Hampuri 9. syyskuuta
– – Tämän pitemmälle en ole toistaiseksi ehtinyt matkata. Voisin kertoa vuolaastikin siitä kuinka vähän Hampuri on vastannut odotuksiani, kuinka pikkuinen satama on, kuinka vähäistä liikettä tässä maailmankaupan tapulikaupungissa on lukuun ottamatta suunnattomia tavaravaunuja yms. Pitäydyn kuitenkin minua tällä hetkellä eniten kiinnostavaan aiheeseen, joka samalla tarjoaa vertailukohdan Ruotsiin, nimittäin teatteriin. Olin tänä iltana die Stadt Theaterissa katsomassa ”Mykkää”. Ulkoapäin talo suunnattomine ikkunoineen on kaunis. Teatterisali on iso, mutta koristelu on melko vähäistä eikä salia ole aikoihin kunnostettu. Näyttämö on mittasuhteiltaan pieni ja kun sitä vertaa Kööpenhaminan ja Tukholman näyttämöihin, tulee vakuuttuneeksi Kustaa III:n hyvästä mausta. Pelkkää kauppiaan mielenlaatua osoittaa nimittäin se, että teatteriin rakennetaan iso katsomo ja näyttelijät suljetaan pieneen soppeen. Sen mielenlaadun pyrkimys kaikenlaiseen vankkaan ja kestävään tuli myös erinomaisesti esiin primadonnassa, eräässä madame Walckerissa, isossa ja rehevässä eukossa. Hänellä oli vahva ääni ja hän kirkui kaikki ornamentit niin että permannolta jatkuvasti tulevat suosionosoitukset, keppien ja sateenvarjojen jyskytys oli hänen ääneensä verrattuna kuin tihkusade myrskyn pauhun rinnalla. Tukholmassa olen kuullut vain rouva Enbomin laulavan ”Mykässä” eikä siitä ole paljon sanomista. Kun sitten ajattelin Jenny Lindiä ”Robertissa ja Luciessa”, madame Walcker alkoi minusta vaikuttaa mouruavalta karjakolta. Hän on todellakin sillä lailla puoliksi mies, että hän ruhtinaan viitassa ja diadeemissä muistutti Napoleonia tai Neroa – olen aina nähnyt suurta yhtäläisyyttä näiden kahden ulkonäössä. Kun hän kiljui korkeampia säveliä, teki kovasti mieli käyttää Eckensteinin menetelmää ”kapakoiden melua” vastaan. Masanielloa esitti hra Wurda ja Pietroa hra Reichler. Molemmat olivat atleettisia hahmoja, etenkin jälkimmäinen todellinen Herkules. Kummallakin oli myös todellinen miehen ääni. Kun he lauloivat dueton toisessa näytöksessä, koko katsomo joutui sen lumoihin ja minä muiden mukana. Voimaperäisempää esitystä ei todellakaan saa nähdä eikä kuulla. Niukoissa kalastajien tamineissa, paljain säärin ja käsivarsin he olisivat tarvinneet enää keihäät käteensä ja karhunpäät harteilleen käydäkseen germaaneista, jotka löivät Varuksen legioonat, eikä näiden olisi tarvinnut jälkeläisensä nähdessään hävetä. Jos ruhtinas säikähtää tällaisten miesten salaliittoa, hänelle voi antaa anteeksi. Fredrick Kinmansson on olemukseltaan lapsenomainen Reichleriin verrattuna. Pelkään että Kinmanssonin äänestäkin voi sanoa samaa Reichlerin rinnalla, vaikka tämän alasävelissä ei ollutkaan samaa voimaa kuin korkeissa ja keskisävelissä. Näissä kahdessa hän sen sijaan ylitti voimakkaasti soittaneen orkesterin, jopa silloin kun kuoro lauloi lujaa neljännen näytöksen lopussa. Jos hra Güntherin asettaa Wurdan rinnalle, niin häntä on pidettävä pikkusievänä kuninkaan kanslian virkailijana. Hänet oli kuin luotu avustamaan talon tytärtä, jotta tämä loistaisi ja keräisi kohteliaisuudet. Lindström ja Lars Kinmansson esittivät Tukholmassa Masaniellon ja Pietron osat. Kuvauksestani havaitset varmaankin että heitä ei voi verrata täkäläisiin ilman että toiselta viedään entiset, toiselta nykyiset ansiot. En voi kaikesta huolimatta sanoa, että kumpikaan mainituista herroista olisi näytellyt hyvin tai laulanut erinomaisesti. He esiintyivät hullunkurisesti, niin kuin saksalaisilla on tapana voimarooleissa, ja heidän laulustaan puuttui osaksi taiteellinen viehätys. Kumpikin näkyi saaneen kaiken luonnolta antamatta itse mitään. – Markkinakohtaus samoin kuin Masaniellon ylistys esitettiin täällä paljon huonommin kuin Tukholmassa. Edellisessä tanssittiin bolero, mutta sekä mies- että naistanssijoiden esitys oli heiveröinen ja huono. Silti hampurilaiset tömistivät. Mielestäni he ovatkin olemukseltaan niin raskaita ja kömpelöitä, että heille sopikin pitää tällaista tanssia kevyenä ja viehättävänä. Kuinka toisin hra Johansson liikehtiikään kuin täkäläinen kavaljeeri. Jopa Tukholman tanssijattaretkin ansaitsevat täkäläisten rinnalla kiitosta, vaikka eivät ole mitenkään erinomaisia. Tästä bolerosta en tahtoisi edes puhua samana päivänä kuin tarantellasta, jonka näimme yhdessä Kööpenhaminassa. Orkesteri on täällä tukholmalaista suurempi, sitä johdettiin hyvin ja sikäli kuin ymmärrän, se soitti oivasti. Siis yhteenveto: Hampurilla on Tukholmaan verrattuna etunaan suurempi orkesteri ja kaksi vaikuttavaa mieshahmoa ja ääntä. Kaikessa muussa Tukholman lyyrinen näyttämö vetää sen sijaan täysin vertoja Hampurille. Kaiken muun ohella kuulu Jenny Lind on syynä siihen, että katselen ja kuuntelen oopperaa mieluummin Tukholmassa kuin täällä. ”Robertia ja Lucieta” en tohtisi mennä kuuntelemaan täällä, vaikka se esitettäisiinkin ennen lähtöäni, johon ei toivottavasti ole enää pitkälti.
