Porvoo 15.5.1856

Hyvä veli Snellman! 

Sydämestäni osaa ottaen näin kirjeestäsi millaisen suruajan Te olette joutuneet kokemaan, mutta toivon nyt että kaikki paha on ohitse, ainakin matkustavaiset ovat kertoneet meille, että asianne ovat nyt paremmalla tolalla. Kunpa tämä nyt tavoittaisi teidät kaikki iloisina ja terveinä.

Kiitos, hyvä ystävä, kovin ystävällisestä kirjeestäsi! Hyvä ja ystävällinen Snellman on toki aina ollut minua kohtaan, mutta tämä oli niin erityisen ystävällinen etten voi sinua kyllin kiittää. Tosin minulle tekee pahaa että Sinä uhrasit niin paljon aikaa minun pikkuasioilleni. Emmin kyllä etukäteen vaivata sinua, kukapa ei tietäisi miten varattu Snellmanin aika varmasti on, mutta minä ajattelin vain ”pientä iltahetkeä”. Hyvyyttäsi ja ystävällisyyttäsi otit asian toisin, ja teit minulle siten suuremman palveluksen kuin arvasitkaan, sillä sen kautta ratkesi ristiriita joka on vallinnut koko elämäni ajan. Ainakin tuntuu nyt että se on päättynyt, vaikkakin tietyssä mielessä liian myöhään; tiedä sitten mahtavatko epäilyt vielä ottaa herätäkseen.

Siitä mitä kirjoitin lapsena ja nuorena on tuskin mitään jäljellä. Kirjoitin paljon ”Morgon­bladetiin”, tosin enimmäkseen käännöksiä. Vuosikerrassa minulla on tosiaan suurin osuus. Siinä ohessa kirjoitin omaksi huvikseni pieniä romaaninpoikasia, kaikkea mahdollista sovinnaisuutta noudattaen ja arastellen paljastaa niissä sisäistä ihmistäni. Tämä oli täysin tahallista. Sitten kului monta vuotta etten kirjoittanut juuri mitään, enpä olisi ehtinytkään. Mutta sitten seurasi monen vuoden sairaus, joka peräti kahdesti vei minut lähelle kuolemaa, ja samaan aikaan minua koetteli syvä ja katkera sielun kärsimys. Kun en kyennyt olemaan hyödyksi omassa kodissani käytin siis aikaa hakeakseni unohdusta runoudesta. Mutta en tuolloin jaksanut noudattaa seu­ra­piirisovinnaisuuden pikkumaisuuksia vaan kirjoitin suoraan omasta sie­lustani. Siksipä monet tuon ajan kappaleistani ovat todisteita sieluntilastani.

Ensimmäiseksi kirjoitin juuri Simrithin ja sain kokea suuren ilon nähdessäni miten todella syvästi tämä kirjoitus ilahdutti Runebergiä. Hänen toivomuksestaan painettiin sitten vähin erin yhtä ja toista pientä; mutta samalla alkoivat hyvien ystävien arvelut ja epäilyt, ja, sanalla sanoen: ”naisihmisen ei tulisi puuhata tuollaista, hänellä on tärkeämpääkin tekemistä” (toisin on miesten laita, heidän hommansa eivät ole yhtä tärkeitä, kaikesta päätellen). ”Työ­tä on kylliksi siinä että parsii miehensä ja lastensa sukkia” jne. Tunnossani tiesin kyllä että en koskaan omistanut kirjoitteluuni muita hetkiä kuin ne jolloin en jaksanut tehdä työtä, kirjoitin nimittäin lyijykynällä, pitkälläni, tai jonakin sunnuntai-iltana, jonka riistin muilta (tosin viattomammilta) ajanvietteiltä, kyläilyiltä ja sen semmoisilta. Ja sitten arvelin, että ne pari killinkiä jotka sukkapari olisi maksanut olisi mahdollisesti voitu käyttää kalliimpiin huvituksiin kuin kirjoittamiseen; mutta jostain syystä tämä kaikki kuitenkin painoi ja hermostutti minua, koska itsekin epäilin mahtoiko koko kirjoitteluni sentään olla pelkkää roskaa, mitä vastaan itserakkauteni toisinaan kyllä protestoi.

