I
Frejan julkaistua ensimmäisen artikkelinsa Svenska Biet piti sitä tarkastelun arvoisena. Sittemmin lehti näyttää empineen mahtaako moinen maksaa vaivan. Nyt lehti on kuitenkin useammassa numerossaan alentunut hyödyttämään artikkelien kirjoittajaa ja sanomalehtiä lukevaa yleisöä terävyydellään ja syvällisellä oppineisuudellaan.
Vaikka tämän kirjoittaja kaikessa vähäpätöisyydessään tunteekin suurta kunnioitusta Bi-tutkailijan verrattomia oivalluksia kohtaan, on hänen kuitenkin tunnustettava oppineensa tästä tutkailusta vain seuraavat seikat. Hänen (on tarkoin pantava merkille, että tarkoitetaan Frejan kirjoittajaa) kirjoituksensa on ”lajitelma voimaperäisiä fraaseja, joista puuttuu sisäinen ydin”, ”höpinää”, ”epämääräinen”, ”ristiriitainen”, ”hajanainen ja sekava”, ”järjetön ja kohtuuton”; se sisältää ”saippuakuplia”, ”pekoraaleja”, ”horjuvia määrityksiä”, ”nurin käännettyjä” katsomuksia, ja kirjoittaja on ”jotakuinkin lyhytnäköinen”, ”taitamaton” joka suhteessa ”eikä tunne puolustettavakseen ottamaansa asiaa”, hän on ”katolilainen”, ”jesuiitta”, ”horjuva”, ”vaikeaselkoinen”, ”bisarri”, ”epäkypsä”, ”kokematon”, hän ”ei tiedä mitä puhuu”, ”ei ole tutustunut aiheeseensa”, ”ei ymmärrä enempää tieteen kuin kirkonkaan tavoitteita”, hänellä on ”vähäpätöiset ja rajoittuneet näkymät”, hän on ”käsittänyt tieteen tarkoituksen rajoittuneesti”, on ”rajoittunut”, ”yksinkertainen”, ”mielipuolinen” jne. Lukija varmaankin sanoo: jopas jotakin! Pyydämme kuitenkin miettimään, että kirjoittaja ei ole pelkkä kirjoittaja, vaan kuuluu myös lukevaan yleisöön. Niin ollen hänellä oli syytä toivoa jotain valaisua asiaan, niiden väitteiden kumoamista, jotka hän on rohjennut esittää ja lisäksi perusteltua esitystä esimerkiksi uskonnollisen suvaitsevuuden luonteesta, teologian suhteesta kansanuskoon, Straussin suhteesta kirkkoon jne. Yksikään lukija ei taida löytää mitään sellaista oppineen ja syvämielisen tutkailijan monista kirjoituksista.
Tämä tutkailija jättää sikseen kysymyksen suvaitsevuudesta. Hän väittää meidän käsitystämme asiasta vääräksi (emme toista kaikkia niitä epiteettejä, jotka hän sille antaa); omasta käsityksestään hän ei puhu mitään. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että uskonnolliselle suvaitsevuudelle asettamamme vaatimukset on Ruotsissa täytetty. Me vaadimme: yhteiskunnassa on jokaisen kristillisen kirkkokunnan jäsenellä oltava samat valtion kansalaisen oikeudet. Me toisin sanoen vaadimme: ei saa olla valtionkirkkoa. Ja tutkailijamme sanoo, että tilanne Ruotsissa on juuri sellainen, että ”jokaisen kristillisen kirkkokunnan jäsenet nauttivat samoja valtion kansalaisen oikeuksia kuin me luterilaiset”. Kuka uskaltaa nyt enää väittää, että luterilainen kirkko on Ruotsin valtionkirkko? Eikä tutkailija silti lainkaan siedä, että ilman varauksia saa esittää ja opettaa sellaista mikä on ristiriidassa luterilaisen kirkon dogmien kanssa. Me väitämme, että ei saa pitää kiinni kirkon dogmeista vuosisataisina näkemyksinä, vaan meidän aikamme teologia on saatettava oppimattomien ulottuville. Tutkailija pitää väitettä järjettömänä. Hän myöntää, että ”luterilaisen kirkon tunnustuskirjat sisältävät oman aikansa teologian”. Hän jopa vakuuttaa, että ”kirkko on jatkuvasti hyötynyt teologisesta tutkimuksesta”, mutta on silti sitä mieltä, että saman kolmesataa vuotta vanhan teologian on jatkettava kansanuskona ”aikojen loppuun asti”. Mitä kansanusko on silloin hyötynyt kolmen vuosisadan teologisista tutkimuksista? Osa kirkon jäsenistä on varmasti niistä hyötynyt, mutta yhtä varmaa on, että luterilaisen kirkon tunnustuskirjat eivät ole heidän teologiansa. Esitimme edelleen, että ilman alhaista mustaamista ei voi väittää, että Strauss olisi kieltänyt kristinuskon, että hän kuuluu evankeliseen kirkkoon, ei ole kieltänyt sitä eikä sen niin ollen pidä kieltää häntä. Tutkailija tuntuu mielellään suovan, että Straussia pidetään filosofisena, mutta ei historiallisena kristittynä. Eikä Straussilla ole siinä tapauksessa aihetta hävetä, koska hän uskoo siinä tapauksessa tietojen nojalla sen mitä historiallinen kristitty uskoo muiden vakuuttelujen nojalla. Koska Strauss on muuttanut tübingeniläisestä seurakunnasta stuttgartilaiseen, tutkailija vakuuttaa ”Straussin kirkon sanoutuneen irti hänestä” ja lisää, että ”tämä pieni tosiasia” tekee asian puimisen kokonaan tarpeettomaksi. Silti tutkailija pui sitä urheasti. Kuten sanottu, hän hyväksyy meidän väittämämme, että itse Uusi testamentti sisältää oman aikansa teologian; että sen ajan kritiikki vakuutti sen kirjoituksia aidoiksi; että samalla tavoin luterilaisen seurakunnan tunnustuskirjat ilmaisevat, mitä sen ajan teologit pitivät Uuden testamentin opin summana. Kun Strauss jyrkentää kritiikkiä ja yrittää tajuta kritiikkinsä aidoksi tunnustaman aineksen summan, silloin tutkailija sanoo: ”Tämä yritys hengellistää kristillisyyttä saattaa olla hyvä ja oikein tieteen ja filosofian kannalta”. Sitten hän julistaa, että me olemme juuttuneet siihen ”harhaluuloon”, ”että tieteellä on sama menettelytapa kuin kirkolla ja että se mikä on puolustettavissa edellisen kannalta, on puolustettavissa jälkimmäisenkin kannalta”. Tämähän on toki avointa puhetta. Se on myös eräs tutkailijan tärkeimmistä opeista, kuten jäljempänä lähemmin esitetään. Siispä niiden kritiikki, jotka määräsivät Uuden testamentin kaanonin, oli epätieteellistä, vai kuinka? Ovatko siis luterilainen teologia par préférence [erityisesti], tämän kirkon tunnustuskirjat epätieteellistä käsitystä kristinuskon opeista? Ja juuri siksi että tämä kritiikki ja tämä teologia ovat epätieteellisiä, niiden on pysyttävä voimassa ”aikojen loppuun asti”. Strauss sen sijaan menettelee tieteellisesti; siksi hän ei ole ”kirkollinen”! – – Kun tutkailijan pitäisi puhua ”kirjasta” ja ”painokanteesta”, hän tekee vain suuria eleitä ja kysyy onko tämän kirjoittaja mielipuolinen. Niinpä me suoriudumme siitä asiasta yhtä lyhyesti.
