Helsingissä 11.6.1840

Parahin Veli! 

Eteeni ilmaantui tässä päivänä muutamana näky, paljon omituisempi kuin se, jonka muinoin näki se mies, joka sai ilon nähdä uuden vuoden. Kummituksen ulkoinen hahmo oli epistola kunnianarvoisalle entisapulaiselleni Jacobukselle; sisältä kuitenkin pyrki muristen ilmoille jotkut vihasta vääntyneet piirteet, sellaiset, joiden sopisi kaunistaa vain honoratissimusta [kunnioitetuinta], joka on epämääräiseksi ajaksi karkotettu kaikkien pirujen mukavasta seurapiiristä ja nyt leijailee avarassa maailmassa sinne tänne pyrkien siemaisemaan unohdusta niin mojovan moukun, että se riittäisi järjestämään kaikille entisille kontakteille – lukuun ottamatta ainoastaan niitä, joiden kantapäätä kenkä hankasi ja jotka eivät siis alistuisi toimitettaviksi matkoihinsa yhtä nöyrästi kuin muut – yhtä kunniallisen leposijan kuin Pyhän kirjan sikojen osaksi tuli, kun tuhat pirua et quod excurrit [ja niin poispäin] ratsasti niillä niin villisti että, huolimatta jostakin ylitallirengistä ”auringon alla”, jos nyt saisin tegnérisoida noin loistavaa kuvaa käyttäen. Tuollainen matkustaja – vaikka sen olisi passittanut matkoihinsa itse tuo ennen Almqvistia liikkeelle potkittu Johan Vilhelm Snellman, – tämä esitys tuottaa tuolle ylhäiselle hahmolle hirmuisesti harmia, toivottavasti, pitäisi tuskin tervehtiäkään muuten kuin tietyllä sitaatilla. Se kuuluu, mahdollisimman sanatarkasti esiin haeskeltuna viime aikoina milloin miesmäiseen raivoon, milloin akkamaiseen (johdan sanan kärring [akka] narisevista kärryistä) vimmastukseen leimahtavan kauneudenjumalattaren hameenhelmoista seuraavasti: ”mitään vastausta, ainakaan kynällä annettavaa, ei tuollainen ansaitse.” Lauseen ei pitäisi ainakaan uutuudellaan herättää hämmästystä Sinun silmissäsi.

