Kokkolassa 15.2.1828
Herra J. V. Snellman
Turku
Huolehdi sinä asioistasi – ja palaa sitten lapselliseen jutusteluuni!
Ensimmäiseksi minun on kerrottava, että elän vain päivästä päivään – onhan sekin kiinnostavaa, mutta ei voi Jumala nähköön jatkua pitkään. Runsaasti katettuun pöytään väsyy hetken kuluttua ja ruokalajit maistuvat pian inhottavilta. Älkäämme kuitenkaan hurratko, ennen kuin olemme päässeet puron yli – tämä muistutus koskee meitä kumpaakin. Huutaessaan: peli on voitettu on tavallisesti itse hiukan epävarma ja yrittää tällä selkeällä vakuutuksella vahvistaa puuttuvaa luottamustaan.
Kaiken kaikkiaan en usko mihinkään. Olen nyt viime aikoina alkanut toimia oman mieleni mukaan – aivan kuten vastapelaajan noston jälkeen voi päättää, onko musta vai punainen valttia. Jos nyt noudattamani mielihalu vie yhtä pahasti harhaan kuin ennen muinoin valintani korttipelissä, on jännittävää nähdä, mihin tässä joudutaan. Mutta mitäpä tuumit tästä: kun sain kirjeesi, olin juuri ahmimassa ”Don Quijotea”. Täällä pidetään 19. päivänä naamiaiset, joihin minä arvoton aion pukeutua hänen kunnianarvoisuutensa persoonaksi, vain meidän paikkakunnallamme tämän voidaan antaa anteeksi. Haluaisin mieluummin olla hänen ystävänsä Sancho; tämä rooli minun on nyt kuitenkin jätettävä eräälle proviisori Benzelstjernalle; hänestä voin todistaa, että suuttuessaan hän pitää pahaa ääntä kuin kärpänen lasipurkissa, ja sylki vain lentää ympärillä seisovien silmille. Miten hän nyt pystyy jäljittelemään meidän leppoisaa ja seurallista ystäväämme Sanchoa; sitä minun olisi vaikea sanoa, vaikka olisin tuntenut hänet kaksi vuotta – vielä vaikeampi nyt. Mutta nyt unohdin äsken sanoa, ettei minun olisi pitänyt pilailla kirjeeni alussa – tuo maku on arkaluonteinen asia – ja siitä samoin kuin kaupoissa saavuttamastaan menestyksestä puhuminen on selvin todiste siitä, että kumpaakaan ei ole. Niinpä tämä on salaisin kirje kaikista sinulle kirjoittamistani. Sain jo päähäni, etten lähettäisikään sitä. Mutta mitäpä minä sillä sitten tekisin. Lähteköön se siis umpimähkään.
Jumala tietää, mitä viime kirjeessäni olen kirjoittanut jollen hölmöyksiä – luen vielä kerran läpi sinun kirjeesi ja voin silti vain likimääräisesti palauttaa ne mieleeni – niin käy, kun vaikutelma nopeasti tunkee toisen tieltään – että eilispäivän tapahtumat ovat häipyneet kauan sitten menneisiin aikoihin. Minä olen kuitenkin varmasti hyvin hullu, kun nyt istun tässä ja laskettelen valeita itsestäni vain järjestääkseni sinulle pienen hetken opinnoistasi irtautumiseen. Sen sinä saat uskoa! Mutta luottamuksellisesti kerron nyt sinulle toisen syyn tähän. Olen hiukan kateellinen siitä, että sinä nyt käyt asioihin kiinni ja opiskelet, kun minä taas kuljen haaveissani sinne tänne enkä jonkin ajan kuluttua enää pysty tietämään, missä olen kotonani tai mistä löydän päämäärän. Ajattelin sen takia, että kun nyt juttelen sinulle niitä näitä ja esiinnyn sellaisena, joka ei mitään ajatellut, voin myös hiukan kiusoitella sinua, ja me siis kuljemme samaa tietä ja pääsemme