Kuopio, Suomessa 21. joulukuuta 1843
63 astetta pohjoista leveyttä, 47 itäistä pituutta Ferrosta
Rakas ystävä Reiff!
Minua ilahduttaa kovasti, että saan yllättää Sinut tällä kirjeellä. Sillä uskon vielä lujasti, että yllätys tulee olemaan iloinen, koska rehti sydämesi ei koskaan saata halveksia todistusta ystäväksesi nimeämäsi miehen kiitollisuudesta ja kiintymyksestä. Juuri se että tämä todistus tulee niin myöhään, kun tuskin enää odotit sitä, kertoo, ettei aika ole vienyt kiintymyksestäni rahtuakaan, että minulla on oikein sisimmässäni tarve lähettää se Sinulle kuullakseni jälleen jotain Sinusta. Tulet huomaamaan, että vaikka olenkin saksan kielen unohtanut, en ole kuitenkaan saksalaista miestä unohtanut.
Tämä sekä ystävyytesi vapauttaa minut myös kaikista puolusteluista. Löydät kyllä varmaan niitä seuraavasta kirjavan elämäni kuvauksesta. Lokakuusta 1841 marraskuun loppuun 1842 oleskelin Ruotsissa – Tukholmassa. Tuona aikana kirjoitin ”Valtio-opin” ja kirjan ”Saksa, kuvauksia ja arvioita matkalta 1840–1841”, molemmat kirjoitukset yli 20 oktaavoarkin vahvuisia, romaanin ”Neljä avioliittoa” ja joukon sanomalehtikirjoituksia. (Heinäkuussa 1842 minulla oli ilo saada kirjeesi saman vuoden toukokuun 27. päivältä, juuri kun ensiksi mainitun kirjoituksen painatus alkoi). Siten ansaitsin rahaa ja saatoin elää vailla huolia; sellaista elämää rakastin kovasti kun kaikki sujuu eikä tarvitse elää sellaisessa rahapulassa kuin Tübingenissä. Paluumatkalla isänmaahan olin vähällä jäädä lepäämään Suomenlahden pohjalle. Ajattele vain miltä näillä vesillä näyttää marraskuun lopussa! – Selvisimme kuitenkin onnellisesti vaikka laivamme olikin kokonaan muuttunut jäämöykyksi, sillä pakkasta oli yli 20 astetta, lisäksi hirveä myrsky ja ankara lumipyry. Vuosiin ei meilläkään ollut ollut näin varhaista talvea. Satama, jonne saavuimme, oli neljä tuumaa vahvan jään peittämä ja sen ylitse kuljin jalan isänmaan rantaan. Nyt on niin ikävästi, että minusta oli varttunut kolmivuotisen poissaoloni aikana kelpo kirjailija. Mutta sepä onkin virhe meidän yliopistossamme, jossa luetaan hulluksi asti, mutta kukaan ei kirjoita mitään. Niinpä tapahtuikin, kun muutenkin jo vanhastaan olin leimautunut kansankiihottajaksi, että kaikki muut, ts. pieni *** otti minut hyvin vastaan, mutta Patres universitatis [yliopiston isät, opettajat] toivottivat minut hiiteen. Tarkemmin sanoen: Helsingissä on ainoastaan yksi filosofian professorinvirka, joka on täytetty. Ylimääräinen virka ei ole vain jotain tavatonta vaan myös aivan ainutkertaista. Yhtäkaikki minun osakseni olisi tullut tämä ennenkuulumaton kohtalo, elleivät akateemiset isät olisi sitä estäneet. Itse kruununperillinen, yliopistomme kansleri, oli taipunut minulle suopeaksi, mutta akateemista senaattia ei haluttu eikä saatettu vastustaa. Heti kun saatoin nähdä, ettei siitä seuraisi mitään, ja kun rahatilanteeni oli varsin tukala, tein päätöksen jättää yliopisto ja istun nyt täällä koulumestarina, ts. neliluokkaisen yläalkeiskoulun johtajana. Koulussa on kuusi opettajaa ja lisäksi musiikin ja voimistelun opettajat. Meillä on nimittäin myös alempia alkeiskouluja joissa on luokat 1–3. Yläkoulusta oppilaat menevät lukioon (2-luokkaiseen) ja sieltä yliopistoon. Kahdeksankuisen Helsingissä oleskeluni aikana luennoin hengen ja logiikan filosofiaa, ensimmäistä 100 kuulijan edessä. Nyt teen työtä – hallinnon lisäksi – 18 viikkotuntia opetuksen parissa, minulla on noin 1 000 floriinin palkka ja kapteenin asema (Capitaine)(!!!).
