Tässä nyt on ”Gabrièlen” viimeinen osa, ”Ranskan kuningasta Ludvig Filipiä vastaan tehdyn viimeisen murhayrityksen” viimeinen osa – ”syksyltä 1840”. Ja ennen kuin kevään 1842 kukat ovat puhjenneet, koko Tukholma on lukenut, ja ennen kuin tammet ovat alkaneet vihertää, koko Ruotsi on lukenut tämän ”viimeisen murhayrityksen” viimeisen osan – lukenut siitä: ”Kello 6 lokakuun 15. päivän iltana ammuttiin laukaus kuningas Ludvig Filipiä tai oikeammin hänen vaunujaan kohti. Tämä tapahtui matkalla Tuileriesta St. Cloudiin, lähellä Pont de la Concordea. Entä kuka oli ampuja? Onneton Martius Darmez.” Näin sanotaan viimeisen osan sivulla 239, ja 90 isoa duodesisivua aikaisemmin on sama Martius Darmez opittu tuntemaan samalta ajalta Haaparannan ja Ystadin väliltä erään rojalistin herkkänä kamaripalvelijana. Hän kastaa 16 sivua aikaisemmin ”kaksi sormeaan” isäntänsä kaksintaistelussa vuodattamaan vereen ja vannoo: ”täytän sinun, sinun tehtäväsi”, toisin sanoen rojalistin aikaisemman tehtävän siltä ajalta kun tämä viimeisen murhayrityksen ensimmäisessä osassa piti puheen kuningasta vastaan. Kaikki tämä on todellakin luettavissa romaanista, tämä ”uutinen, josta olet varmasti jo lukenut ranskalaisista lehdistä”, kuten murhayritystä käsittelevässä kirjeessä sanotaan.
Arvostelija mainitsee tästä vain saadakseen anteeksi sen, että hän ei merkinnyt edelle teoksen koko otsikkoa. Ja pikkuasiahan se onkin, sillä missään ei sanota, että Gabrièle Mimanso -romaani on ”viimeinen murhayritys”. Riittääkin jos sanat voi lukea kirjan päällyksestä. Romaani voi silti olla hyvä.
Eikä kellään olekaan siitä epäilyksiä. Arvostelija on jokaisen uuden osan ilmestyessä kuullut kaikilta tahoilta vakuutuksia, että romaani on ”upea”, ”erinomainen”, ”mestarillinen”, eikä lainkaan epäile, että samat vakuuttelut kantautuvat vielä useammalta taholta hänen halukkaasti kuunteleviin korviinsa. Sikäli kuin asia riippuu hänestä, hän antaa epäröimättä huhulle vauhtia huudahtamalla myös: upea! mestarillinen! Tunteehan mestarin käden ja siveltimen jäljen joka sivulta, ja värit ovat niin vaihtelevat ja hohtavat kuin vain hänen taidollaan syntyy, puolivarjot ovat niin houkuttelevat ja pikantit, että vain hän osaa niin viisaasti niitä levitellä ja laskelmoida.
Mutta – mutta… On tosin rohkeaa esittää yhä muttia, mutta kaikesta huolimatta arvostelija pysyy pinttyneempänä epäilijänä kuin autuas Tuomas, vaikka joku vakuuttaisikin hänelle, että monet romaanin päähenkilöistä ovat eläviä olentoja, että heitä on mielenkiintoista seurata, että yksikin kohtaus herättää lämpöä tai rakkauden, säälin, närkästyksen, haluttomuuden inhimillisen liikahduksen, vaikka esimerkiksi joku tukholmalainen poikamies vakuuttaisi voivansa rakastua Gabrièle Mimanson kaltaiseen naiseen, joka silmäilee, nyökkäilee, kumartelee – aina niin ”omaperäisellä” tavalla.
Kirjailija itse vannoo, että ”on aivan eittämätöntä”, että hänen teoksessaan ”ei nerokkaan ja perusteellisen tarkastelijan silmissä ole todellakaan mitään totuuden vastaista”. Arvostelija on teosta tarkastellessaan pyrkinyt tosiaan olemaan jälkimmäisen epiteetin arvoinen (edellistä hän ei voi tietysti tavoitellakaan). Kun nyt korkein instanssi on antanut näin peruuttamattoman tuomion, arvostelija käsittää, että hänen arviossaan ei voi olla mitään perusteellisuutta ja niinpä hän varoittaa lukijaa etukäteen epäluotettavuudestaan. Siitä huolimatta arvostelija ei voi kieltää sitä varmaa käsitystään, että tässä romaanissa toden totta on jotain totuuden vastaista, ja kykynsä mukaan hän yrittää todistaa väittämänsä.
