On tuskin liian varhaista ruveta pohtimaan, missä on juurensa Ruotsin oppositiolla, josta tällä hetkellä niin paljon kohistaan. Tällainen pohdinta olisi etenkin uudelle ministeristölle samaa kuin viedä käsi sydämelle ja kysyä, tunteeko se nykyisissä oloissa kutsumusta muuhun kuin virkoihin ja palkkoihin. Eikö maassa kenties ole tyytymättömyyttä? Herrat ministerit, luokaatte katseenne ylös ja katsokaatte, missä sitä on edustuslaitoksen puitteissa. Ritarihuoneen tyytymättömyyden te voitte parantaa samalla tavoin kuin omanne, virkaylennyksillä. Pappissäädyssä ei tyytymättömyyttä ole; sitä on vain pappissäädyn talonpoikaisedustajien keskuudessa. Te pidätte varmaankin merkillisenä, että talonpoikaa edustetaan kauhtanassa ja lipereissä, mutta suurempiakin ihmeitä kyllä on. Liioin ei porvarissäädyn oppositio voi käydä teille vaaraksi, te vapaat tullimiehet. Jos taloudellisella lainsäädännöllä avitetaan tämän hetken todellista ahdinkoa, niin samalla huolehditaan kyllä muusta. On kuitenkin vielä yksi sääty, ei vain nimellisesti nelijalkaisessa valtiopäiväkoneistossa, vaan todellinen sääty, joka omistaa Ruotsin maat ja pitää niitä hallussaan. Mitä te tahdotte sille suoda? Enemmän maatako? Siitä ei taida tulla mitään. Erioikeuksiako? Se vihaa erioikeuksia. Virkojako, titteleitäkö, kunniamerkkejäkö? Siitä syntyisi kokonainen virkamiesten ja ritarien kansakunta.
Ehkä sen säädyn tyytymättömyys on vain kuviteltua, ehkä sitä on vain valtiopäivillä? Ehkä liberaalinen lehdistö on valinnut nämä valtiopäivämiehet, luonut tyytymättömyyden ja pitänyt sitä yllä, pumpannut miehiin katsomuksia ja peräänantamattomuutta, järkkymätöntä tunnontarkkuutta? Mihinkä lehdet eivät pystyisi – nämä mustavalkoiset taikurit! Lutheristakin tiedetään, että hänen yrityksensä olisivat lopahtaneet, ellei katolisuus olisi jo sitä ennen tehnyt itseään epäilyttäväksi ja vihatuksi. Jopa kristinuskolle oli etua siitä yleisestä epäilystä ja uskonnollisen vakaumuksen tarpeesta, joka sen synnyn aikoihin hallitsi roomalaista maailmaa. Ylhäisten epäsiveellisyys ja alhaisten sorrettu asema tarjosi ranskalaisille ensyklopedisteille hedelmällisen maaperän. Pohjoisamerikkalaiset patriootit saivat kannattajia asukkaiden kauppaetujen vuoksi jne. Mikään yhteisö tai kukaan yksilö ei ole koskaan pystynyt ravistelemaan yhteiskunnan pysyvää tilaa tai levittämään mielipidettään aikakauteen tai kansakuntaan, ellei sen tarvetta ole tunnettu jo etukäteen ja ellei mielipide ole elänyt aikakaudessa tai kansakunnassa, vaikkakin ääneen lausumattomana ja tiedostamattomana. Että muodostaisivatko Ruotsin sanomalehdet päällepäsmäreineen poikkeuksen tästä yleisestä säännöstä? Voi teitä merkeistä ennustajia! Ruotsin talonpoikaissäädyn tyytymättömyys yhteiskunnalliseen asemaansa ei ole mikään eilispäivän uutinen. Vuosisatoja se on elänyt herravihana ja kateutena herrojen etuoikeuksia kohtaan, mutta se on rajoittunut omaan kuntaan ja arkisiin oloihin. Sen sijaan Ruotsissa on uutinen, että valtiopäivillä talonpoikaissääty on opposition voima valtion yleisistä asioista puhuttaessa. Se on yhtä suuri uutinen kuin sekin, että hallitus hakee aatelista ja erioikeutetuista tukea tätä oppositiota vastaan.
