehet ovat osallistuneet varsinaiseen kiistaan. ”Kirkollisten” enemmistö on Tholuckin tai Ullmanin tavoin niin syvällä rationalismisssan, että se voi määrittää uudistukselle ainostaan mielivaltaisia rajoja. Todellista ortodoksiaa ei edusta edes ”Ev. Kirchenzeitung”. Uudistuksesta onkin tullut kansan asia ja se on mennyt paljon pitemmälle kuin kriittiset ja spekuloivat professorit, jotka eivät kuitenkaan voi kiistää omien oppiensa seurauksia. Vain harvat ovat riittävän rohkeita osoittaakseen tieteellistä johdonmukaisuutta, ja selostettu tilanne saa aikaan sen, että he ovat uudistuksen tieteellisiä puolustajia.
Tämän yleiskatsauksen jälkeen, joka oli juuri sellainen kuin näissä oloissa on mahdollista, kysellään tietenkin levottomina: mikä mahtaa olla uudistuksen lähin tulevaisuus? Ulkonaisesti on saksalaiskatolisuutta tähän asti ainoastaan suvaittu, mutta tämä suvaitsevaisuus perustuu useimmissa valtioissa lain määräyksiin. Eriuskoiset protestantit taas ovat muodostaneet vain harvoja omia seurakuntia ja heidän asemansa on todella vaikea. Useimmat epäröivät vielä erota evankelisesta kirkosta, jonka tunnustuskirjat he kuitenkin kieltävät. Monia eriuskoisia pappeja on tästä syystä erotettu tai pidätetty virantoimituksesta. Tämä tilanne tulee ehkä jonkin aikaa haittaamaan uudistuksen nopeaa leviämistä. Ja on tietysti selvää, että ne katoliset massat, jotka kymmentuhatpäisin joukoin palvovat Trierin ihokasta, ja toisaalta pietistit samoin kuin kirkollisesti ja poliittisesti konservatiiviset tahot koettavat estää sen vaikutusta. Poliittiset pyrkimykset ja intohimot tulevat nytkin, niin kuin aina, lisäämään vallitsevaa sekaannusta. Mutta näyttää varmalta, että uskonnollinen tietoisuus on Saksassa tullut vaiheeseen, jossa mitkään tilapäiset kirkkohallituksen toimenpiteet eivät enää riitä. Tätä todistaa se, että Preussissa pelättiin ministeriksi valitun Bunsenin kannattavan samantyyppistä järjestelmää kuin Englannin episkopaalisessa kirkossa on. Nyttemmin hän on eräässä kirjassaan asettunut kannattamaan kirkon vanhimpien hallitusta, samanlaista kuin Skotlannin presbyteerisessä kirkossa. Mutta tämä verraten vapaamielinenkin käsitys sai vastalauseita joka suunnalta. Ja pahinta on, että turhat synodit ja konferenssit ovat jo riittävästi osoittaneet, ettei paljon puhuttuja ajan vaatimia parannuksia voida evankelisen kirkon pohjalta toteuttaa. Toisaalta on ilmeistä, ettei uusilla seurakunnilla ole mitään kiinteää muotoa ja että niiden tunnustuksista on turha etsiä mitään täsmällisiä oppeja ihmisen suhteesta Jumalaan. Mutta niiden vaatimus täydellisestä omantunnonvapaudesta on ilmeinen seuraus koko modernin sivistyksen pyrkimyksistä. Näiden seurakuntien kiivaimmatkin vastustajat koettavat turhaan saattaa niiden siveellistä ryhtiä epäilyksenalaiseksi. Ne itse myöntävät avoimesti päämääränsä olevan elämä Kristuksen hengessä, kristillisessä nöyryydessä. Kaikki tämä lupaa uudistukselle varmaa tulevaisuutta, kuinka nopeasti tai hitaasti se sitten koittaakin. Sitä tukee lujasti koko nykyajan sivistys, joka on jo tosiasiassa vapautunut kirkon opeista. Valtiovallan täytyy tyytyä pitämään liikkeen siveellistä suuntautumista riittävänä takeena sen tunnustajien suhteesta valtioon.
Edellä mainittu Saint René Taillandier, joka muuten tunnustaa tämän liikkeen suuren merkityksen, vaikka ranskalaisena tekeekin poliittisesta puolesta pääasian, ehdottaa ensimmäisenä ja välttämättömänä keinona mielten rauhoittamiseksi meidän kirkonkirjojamme vastaavan kirjanpidon siirtämistä kirkolta valtiolle. Tämä näennäisesti pintapuolinen uudistus pitäisi sisällään sen, että kaste, vihkiminen ym. jäisivät yksilön omaksi asiaksi eikä hänen yhteiskunnallinen olemassaolonsa siten riippuisi uskontunnustuksesta. Tätä yksinkertaista, käytännöllistä näkemystä asiasta ei todellakaan tule torjua. Mutta tämä toimenpide jättäisi avoimeksi kysymyksen takuista, joita valtiolla on oikeus vaatia jäsentensä uskonnollisen ja moraalisen kasvatuksen suhteen, kirkon suhteen kouluun, seurakuntien talouden ym. Näiden kysymysten monimutkaisuus osoittaa paremmin kuin selvästi, kuinka uskonnollinen uudistus kietoutuu valtion instituutioihin ja kuinka vaikeaa välitysratkaisun löytäminen tuleekaan olemaan.
