Olemme muutamissa aikaisemmissa numeroissa kirjoittaneet edustusuudistuksen periaatteista. Nyt näemme Dagligt Allehandan käsitelleen artikkelissaan tällaisen uudistuksen perusteita. Kun perusteet osittain ovat vastakkaisia niille, jotka olemme yrittäneet todistaa järjellisiksi, muutamat huomautukset Dagligt Allehandan käsityksistä lienevät paikallaan.
D. A. lähtee yleisten vaalien periaatteesta. Kunhan vain periaate hyväksytään, lehti vakuuttaa, ei ole ylenpalttisen vaikeaa säätää äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ehtoja sellaisiksi, että ”yhteiskunnalla voi katsoa järjen ja kokemuksen mukaan olevan jonkinlaiset takeet edustajiensa tahdosta ja kyvystä täyttää tehtävänsä yleisen oikeudenmukaisuuden edusmiehinä”. D. A. määrittää sitten äänioikeuden ehdot suurin piirtein samanlaisiksi kuin valtiopäiväjärjestyksen 18. pykälässä ja lisää taidon ”lukea ja kirjoittaa äidinkieltä” sekä ”tyydyttävät tiedot kristinopissa”. Emme tahdo puuttua siihen, minkä tasoiset ”takeet” kaksi viimeistä ehtoa antavat ”järjen ja kokemuksen mukaan”. Kuitenkin D. A.:n mielestä esimerkiksi kaupunkilaisten äänioikeuden pitää olla riippuvainen 500 riksin arvoisen kiinteistön omistuksesta tai porvarioikeudesta, ”johon liittyy tietty kaupungille maksettava census” (D. A. katsoo, että 5 bankoriksiä ”ei ole liian vähän”) tai toimi kaupungin virkamiehenä. Kirjoituksessa ”Hvad väntar Svenska Folket af Riksdagen” esitetään yleisen äänioikeuden ehdoiksi 25 vuoden ikä ja 10 bankoriksin census. Kysymmekin nyt: kummat ehdot, 21 vuoden ikä ja 5 riksin census vai 25 vuoden ikä ja 10 riksin census, paremmin vastaavat ”järkeä ja kokemusta”? Mitä järkeä sisältyy siihen, että omistaa arvoltaan vähintään 500 riksin kiinteistön? Eikö pelkkä maalle rakennetun kiinteistön omistaminen riippumatta censuksesta (jota D. A. ehdottaa) ja kaupungin porvarioikeudesta ole ainoa järjellinen ehto? Entä miksi se on järkevä? Siksi että se ilmaisee yleistä etua maanviljelykseen, kaupankäyntiin ja manufaktuurituotantoon kohdistuvan kiinnostuksen muodossa.
Jos D. A. tässä tunnustaa, että äänioikeutetun on välttämättä kuuluttava tiettyyn säätyyn, porvaris- tai talonpoikaissäätyyn, niin lehden ehdotukset nk. ”kyvyistä” äänioikeuden ehtoina ovat sitäkin mielivaltaisemmat. D. A. näet ehdottaa: 25 vuoden ikä sekä tutkinto, ”joka vastaa täysin ylioppilastutkintoa tai siviili-, virka- tai upseerintutkintoa”. Miksi sen, joka voi todistaa saaneensa korkeampaa sivistystä, on oltava vanhempi kuin sen, joka osaa vain ”lukea ja kirjoittaa äidinkieltä”? Miksi edelleen juuri tämän asteen tiedon pitäisi oikeuttaa päättämään yleisistä asioista? Voihan sama ihminen muutoin elää hyödyttämättä mitenkään yhteiskuntaa ja siis tuntematta kiinnostusta sen parasta kohtaan. Eikö jo pelkkä virkamiehen kategoria sisällä D. A:n esittämät ehdot ja sen lisäksi käytännön kelvollisuuden ja, mikä tärkeintä, järjellisen yhteiskunnan edun?