Esittämämme pieni yhteenveto tutkailijan menettelystä on jo osoittanut mitä hän on sanonut itse asiasta ja mitä Frejan kirjoittajasta. Jos edellisessä puolessa on jäänyt jotain uupumaan, se korvautuu sitäkin runsaammin jälkimmäisessä. Tutkailija suonee anteeksi, että emme ryhdy siinä asiassa kilpailemaan hänen kanssaan, vaan tunnustamme hänen eittämättömän kykynsä haukkumasanojen muuntelussa ja todistamattomien syytösten kasaamisessa. Olemme myös vakuuttuneita, että kaikki lukijat arvioivat hänen tutkailuaan näiden todisteiden mukaan. Valitamme vain, että samoin kuin itse kysymys sidottiin alun pitäen henkilöihin, samoin on kamppailua käyty hirveällä huudolla, henkilökohtaisilla hyökkäyksillä ja halventavilla panetteluilla. Emme pysty käsittämään miten Frejan kirjoittajan persoona on herättänyt tutkailijan vastenmielisyyden. Olkoon syy mikä hyvänsä, jätämme joka tapauksessa Bietin toimituksen harkittavaksi, voiko puolustaa sen aikomusta ajaa meidät pois Svean maasta. Haukkukoon tutkailija vapaasti mielensä mukaan, tämän kirjoittajaa se ei erityisemmin häiritse. Emme liioin kaihda moraalista vastuutamme siitä mitä olemme kirjoittaneet. Sen sijaan jo aikaisemmin tunnetun asian paljastaminen ei ole vain joka suhteessa hyödytöntä. Se on myös sellainen hyökkäämis- ja tuhoamiskeino, jota Bietin toimituksen olisi tullut pitää ala-arvoisena. Tämä sillä edellytyksellä, että toimitus on samaa mieltä kuin tutkailija siitä, että Frejan kirjoittajan ”valistamisen ja humaanisuuden tavoite on kiitettävä”.
Käyttäkäämme tutkailua hyväksemme jatkaaksemme itse asian selvittelyä. Annamme näytteitä tutkailijan tavasta tarttua väitteisiimme. Vaikka hänen parjaava menettelytapansa ei annakaan juuri oikeutta vaatia asianmukaista kohtelua, selvitämme ohimennen myös tutkailijan omia käsityksiä; hän myöntänee kohtuulliseksi, että pidämme itse asiaa tärkeimpänä. Eihän voi näet olla kysymys siitä kumpi meistä on oikeassa. On tärkeämpää että kumpikin osapuoli yrittää kykynsä mukaan paneutua asiaan, jotta yleinen mielipide herätetään ja sitä ohjataan. Vähäinen itserakkautemme ajaa meidät tilaisuuden tullen korkeintaan pikkuiseen ”jälkipyykkiin” tutkailijan kanssa ”taitamattomuudesta”, ”höpinästä”, ”ristiriidoista” jne.
Me aloitamme teologian suhteesta kansanuskoon. Tutkailija on antanut siinä yhden näytteen sanojemme väärästä lainaamisesta. Me kirjoitimme, että tiedemiesten tutkimukset ”eivät ole välittömästi joukkojen käsitettävissä eivätkä arvioitavissa”, ja toisaalta, että spekulatiivisia tieteitä, myös spekulatiivista teologiaa ei saa välittää ”pelkkinä tuloksina”, vaan niitä ”voi ja pitää välittää suurelle enemmistölle tietojen järjestelmänä”. Tutkailija näkee tässä nyt ”epämääräisyyttä”, ”ristiriitaa”, vahvistuksen siitä, että ”kirjoittaja ei tiedä mitä puhuu”. Saadakseen lukijan vakuuttumaan hän sivuuttaa kokonaan kirjoittajan väittämän (ja sen todistamisen), että teologin on ”helpotettava oppimattoman tiedonhankintaa” uskonasioissa, mutta ”järjestelmänä” eikä ”pelkkinä tuloksina”, jotta hänet johdettaisiin ”yhtenäiseen näkemykseen”, ”järjestelmälliseen uskonnolliseen tietoon”, eikä torjuttaisi häntä pelkillä ”vakuutuksilla”. Onhan näet tieteen järjestelmä ainoa tulos spekulatiivisessa tieteessä. Spekulatiivista tiedettä on myös historia, joka tahtoo olla tietoa yliaistillisesta. Seuraavassa numerossa (233) tutkailija sitten ymmärtää tarkoituksemme täysin näkemättä sille enää esteitä. Mutta se ei käynyt päinsä numerossa 231 niiden syytösten rinnalla, joita olemme lainanneet.
Yritimme puolustaa väitettämme ottamalla puheeksi katekismuksen, koska se on kansantajuinen teologian esitys. Se ei sisällä tieteen tuloksia, vaan koko sen järjestelmän, ja siihen on tehty uskonpuhdistuksen alkuaikojen jälkeen vain harvoja muutoksia. Tutkailija ei tahdo kieltää tämän totuutta; mutta samoin kuin hän pitää vain sen ajan teologiasta, samoin ei meidän aikamme teologiasta saa kansalle kirjoittaa eikä levittää muita yleisesityksiä, ei mitään kansanomaisia esityksiä. Ken moista vaatii, on ”järjetön ja kohtuuton”, ”ei ymmärrä enempää tieteen kuin kirkonkaan tavoitteita”, on käsittänyt tieteen korkean tarkoituksen rajoittuneesti jne. jne.
Jätämme tämän tutkailijan taktiikan kuitenkin sikseen. Emme halua myöskään toistaa vanhaa syytöstä, että enemmistön valistusta vastustavat toimivat omaa etuaan tavoitellen. Syynähän voi yhtä hyvin olla rohkeuden puute ja heikkous. Eiköhän ajatteleva ihminen tosiasiassa voikin joutua pelon valtaan havaitessaan, miten suuri kuilu tällä hetkellä erottaa protestanttisen teologian kansanuskosta. Ovatpa vaikeudet millaisia hyvänsä, kielletään ihmisen järjellinen luonto jos ihmiskunnan valtaosa tuomitaan iäksi järjen vapaan käytön ulkopuolelle ja riippuvaiseksi yhdestä tai toisesta auktoriteetista. Tutkailijamme on sitä mieltä, että me halusimme korvata kirkon auktoriteetin teologien auktoriteetilla. Missä olemme moista sanoneet? Pyrimmekö sillä viemään ihmisiltä vapaan tutkistelun oikeuden, jos sanomme: saattakaa ihmisten tietoon se mitä pidetään ihmistiedon kukoistuksena? Eikö tutkistelu helpotu, jos tietää mihin asti inhimillinen tutkimus on toistaiseksi päässyt? Tutkailija puolestaan kavahtaa juuri tätä tutkistelua, ei tosin itsensä, vaan enemmistön kohdalla. Tutkistelun on jäätävä ”kirkon auktoriteetin” alaiseksi. Kuka sitä sitten edustaa? Ei ainakaan aikakauden tiede. Eikä samaan auktoriteettiin sidottu enemmistö, silloinhan näet sen oikeus tutkisteluun tunnustettaisiin. Niin ollen sitä ei edusta myöskään Jumalan sana sellaisena kuin se elää kirkon jäsenissä. Ja yhtä kaikki sitä edustaa Jumalan sana – ei tosin sellaisena minä jäsenet sen käsittävät, sillä ratkaisuhan olisi silloin taas heidän omallatunnollaan, heidän vakaumuksellaan. Edustaako auktoriteettia niin ollen Jumalan sana sellaisena kuin se käsitetään kirkon dogmeissa, sen tunnustuskirjoissa? Niiden tulkinnassa syntyy sama kysymys: kuka edustaa auktoriteettia? Tutkailija ei sitä paljasta – mutta sekä hän että me ymmärrämme, että papistohan se on hänellä valmiina takataskussa. Kuka kyselee pappien omaa uskoa ja vakaumusta? Millaiseksi tutkailija arvelee sen useimmissa tapauksissa? Entä mihin papit sitten tarvitsevat vakaumusta? Ovathan he valalla vahvistaneet uskonsa, lupautuneet valaehtoisesti noudattamaan tunnustuskirjoja, eikö niin? Moniako vääriä valoja tutkailija siis uskoo syntyneen? Emme halua väittää, että monillakaan olisi toinen vakaumus kuin on tunnustuskirjoissa esitetty, emme toki. Mutta kuinka moni papin kutsumukselle omistautuvista edes ajattelee tarvitsevansa vakaumusta. Eihän sitä tarvita, kuten sanottu. Hehän opettavat mitä tunnustuskirjojen on opetettu sisältävän ja enemmistön pitää uskoa tähän auktoriteettiin. Joukkojen kristillisyyden, sen uskonnollisen tiedon on oltava uskoa ehkä jonkun ajattelemattoman poikasen tilapäiseen käsitykseen siitä, mitä pitää sisällään heidän katekismuksensa oppi, jonka jotkut julistivat kristillisyydeksi kolme vuosisataa sitten. Jos joukot epäilevät onko poikanen opettanut oikein, he voivat kysyä konsistorin vanhoilta papeilta. Ja näistähän voi olla varma, sillä hekin ovat vakuutuksensa antaneet. Jos he ovat tieteellisiä teologeja, he tietävät itse parhaiten etteivät voi hyväksyä kolmensadan vuoden ikäistä teologiaa. Eihän toki uskalla olettaa, että itse konsistorissa olisi välinpitämättömyyttä, miehiä, jotka viis veisaavat koko Straussia koskevasta riidasta. Ellei heidän palkkapitäjiensä väki pääse taivaaseen, niin – – Onko tämä nyt kirkon auktoriteettia vai ei, herra tutkailija?