Kun Euroopan uusi yhteiskuntajärjestys jätti keskiajan barbarian taakseen, ehtona oli, että ruhtinaat liittyivät kasvavaan keskisäätyyn. Ja tähän suuntaan ovat valtioiden sisäiset suhteet Euroopassa kulkeneetkin. Onnettomuus on kohdannut niitä maita, joissa hallitsija on tehnyt itsestään ensimmäisen etuoikeutettujen joukossa ja näin laskeutunut oikealta paikaltaan, majesteetin paikalta. Pergamentti ja erioikeudet muuttuvat näet höyhenenkevyiksi elävän kansallishengen rinnalla eikä majesteettius perustu erioikeuksille, vaan on valtiossa toteutuvan yleisen järjen majesteettiutta. Tämä yleinen järki ei elä erioikeuksissa, vaan tottumukseksi tulleessa kansan ajatustavassa. Ja majesteetti on kansakunnalle korkein, henkilöitynyt majesteetti vain ollessaan sopusoinnussa tämän ajatustavan kanssa. Jos majesteetti puolustaa pelkkiä erioikeuksia, hän vajoaa itse erioikeudeksi. Silloin vailla erioikeuksia olevien viha erioikeuksia kohtaan muuttuu hallitukseen kohdistuvaksi oppositioksi. Jos siis kansan keskuudessa on oppositiota hallitusta vastaan, se perustuu jollekin pelkkiin erioikeuksiin nojaavalle poliittisten oikeuksien erolle, jota hallitus suosii. Kun tämä oppositio on kerran saanut äänensä kuuluviin, sen jälkeen on turha toivoa, että se vaikenisi, että asia korjattaisiin pienehköillä ponnistuksilla. Tai sitten puhkeaa väkivaltainen mullistus, joka on tuhoisa yhteiskunnalle ja mitä turmiollisin sille massalle, jonka sylistä se on lähtenyt.
Sanoimme että valtiopäivien oppositio on vahvimmillaan talonpoikaissäädyssä. Se on kiistaton tosiasia. Katsomme tämän myös tosiasiassa vahvistavan, että tyytymättömyys maassa on suurimmillaan talonpoikaissäädyssä, toisin sanoen kansakunnan suuren enemmistön keskuudessa. Ei tarvitse profeetallista viisautta ymmärtääkseen mitä se merkitsee. Kun talonpoika sanoo: ”Me olemme 9/10 kansakunnasta”, hän ilmoittaa sillä mitä kello on lyönyt ja se pitäisi jokaisen ymmärtää.
Kai uusi ministeristö on kunnolla harkinnut mitä se on kutsuttu korjaamaan? Ymmärtääkö se ajan merkit vai eikö se välitä kiinnittää asiaan huomiota? Jos se todellakin omassatunnossaan myöntää, että se ei ole kansakunnan kutsuma, vaan edustaa vain yhtä vallanhaluista ”puoluetta” toisen sijasta, silloin tämän ministeristön leikki on verrattomasti vaarallisempaa kuin sen edeltäjän. Sen mikä ajoi edellisen ministeristön puhumaan, pitäisi nyt ajaa uusi ministeristö toimimaan. Muussa tapauksessa sen leikki on yhtä kevytmielistä kuin sen mestarin, Aftonbladetin. Lehti loruilee, että ”kaikki ovat lapsia alkaessaan”, että ”kärsivällisyys se hapankaalinkin voittaa” jne. Loppu on kuitenkin jo lähempänä kuin ”alku”, eikä lopusta tehdä onnellista millään ”lapsen” otteilla. Me emme elä ”kärsivällisyyden” aikoja. Meidän vuosikymmenemme ovat yhtä hyviä kuin menneet vuosisadatkin. Sekä Aftonbladetin että ministeristön pitäisi huomata, että kansakunnalla on jo kylliksi ”hapankaalia”.