Kun kuitenkin tuntijan silmin lähemmin tarkastelee harhailevaa ritaria, vaikuttaa siltä kuin havaitsisi sen sisimmästä kaikkein syvimmältä nousevan suuren surun rajusti roihuavan liekin; ja tämän tulen kohdatessaan näyttävät kaikki nämä siteet, joita väitetään niin hauraiksi, että ne voitaisiin katkaista oman mieltymyksen tai pikemminkin epämieltymyksen mukaan – olevan asbestista kehrättyjä ja niiden ääripää kiedottu sydämen tyven ympärille niin mutkikkaasti, että niitä tuskin voitaneen täysin irrottaa, ennen kuin mainitun kiinnityskohdan vaiheilla ryömii jonakin kauniina kevätpäivänä täysin toisenlaisia matoja kuin ne käärmeet, jotka helluntaihurmoksen juhlan koristukseksi sähisevät 72 kielellä tai ehkä useammilla nykyään. Tuollainen harmista liekehtivä suru on vaikkakin tuhlaavainen sukulainen, puhuakseni pietarilaisittain, sukua sille ainoalle maanpäälliselle ilmiölle, joka oikeuttaa anteeksiantamukseen, kaikilta kannoilta – kaikesta – rakkaudelle, tai miten karrikoivin elein tämä sitten esiintyykin Sinun kirjeessäsi, minä en halua enkä voi omasta puolestani epäillä aiheuttajaa. Ihmisten, jotka pystyvät helposti antamaan anteeksi itselleen, on mahdollisimman paljon vähennettävä sitä osuutta Sinun suuttumukseesi, johon he voivat omien laiminlyöntiensä perusteella aiheellisesti pitää itseään syyllisinä, siinä mielessä, että tätä jollei aivan kokonaan niin kuitenkin melkein täysin täytynee pitää perintöosana, joka lankeaa sille rujolle olemukselle, jota kuvailemalla Sinä olet aikaisemmin persoonaani kunnioittanut. Toivon kuitenkin hartaasti, että tämä testamenttausmenettely on heidän taholtaan melkein yhtä tyhmää kuin se berserkin pahantahtoisuus, joka Sinun puoleltasi on antanut siihen aiheen. Ja joka tapauksessa julistan, etten ota perintöä vastaan; tiedänhän hyvin, miten vähän olen koko ryvettämistä ansainnut. Loppujen lopuksi luulen kaiken lisäksi, että tämä on jätettävä kruununperintönä. Sillä harvat Sinun ”muutamista kymmenistä niin sanotuista ystävistäsi ja tuttavistasi” voinevat oikeutetusti vaatia sitä niin saatanallisen suuressa määrin kuin Sinä tunnut kuvittelevan. Ei ihminen ole aina roisto pelkästään sen takia, ettei ole kirjoittanut kirjettä – aivan kuten häntä ei aina voi pitää roistona kirjan kirjoitettuaankaan. Olkoon nyt tämän asian laita miten hyvänsä, niin sillä välin kun Sinä laadit niitä kuitteja, joilla Sinä uhkailet, niistä ”***”, joiden parissa Sinun pitäisi muistaa, että Sinulta itseltäsikin on joskus jotakin viivästynyt – olkoonpa toisinaan vain aivan vähän – minä kerron muutamia uutisia, joille Sinä, jos olet ehtinyt liian pitkälle tuossa työssä ja saanut kerätyksi tarpeeksi rohkeutta ”lyödäksesi äitiäsi”, mitä meillä, jotka elämme ”troglodyytinluolamme” pimennossa, ei vielä täysin ole. Voit sylkäistä, jos ainsi est ton plaisir [jos niin haluat]. Vain niiden sylkykuppien määrä, joita minun olisi Sinulle piirreltävä, saa minut epävarmaksi. Mutta syyn siihen, että olen aikaisemmin lyönyt laimin edellisen Sinulle lähettämäni epistolan jatkamisen, haluan kuitenkin säästää viimeiseksi, koska se kieltämättä on karkeimmin veistetty – ja aloittaa silti eräästä lopusta.

Sinua ei tunnu juuri ilahduttavan tieto siitä, että kaksi henkilöä, joista varsinkin toinen on minulle melko läheinen, vielä ”kunnioittaa maailmaa elämällä”, kuten sanat ilmeisestikin metaforisesti ovat sanotuiksi tulleet. Sillä kunnia on kummallakin taholla jokseenkin vähäinen, jos totta puhutaan. Vielä vähemmän Sinua kuitenkin joka tapauksessa ilahduttanee tieto, ettei muuan edellä mainittuihin muutamiin kymmeniin kuulunut enää ole edes hengissä. Eräänä viime kuun kauniina aamuna kiersi hyvässä kaupungissamme tavallista vilkkaamman juoruilun seassa pikku tarina, jonka mukaan lääketieteen lisensiaatti, adjunkti Alexander Laurell oli poistunut keskuudestamme. Vaikka kertomus kuulosti pahalta, siihen uskominen oli kuitenkin vaikeaa. Olivathan sadat ihmiset nähneet hänet vielä edellisenä iltana kiertelemässä kaupungilla tunnettuine viikinkielkeineen, ja moni oli myös hänen karhunkäpäliensä puristuksessa tuntenut saaneensa kyllin väkevän todisteen siitä, ettei hän nyt aivan eloton ollut. Asia oli nyt kuitenkin juuri niin. Levitettiin myös tietoa, että hän oli ollut useita viikkoja sellaisessa tilassa, että muilla ihmisillä on yleensä tapana sanoa asianomaista – sairaaksi. Hänen päähänsä ei kuitenkaan pälkähtänyt antaa tilalleen noin hemmottelevaa nimitystä. Vuoroin uiden melkeinpä jäälohkareiden seassa ja vuoroin lekotellen mielettömän tulisiksi lämmitetyillä helvetinlauteilla hän oli yrittänyt petkuttaa inimicissimumiaan [pahinta vihamiestään]. Sen olikin pakko tunkeutua sieppaamaan saaliinsa katalasti yön hiljaisuudessa. Tässä viimeisessäkään taistelussaan hän ei kuitenkaan pettänyt sankarin luonnettaan, jota hänellä oli enemmän kuin kenelläkään muulla minun tuntemallani ihmisellä. Lääkärin suorittama ruumiinavaus osoitti, että hän oli kuollut, kaatunut, niin minun pitäisi sanoa, täysin mielenmalttinsa säilyttäen, pyytämättä yhdelläkään huudolla apua niiltä naapureilta, joista hänet erotti vain ohut lautaseinä. Silti kaikki osoitti, ettei kamppailu ollut ollut aivan lyhyt eikä tietenkään erityisen helppo, kun oli nujerrettava sellaiset voimat, jotka hän pystyi asettamaan vahvempaa vastaan, eikä hän ollut edes viskannut pois peitettä päältään. Ruumiinavaus osoitti myös, ettei, mikä on aivan tyypillistä, sydämessä ollut verta lainkaan tai vain hyvin vähän.