Tutkailija uhkailee naurettavalla möröllä, katolisuudella. Hän ei tahdo käsittää, että se on saanut uusia kannattajia siellä missä se on päässyt vaikuttamaan salassa painovapauden puutteen ja suvaitsemattomuuden tähden. Toiseksi katolisuus on levinnyt Schlegelin ja kumppanien kaltaisten ihmisten keskuudessa, jotka ovat kääntäneet selkänsä nykyisyydelle, aikakauden järjelle ja ylistäneet tieteessä ja taiteessa keskiaikaa. Tämän mörön sijasta hänen olisi pitänyt selvitellä kunnolla oman kirkkokuntansa tilaa. Eikö se ole nykyisessä muodossaan uutta paavillisuutta jos se väittää dekretaalejaan Jumalan sanaksi, pakottaa jäsenensä valaehtoisesti noudattamaan niitä, kieltää heiltä vapaan tutkistelun ja jättää heidät papiston auktoriteetin varaan? Tehdäksemme tutkailijalle oikeutta myönnämme, että vapaamielisesti hän antaa epäilysten valtaan jo joutuneiden etsiä vakaumusta sieltä mistä haluavat. Silloinhan hänen pitäisi toki sallia, että heille tarjotaan myös tilaisuus siihen. Niin pitkälle hänen vapaamielisyytensä ei kuitenkaan mene. Heitä hyödyttäviä kirjoituksia ei saa painaa eikä lukea mikäli ne vahingoittavat muita, toisin sanoen mikäli ne herättävät epäilystä auktoriteettiin uskovissa. Entä mitä määräyksiä hän sitten antaa välinpitämättömistä, joita on protestanttisessa kirkossa kai enemmän kuin epäilijöitä? Hän myöntää, että kirkon muodoista puuttuu henkeä ja ”näihin ihaniin muotoihin on valettava elävää henkeä”. Tällainen korulause voi toivomuksena esitettynä kuulostaa hyvältäkin. Voiko tutkailija sen sijaan ottaa kulttuurin historiasta jonkin esimerkin siitä, että henki on palannut muotoon siitä kerran paettuaan? Tai milloin uusi ajan henki on asettunut vanhaan muotoon? Merkitseekö hengen puuttuminen kirkon muodoista muuta kuin että jäsenten suhde kirkon oppeihin on hengetön, että he ovat nimikristittyjä? Sen asian vaatimat toimenpiteet näyttäisivät yksinkertaisilta. Jos he tahtovat olla kristittyjä toisella tavalla kuin kirkko määrää, niin saatettakoon kirkon määräykset ad acta [loppuunkäsitelty]. Ihmisellä on voimakas uskonnollisen vakaumuksen tarve ja jos hänelle aukenee mahdollisuuksia sen saavuttamiseen, niin hän käyttää niitä. Kirkon nykyiset opetukset eivät ole ehkä tyydyttäviä, mutta on syntiä uskoa ja ajatella toisin, ja jos sen tunnustaa avoimesti, asettautuu kirkon ja valtion ulkopuolelle.
Moni kuitenkin tekee tätä syntiä tietäen olevansa hyvässä seurassa. Mutta kaikki vaikenevat siitä, sillä avomielisyys on vahingoksi. Tästä johtuu hengen puute. Kirvoittakaa siis se side ja ottakaa synti pois. Antakaa tiedemiehelle vapaus kirjoittaa, papille saarnata kristillisyyttä niin että hän voi puolustaa sitä Jumalan ja omantuntonsa edessä. Voivathan myös kirkon nykyiseen oppiin pitäytyvät vapaasti tehdä niin ja he tekevät sen silloin sydämestään. Minkä arvoista on sellainen kristillisyys, joka ei ole vilpitöntä ja milloin pakko luo vilpittömyyttä. Pitääkö hajaannuksen ja ryhmittymien siis loppua? No hyvä! On parempi jos on kymmenen kirkkoa, joiden jäsenet ovat kristillismielisiä kuin yksi, jonka jäsenistä osa on mieleltään ”kirkollisia” ja osa ei-kristittyjä. Jos uskomme viime aikojen kokemuksiin, niin sellainen hajaannus on melko luultava. Maailma saa ehkä hyvinkin nähdä, että missä kymmenen kokoontuu, sinne he rakentavat kirkkonsa ja valitsevat sen papin, jonka opit ovat heille lohdutukseksi ja vahvistukseksi. Hajaannus kuitenkin kumoaa itse itsensä ja tekee kirkosta yhden kristillisen, yleisen kirkon. Sillä mitä enemmän vivahteita on, sitä vähemmän ne eroavat toisistaan. Ovathan kirkkohallitus ja kirkkokuri protestanttisessa kirkossa jo valtion instituutioita ja jos papisto menettää otteensa niihin, on vaikea käsittää mitä siinä hävittäisiin. Vain papit ehkä häviäisivät, sillä he lakkaisivat olemasta valtion palvelijoita. Kaikkialla siellä missä on valtionkirkko, pappien rauha on vankkumattomin ja vointi parhain. Pidetäänhän papinuraa Ruotsissakin varmimpana.
Kenties ei merkitse mitään, että ”ihanissa muodoissa” ei ole henkeä. Kenties luterilaisen kirkon ”tunnustuskirjat yhä elävät kansanuskossa ja siinä kantavat hedelmää”, niin kuin tutkailija toisaalla vakuuttaa, emmekä me tätä tahdokaan kieltää. Mutta tällöin on toki myönnettävä että sivistyneistä ei vain ”jokunen” ole jakamatta kansanuskoa, vaan enemmistö heistä. Eikö tutkailija todellakaan havaitse vaaraa, joka koituu heidän esimerkistään kansalle, eikö hän usko, että heillä on suurempi vaikutus kansakunnan tulevaisuuteen kuin sivistymättömillä? Heitä ei voi tehdä ”kirkollisiksi”; eikö heitä sitten saa tehdä kristityiksi. Heistä tutkailijamme ei välitä vähääkään. Hän ottaa suojelukseensa vain ”kirkolliset” ja auktoriteettiin uskovat. Hän kysyy meiltä mitä ajankohtaisia uudistuksia me toivoisimme kirkossa tapahtuvan. Me vastaamme: tehkää kirkon opillinen normi sellaiseksi, että nämä sivistyneetkin voivat kuulua kirkkoon tekemättä väärää valaa tai tuntematta tunnonvaivoja. Häntä harmittaa kun kysymme, kuka saa määrätä tässä asiassa. Voisiko esimerkiksi Ruotsissa mikään muu taho tehdä tällaista muutosta kuin valtakunnan säädyt? Pitäisikö ”kirkollisiin” kuulumattomien, joille pappi ei ole mikään auktoriteetti, lähteä maasta tai opetella vieraita kieliä, jotta he saisivat ohjenuoran tutkisteluunsa? Tutkailija huutaa kokonaisen joukon kanssa, että esimerkiksi Straussin oppi ja erityisesti Straussin teos eivät ole vaarallisia heille, vaan ainoastaan sivistymättömille. Ovatko papit sitten niin voimattomia, että heidän ”auktoriteettinsa” ei voi suojata ”kirkollista” mieltä Straussia vastaan, suojata sitä pappien opeilla, ei tätä kirjaa polttamalla? Onko huolenpito laumasta jo sellainen rasitus, että he eivät jaksa enää ponnistella vakuuttaakseen kirjan lukeneille kuulijoilleen sen oppien olevan vääriä? Eikö kirkkoherran lihavan viran haltija jaksa kestää kuin yhden työpäivän viikossa. Jos vastaus on toisenlainen, niin miksi sitten huudetaan: ristiinnaulitkaa! Ollaan säästävinään kansaa, mutta pelätä sopii, että halutaankin säästää vain omaa itseä.