On olemassa totuus, jonka yläpuolelle taide voi vapaasti asettautua, luonnon totuus, joka merkitsee pelkkää yhdenmukaisuutta ulkoisen luonnon kanssa. Armidan puutarhoja ei rumenna se, että niitä ei ole olemassa eikä ole voinut milloinkaan olla. Oberonin torvi voi tehdä mitä ihmetöitä tahansa ja Faust voi lennellä Mefistofeleen kanssa niin paljon kuin lystää ilman että kyseiset runot menettävät mitään kauneudestaan. Näin siis taide ei voi vain ylittää luonnon lakeja, vaan se ei suorastaan saa esittää mitään pelkässä luonnollisessa olomuodossa. Taiteen on sen sijaan jalostettava luontoa tekemällä muoto sisäisen hengen puhtaaksi ilmaukseksi. Mutta juuri tämän sisäisen hengen on oltava aina tosi. Näin voi inhimillistä toimintaa kuvattaessakin sekä toimivan henkilön ulkoinen olemus että hänen ympäristönsä esittää kuvan, jota yksikään ihmissilmä ei ole vielä milloinkaan nähnyt. Kuitenkin toimintaa ohjaavan tunteen, intohimon, tarkoitusten tulee olla puhtaasti inhimillisiä, niiden on täytynyt todella elää ja voitava alati elää ihmisrinnassa. Sellaisia kasvoja, sellaista katsetta kuin Sikstuksen madonnalla ei kukaan ole nähnyt ennen tätä taulua. Vaikka siinä onkin Jumalan äiti, on kasvojen ja katseen ilmaiseman viattomuuden, äidinrakkauden, pyhitetyn mielen oltava puhtaasti inhimillisiä tunteita ja ominaisuuksia. Muutoinhan yksikään ihminen ei kykenisi tulkitsemaan niitä taulusta.
Lyhyesti sanottuna juuri sisäinen totuus puuttuu sekä tästä romaanista että useammista tekijän mielikuvituksen tuotteista. Teoksessa on runollisia tilanteita, ilmavia ja keveitä kuvauksia, tottuneen taiteilijan kädellä kuvattuja hahmoja, mutta mikään todella inhimillinen ei niissä elä. Tekijä idealisoi ja liikkuu pelkästään tässä ideaalimaailmassa, joka on kuitenkin vailla substanssia, tyhjä ja ontto. Arvostelija puolestaan odotti etenkin tältä teokselta jotain muuta, koska sen alussa esiintyy niin mahtavia, olennaisia harrastuksia, patriotismia, vapauden rakkautta jne. Kuitenkin ne kaikki vähitellen häviävät ja jäljelle jäävät vain ilmavasti hahmotetut, mutta pilailevat ja kylmät ihmiset. Tästä syystä arvostelija rohkenee uskoa, että monet hänen lisäkseen lukevat teoksen ensi osan aidommalla mielenkiinnolla. Katselkaamme eri hahmoja: mikä tämä Gabrièle on? Hän on maurilaisnainen, joka ratsastaa ja harjoittaa muitakin ritaritaitoja, hän on kristitty ja ranskalainen, pitää murhaa pikkuseikkana, uskoo henkiin ja kerää ihmeitä tekeviä yrttejä. Hänessä palaa kostonhimo sitä kohtaan, jota hän epäilee syylliseksi isänsä murhaan. Kuitenkin hän miltei rakastaa isänsä ja äitinsä todellista murhaajaa, rukoilee tämän jalkojen juuressa. Hän taistelee työläisten joukossa tai oikeammin pitää puheita näiden tapaan samaan aikaan kun sotilaat teurastavat työläisiä. Mutta miksi hän taistelee? Ei vapaudenhalusta, ei pakosta, ei kostoksi, ei epätoivosta – ei, hän vain taistelee. Hän rakastaa, mutta miten? Heti, silmänräpäyksessä, ensi silmäyksellä. Entä mitä hän sitten tahtoo? Ei katsetta eikä suudelmaa eikä syleilyä eikä avioliittoa, vaikka kaikki tämä olisi vapaasti hänen saatavissaan, ja naimisiin menon hän voisi siirtää maailman loppuun jos tekijä iskisi vielä joitakin lapsellisia kuvitelmia hänen pieneen päähänsä. Ja silti hänen pitäisi olla naiivi, puoliksi