Sanalla sanoen: ajettakoon myös yleistä vaalia, mutta älköön äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ehtoja määrättäkö mielivaltaisesti. Ja ainoa tapa välttää tämä mielivaltaisuus on tehdä yleisestä yhteiskunnallisesta edusta conditio sine qua non [ehdoton edellytys]. Sillä järjellinen yleinen ei ole yhteen laskettu summa, vaan olennainen, eli se yleinen, joka sisältyy yksityiseen.
D. A. kannattaa edelleen valitsijamiesten toimittamaa vaalia. Arvostelemme tässäkin ehdotuksessa vain mielivaltaisuutta. Ensiksikin voi samoin perustein ajaa kolmannen, neljännen ja viidennen asteen valitsijamiehiä. Toiseksi valitsijalla voi kyllä olla jotain tietoa kyseisen edustajan poliittisista kannoista ja mielipiteistä, mutta valitsijan on jo vaikeampi aavistella niitä erillisiä olosuhteita ja kannanottoja, jotka voivat määrätä valitsijamiehen päätöksen. Asia on sitäkin arveluttavampi kun valitsijamiesten on äänestettävä per capita [mies ja ääni -periaatteella]. Edelleen sekä puolue-edulla että korruptiolla voi olla suurempi vaikutus muutamiin valitsijamiehiin kuin suurehkoon äänestäjäjoukkoon.
Emme liioin käsitä mitä järjellistä on siinä, että äänioikeus yleensä lasketaan omaisuuden mukaan, mutta valitsijamiesten äänioikeus yksilöiden pääluvun mukaan, että valitsijamiesten luku riippuu kansanjoukosta, mutta edustajien luku taas äänensä antaneiden omaisuudesta. Meidän mielestämme nämä vaihtelevat määräykset ovat yksinomaan mielivaltaisia.
D. A. kirjoittaa lehtemme käsityksestä poiketen myös kuninkaan neuvonantajien edustusoikeudesta. D. A. myöntää näille vain oikeuden olla läsnä edustajain kokouksissa ja ottaa osaa keskusteluihin. Tätä perustellaan ennen muuta sillä, ”että hän” (kruunun ministeri) ”olisi aina enemmän tai vähemmän jäävi asioista päätettäessä. Hän äänestäisi tietysti aina hallituksen esitysten puolesta – niin kauan kuin olisi ministerinä. Samoin hänen täytyisi hallituksen edun vuoksi useimmissa tapauksissa äänestää valtiopäivämiesten tärkeimpiä esityksiä vastaan. Koska ne eivät ole ministeristön esityksiä, niitä ei voisi myöskään pitää sen järjestelmään sopivina.” Tästä nähdään miten epäselväksi hieman aikaisemmin mainitun ”parlamentaarisen hallinnon” merkitys on jäänyt D. A:lle. Samoin lehdeltä on jäänyt kokonaan huomaamatta se tärkeä seikka, että kuninkaan neuvonantajien ”läsnäolo” edustuslaitoksessa riippuu kansan vaalista. Tämä riippuvuus on yhtä merkityksellinen ja vaikutukseltaan paljon laajempi kuin paljon puhuttu 107. pykälä. Jos itsellä on päätösoikeus sellaisessa elimessä, jolle on vastuussa, kyseessä on kai ”anomalia”. On kuitenkin itsestään selvää, että kuninkaan neuvonantajat eivät voi olla jäseninä sen enempää perustuslaki-, valtiovarain- kuin verovaliokunnassakaan tai niitä vastaavissa komiteoissa, joissa käsitellään vastuu- ja verotuskysymyksiä. Samoin on selvää, että he ovat esteellisiä osallistumaan näistä kysymyksistä käytyihin keskusteluihin ja äänestyksiin. Tällaisesta esteellisyydestä on monia esimerkkejä muiden maiden edustuslaitoksissa, myös Ruotsin nykyisessä, samoin kaikkien maiden kollegioissa ja tuomioistuimissa.
Jäljellä on yksi yleisiin vaaleihin liittyvä kysymys: edustuslaitoksen sisäinen järjestäytyminen. Me arvaamme, että D. A. joutuu kannattamaan yksikamarijärjestelmää ja aiomme siinä tapauksessa viipymättä osoittaa huomautuksillamme, että olemme pitäneet lehden näkemyksiä huomion ja tarkastelun arvoisina.