Vaikka yksinkertainen puhe Tuhma-Jussille ei todistakaan mitä sen piti todistaa, siinä piilee kyllä totuus. Meitä ei ihmetytä, jos ihminen, joka ei ole päässyt itsenäiseen näkemykseen, ei liioin tiedä miten siihen päästään. Tutkailijan sopii kysyä joltain sellaiselta, jolla on järjellinen käsitys ja varma vakaumus valtiosta ja kirkosta, onko tämä päässyt käsitykseensä muutoin kuin epäilemällä perinnäistä totuutta, joko silloin kun vakaumus on saanut hänet uudelleen uskomaan siihen mitä hän aiemmin epäili, tai ei ole saanut. Tutkailija voi edelleen kysyä häneltä, kehottiko hänen opettajansa häntä epäilemään vai lähtikö epäily hänestä itsestään kun hän itsetiedostuksen saavutettuaan yritti laajentaa tietojaan. Kun tutkailija on oppinut ymmärtämään tätä tiedon välttämätöntä prosessia, silloin hän oivaltaa myös mikä merkitys on sillä, että uskonnollisella tunteella uskotaan Pyhän Hengen johdatukseen. Hän voisi kuitenkin muuttaa puheensa Tuhma-Jussille suunnilleen seuraavan kaltaiseksi: ”Hyvä Tuhma-Jussi! Sinä olet nyt ymmärtäväinen mies ja pystyt käsittämään jotain. Näetkös, minä ja me muut, jotka olemme saaneet hiukan enemmän oppia, emme pysty enää uskomaan samalla tavalla kuin sinä; se on sula mahdottomuus. Kuitenkin meidän pappien on yritettävä edes näyttää uskovilta sellaisten silmissä, joilla ei ole niin paljon ymmärrystä kuin sinulla. Ethän sinä, Jussi hyvä, sentään katsoisi suopeasti, jos kansa uskoisi että sen pappi joutuu helvettiin. Niinhän täytyisi tapahtua jos kaikki käy niin kuin minä olen sinulle sanonut. Katsohan minua, Jussi hyvä! Uskotko sinä tosiaan, että minä virun tulessa ja rikinkatkussa kun sinä veisailet tyytyväisenä, että minä en pääse taivaaseen, vaikka oikeastaan juuri minä vien sinut karvoinesi kaikkinesi taivasten valtakuntaan. Minä näen kyllä päältäsi, että sinä et tiedä mitä sanoisit. Enkä oikeastaan minäkään tiedä kumpi meistä on suurempi Tuhma-Jussi, minäkö kun tahdon auttaa sinut taivaaseen sellaisella keinolla, millä en itse pääse sinne, vai sinä, kun sinulla ei ole omasta puolestasi vakaumusta eikä uskoa sen lisäksi mitä olen sinuun istuttanut. Ja siitä huolimatta uskot minun sanaani, että sinä tulet autuaaksi, mutta minä en tule eikä kukaan muukaan, joka ei usko sinun tavallasi.”
Myönnämme senkin, että pelko ”kirkollisen” mielenlaadun heikkoudesta voi olla perusteltu. Kuitenkin me pidämme totista uskoa vankkumattomana ja varmana, vaikka se onkin tutkimattoman tunteen aikaansaannosta, sillä myös tunteessa samoin kuin järjessäkin hengen todistus puhuu hengestä. Siitä syystä pietismin palava tunne on vahvempi kuin ”kirkollisen” mielenlaadun vaisu tapa taipua auktoriteettiin. Saksan antama kokemus osoittaa myös, että yhtäältä pietismi on lisääntynyt Straussista käytyjen kiistojen aikana, mutta toisaalta Straussin mielipiteet ovat saaneet kannatusta. Ja uskomme pietismin kantavan sen hedelmän, että se ”opettaa ajattelemaan”, niin kuin Laestadius sanoo, toisin sanoen että se johtaa vapaaseen tutkisteluun ja vakaumukseen. Pidämme toteen näytettynä, että aikamme pyrkii siihen.
[nro 81]
II
Toivomme tutkailijan etsivän viime numeron kirjoituksestamme vain seuraavaa kannanottoa: vaikka varmana mielipiteenämme onkin, että suhteessa korkeimpaan olentoon on jokaisen pysyttävä oman vakaumuksensa pohjalla, vaikka toivommekin sen päivän koittavan, jolloin sen asian laita on niin kuin olla pitää, emme silti vaadi kirkkoa ja sen palvelijoita käyttämään tarmoaan sen repimiseksi mitä he ovat tähän mennessä rakentaneet. Vain vähemmän tunnontarkka tutkailijamme on voinut syyttää meitä moisesta, ja syytös olisi ajankohtainen vain siinä tapauksessa, että kirkko olisi jo tyhjä muoto ilman henkeä, kuten tutkailija on vakuuttanut. Sehän todistaisi, että sen palvelijoiden työ on tyhjää tuulen pieksentää. Myöhemmin tutkailija joko unohtaa väitteensä tai katuu sitä julistaessaan, että kirkon oppi elää ja kantaa hedelmää kansan uskossa. Mekin olemme samaa mieltä, mutta katsomme silti tutkailijan tavoin, että yhtäältä jotkut kirkon jäsenet ymmärtävät kristinuskon eri tavalla kuin kansan usko, toisaalta suuremmalta osalta puuttuu kaikki uskonnollinen vakaumus. Näin on kysymys vain siitä, kuinka heidät saadaan kristillisiksi ja kuinka he voivat ilman teeskentelyä kuulua valtioon ja kirkkoon.
Sen saavuttamiseksi tarvitaan ennen muuta, että meidän aikamme teologiaa saa ilman syytetoimia esittää painettuna oppimattomillekin. Toisena lähimpänä tavoitteena on, että valaehtoisen vakuutuksen antaminen tunnustuskirjojen nojalla poistetaan. Siten tunnustuskirjat olisivat vain ohjeena vakaumukselle, eivät siteenä, joka on aina ja kaikkialla pakottamassa vakaumusta. Silloin olisi pappiskasvatusta valvovien tehtävänä katsoa, että pappien vakaumus kävisi mahdollisimman tarkoin yksiin seurakunnan tunnustuskirjojen kanssa. Vaikka papin mahdollinen poikkeaminen niistä johtaisi kurinpidolliseen nuhteluun, se ei saisi silti leimata häntä moraaliselta kannalta häpeälliseksi. Tämä on välttämättömyys.
Tunnustuskirjoillekaan ei voi vaatia ikuista pätevyyttä, kuten ei millekään ihmisen säädöksille. Tunnustuskirjojen tarkistaminen on yhtä toivottavaa kuin hyödyllistä, jotta sekä papeille että maallikoille luotaisiin kristinuskon totuuksien käsittämisessä lisää liikkumatilaa, ilman että he siksi tuntevat joutuvansa opillisissa kysymyksissä kirkon yhteyden ulkopuolelle. Nykyisin pappi opettaa mitä on pakko ja uskoo mitä voi. Ja tämä on sitä anteeksi annettavampaa, mitä enemmän tieteellistä sivistystä häneltä edellytetään. Tapa ja yleinen ajattelutapa, jotka käyvät lain kirjaimen edellä, näkyvätkin ymmärtävän papin vaikeaa tilannetta, sillä tähän tunnettuun epäkohtaan ei suhtauduta moittivasti. Parhaan ymmärryksemme mukaan sellainen toimenpide herättäisi totista henkeä sekä kirkon palvelijoissa että niissä muissa kirkon jäsenissä, jotka joutuvat nyt ottamaan vain esimerkin vuoksi osaa jumalanpalveluksiin. Jos lisäksi kristillisen kirkkokunnan kaikille jäsenille annettaisiin kansalaisoikeudet, se olisi myönnytys ajan hengelle. Tutkailijamme katsoo, että Ruotsissa on jo näin laita, mutta Upsalan kokouksen päätös ja hallitusmuoto ovat toista mieltä.