luonnonlapsi. Arvostelija voi tässä vain ihmetellä, millaista suurta vääryyttä tekijälle on tietyltä taholta tehty. Kenenkään muun maalaamat naiset eivät ole yhtä vähän aistillisia kuin hänen. Jopa itse Sara Widebeck voisi suloisimman paimentuokionsa kestäessä värkätä kasaan lasirasiaa ja joku Azuras tai Gabrièle Mimanso piirrellä pikkusieviä kukkasia rakastajan otsaan. Mutta niin ei rakasta yksikään nainen, ei sellainen, joka tämän maan päällä elää. Ambrose Hyacinthe on yhtä omituinen, ihmisiä muistuttamaton hahmo, täynnä ristiriitoja. Muut, etenkin grisetit, ovat todenmukaisempia, joskin Seraphine Gluggon kaltainen koiramainen rakkaus – sitä suurempi rakkaus mitä enemmän iskuja ja lyöntejä – on yhtä vastenmielinen kuin järjenvastainenkin. Merkillistä kyllä rakastajan perikuva Montmorency on tehty proosallisemmaksi, useimpien romaanisankarien kaltaiseksi, mitä taas ei voi väittää muista päähenkilöistä. Heistä ei puutu idealisointia, mutta sitäkin vähemmän heissä on todellista ihmisyyttä, inhimillistä käsitystapaa, inhimillisiä tunteita, inhimillisiä intohimoja.
Kun luonteet ovat sellaisia, tapahtumilla voi tietystikin olla ”pettämättömät selityksensä”, kuten tekijä vakuuttaa. Onhan vaikea käsittää, mihin jotakuta Ambrosea, Gabrièlea, Seraphinea jne. ei voisi käyttää. Jos tapahtumia sitä paitsi tutkii tarkemmin, niin havaitsee, että ne ovat suureksi osaksi riippuvaisia ulkoisista satunnaisuuksista, toimivien henkilöiden kohtaloiden ohjaamia. Uskottavuus on sellaisissa tapahtumissa aina toisarvoinen asia ja kokonaisuuden totuuteen ja kauneuteen vaikuttaa vain vähän, ovatko tapahtumat voineet sattua meidän aikanamme, pitääkö kuvaus yhtä ajan tavanomaisten tapahtumien kanssa vai ei.
Ei liene epäselvää, voiko kauneutta olla sellaisessa runoilussa, josta puuttuu sisäinen totuus, onko sellainen todella kaunis taiteen tuote. Antiikin veistoksilla on tosiaan sellaiset kasvot, että kauneinkaan muoto ei varsinaisesti ilmaise mitään luonnetta ja nämä ihmiset näyttävät voivan havahtua siitä jumalaisesta rauhasta, siitä levosta, johon he ovat vaipuneet, mihin tahansa toimintaan, joka on ihmisen kykyjen tavoitettavissa. Romaanin henkilöt eivät kuitenkaan lepää, vaan elävät ja toimivat. Siten muoto sinänsä on heissä riittämätön, vieläpä muoto on heidän kohdallaan todella kaunis vain ilmaistessaan totuudellista sisältöä. Tekijänkin henkilöistä on löytävinään tiettyä plastisuutta, jäntevyyttä ja muodon viimeistelyä, joka viehättää. Yhdessä hyvin lasketun ryhmittelyn ja keimailevasti järjesteltyjen koristeiden kanssa se herättää ihailua – mutta siinä onkin sitten kaikki. Lukija avaa kirjan, lukee, viehättyy, ihmettelee ja pääsee nopeasti loppuun. Kuitenkin hän laskiessaan kirjan käsistään tuntee kylmää ihailua tekijää kohtaan, ei lämpöä tapahtumia tai henkilöitä kohtaan. Teos ei herätä iloa eikä myötäkärsimystä. Ei jää mitään mikä sovittaisi levottoman sydämen elämään ja todellisuuteen, ei yhtään kaunista kuvaa, joka olisi seurana vaelluksella ja hymyilisi jostakin vastaan tulevasta muodosta sovittavasti kohti murheellisia silmiä.
Ja kaikesta huolimatta Gabrièle Mimanson on kirjoittanut sama runoilija, joka on sepittänyt niin täydellisiä luomuksia kuin ”Signora Lunan” ja ”Kappelin”, liittääksemme yhteen suurta ja pientä.
F.