Kun hän kaatui, kaatui kuitenkin – jolleikaan ihminen – kuitenkin olento, joka on omalla tavallaan kaiken kunnioituksen arvoinen – mies. Palattuaan takaisin hän oli juuri ennättänyt ärsyttää vastaansa melkeinpä kaikki, joiden kanssa hän oli lähemmin tekemisissä – etenkin virkatoverillisesti ammattikunnan puitteissa. Oltiin etenkin sitä mieltä, että hän suhtautui toisiin hiukan liian kovakouraisesti. Mutta kun hänen elämänsä osoitti samoin kuin hänen kuolemansakin, että hän hemmotteli itseään vielä vähemmän, ei pitäisi kovin suuresti pahastua, vaikka hän ei kovin paljon hemmotellut muita. Hänestä voisi oppia ainakin sen verran, että tässä maailmassa voi kärsiä jonkin verran tarvitsematta silti alituisesti itkeä kuin kakara. Ainakin minä pystyin näkemään hänet vain ihmisenä, jossa henkilöityi Bellmanin upea kehotus: älä itke, veli Mollberg, mitä se auttaa, että Sinä uliset! eikä ole juuri pahitteeksi, että nykyään ilmaantuu silloin tällöin tuollaisiakin henkilöitymiä, elävinä muistutuksina, ei pelkästään memento mori [muista olevasi kuolevainen], vaan myös memento vivere [muista elää].

Koko tämä elämisen ja kuolemisen tarina on tietysti nyt jo enimmäkseen unohdettu, pyyhkiytynyt pois, kun päivittäin pakostakin tapahtuu ja kuulee muuta. Vaikka en voi toivoa pystyväni tämän pitempään pitämään kiinni tämän omalaatuisen viikinkiluonteen muiston siivenreunasta, tarkoituksenani oli kuitenkin yrittää piirtää siitä kuva, kun sydämeni on vielä verta täynnä, kuultuani ensin, että hänen sydämensä oli tuon jälkeen täysin veretön. Mutta hänen veljensä, joka on kerta kaikkiaan sen laiskuuden perikuva, jonka Sinä oletat tatuoiduksi kaikkien luolissa elävien koirankuonolaisten pintaan, ja jolta pyysin joitakin kronologisia tietoja, on matkustanut tiehensä täyttämättä pyyntöäni, mistä en voi päätellä muuta kuin että hän toivoo, etten olisi asiassa häntä itseään innokkaampi. Ja tämähän on joka tapauksessa mukavinta.

Tämä voimallinen mietelmä antaa Sinulle luultavasti aiheen johtaa vielä enemmän vettä siihen nuuskamyllyyn, jossa Sinä niin sangen viisaasti jauhat meitä täysin juuri siksi, miksi niiden jäännösten on muututtava ukko Mårtenin mielestä – ei Teidän ruotsalaisen vätyksenne, vaan meikäläisten huippunerokkaan tietysti. Älä kuitenkaan ahnehdi mainittua fluidumia [juoksevaa ainetta] niin suurta quantumia [määrää], että se nousee pääsi yli, kun Sinun päätelmiesi padot romahtavat petollisesti kasaan.