Toivomme nyt tehneemme täysin ymmärrettäväksi, millainen on vaatimuksemme, että teologian on siirryttävä kansan uskoksi. Mikään auktoriteetti ei voi eikä saa sitä toteuttaa, vaan sen on tapahduttava vapaasti ja esteittä, aina sen mukaan kuin oman ymmärryksen tarve ja kyky sen saavuttamiseen herää kussakin yksilössä. Aikaisemmista artikkeleistamme ei voi tulla muihin johtopäätöksiin. Sanottu selventää myös sitä mitä olemme aikaisemmin sanoneet uskonnollisesta suvaitsevuudesta. Niin totta kuin on olemassa totuus, ei maailmassa ole sellaista kämnerioikeutta, joka pystyisi ratkaisemaan mikä on tiedon totuus. Tutkailija päästää valloilleen yhden solvaustulvansa tullessaan siihen väittämäämme, että ketään ei voi lain mukaan tuomita epäkristilliseksi ellei hän ole avoimesti kieltänyt kristinuskoa. Tutkailija tietää aivan hyvin, että toisin ajattelevia kristittyjä on lähetetty roviolla poltettaviksi ja murhattaviksi tuomioistuimissa, etenkin sellaisissa, joissa jäsenet ovat olleet auktoriteetin asemastaan kiinni pitäneitä pappeja. Tutkailija on kuitenkin unohtanut, että heidän langettamiaan tuomioita ei enää pidetä todistuksina kristillisyydestä, vielä vähemmän todistuksina heidän tuomitsemansa opin erheellisyydestä. Tuomio ja rangaistus kohdistuu tekoon, mutta ei tietoon. Jos joku esittää vakaumuksensa kristinuskon tosi merkityksestä, hänet voi kyllä saattaa edesvastuuseen oppinsa mahdollisesta vahingollisuudesta valtiolle tai valtionkirkolle, mutta ei kristinuskon kieltämisestä. Hänen oppinsa totuuden tutkiminen kuuluu tieteen ja yleisen järjen tuomioistuimelle ja viime kädessä historia tutkii sen. Tutkailijan olisi pitänyt tehdä tämä tarpeellinen ero ennen kuin hän omalla nerokkaalla tavallaan vetää väittämästämme sen johtopäätöksen, että kukaan ei voi nykyään ratkaista mikä on totuus. Sanotaanhan että on vaikea pitää koossa kahta ajatusta, ellei päässä ole yhtään ainoaa. Emme ole kieltäneet, että kirkko voi sulkea yhteydestään sen, jota se pitää opiltaan tai elämältään sopimattomana. Näin siitä huolimatta, että pidämme sellaista menettelyä opillisissa kysymyksissä yhtä epäviisaana kuin suvaitsemattomanakin niin kauan kuin yksilö tunnustaa kuuluvansa kirkkoon.
Siirrymme nyt toiseen pääkohtaan, joka on tuottanut tutkailijalle runsaasti puuhaa, vaikka hän ei ole tehnytkään sitä mitä piti. Kysymys koskee järjen, vakaumuksen, omantunnon – miksi sitä kutsuttaneenkin – suhdetta Jumalan sanaan. Pyydämme lukijaa kiinnittämään huomiota tutkailijan menettelytapaan, sillä se tulee tässä esiin kaikessa loistossaan. Hän lainaa artikkeliamme: ”Tämä yksinkertainen väittämä oli myös uskonpuhdistuksen tärkeimpänä oppina ja se kuuluu: ihmistä ei suhteessaan jumaluuteen sido mikään muu kuin hänen vakaumuksensa.” Tämän jälkeen sanomme artikkelissamme: ”Tahdotaanko ehkä parantaa ja korjata Jumalan sanaa ja omaa vakaumusta? Se olisi kuitenkin idem per idem” [sama saman perusteella]. – Tutkailija on nyt jättänyt pois nämä kaksi lausetta ja lainaa sitten edelleen: ”Eihän sana näet ole painomustetta” jne. Miksi hän jätti nämä lauseet pois? Eikö hän halunnut kumota niitä? Kai sekin on totta, mutta hänellä oli myös toinen syy, hänen kannaltaan vielä sitovampi. Hän halusi sanoa: ”Kirjoittaja on erehtynyt kokonaan uskonpuhdistuksen perusperiaatteesta”. Uskonpuhdistajat näet ”laskivat uskonpuhdistuksen melko objektiiviselle perustalle, nimittäin Jumalan sanalle”. Hän halusi toistuvasti moittia meitä tietämättömyydestä yms. ja esittää sanotun kanssa ristiriitaisena sen mitä myöhemmin kirjoitimme samasta asiasta. Hänen pois jättämillään sanoilla ryhdyimme jo etukäteen vastaamaan hänen vastaväitteeseensä. Hän ei tahtonut tutkia miten siihen vastaamme, hän halusi salata koko asian ja huusi: näettekö miten ”tietämätön”, ”epäkypsä”, ”kokematon”, ”rajoittunut”, ”yksinkertainen”, ”mielipuolinen”! Eikä hän kaihda puhumasta siinä samassa ensimmäisessä ”tutkailussaan” (nro 224), missä on temppunsa tehnyt, artikkeliemme tutkimisesta ”jotta totuus tulisi hyväksytyksi ja väärä hylätyksi”. Eikö hänen puolustamansa asia ole kunniallisemman puolustuksen arvoinen? Tai haluaako tutkailija, melkoinen jalomielisyydellä mahtailija, heittää meihin vain puolittaisen jesuiittamaisuuden varjon, jesuiittojen iskulauseen: tarkoitus pyhittää keinot? Kun tämä tutkailijan tempaus yhdistetään niihin saman suuntaisiin seikkoihin, joita olemme jo aikaisemmin tuoneet esille, on hänen menettelytapansa käynyt selväksi eikä lisätodisteita enää tarvita. Meitä ei ole todella yhtään ilahduttanut kun itsepuolustuksen pakottamina jouduimme osoittamaan tutkailun oikeassa valossaan ja niin ajauduimme pois asiasta. Jääköön henkilö siis kauas syrjään!
Sanotaan että vakaumus on pelkästään ”subjektiivinen”. ”Objektiivinen” on Jumalan sana, ”elävä objektiivinen totuus, joka sisältyy P. Kirjoitukseen kokonaisuudessaan, jumalallisena auktoriteettina”. ”Strauss alistaa Jumalan sanan jokaisen yksityiselle järjelle ja otaksuu vain viimeksi mainitun principium cognoscendiksi [tietämisen periaatteeksi]; uskonpuhdistajat puolestaan alistivat jokaisen yksityisen järjen Jumalan sanalle ja olettivat, että vain tämä sana ratkaisee uskonasioissa.” Tässä kai tarkoitetaan, että sana ei siis ”painomusteena tai paperinippuna” ole ratkaiseva. Näemme kyllä tämän vakuutuksen, mutta emme yritystäkään sen selvittämiseksi. Missä sitten on tämä Jumalan sana, joka ei ole ”painomustetta”, vaan ”elävä totuus”? Onko se jossain muualla kuin ihmisen tajunnassa? Tunteeko jokin muu olio maan päällä Jumalan sanan, onko se olemassa muuna kuin painomusteena kirjassa, ja näiden elottomien kirjainmerkkien muodossa ihmisten tietämyksessä elävänä merkityksenä, hyvänä vaikutuksena heidän elämässään? Mitä saattaa silloin merkitä, että jokaisen yksityinen järki on alistettava Jumalan sanalle? Eihän se voi merkitä, että yhden ihmisen on alistettava tämä sana, sellaisena kuin se elää hänen tietämyksessään, toisen ihmisen tai useiden ihmisten käsitykselle siitä. Ei, sillä uskonpuhdistuksen periaatehan ei ollut tällainen. Siinä ei mitään inhimillistä auktoriteettia tunnustettu uskonnolliseksi tietämykseksi. Muutoin ei sen kannattajia olisi nimitetty protestanteiksi. On kuitenkin selvää, että kun nämä samat, kaikkea inhimillistä auktoriteettia uskonasioissa vastustaneet protestantit joutuivat esittämään oppinsa määrätyin termein osoittaakseen, missä se poikkesi katolisuudesta, he itse poikkesivat ajan mittaan periaatteestaan ja julistivat auktoriteetiksi inhimillisen käsityksensä kristillisyydestä, Jumalan sanasta. Niin kuin tämä auktoriteetti oli seurakunnan pappien ja opettajien luomus, niin nämä ovat jatkaneet muka yhtäpitävästi Sanan kanssa sen vaatimista, että maallikoiden on oltava riippuvaisia heistä, heidän viisautensa mestariteoksesta ja heidän selityksestään Jumalan sanalle. Se oli protestanttisuuden todellinen syntiinlankeemus ja sen käsittäminen on jo johtanut tietyissä protestanttisissa maissa siihen, että tunnustuskirjojen pätevyys lakina on de facto kumottu. Ruotsissa on tilanne toinen, ja siksi väitetään kaihtelematta, että uskonnollisen vakaumuksen on perustuttava ”kirkon auktoriteetille”, että tunnustuskirjojen on oltava voimassa ”aikojen loppuun” saakka ja että se mikä on ”puolustettavissa tieteen edessä”, ei ole puolustettavissa kirkon edessä. On siis vain tilapäisesti kyse Jumalan sanan auktoriteetista, pääasia on kirkon auktoriteetti.
