Lähes neljä vuosikymmentä sitten isänmaassa esiintyi mies, silloin voiman vuosina, miehuuden kynnyksellä, esiintyi puhuen isänmaastaan ja isänmaalleen: kansallisuudesta ja kansallishengestä. Voi sanoa: nämä olivat hänen ensimmäiset julkiset sanansa. Hän ei halunnut määritellä niitä vain tieteellisesti. Hän halusi herättää Suomen kansassa kansallishengen ja tuoda heidät tietoisuuteen. Hän esitti selvästi tämän tietoisuuden merkityksen, rohkeasti ne esteet, jotka estivät sen kehittymisen, lämpimät toiveet sen hyväksi. Rakkaudesta ja työstä suomen kielen hyväksi hän etsi lujaa tukea näille toiveille. ”Vain siellä missä on oma kieli, siellä on oma kansa – sillä kansakunta liittyy erottamattomasti kieleensä – kielessä sillä on turva ja edustaja kansalliselle itsenäisyydelleen.” – Nämä olivat hänen sanansa. Hänen äänensä herättäminä, hänen henkensä elähdyttäminä, esiintyi muita hänen kanssaan. Ja se, mitä olemme sittemmin toistaneet ja kuulleet toistettavan suunnitelmina suomen kielen asettamisesta oikeuksiinsa, se esitettiin jo silloin seikkaperäisesti tässä samassa aikakauslehdessä, jonka lähtökohta oli ”kansallisuus ja kansallishenki”.

Tämä mies, joka siten puhui Suomen kansalle, suomalaisen kansallistunnon ensimmäinen taistelija – hän joutui poistumaan tästä isänmaasta, jota hän niin lämpimästi rakasti – tämän isänmaan oli pakko luopua hänestä. Me haluamme heittää peitteen näiden tapahtumien ylle ja unohtaa ne, sillä meillä on nyt ilo nähdä tämä mies joukossamme. Kaikkien katseet lepäävät hänessä: Kuninkaallisen kirjaston hoitajassa Arwidssonissa – meille Adolf Ivar Arwidssonissa.

On viheliäistä puhua siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos kohtalo ei olisi säätänyt toisin – olisi voinut tapahtua kansakunnille tai yksilöille. Mutta inhimillisesti katsoen A. I. A:n elämänura olisi varmaan ollut toisenlainen, hänen toimintansa isien maan hyväksi toisenlainen, jos hän olisi saanut elää elämänsä sen rajojen sisäpuolella. – Mutta hän oli oman kohtalonsa mies. Näillä neljällä vuosikymmenellä tuskin lienee ainuttakaan vuotta, jona Arwidsson vaikkakin asetettuna sen rajojen ulkopuolelle ei olisi muistuttanut isiensä maata olemassaolostaan ja ponnistelujensa muuttumattomuudesta ja väsymättömyydestä, muistuttanut siitä kunniaa tuottavin töin ja toimin sen aineellisten ja henkisten etujen hyväksi.

Surumielin hän tällä hetkellä varmaan katsoo taaksepäin moniin raskaisiin askeliin, jotka hän näissä pyrinnöissä otti isänmaan hyväksi vieraassa maassa. Mutta me tunnemme hyvin hänen sydämensä. Tämä surumielisyys katoaa, kun hän nyt täällä näkee sen, minkä hyväksi hänen nuoruutensa paloi, osaksi toteutuneena, osaksi hohtaen iloisempia tulevaisuuden toiveita. Hän iloitsee myös nähdessään täällä meidän parissamme, ja minne tahansa hän menee tässä maassa, tunnustettavan ja ehtymättömällä antaumuksella palkittavan sen muuttumattoman rakkauden, jonka hän on sille omistanut. Mutta me tunnemme hyvin hänen sydämensä. Tätä iloa suurempi ilo hänelle on siitä, että hänen isänmaansa on kokenut ajan, jolloin tämä tunnustus voidaan lausua vapaasti, ääneen!

Sen ilon tarjoamme hänelle oppaaksi ja lohduksi, kun hänen jalkansa taas pian jättää tämän maan, missä hänen kehtonsa on seisonut, hänelle niin rakkaan ja hänen uskollisen sydämensä suuresti elähdyttämän maan.