Tässä halveksitussa loukossa on tänä keväänä ilmennyt ainakin kvantitatiivisesti sellainen määrä elämän kihinää, että moista ei ole paikkakunnalla aikoihin nähty. Minä vähäpätöiseltä osaltani en ole myöskään kvalitatiiviselta kannalta voinut käsittää muuta kuin että fenomeenit ovat yleensä olleet ilahduttavia. Ensi sijalla on kiistatta se lääketieteellisten tohtorinväitösten massa, jonka hätä on puristanut esiin, mutta jotka enimmäkseen – vaikkakin eräiden nimiölehdellä on toki naiivisti vilpitön tunnustus, että ne on ”kirjoitettu ja julkaistu professori Ilmonin valvonnassa” ja eräiden muiden sanotaan ansaitsevan saman syntymämerkin – ovat tärkeitä Yliopistolle ja sille miehelle, joka runsaasti sydämen neroutta saaneena edisti mahtavasti Asklepioksen tieteen tutkimusta. Näiden hänen ansioidensa takia sekä muiden, joita Sinä ainakin muinoin arvostit, minulla on Sinun sielusi kannettavaksi laskettavana toivomus, joka Sinun täytyy (tahtoo sanoa: Täytyy) toteuttaa niin hyvin kuin suinkin voit tuon jalon, siellä päin häpeällisesti herjatun ja pilkatun miehen luona. Kerrotaan, että hän on pääasiassa taloudellisten syiden pakosta luopunut ajatuksesta olla läsnä edessä olevissa ihanuuksissa. Miten yhdentekevää muun upsalalaisen roskasakin täällä- tai poissaolo sitten onkin, hänen päätöksensä näyttää minusta sangen suurelta murheen aiheelta. Puhu hänen kanssaan selväsanaisesti – kuin mies miehelle. Jos hän sallii, että hänen matkakulunsa korvataan, se voi käydä helposti päinsä monellakin tavalla. Tässä Yliopistossa on esim. Osakunta, jolle Sinä et aina ole ollut yhtä vieras kuin miksi nykyisin haluaisit tekeytyä – ja täällä on tuskin sitä köyhempää. Luulen kuitenkin voivani vakuuttaa, että se pitää kunnia-asianaan myötävaikuttamista siihen, että Israel Hwasser noutaa vaikeuksiin joutumatta henkilökohtaisesti sen tohtorinhatun, jonka filosofinen tiedekunta on hänelle tarjonnut.

Mainitun Osakunnan asioissa minulla on Sinulle vielä toinen tehtävä, jonka suorittaminen ei tuottane erityisen suuria vaikeuksia. Siitä mitalista, joka lyötiin sen tilaisuuden johdosta, jonka muisto lienee sentään ihanin, jonka viet mukanasi nykyisiltä olosijoiltasi, sen ”Ruotsalaisen Professorin” muistoksi, jonka muistojuhla uhkasi musertaa maallisen onneni heiveröisen purren, lähetettiin tännekin muutamia kappaleita. Ne jakoi konsistori, joka noudattaa valinnoissaan alituisesti suurta hienovaraisuutta, kuten tätä sopiikin, uhkaavalle jne. jne. Kenenkään päähän ei tietenkään pälkähtänyt ajatella sitä Akateemista yhteisöä, joka sai kiittää pääasiassa häntä siitä, ”että miehistä uskollisuutta asialle ja miehistä kunniantuntoa alettiin Yliopistossa pitää pohjalaisen Osakunnan ajattelutavan synonyyminä”, kuten erään juhlapuheen ehkäpä sangen rohkeat sanat kuuluivat. Jotta tulevassa vuosijuhlassa (jota tästä lähtien vietetään Porthanin syntymäpäivänä) kuitenkin voitaisiin nuorisoa ilahduttaa tuollaisella aarteella, olin ajatellut ottaa yhteyttä vanhaan Hans Järtaan pyytääkseni, että hän toimittaisi sen käsiini. Mutta minusta melkein tuntuu, ettei olisi liikaa, jos Sinä vanhan molemminpuolisen tuttavuuden takia ottaisit huoleksesi mainitun vaivannäön. Taivuttaaksesi hänen mielensä tähän halukkaaksi voit luottamuksellisesti vakuuttaa hänelle, että kyseessä on ainoa Henrik Gabriel Porthanin isien maaperällä asuva sukukunta, jolla oli rohkeutta osoittaa hänen syntymänsä muiston juhlapäivälle pyhää kunnioitusta – ja ilmaista se niin uljaassa juhlassa, että sen veroista ei luultavasti ole koskaan ainakaan Suomen Yliopistossa vietetty.