Jos tähän puheeksi otettuun Jumalan sanan auktoriteettiin suhtaudutaan vakavasti, niin pantakoon Raamattu sen käteen, ken tahtoo saavuttaa uskonnollisen vakaumuksen ja sanottakoon hänelle, että tässä on ikuinen totuus. Muodostaessaan käsityksensä siitä hän käyttää sitä sivistystä, joka hänellä muutoinkin on. Miten hän nyt ymmärtää tästä tekstien paljoudesta niiden olennaisen sisällön? Vanhan testamentin kirjoitukset eivät ole yhtä olennaisia kuin Uuden testamentin. Jälkimmäisissä on enemmän tai vähemmän arvostettuja (homologumena ja antilegomena), huomattavasti epäolennaisempia kirjoituksia, Vapahtajan omia ja tekstien kirjoittajien sanoja, historiallisia muistiinpanoja ja oppilauseita, joita ei pidä ottaa kirjaimellisesti jne. – Miten lukija nyt erottaa kaiken tämän? No, hän erottaa sen vertaamalla tekstejä ja niiden sisältämiä erilaisia oppeja toisiinsa. Hän tuo mukaan lukemiseen siis oman järkensä, oman sivistystasonsa. Hän ei tarvitse niitä vain ymmärtääkseen omalla tavallaan yhden Raamatun sanan toisen avulla, vaan myös erottaakseen ja ratkaistakseen mikä on pääasia ja mikä sivuasia ja saadakseen pääasioissakin selville, mikä on eri esityksissä yhtäpitävää. Kaikki tämä riippuu yksilön järjen ratkaisuista, yksilön vakaumuksesta. Sana käyttää tässä yksinomaan sitä negatiivista auktoriteettia, että tutkija ei saa epäillä sen totuutta. Ellei hänen järkensä selviydy tehtävästä, sitä ei pidä panna Raamatun syyksi. Liioin ei tämä oppi Raamatun absoluuttisesta totuudesta voi perustua itse Raamattuun, sillä pitääkseen paikkansa tällainen Raamatussa esitettävä väite edellyttää jo samaa oppia, edellyttää itseään. Siitä mitä Raamattu tältä kannalta sisältää, voi meidän kristittyjen osalta sitä paitsi väittää erehtymättömäksi lähinnä Kristuksen lausumia omista sanoistaan ja opeistaan. Sekä olettamuksella koko Raamatun totuudesta että edellytetyllä uskolla Kristuksen jumaluuteen, jotka ennen muuta tekevät päteviä Kristuksen omista sanoista ja niiden totuuden vakuutuksesta, oli osansa annettaessa Raamattu totuuden etsijän käteen ja vakuutettaessa: ”tässä on ikuinen totuus”.
Olisi liikaa vaadittu, että tällä vakuutuksella pitäisi olla sitova voima ilman enempää pohdintaa. Yhtä vähän haluamme kuitenkin pitää sitä pelkkänä satunnaisuutena. Jos näet ihminen selvittää mitä on se järki, jota hän käyttää tutkimisessa, hän toteaa ettei se ole tyhjä ja sisällyksetön kyky. Se elää ja saa olemassaolonsa siitä tiedon sisällöstä, jonka hän on ottanut vastaan kasvatuksessa ja sivistyksessä, vuosituhansien perintönä. Tämä osoittaa, että totuus ei voi olla milloinkaan riippuvainen ihmisen subjektiivisesta tarkoituksesta. Onhan näet hänen oman järkensä käyttökin riippuvainen perinteestä eikä ihminen siis totuuteen päästäkseen voi pitää silmällä pelkkää mielipidettään, vaan yleistä tietämystä, ihmiskunnan järkeä, jossa hän on osallisena. Jos siis totuuden löytämiseksi tarvitaan yhtäältä vapaata tutkistelua, toisaalta on yhtä tarpeellista, että ihminen myöntää totuudeksi vain yleispätevän, sen mikä sopii yhteen yleisen järjen kanssa. Ihmisen voi toiminnassa pakottaa yhdenmukaisuuteen. Tietämisessä hänen vakaumuksensa on vapaa, mutta se ei ole tosi ellei sillä ole voimaa saavuttaa pätevyyttä muiden edessä.
Raamatun sana itsessään ei siis ole se objektiivinen, joka on järkeä vastassa. Sen sijaan järjellä on – juuri siksi että se on järkeä – itsessään oma objektiivisuutensa. Jos niin ollen sanotaan, että uskonpuhdistus otti uskon asioiden perustaksi Jumalan sanan ja omantunnon, vakaumuksen, niin se on idem per idem [sama saman perusteella], koska sana elää, on olemassa itse totuudessaan ainoastaan vakaumusta varten. Niin kuin edellä on mainittu, tiedämme hyvin uskonpuhdistuksen luopuneen pian periaatteestaan. Järki alennettiin voimattomaksi kyvyksi, jossa itsessään ei ollut mitään totuuden kriteeriä. Itse Luther julisti järjen ”kaikkein parhaaksi asiaksi tässä maailmassa, jopa hiukan jumalalliseksi”, ja myönsi sille ainakin kielteisen äänivallan, niin että järki ”aivan varmasti käsittää mitä Jumala ei ole”, vaikka ”se ei” (itsestään) ”käsitäkään mitä Jumala on”. Mutta hänkin luopui tästä käsityksestä ja opetti, että sana on tosi ja ”tämä sopikoon yhteen järjen kanssa miten taitaa”. Sen opin seurauksena sanan totuuden ymmärtäminen jäi vain kritiikin tehtäväksi, Raamatun eri kirjojen ja vakuutusten vertailun asiaksi, ja siinä tultiin riippuvaisiksi filologisista ja historiallisista tutkimuksista. Nyt on oikeutetusti valiteltu tätä yksipuolista suuntausta, sitä että ”protestanttisuus syö kritiikin hyvän ja pahan tiedon puusta”. Valinta tehtiin jotta päästiin järjestä ja voitiin pitäytyä vain kirjoitettuun sanaan. Katoliset ymmärsivät mitä tämä merkitsi ja he ovat syyttäneet etenkin tältä kannalta protestanttisuutta. Kun protestanttisuus näet hylkäsi järjen, se jäi yksistään dogmiensa varaan ja ne puolestaan nojautuvat annettuun sanaan. Pian dogmitkin joutuivat saman kritiikin kohteeksi, kun kritiikki ehti niin pitkälle, että teki osan Raamatusta epäilyksen alaiseksi historiallisin tai filologisin perustein tai tuomitsi yhden Raamatun kohdan toisen nojalla ja veti itse dogmit tuomioistuimensa eteen. Strauss on ”Leben Jesu” -teoksessaan mennyt tässä mahdollisimman pitkälle. Nyt pidetään turhaa melua kritiikin synneistä. Sillä miten vuosisatojen työ saadaan tekemättömäksi? Vaikka kritiikillä yritettäisiinkin parantaa sen tekemiä vahinkoja, osa on kuitenkin korjaamattomia ja kritiikin uudet hyökkäykset repivät vanhat haavat auki. Tulokseksi tulee vain yleinen vakuuttuminen kritiikin voimattomuudesta antaa tiedolle mitään todisteita yliaistillisesta. Tätä ilmeistä tosiasiaa ei voi enää peittää millään paikkaamisella. Näin se oppi, joka asettaa kirjoitetun sanan auktoriteetin järkeä vastaan, on historiallisesti osoittanut mihin se johtaa. Koska järki on julistettu pelkästään subjektiiviseksi, se on kostanut osakseen saamansa halveksunnan siten, että subjektiivinen järkeily, rationalismi on tuhonnut objektiivisen yhtä mielivaltaisesti määritetyn objektiivisuuden.
Miksi siis vastustetaan ainoaa tarjoutuvaa pääsytietä, miksi ei järjelle osoiteta kristillisen opin totuutta sellaisenaan riippumatta edellytetystä sanan auktoriteetista. Ellei se enää eläisi ja olisi voimassa tässä totuudessa, seurakunnan uskossa ja tietämyksessä, silloin tämäkin pääsytie olisi tukossa. Jos kävisi päinvastoin, kristillisen opin totuus saisi siitä suuremman auktoriteetin kuin se voi milloinkaan saada historiallisesta uskottavuudestaan. Yhtä vähän kuin yksilö voi sanoutua irti oman aikansa yleissivistyksestä olematta järjetön ja tekemättä järjettömän vaikutusta, yhtä vähän kristinusko voi omaa olemustaan kieltämättä irrottautua siitä järjestä, jota se on itse ruokkinut ja jossa se itse on yhä olemassa elävänä sanana. On vain uskallettava nähdä, että järki ei ole sisällyksetön, subjektiivinen kyky, jonka ihminen saa luonnon kädestä ruumiinjäsenten tavoin. On uskallettava nähdä, että järki kuuluu hengen maailmaan, on ihmiskunnan lävitse käyvää henkeä nykyhetkessä, tämän hengen elävää todellisuutta, joka itsessään, omassa totuudessaan sisältää ja tekee läsnäolevaksi kaiken sen, minkä historia esittää menneenä.
