Tämä kalenteri on joka vuosi saanut yhä suurempaa yleisön suosiota, ja se johtunee pikemminkin niistä julkaisijan pitkähköistä novelleista, joita siinä on vuosittain ollut, kuin runoista. Niin kuin kalentereissa on tapana, runous osoittautuu ”milloin selkeäksi, milloin pilviseksi”, joskus ehkä pääasiassa pilviseksi. Niinpä tämänkin vuoden kalenterissa herättää novelli ”Kolmårdsboarna” suurinta kiinnostusta, joskaan se ei jää ainoaksi. Meidän mielestämme se on paras mitä näissä kalentereissa on julkaistu ja eräs parhaista mitä hra M. on kirjoittanut. Näin on siitä huolimatta, että novelli jakaantuu kahteen osaan, jotka luonteeltaan ja tendenssiltään eroavat kokonaan toisistaan. Osilla on ulkoisena yhdyssiteenä vain muutamia henkilöitä, vaikka hekin ovat välivuosina uusiutuneet ja muuttuneet. Kaksi ensimmäistä lukua sisältää kuvauksen köyhän, tietämättömän kansan elämästä ja sen suhteesta yhteiskuntaan ja sen lakeihin. Kuvaus on niin tosi, yksinkertainen ja koskettava, että sitä voi pitää mestariteoksena. Ainakaan emme ole viime aikoina lukeneet toista kuvausta, joka olisi suoremmin luonnosta otettu ja aiheen liikuttavuudesta huolimatta taiteellisemmin esitetty, jolloin vastenmielisimmät piirteet kätketään runollisen ja sovittavan hunnun alle. Novellin jälkiosa siirtää tapahtumat toiseen piiriin, joka osaksi muodostuu uusista henkilöistä, osaksi jo tutuksi tulleista nimistä, jotka tarkoittavat nyt uusia hahmoja, ja varsinaiset kolmårdilaiset siirtyvät kokonaan taka-alalle. Tämäkin osa on täynnä elämää ja vaihtelua; luonteet on piirretty kevyesti ja varmasti, eikä toiminta menetä kertaakaan mielenkiintoaan. Se päinvastoin kasvaa aina kertomuksen loppuun asti, vaikka lukija uskookin varmuudella arvaavansa, mihin eri lankojen täytyy johtaa – vihkipallille, tavalliseen tapaan. Mutta tässä kirjailija tekeekin lukijalleen kepposen ja viimeiset sivut tuovat odottamattoman romahduksen. Eräs arvostelija on motkottanut siitä, että hra M. naittaa niin mielellään ihmisiään. Mutta mitä hän Herran nimessä voisi muutakaan tehdä nuorille rakastuneille ihmisille? Tarkoitamme, että jos sanotun arvostelijan kohtalo olisi sen kaltaisessa tapauksessa riippunut romaanikirjailijasta, niin hän olisi saanut olla iloinen voidessaan jättää sen hra M:n haltuun. Mielestämme tekijän olisi ollut parasta antaa myös Thekla-neidin saada Nils Andersinsa. Kun köyhä neiti on yli kolmenkymmenen, hänen rakkautensa nuoreen kauniiseen talonpoikaissäätyiseen mieheen, joka on niinkin sivistynyt kuin tämä Nils Anders ja on parisen vuotta ollut päivittäin neidin seurana ja ainoana kavaljeerina, on niin vahvasti perusteltua, että olisi päinvastoin poikkeuksellista jos kiintymystä ei syntyisi. Todellisuus tarjoaa vähemminkin perustein näytteitä sellaisista epäsuhtaisista liitoista. Etenkin näiden kahden kohtaus lehtimajassa kuuluu tosimpiin ja kauneimpiin. Mainitusta arvostelijasta huolimatta julistamme juhlallisesti tämän Thekla-neidin suosikiksemme: sillä hänessä on jotain enemmän kuin muissa naisissa. Hän on sellaisessa tilanteessa, että sydän on ristiriidassa omien ja sukulaisten ennakkoluulojen ja tapojen kanssa, mutta sykkii kaikesta huolimatta naisellisesti ja jalosti. Muiden roolit voi täyttää kuka tyttö hyvänsä. Voimme myös ilahduttaa jokaista hellämielistä lukijatarta ja ärsyttää mainittua arvostelijaa ilmoittamalla, että Welamsborgin täti-ihminen on tehnyt testamentin tietyn kamreerin, vanhanpojan, hyväksi ja niin Rosencloun perhe ei saa perinnöstä ropoakaan. Toivottavasti tieto tästä aiheuttaa paksulle vapaaherrattarelle halvauksen. Suruajan kuluttua sitten umpeen Rosencloun ukko ei kai kieltäne tytärtään Nils Andersilta. Ja sitäkin vähemmän kun kapteeni seuraavana vuonna palattuaan perustaa ruukkiin laivaveistämön ja Nils Andersista tulee ennen pitkää taitava ja hyvinvoiva laivanrakennusmestari ja hän voi päätyä vielä kauppaneuvokseksi. Se mahtaa kaivella jonkin verran O. O:ta. Myönnämme hänen lohdutuksekseen, että murhaajan ilmaantuminen on aivan liian laskelmallinen tehokeino ja se tuntuu yhtä vastenmieliseltä kuin raajarikkoparan ”loikkiminen” ja hänen ainoa sormensa, joka on ”hirveän vääntynyt ja sen kynsi on puistattava”. Tekijä tietänee parhaiten, miten raajarikko teki niin taitavia kukkasia tällä sormella, joka ”oli kyynärpään kohdalla”. Liioin ei voi kieltää, että kirjailijan dialogi lähestyy silloin tällöin tavallista sentimentaalista romaanilörpöttelyä. Nämä pienet valituksen aiheet eivät kuitenkaan vähennä kokonaisuuden arvoa. Yksikään lukijatar, joka on kynttilän ääressä ryhtynyt lukemaan novellia, ei sammuta kynttilää ennen kuin on päässyt loppuun – siitä olemme varma. Tulee vain surku hra M:ää, joka saa tunnolleen heidän kalpeat poskensa ja valvomisesta punoittavat silmänsä.

Kalenterin runoista ei ole paljon sanomista. Parhaimpiin kuuluvat mielestämme Wilhelminan yksinkertainen laulelma ”Sotargossen” ja ”Den blinda modern”, jonka on kirjoittanut M–n. Ruotsin uudemmassa laulurunoudessa on ylipäätään sellaista yhteen kasattujen kuvien filigraanityötä puitteina ajatuksille, jotka ovat kuivettuneempia ja proosallisempia kuin vanha juuriharja, että jaksaakseen lukea läpi nämä vuodatukset on todellakin ryhdyttävä arvostelijan työhön. Pari –e:n kirjoittamaa originellimpaa runoa kärsii myös tästä kuvilla koreilusta. Theodorin kirjoittama ”Våren är för ung för den gamle” tuo jonkin verran esiin lämmintä laulajan mieltä, joskin siinä on mitallisesti aivan liikaa jalkoja. Sen vastakohta on ”Naturens längtan”, jota sen tekijän W–m:n tarvitsee vain verrata Stagneliuksen runoon ”Liljor i Saaron” nähdäkseen itse, miten gnostikkojen sinänsä runollisia haaveita voi myös ilmaista runollisesti. Tunnetut nimimerkit G–n, H. S–g, I–n ja Talis Qvalis eivät ole yltäneet onnistuneisiin saavutuksiin. J. Cardon on tehnyt kalenteriin kivipiirroksen ”Systrarna”. Kauniit ja jalot kasvot siirtävät katseen pois hahmojen hiukan epäonnistuneista käsivarsista.

F.