Vaikka olinkin siinä magna pars [pääosassa], et liene tavattoman pahoillasi, vaikka esitän siitä lyhyen kuvauksen. – Jotta voitaisiin oikein kouriintuntuvasti osoittaa, että me pidimme päivän merkitystä niin suurena, että päivänkohtaiset nahistelut ja kiistat vaipuivat sen rinnalla olemattoman mitättömiksi, päätettiin, että kaikki patres [opettajat] kutsuttaisiin inimicissimustakaan [pahintakaan vihamiestä] sivuun jättämättä. Läpi tuolloin lehdettömän lehdon, jonka puut seisoivat kuin vartiomiehet, paikoilleen jähmettyneinä haluamatta niistä luopua ja mykästi vain katoavaisuutta julistaen, joukot vaelsivat Kaisaniemen ihanasti valaistuun kylmyyteen, jota koristivat meidän sankareittemme muotokuvat. Melkeinpä vain Eteläpohjalaisten kunnianarvoisa inspehtori oli paikalla pelkästään in effigie [kuvana] – ja häntä kaivattiin varsin vähän. Malli oli luultavasti mahdollisia seurauksia peläten jäänyt oman sankariluonteensa ajamana ampumaetäisyyden ulkopuolelle. Ne muut kunnianarvoisuudet, jotka eivät vielä olleet ehtineet alituisesti häpeämättömyyttä ryypiskelemällä saattaa itseään mainitun aineen kanssa yhtä läheisiin väleihin kuin jokapäiväisen leivän kanssa yleensä, näyttivät minun mielestäni hieman noloilta kaikesta muusta pönäkkyydestään huolimatta, kun minä astuin heidän eteensä omaa kunnioitustani osoittamaan. Tiesin, että apurahakysymys olisi esillä konsistorin sen päivän istunnossa, ja aavistin ratkaisun – vaikka olin mittaamattomassa häpeämättömyydessäni elätellyt hieman toivoa, että minut valittaisiin tuoksi kadehdittavaksi miljoonamieheksi. Kun tuli tieto, että tuo onnellinen oli Moberg, murtautuipa törkeä huomautus hampaiden aidan takaa. Se kuului: jos edes Hertzberg olisi sen saanut, ei tänäänkään harmittaisi. Muutamaa kuukautta myöhemmin ylittyivät rohkeimmatkin toiveeni, kun juuri sama mainio mies valittiin – pääasiassa Amalienborgin sangen hyväkäytöksisen linnanherran katalan juonen ja muiden vikkelän kannanmuutoksen ansiosta.

Sinun jälkeesi poimittiin esiin ”tietty” Hertzberg. Ihmiskunnan lohdutukseksi kuitenkin mainittakoon, että ainakaan kymmeneen vuoteen ei mikään Yliopistoa koskeva kysymys ole aiheuttanut sellaista sensaatiota kuin tämä litteratööri-luomus. Lohdutusta ei löytynyt, ennen kuin keksittiin sukkeluus, joka selvitti, että kirjallisen apurahan myöntämisessä oli menetelty parhaalla mahdollisella tavalla: ”sillä syvempää kirjallista köyhyyttä ei voisi löytyä Yliopiston piiristä”. Mutta lass die Toten ruh'n [kuolleet levätkööt]. Palaan mieluummin tuon sata vuotta sitten syntyneen pariin.