[nro 82]
III
Kun säilytämme artikkelissamme ”Vastine”-otsikon, haluamme sillä osoittaa yhteyttä edellisiin artikkeleihin, emme poleemisuutta Bietiä vastaan. Olisi turhaa esitellä kantaamme lähemmin Bi-tutkailijalle, sillä hän pistää röyhkeästi suuhumme valheellisia väittämiä, jotka sitten kumoaa. Niinpä hän sanoo viimeisimmässä lauantainumerossa (ks. Biet nr. 240) meidän väittäneen, että ”kirkko on velvollinen” ”omaksumaan” ja ”tunnustamaan” ”sen mitä tietyn koulukunnan tiettynä aikana omaksumassa kriittisessä kannanotossa hyväksytään” sekä sen ”dogmatiikan”, jonka Frejan kirjoittaja ”tunnustaa aikakauden sivistystasoa vastaavaksi”. Missä artikkeliemme kohdassa olemme esittäneet tällaisen väitteen? Samoin hän valehtelee sanoessaan meidän vaativan, että ”jonkin kansan” pitäisi ”ottaa kaanonin ja tunnustuskirjojen tilalle kansantajuistetut järjestelmät”. Kun esitimme, että mitkään tunnustuskirjat eivät saa sitoa vakaumusta ja aikakauden teologiset kannanotot, niin yhdet kuin toisetkin, on voitava esittää vapaasti painettuina ja ne on tuotava myös oppimattomien ulottuville, se on täsmälleen päinvastaista kuin mitä Biet sanoo meidän väittäneen. Jos se valheiden ja vilpistelyjen kudos, josta annoimme esimerkkejä Frejan numeroissa 80 ja 81, ei edes riittäisi täyttämään Bietin palstoja, niin tieteellinen polemiikki aiheesta loppuisi joka tapauksessa tähän Bi-tutkailijan kantaan: ”kirkon kaanonin ja sen tunnustuskirjojen on pysyttävä voimassa aikojen loppuun asti”, ”koska ne ovat olemukseltaan ilmauksia jumalallisesta ilmestyksestä (edellinen välittömästi, jälkimmäiset välillisesti)”.
Jumalan välittömän tai välillisen ilmestyksen johdolla eivät siis ajatelleet ja kirjoittaneet vain ne miehet, jotka Raamatun (Vanhan ja Uuden testamentin) kaanonista päättäessään ”noudattivat tunnontarkasti” ”varmoja historiallisia kriteereitä”, vaan myös nimeltä tuntemattomat vanhimpien tunnustuskirjojen tekijät ja ne hyväksyneet kirkolliskokousten jäsenet, edelleen Luther, Melanchthon – kaikki nämä! Kun tutkailija myönsi meille, että Uuden testamentin kaanon ja tunnustuskirjat ovat ”oman aikansa teologiaa”, emme aavistaneetkaan hänen tarkoittaneen teologialla jumalallista ilmestystä. Kun ymmärsimme teologialla inhimillistä tietämystä emmekä jumalallista ilmestystä, hän nimittää nyt moista ”vääristelyksi”. Puuttuu vain, että Bi-tutkailija julkaisee omatkin teoksensa kaikkine somine tykötarpeineen sellaisen ilmestyksen aikaansaannoksina. Fanaattisuuteen saanee suhtautua säälivästi, vaikka se pilkkaisikin järkeä ja valistusta; sen lähde voi nimittäin olla puhdas, vaikka sen ilmaukset ovatkin järjettömiä ja hillittömiä. Miksihän sitä kutsuttaisiin silloin kun se pilkkaa kaikkia kunnian ja soveliaisuuden käsitteitä. Ja tämä oman kunniansa tuhoaja tahtoo olla todellisen kristillisyyden puolustaja, ehkä seurakunnan opettajakin! Hän huitoo joka rivillä ”uskonnon kumoajilla” ja ”kristillisyyden vastaisuudella”.
Yritimme edellisessä artikkelissa selvittää kykymme mukaan järjen suhdetta Jumalan sanaan ja sitä, miten sana tulee ilmi yhtäältä otaksumassa, että kristinusko on historiallisen alkuperänsä pohjalla tosi, ja toisaalta kriittisissä yrityksissä tämän totuuden tieteelliseksi tutkimiseksi, koettelemiseksi ja vahvistamiseksi. Pyrkimykset eivät ole johtaneet tavoiteltuun tulokseen, kuten aikakauden historia opettaa. Tieteen piti mainitulla otaksumalla jo todistaa, että kristinusko ja tieteellinen tutkimus ovat yhdistettävissä. Kuitenkin se on osoittanut vähintään yhtä perustellusti, että tämä tiede ja kristinuskon pyhyys historiallisena totuutena eivät sovi yhteen. Mitä on tehtävä? Jos traditiota epäilläänkin, niin säilyyhän kristinusko tosiasiallisesti ihmiskunnan tietämyksessä ja sivistyksessä. Jos tiede kieltäisi totuutensa ja järjellisyytensä, se kieltäisi itsensä. Tiede on näet väittänyt olevansa traditiosta riippumaton annettu totuus ainoastaan läsnäolevana, tämän sivistyksen osana. Jos tiede väittää itse olevansa järjellistä, sen täytyy tunnustaa järjellisyys siinä mikä tieteen rinnalla elää ja on olemassa läsnäolevana todellisuutena. Ainoa keino sen saavuttamiseksi on, että todellisen järjellisyys käsitetään traditiosta riippumatta.
Jos sovellamme sanottua Straussin esittämään kritiikkiin, niin sen tulos on helppo nähdä kielteiseksi, lukuun ottamatta sitä, että tämä kritiikki kumoaa tradition, ja myös sitä, että itse tuloksen pätevyys on vain enemmän tai vähemmän todennäköinen, johtaa subjektiiviseen varmuuteen, mutta ei vastaan sanomattomaan tietoon. Onhan sen koko vaikutus negatiivinen: se vapauttaa mielen taikauskoisesta riippuvuudesta traditioon ja osoittaa ainoan perusteen todelliselle tiedolle ja vakaumukselle – järjen vapaan koettelun. Edellä on esitetty kuinka kritiikki sanoutuu juuri järjellisyyden vaatimuksellaan irti kaikesta subjektiivisuudesta, kaikesta mielivallasta. Eihän näet ihmisessä elävä tieto, se tapa nähdä ja ajatella, jota ihminen kutsuu omaksi järjekseen, ole hänen omaa tekoaan eikä liioin luonnon välitön lahja. Se kuuluu samaan objektiiviseen todellisuuteen, läsnäolevaan sivistykseen, jonka järjellisyyttä ihminen ryhtyy todistamaan.