yhtä pitkälle – minä, joka olen ollut ovelampi ja ujuttanut sinun mieleesi vakaan käsityksen, etten minä ole tehnyt mitään, ehkä jopa onnistun tämän yksinkertaisen tempun ansiosta lopulta pääsemään pitemmälle. Emmehän me ole itsessämme mitään – kaikkein täydellisinkin on toki vain ihmisparka, joka on kohottanut hartiansa hiukan joukkoa korkeammalle ja jota tavallinen ihminen tuijottaa ihmeissään, koska hän on kuten Sancho päässyt kapuamaan jonkin matkaa ylemmäs tammeen. Jos siis kukaan ei pääse korkeammalle, minä olen korkeimmalla. Tämän me pikkusielut osaamme sangen hyvin havaita. Ja tämä kumoamaton totuus: että kaikki korkeus on suhteellista, toki oikeuttaa meidän alituisen pyrkimyksemme kellua aina pinnalla kuin kerma. Kun näemme kaksi uimaria, näemme toki usein, miten toinen painaa toisen pinnan alle ja kohottaa iloisena päänsä laineista katsellen sieltä maailmaa. Olenhan toki kuullut sanottavan, että tämä on kaikkien pikkusielujen yhteinen ominaisuus – mutta tavallisessa elämässä pitäisi olla muitakin, jotka pystyvät siellä kohoamaan laskematta kättään toisen olkapäälle, toisen joka näin joutuisi painetuksi alas. Niitä ihmisiä on sanottu vahvoiksi ja väitetty, että he kykenisivät kohottamaan muita mukanaan – niin sanoo ainakin Thorild. Minä puolestani tunnustan, että minun on kuitenkin vaikea käsittää, mistä he sitten saisivat kiinni kavutessaan seuralaisineen ikuisuuteen asti, jolleivät he laskisi kättään muiden olkapäille. Kun siis en tiedä mitään suuruutta, joka ei olisi suhteellista, ja kun mielelläni haluan näyttää suurelta ihmisten silmissä, sillä en tunne muita olentoja, joiden arviointeihin voisi luottaa, olen nyt, koskapa en itse viitsi opiskella, halunnut jaarittelemalla kuluttaa sinun aikaasi, niin ettei minua, kun meitä tulevaisuudessa ehkä vertaillaan toisiimme, pidettäisi koulupoikana oppineen miehen rinnalla. Sitähän en toki halua, ja koska minulla nyt on kokemuksista oppinut kotifilosofi, joka kumoaa kaiken, mitä Thorild saattaisi sanoa, ja samoin tämä, jota minä huvikseni tältä 18. vuosisadan minikokoiselta Don Quijotelta, kukapa se olisikaan, jollei *** saan nyt mielettömyyden takia lainata. Hän sanoo: s. 114 3. osassa: Ein rein grosser Geist sucht so viel als möglich alle mit sich auf gleichem Fuss zu setzen und fühlt sich dann in seiner grössten Würde, wenn alle in dem Gefühl der ihrigen neben ihm stehen [todella suuri henki yrittää saada mahdollisimman monet omalle kannalleen ja tuntee sitten oman mahtinsa kun kaikki seisovat hänen rinnallaan] eli on vahinko, etten saa olla Sancho Panza. Onhan selvästikin luonteeni mukaista kertoa aina kaikki loppuun asti. Ja niin on Jumalan tahto. Kiitän sinua nyt ystävällisesti kirjeestäsi. Sitä lukiessani minun on ollut pakko nauraa itselleni. Kun seuraavan kerran kirjoitan, olen taas viisas, niin olen nyt päättänyt.
*** kun uusi kirje lähtee jatkoksi tälle, saattaa käydä niin, että kirjoitankin. Sillä *** sanoo että *** tarve kuuluu voimakkaimpiin. Ja siitä seuraa, että kun ei tee hyvää, tuloksena on pahaa.
Kiemmer.