Voit esivaiheiden perusteella nyt helposti kuvitella, mitä mielialaa olin toivonut muistosanoihin päivän miehestä, jotka valmistauduin esittämään heti saatuani tuon ilahduttavan uutisen. Helposti on käsitettävissä, ettei se erityisemmin edistänyt mielialan muutosta. Sielun syvyydestä nousevat sanat eivät pysähtyneet, ennen kuin ne olivat ehtineet useaankin sydämeen. Muuan professori, jonka ehkä tunnet ilmaisun perusteella, jopa väitti, että se oli jaloin hänen koskaan kuulemansa puhe. Sen jälkeen laulettiin säkeitä, jotka olin tilaisuuteen sommitellut. Ystävämme Fredric Ehrströmin säveltämä musiikki oli kaunista. Titulus [herra] Alexander Blomqvist kysyi sitten, eikö juotaisi Porthanin maljaa. Vastasin katkerasti, että meillä oli niin monta ruumista maljoilla kunnioitettaviksi, että voisi olla parasta jättää tämä vainaja siltä rauhaan. Se oli ainoa kömpelyys koko tuona iltana. Olen pahoillani siitä, että juuri minä syyllistyin siihen.

Muuten nimittäin kaikki sujui ylevästi, jalossa tunnelmassa, jollaiseen vain puolivillit pohjalaiset saattavat kyetä pääsemään silloin tällöin juhlahetkiään viettäessään. Kauniita lauluja – vain kauniita – ei yhtään sellaista, joita nykyisin kuullaan muiden Osakuntien juhlissa – laulettiin. Kauniita puheita pidettiin. Jotta vältettäisiin tuollaisissa harjoituksissa tavallinen surkeus, oli maljojen esittäjät valittu ennakolta. Näistä kunnostautui suuresti pius [hurskas] Carl von Essen, joka puhui muille osakunnille. Myös Helander, joka nykyisin on 25 puoltoäänen koristama candidatus, esitti taitavasti maljaa Sinulle, poissaolevalle kuraattorille. Minua pyydettiin välittämään tämä Sinulle. Selitin, että Sinä varmaankin tarvitset sitä lohdutusta, parasta, joka voisi osaksesi tulla ja joka sisältyy maanmiestesi jatkuvasti Sinua kohtaan tuntemaan lämpimään myötämielisyyteen. Toivoin myös, ettei maljan arvoa vähentäisi se, että minä esitän Sinulle siihen sisältyneen tervehdyksen. Niin uskoin silloin.

Haluan suluissa tässä mainita, että myös pohjoispohjalaiset valitsivat minut tämän lukukauden alussa Sinun seuraajaksesi. Konsistorin mielestä oli nyt tullut aika, jolloin myös vaalit on hylättävä. Castrén nimitettiin kuraattoriksi. Allekirjoittanut oli hankalassa rakosessa, kun oli annettava muoto ensimmäiselle kiitospuheenvuorolle hänen Mahtavuutensa kunniaksi. Harmi juuri kuulemani johdosta ja tunne siitä, mikä oli korrektia tuossa tilanteessa, kävivät ankaran kamppailun. Tulokseksi tuli toivoakseni sellainen ilmaisun rohkeus, jollaista mahtavuuksien korvat ovat luultavasti harvoin kuulleet, yhdistettynä niin suureen säädyllisyyteen kuin siihen kohtuudella oli liitettävissä. Lopetukseksi tuli: että me pohjalaiset saatoimme varmasti vakuuttaa, ”ettei ainakaan meidän puoleltamme aiheutettaisi mitään hankaluuksia millekään yritykselle vanhaan hyvään aikaan vallinneen luottamuksen palauttamiseksi – niin kauan kuin hän edelleenkin suhtautuisi meihin osoittaen samaa hyväntahtoisuutta, jota hän on osoittanut näinä vaikeina aikoina. Kun tämä sanottiin, hänen vieressään seisoi mies, joka loi synkän katseen sielusta, joka ei unohda mitään. Mutta nuoret miehet pitivät hauskaa omassaan. Vaikka me olimme koolla varsin pitkään, juhla tuotti ”iloa, mutta ei päihtymystä”. Yksikään ylioppilas ei ollut liikuttunut, ainakaan juomien takia. Ne, joiden ainoana ilona elämässä on irvistely, eivät saaneet ravintoa mielihalulleen, jollei nyt sitä, että ystävämme Lasse esitti keskiyön hetkellä maljaa Martin Luther -vainajan muistoksi – hänen syntymäpäivänsä alkoi uuteen päivään siirryttäessä – eikä vienytkään lasia huulilleen, vaan löi sen lattiaan, koska Lutherin muistoa ei pitäisi viettää sillä tavalla. Tuntuu kuitenkin siltä, että tuossa eleessä oli syvempi merkitys kuin siinä mitä eleganteimmassa valssissa, jolla Savo-Karjala hieman myöhemmin aloitti juhlansa.