Se myönnetään, että kaikki ihmistiedon edistysaskelet, millä tiedon alalla ne sitten otetaankin, vaikuttavat kaikkiin tiedonhaaroihin eivätkä jää eristetyiksi tosiasioiksi. Ei tarvinne todistella, että vaikutus leviää yksittäisen ihmisen tiedon prosessissa, eikä millään merkillisellä tavalla, ei ihmisen hengelle ulkopuolisen mekanismin välityksellä. Voimme ajatella asiaa seuraavasti: ihminen on lisännyt tavalla tai toisella tietojaan jollakin tiedon alalla ja todennut, että siihen verrattuna hänen tietonsa toisella alalla ovat riittämättömät. Hän epäilee jälkimmäisten tietojensa totuutta ja ryhtyy koettelemaan sitä ratkaistakseen mielessään, onko tiedot edelleenkin hylättävä vai hyväksyttävä. Mikä on tällöin hänen koettelunsa perusta? Ei mikään muu kuin hänen totena pitämänsä toisen alan tieto ja hänen totena pidetty, perinnäisesti hankittu sivistyksensä ylipäätään. Niinpä hän ottaa ne arvostelunsa pohjaksi. Vaikka hän hylkäisikin koettelun kohteen, niin hän on saanut koettelulla uuden näkemyksen ja hankkinut uutta tietoa. Se pitää nyt yhtä hänen koettelun pohjaksi ottamansa, totena pitämänsä tiedon kanssa. Kuitenkin tässä tapahtumassa on myös pohjana ollut tieto muuttunut luonteeltaan eikä sen muoto ole enää se sama, joka sillä oli suhteessa nyt hylättyyn, epätyydyttävään tietoon. Ihminen joutuu siis suuntaamaan ajatuksensa käyttämäänsä perustaan ja koettelemaan uudelleen onko tämä tieto tosi aikaisemmassa, koettelun perustan muodossaan vai uudessa muodossaan. Tällöin hän ottaa vastikään saadun tuloksen koettelun pohjaksi ja arvostelee tämän nojalla sitä, mikä näytti hänestä aikaisemmin todelta ja varmalta. Näin järjen koettelussa ei lähdetä milloinkaan tyhjästä, vaan siinä ollaan aina objektiivisella pohjalla. Se on sivistyksen eri alueiden ja elementtien välinen prosessi. Vaikka ihminen sanoisi: kaikki saamani sivistys on ennakkoluuloa, totuutta on vain se, mitä pidän kaikista näistä ennakkoluuloista riippumatta totena, niin itse tämä totuuden käsitekin on ennakkoluulo, josta hän saa kiittää sivistystä.
Onko tätä nyt sovellettava myös uskonnolliseen tietoon? Tietysti. Kuka järkevä ihminen kieltäisi, että uskonpuhdistus oli riippuvainen aikansa tiedosta, löydöistä, keksinnöistä jne.? Entä kuka kieltää, että uskonnollinen tieto muuttui uskonpuhdistuksen jälkeen toisenlaiseksi juuri tämän perusteella? Jos uskonnollinen tieto, sellaisena kuin se meillä on, on ihmisen korkeinta tietoa, niin se ei voi eikä saa olla ristiriidassa ihmisen muun tiedon kanssa. Nykyään tiedetään, että aurinko pysyy paikoillaan, että se ei ole pieni, maan ympäri kieppuva kiekko, vaan itse maajätti pyörähtää joka päivä akselinsa ympäri. Miten sitten voisi uskoa, että muuan juutalainen käski ennen muinoin auringon pysähtyä ja se pysähtyi? Nyt tiedetään, että mykät oppivat puhumaan – tulisiko sitä pitää pienehkönä ihmeenä siksi, että se vaatii ymmärrystä, aikaa ja vaivannäköä? Mooseksen kirjoissa on kertomus hänen kuolemastaan – miten voisi uskoa, että hän itse on kertonut siitä? Augsburgin uskontunnustuksesta on luettavissa seuraava persoonallisuuden määritelmä: ”ut significet non partem aut qualitatem in alio, sed quod proprie subsistit” [”jotta se ei tarkoittaisi toisessa olevaa osaa tai laatua, vaan sitä, mitä siinä on ominaisesti”]. Miksi tämän skolastisen määritelmän tilalle ei otettaisi toista, jos sitä aikamme tieteen pohjalla pidetään todempana ja täsmällisempänä? Entä onko sitten kristinusko riippuvainen kaikesta tästä? Ei suinkaan! Käsitys yksittäisen ihmisen heikkoudesta ja epätäydellisyydestä, sovituksen tarpeesta jne. on olemassa ja sen täytyy olla olemassa sen vakaumuksen rinnalla, että järjen vapaalla käytöllä on arvonsa ja sen käyttö on oikeutettua. Miksi järki korottaisi ihmisen kaiken maan päällä olevan yläpuolelle jos hänen järjellinen tietonsa olisi siitä huolimatta mitättömämpää kuin se tieto, joka halutaan asettaa kaiken järjen ulkopuolelle?
Samoin kuin uskonnollinen tieto on voitava sovittaa yhteen ihmisen muun tiedon kanssa, ei myöskään hänen elämänsä kristittynä saa olla munkin elämää, maailman kavahtamista ja kaikkien maallisten suhteiden pitämistä mitättöminä, ehkä syntisinäkin ja paholaisesta lähteneinä. Munkin elämää ei voi enää nykyään asettaa avioliiton yläpuolelle, eikä voi edes jakaa eräiden uskonpuhdistajien karkeaa käsitystä, että avioliitto on olemassa vain halun laillista tyydyttämistä varten. Sen sijaan on katsottava, että avioliitto on itsetarkoitus, että sen tarkoitus on yhtä pyhä kuin kaiken uskonnollisen toiminnan. Maa ei voi liioin olla paholaisen tyyssija niin kauan kuin emme tiedä, että Jumala on olemassa jollekin muullekin tietoisuudelle meidän inhimillisen ja maallisen tietoisuutemme lisäksi.
Ne puhuvat täsmälleen vastoin todellista asiaintilaa, jotka väittävät, että kristinusko edellyttää kaikkea tätä, uskoa historialliseen puoleensa, ilmoitetun sanan auktoriteettiin, sanan siihen ominaisuuteen, että se on Jumalan välittömästi ilmoittama. Sillä hänkin, joka uskoo Raamattuun hitustakaan epäilemättä, uskoo vain henkensä sisäisen todistuksen johdattamana, niin että itse Raamattu on hänen mielestään vain tämän todistuksen tähden uskottava. Se sana valistaa, lohduttaa, antaa autuasta luottamusta elämän kaikkeen kurjuuteen, ja siksi se on hänelle Jumalan sanaa. Vaaditaanko järjelle muka jotain muuta kuin tällaista uskonnollisen tunteen etuoikeutta? Perinne vaatii ihmiseltä aina pätevyyden tunnustamista ja pitämällä sitä pätevänä ihminen kohoaa sivistyksen ja järjen tasalle. Hän ottaa perinteen vastaan ilman epäluottamusta, se elää hänessä ja sen totuus siirtää hänet totuuden ja järjen valtakuntaan. Kuva kuitenkin muuttuu silloin kun perinne on kohottanut ihmisen itsetiedostukseen, tietoiseksi siitä, että ihminen itse on tämä elävä järki, ja nyt perinne saa pätevyytensä vain ihmisen tunnustuksesta. Joutuisimme liian pitkälle jos ryhtyisimme tässä tekemään eroa järjellisen tiedon ja tunteenomaisen uskon välillä. Riittäköön tämä; kokemus opettaa, että sivistyksen kehityttyä pitemmälle pelkkä tunne ei enää tyydytä. Tunne on hetken lapsi. Niin ollen mitä laajemmaksi ihmisen vaikutuspiiri tulee ja mitä herkeämättömämmin se vaatii hänen henkisiä voimiaan, sitä pahempaan ristiriitaan tunne joutuu maailman menon kanssa. Tunteelle ja tunteen varaiselle uskolle jää silloin vain lyhyitä hetkiä ja keskeytykset aiheuttaneesta ja ihmisen autuuden riistäneestä maailmasta tulee pahuuden maailma. Niin ihminen näkee, että hänen on pakko tehdä sovinto itsensä kanssa. Hän voi tehdä sen vain vaihtamalla tunteen järjelliseen vakaumukseen, joka on sellaisenaan yhteydessä ja sopusoinnussa hänen muun tietonsa kanssa, sekä näkemällä vakaumuksen ja tiedon johdattamissa teoissa uuden jatkuvan jumalanpalveluksen sen palveluksen sijasta, jota hänen tunteensa piti irrallisina hetkinä. Silloin ihminen lakkaa kuluttamasta itseään kahden maailman välillä ja löytää todellisuuden siitä opista, että Jumala laskeutui maan päälle hänen sovituksensa tähden. Onko tyhjää haavetta, että tällaisesta ihmisen sovituksesta Jumalan, maailman ja itsensä kanssa tulee kerran ihmiskunnan yhteistä omaisuutta?
Palautamme mieleen näiden artikkelien aiheen ja toteamme, että emme jaa Straussin näkemyksiä emmekä tunne mitään erityistä myötätuntoa ”Strauss och evangelierna” -teosta kohtaan. Olemme kuitenkin vapaan tutkimuksen ja vapaan uskonnollisen vakaumuksen innoittamina heittäytyneet taisteluun. Lopetamme Neanderin sanoihin: ”Se valtio, joka tahtoo edistää kristillisyyttä käytettävissään olevin maallisin keinoin, vahingoittaa pyhää asiaa huomattavasti enemmän kuin mihin vihamielisimmin sitä vastaan taisteleva maallinen mahti pystyisi.”