Viimeisten neljän vuoden aikana on elämäni ollut melko kirjavaa, etkä varmaankaan ihmettele, ettei mitään synny, ei kiinteitä suhteita eikä hyvää työtä. Toivoisinpa kuitenkin että Sinäkin, rakas ystävä, vähän kuljeskelisit ympäriinsä, jotta vähän pääsisit ulos kirotusta skolastisesta filosofoinnista, ja sinun yksinäiseen mietiskelyyn ja luulosairauteen kovin taipuvainen luonteesi tulisi vähän ravistelluksi. Sillä sanon taas, Luoja tietää monennenko kerran, ettei saksalainen filosofia pääse eteenpäin ennen kuin se on saanut todella jotain aikaan, ts. ennen kuin se on tuottanut valtiolle ja kirkolle jotain hyvää. Se on nyt niin itseensä vajonnut, että se pystyy etenemään ainoastaan hedelmättömissä abstraktioissa. Siksi uskonkin lujasti, että nykyajan spekulaatio (Hegel oppilaineen, minä arvoton mukaan luettuna, unohtamatta ”System der Willenbestimmungenia”), vielä joskus tulee syrjäyttämään skolastiikan. – Mutta mitä sitten jää filosofille tekemistä. Näyttää olevan itsestään selvää, että hän tulee etsimään totuutta, ts. sitä mikä hänelle on totuus. Mutta jos kerran totuutta saa niin halvalla nykyään, jolloin joka professori saa järjestelmänsä, vieläpä varsin uskottavan, valmiiksi ensimmäisenä lukukautena, voi tuskin olla pitämättä filosofista taitoa pelkkänä käsityönä. Ja kun löydetty totuus ei valaise ketään koulun ulkopuolella, ei tämä touhu ansaitse muuta nimeä kuin koululaitoksen = skolastiikan. Mutta niin nurinkurisesti kuin Deutsche Jahrbücher alusta alkaen sitä välistä on harjoittanutkin, en voi kuitenkaan muuta kuin pitää suuntaa käytännölliseen, elämään johtavaan, ainoana ajanmukaisena. Saksalaisesta filosofiasta minut vapautti vanha pinnallinen ranskalainen. Tästä pinnallisuudesta löydän, Luoja paratkoon, enemmän lämpöä, enemmän asiaan liittyvää vakavuutta kuin saksalaisten filosofien nykyisestä perusteellisuudesta. Näistä on väistynyt totuuden henki. Hegelissä itsessään on paljon masentuneisuutta ja vääristelyä. Vanha Schelling parka on vajonnut täydelliseen humpuukiin. Herrat Fichte, Weisse & Kumppanit tuskin haluavat vaatia lukijaansa pitämään heidän oppejaan myös heidän vakaumuksinaan. Viisaimmat Hegelin kannattajista pysyvät vaiti, koska eivät voi puhua hyvällä omallatunnolla. Itse tiedät parhaiten, miten on laita jonkun Göschelin tai Rosenkrantzin. Ainoa keskusteleva Michelet näyttää aivan vakavissaan uskovan, ”että siinä saadaan pirun paljon aikaan.”
Toivon ettet ymmärrä minua väärin. Kaikkein vähiten haluan väheksyä spekulaation ominta arvoa. Minulta ei myöskään jää huomaamatta, että se pystyy tieteenä liikkumaan vain käsitteissä, ja että spekulaation totuus täytyy ennalta päättää järjestelmän sisällä. Niin kuin yksittäiselle ihmiselle toiminta on hänen tietämyksensä koetin, niin täytyy myös spekulaation koetella totuuttaan yhden kansan yhtenä aikakautena suorittamassa työssä ja toimessa. Tätäkään vaatimusta ei haluta asettaa joka järjestelmälle. Sehän voisi koululaitoksen sisällä edesauttaa tieteen kehitykseen. Mutta jos ajattelun vallankumous, jollaisen viimeksi kulunut puolen vuosisadan aika on Saksassa tuottanut, palvelee vain kouluopiskelua, alkaa tuo opiskelu tuntua pitkäveteiseltä, ja aletaan epäillä *** opiskelumetodia. Jos vielä käy ilmi, että tästä kaikesta voi tulla jotain vielä enemmän, on kai viisainta tehdä lisää työtä jo saavutetun parissa yksityiskohtia myöten, jotta se voidaan jättää maailmanhistorian koeteltavaksi. Mutta kun ei ole vakaumusta, ei siis ole mitään annettavaakaan? No sitten täytyy vahingosta selvitä muulla tavoin, jättää abstraktiot ja syventyä tosiasioihin. Siis, tullaan sanomaan, ei aseteta mitään vaatimuksia filosofin nimelle! – Mikään aikakausi ei esimerkiksi tule ottamaan Montesquieulta tai Bacolta filosofin nimeä. Ja lopuksi: ”veri on vettä sakeampaa” sanoo suomalainen sananlasku; ts. kukin eläköön primo loco [ensi sijassa] isänmaansa hyväksi ja harjoittakoon, jos niin täytyy, myös filosofiaa.
Kaikesta tästä huomaat, ettei sinun teoksesi ”System der Willensbestimmungen” ole käännyttänyt minua. On totta että olen vielä Hegelin vallassa, mutta pyrkimykseni on irtautua hänestä mahdollisimman paljon. En halua kuitenkaan salata, että sinun järjestelmäsi tuntuu minusta toiselta samanlaiselta, josta mielelläni haluaisin olla erossa. Filosofia aloittakoon alusta, mutta ei filosofi.