Muuten koko tilaisuus vaikutti syvästi useimpiin – toki eri tavoin erilaisten luonteiden mukaisesti. Niinpä Nathanael Gerhard arveli, että me olimme luultavasti alituisesti pitäneet kaunopuheisuuden harjoituksia. Toiset sanoivat, ettei ollut kovin helppoa esiintyä opettajana tuollaista lahjakkuutta osoittavan ylioppilaskunnan edessä. Pohjalaiset tunnustettiin yksimielisesti osakuntien ykköseksi, ja he itse olivat isoja iloisia poikia ja melkeinpä ihmettelivät, että osasivat olla niin ihmisiksi. Hélas! He eivät silloin vielä tienneet olevansa surkeita troglodyyttejä kaikkien muiden tavoin, kurjassa luolassa. Mutta uskonpa täysin horjumattomasti, että vaikkei Porthanin muisto olisi tuottanut mitään muuta kuin sen juhlan, jota olen nyt kuvaillut liiankin perinpohjaisesti, ei mies olisi turhaan järjestänyt asioita sillä lailla, että hänet muistetaan.

Jos voisin toivoa, että kaikki muistojuhlat jättäisivät jälkeensä sellaisia vaikutelmia kuin mainittu tilaisuus, minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että Sinä saisit tänne lähtemään urkkijoita legioonittain. Mutta kun Linsén on puhujana, Sundvall jne. promoottoreina, semmoinen tulos nyt kai on odotettavissa. Pelkäänpä päinvastoin, että ylen runsasta vuodentuloa korjataan uutterasti, jotta sitä sitten puitaisiin pienemmissä myllyissä, Aftonbladissa ja muissa märehtimislaitoksissa. Valtavien muistopuheiden suojaan ujutetuilta pötypuheilta ja kiukunpurkauksilta, jotka voivat aiheuttaa vielä pahempia seurauksia, ei voida välttyä. Kaikkien näiden tuskin mieltä ilahduttavien mietteiden perusteella toivoisin vakavasti, että vain valikoituja miehiä ilmaantuisi paikalle. Jos varsinkin Mellin haluaisi olla mukana tässä eliittijoukossa, se tietysti ilahduttaisi minua monessakin suhteessa. Haluaisin mielelläni majoittaa hänet ja siten edes jossakin määrin korvata sitä vieraanvaraisuutta, jota olen niin monta kertaa saanut häneltä runsaasti osakseni. Kun pääsen kouluikeestäni ja siitä, jonka alla olen Lyseossa lisäksi vapaaehtoisesti = nolens, volens [vaikka väkisin] ryöminyt – kuten tiedät, olen suomalainen koulun rehtori – heittäydyn jollekin meren kallioluodolle antaakseni pölyn lentää tiehensä taivaan vapaiden tuulien mukana ja samalla miettiäkseni sitä gratulaatiocarmenia [onnittelulaulua], jolla tuo ”sadan joukko” on suonut minulle kunnian ylistää itseään. Jos Mellin ja sentapaiset ukot päättävät tulla, olisi hyvä, jos saisin siitä tiedon hieman aikaisemmin, jotta voisin ryömiä esiin viikingin väijytysasemastani ja olla heitä vastassa. Voisitkohan Sinä langeta kiusaukseen suoda heille kutakuinkin hyvää seuraa. Kyllä kai Sinulla olisi hyvinkin aihetta alentua käymään vielä kerran puskusille meidän muiden Sinun entisten ryömijäkumppaneittesi kanssa. Jos uskoisin, että Sinä päätät tehdä sen, voisinko muuta kuin hirmuisesti suuttua siitä, että olen niin sitkeästi kirjoitellut tätä epistolaa. Piru tietää, viitsitkö lukea sen läpi; mutta sangen varmaa on, etten minä tekisi niin itse hyvästä hinnastakaan – vaikka paljon pahaa sillä lailla vältettäisiin. Totta kuitenkin on, että Sinun on kaiketi lönkyteltävä läpi, kun asiat on niin viisaasti järjestetty, että Sinun on yritettävä saada kiinni karanneen Kärpäsesi siivenreunasta. Minua huvittaa kuitenkin kiusata Sinua vielä hetken verran. On häpeällistä ja raivostuttavaa kuulla, ettet ole koko Sveanmaassa saanut käsiisi yhtäkään suomalaista lehdykäistä. Olisi kuitenkin varsin hyvin maksanut vaivan, että tituli olisivat joskus edes Morgonbladetista, joka on tähän uhrannut huolta, nähneet etenkin pikku Fabian Collanin kirjoittamia erinomaisia artikkeleita. Siitä oli mm. luettavissa ”Käy laatuun” -kirjallisuudesta luultavasti parasta, mitä tästä on tähän mennessä sanottu. Sano Sinä terveisiä sille tuulihatulle Örneskogin pojalle ja kehota häntä lopettamaan paskan puhuminen kirjeissään Suomessa vallitsevasta Almquistin kultista, Snellmanin innokkaimmista aseenkantajista ja muista typeryyksistä.