Erinäiset kalenterit toivoivat silloin tällöin avustuksia minulta, mutta nyt Runeberg kielsi sen. Kun jo ennenkin olin ollut kahden vaiheilla, tämä satutti minua ja arvelin hänenkin vastustavan kirjoittelemistani. Päätin lopettaa sen kokonaan ja sanoin tämän hänelle, mutta hän vastasi aivan tyynesti: sitä sinä et voi! Myönnän että en aivan helposti voinutkaan, mutta kun olin keksinyt keinon toteuttaa vain sisimmässäni ne ajatukset jotka lepattelivat sieluni silmissä, kirjoittamatta niitä, niin minun onnistui vähitellen tukahduttaa mielikuvat jotka pyrkivät jatkuvasti havahtumaan, ja viimein ne lakkasivat lähestymästä minua. Kun Runeberg sitten huomasi että olin sekä voinut että halunnut, hän ei ollutkaan tyytyväinen vaan kehotti minua useasti olemaan surkastamatta itseäni, mutta se oli jo tehty, enkä ole sen koommin juuri kyennyt kirjoittamaan. Harvoin olen tuntenut edes tarvetta siihen. No, menetys on muutoin vähäinen, paitsi minulle itselleni, sillä kirjoittaminen tuotti minulle suurta iloa.

Huomaatko Snellman, tulin kirjoittaneeksi näin laveasti tästä kaikesta, osin koska paljastin että olen taistellut itseni kanssa kirjoittamisestani, osin kertoakseni miksi minulla on niin vähän näitä varsinaisia omia kappaleitani, satujani, kuten minä niitä nimitän. ”Tavallista romaaniproosaa” on melkoinen määrä. Mahdanko kuitenkaan tohtia uskoa että se ainoa vähän pitempi kappale joka minulla on, kirjoitettu samoihin aikoihin kuin sadut, olisi hiukkasen omaperäisempi.

Prologia ei aiottukaan julkaista, se oli aikoinaan satunnainen pila ja päätyi nyt mukaan erehdyksessä samoin kuin, hassua kyllä, pieni Runebergin kirjoitelma. Huolimattomuuksissani en selannut nippua Helsingissä, vaan luovutin sen sellaisena kuin olin lähtötohinassa sen napannut mukaan. Se että Päron­grenskan sai armon silmissäni, johtuu luultavasti siitä että muori itse seisoi ilmielävänä silmieni edessä, ei suinkaan hänen tarinansa, sillä tämä kertomus on yksityiskohtia myöten ”tositapahtuma”, millä en voi kerskua minkään muun kappaleeni suhteen.

Paitsi Snellmanin mainitsemia minulta on julkaistu: ”Glasörat” [Lasikorva] Neckenissä, joka ei herättänyt vastakaikua, ei ainakaan tietääkseni niissä ihmisissä jotka lukevat korkeintaan romaaneja. Tähän vaikuttivat luultavasti myös viittaukset ihmisiin ja tapoihin, jotka tuollaisille lukijoille olivat vieraampia kuin olin luullut. Kai sen luultiin myös olevan tarkoitettu lapsille eikä aikaväelle; totta on että toimivat henkilöt ovat nukkeja, mutta ei se minusta silti käsittele lasten asioita. Topelius kyllä antoi sille soman pienen päästökirjan, Palmblad samoin ja Runeberg piti siitä kovasti. Se on nippu pikku satuja, kitti joka liittää niitä yhteen on kehnointa, ainakin minun omasta mielestäni. Palmbladin neuvon kirjailijalle omistautua huumorille olen juuri sen omituisuuden vuoksi pitänyt muistissani, mutta en yrittänyt sitä noudattaa. Holsti soi Simrithille ”Morgonbladetissa” niin suuria kehuja että olin vähällä tulla itserakkaaksi, jollei sisimmässäni olisi tauotta virnistelty: Pyh, anna sinä koko kirjoitteluroskan olla.