Sen, että mikään täällä painettu ei kelpaa sielläpäin edes sioille huolimatta siitä, että kovaan ääneen röhkitään myötämielisyydestä, kunnioituksesta ja muita fraaseja, tietää allekirjoittanut vanhastaan paremmin kuin hyvin. Niinpä tietystä toisinaan sangen suuresti ylistetystä opuksesta, joka sisältää mm. järkevimmän tähän mennessä esitetyn arvioinnin eräästä runoilijasta, jonka teosten varastamista ei ennen ole pidetty varottavan ryöväyksenä, on puolessatoista vuodessa koko kuningaskunnassa otettu nautittavaksi vain yksi ainoa kappale terveyttä siitä menettämättä. Käsittänet, että tarvitaan tietyssä määrin nenäkkyyttä, jotta voisi tuollaisten ennusmerkkien vallitessa ajatella jatkamista. Ohessa seuraava asiakirja kuitenkin osoittaa, että tämä on tullut osakseni, kaikesta huolimatta. Siksi juolahti mieleeni eräänä heikkona hetkenä antaa sielläkin ilmoittaa tuleva teos ennakolta tilattavaksi. Niin pitkälle ei röyhkeyteni kuitenkaan ulotu, kun lähemmin asiaa ajattelen. Olen sitä vastoin ottanut armoihini klassisen manauksen, jonka on esittänyt nykyinen lisensiaatti ja kirotun Haminan kaupunginlääkäri. Se kuuluu seuraavasti. ”Jos minun on pakko kuunnella paskapuhetta, kuuntelen mieluummin sitä omasta suustani kuin muiden” – ja sovellan tätä kaikkeen siihen jaaritukseen, jonka ahmimista täällä pidetään velvollisuutena, kunhan sen paiste vain on noussut Lännestä.

Nyt aivan viimeiseksi en voi välttää parin sanan mainintaa Sinun kirotusta hyönteisestäsi. Sielultani ja ruumiiltani loppuun rääkättynä löin enintään 3 viikon ajaksi laimin sen lennon vauhdittamisen. Siitä lähtien se on ahkerasti surissut ”Pontiuksen ja Pilatuksen”, pyhän kaupungin ja epäpyhän väliä. Miten pitkälle siinä on tultu, se näkyy tästä lappusesta, joka on tullut eräältä painoluvan antajista. Wirzéniltä ei voi odottaa mitään, koska surkea Mobilis [oikuttelija] on itkien muistutellut vaimostaan ja 7 lapsestaan.

Oletko nyt kuullut minusta muuta kuin sen, että olen elossa. Jos osaat jotakin muuta kieltä kuin sitä koiramaista, jota viimeksi käytit, kirjoita pian.

Sinun amicissimum [paras ystäväsi] Fredric