Nyt poikkesin polulta, minunhan piti kertoa mitä on painettu ja mitä aioin ottaa mukaan pikku vihkoseeni. Mainittujen lisäksi: ”En dröm” Neckenissä, ”Vid insjöns strand” Borgå Tidningissä (kaikki sadut) ja Morgonbladetissa 1833 ”Den unga nunnan” ehkä vähän satujen tapainen, mutta enemmän ”tavallista romaaniproosaa”, mitä ”de båda resande” samalta vuodelta on läpikotaisin. Lisäksi muutama pikku värssy, ja mahdollisesti palanen ”om namn” Morgonbladetissa, josta kerran Snellmanin kysyessä nimettömyyteni syytä vastasin – käännös. Oikea määritelmä olisi voinut olla ”idea englantilainen”. Lönnrot kysyi kirjeessä Runebergiltä kuka oli kirjoittanut ”Nunnan”, mutta samasta syystä ei saanut vastausta. Julkaisemattomat jotka ajattelin ottaa vielä mukaan ovat jokunen pieni runo ja pari pikku kertomusta joista toinen lähenee hiukkasen satuja. Ne pienet kertomukset, ”prestkragorna” myös, ajattelin päästää mukaan pienenä jälkipalasena, juuri ottaen huomioon että ainakin ne lukijat, joihin minun kai eniten tulisi luottaa, liittävät satuni siihen ainoaan vähemmän hyvään, pitkästyttävään lajiin. Niissä on niin häviävän vähän romaania ollakseen hauskoja. Siksi haluankin ottaa vähän ”tavallista romaaniproosaa” mukaan, nimittäin jollei se ole liian kehnoa lajissaan. Ehkä voisi tehdä jaon kolmeen osaan – sadut – viisut – kertomukset. Tottunut kun olen porautumaan syvälle elämän karuimpaan proosaan, juuri hyvittääkseni prétiseeraamisen syntini, en myöskään halua näyttäytyä maailmalle täysin puujalkojen varassa. Lisäksi pikkukertomukset voisivat toimia johdatteluna muihin kertomuksiini, mikäli ne joskus tulevaisuudessa katsottaisiin painomusteen arvoisiksi. Mutta, tarkkaan ajatellen, jos 20 vuotta vanhoissa pienissä vaatimattomissa romaanipätkissä joskus olisi ollutkin tarpeeksi hiilihappoa niin se on ehtinyt jo haihtua pois.

Borgå Tidningenille en antanutkaan sitä mitä aioin vaan ”Harpspelerskans dotterin”. Ei ollut aivan helppo antaa Borgå Tidningenille sitä minkä olisin voinut saada Litteraturbladiin, mutta oli pakko. Lähetän ohessa pari pikkupalaa, jos Snellman suo niille sen kunnian että saavat tilaa Litteraturbladissa niin olen tietysti hyvin imarreltu. En ole varma pitääkö minun nyt painattaa paljon enempää etukäteen, siinähän on kuitenkin puolet vanhaa, ja ihmiset lienevät kyllin pahansuopia arvellakseen että yksi lukemiskerta riitti heille.

Onpa totisesti kaunista tarjota minulle palkkiota! Kuinka paljon minun pitäisikään palkita Snellmania hänen vaivastaan ja ajanhukastaan minun pik­ku­juttujeni parissa, jona aikana niin moni palsta olisi ehtinyt niin monin ker­roin arvokkaammin täyttää Litteraturbladia kuin minun pikku poimielmani.

Ennen syksyä pikku vihkostani ei missään tapauksessa paineta, ties vaikka tapaisimme ennen sitä.

Tervehdi sydämellisesti Jeanettea ja teidän lapsianne. Kunpa olisitte ja saisitte pysyä terveinä. Runeberg lähettää hellän rakastavat terveiset.

Suo anteeksi tämä pitkä kirje.

Ystäväsi Fredrika Runeberg.