27.11.1848

Veli Cygnaeus! 

Kirjoitan heti vastauksen, koska se on kuitenkin kirjoitettava ja kirjeesi on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta.

Ensimmäiseksi huomaan toki, että sanat on kaikkialla maailmassa punnittava kultavaa'alla. Havaitsenhan, että Sinä esität minun sanoikseni, ”että Sinä luulet liikoja itsestäsi”, ja että siis kirjeessäni täytyy olla jotakin, mistä Sinä saat aikaan tuollaisen käännöksen. Vaikka en muistakaan, mitä olen kirjoittanut, tiedän toki silti, etten ole voinut kirjoittaa sellaista, mitä en ole voinut ajatella. Jos olen sanonut, että Sinä uskot liian paljon meidän kaikkien kirjallisiin tekemisiin ja liian vähän yleisöön, tämä ei merkitse samaa. En ole suinkaan pitänyt noita kiistanalaisia liuskoja todisteina Sinun itsetietoisuudestasi, vaan niissä mainittuja tosiasioita liian merkityksettöminä esiteltäviksi ikään kuin ne olisivat suuria uhrauksia vaatineita suuria vaikeuksia, ja olen toki näin niitä arvioidessani katsonut niitä yleisön kannalta, en niinkään omasta näkökulmastani. Yleisö nimittäin tuomitsee pelkästään kirjoitetun tekstin perusteella. Hilpeä tai täysin proosallinen kertomus voisi saada aivan toisenlaisen vastaanoton. Toivon toki, ettei tulevaisuutesi rajoitu vain hetkeen, ja toivon sitä ainakin yhtä paljon kuin toivon samaa itselleni – ja tästä olisin mieluumminkin voinut sanoa: yhtä vähän. Mutta vaikka vaatimaton arvelusi osuisi oikeaankin, en voi päästä mihinkään siitä käsityksestä, että sellaiset tekstit kuin mainituille liuskoille on kirjoitettu vievät mahdollisuuden edes hetkellisen tunnustuksen saamiseen ja palvelevat vain mielipahan purkamisen tarvetta. Kirjoittaja on ja hänen on oltava yleisön palvelija ollakseen sen herra. Hän ei saa ryhtyä ajamaan asioita, jotka eivät ole yleisölle tärkeitä; ja hän voi olla varma siitä, että hänen yksityiset huolensa ikävystyttävät yleisöä. Pidän todella hyvinkin mahdollisena, että samaista yleisöä – siitä riippumatta kuinka hyvissä väleissä me olemme – kiinnostaa enemmän se, että minua sanotaan lurjukseksi, kuin vastineeni tällaisen nimittelyn johdosta. Ensiksi mainittu väite saattaa nimittäin palvella yleistä etua; jälkimmäisestä yleisö ei saa mitään hyötyä.

Vielä huolestuneempi olen Augustia koskevista sanoistasi. Hänen omat puheenvuoronsa, joiden mukaan hän katsoi kutsumuksenaan olevan enemmänkin virikkeiden antaminen kuin työn suorittaminen, ja lisäksi järkevän miehen moite, ettei hän ole edes varovaisestikaan puhunut omasta työnteostaan – nämä seikat saivat minut sanomaan sen minkä sanoin. Sen, mitä en halunnut sanoa hänelle, uskoin voivani hänen hyödyttämisekseen sanoa luottamuksellisesti Sinulle tarkoittamatta suinkaan sitä, että nämä terveiset olisi esitettävä minun lähettäminäni tai yleensäkään tässä muodossa. Harvat lienevät epäilleet hänen innostustaan. En tunne ketään sellaista. Hän olisi kuitenkin varomaton, jos hän pitäisi aloitusta lopetuksena ja uskoisi vanhan veljensä tavoin, ettei kunnolliselle työnteolle ja siitä koituvalle tunnustukselle voi toivoa tulevaisuutta ja että siis ihmisen on varmuuden vuoksi tarrauduttava hetkeen. – Mutta samapa tuo. Jumalan kiitos hän on taas terve ja voimissaan.

Lisään vain vielä, että niin totta kuin elän kirjoitin nämä kaksi kohtaa kirjeeseeni tarkoittaen ne selkeästi parhaaksi palkkioksi, jonka voin nyt antaa toimeksiantojeni suorittamisesta. Halusin olla hyödyksi sillä tavalla kuin voin. Ja siihen tapaan joudut varmaankin suhtautumaan kärsivällisesti sen lyhyen ajan, joka vielä on jäljellä.

Koko maailma tiesi ennakolta, että Sinä saisit luennoillesi salin täyteen. Mutta myös ilo, jonka aavistaa etukäteen, on iloinen asia. Pidäpä huoli siitä, että löydät muutamia ripeitä muistiinpanojen tekijöitä; näistä esityksistäsi voit vielä koota parhaat teoksesi. Pidä ylimääräisenä palkkiona avustasi uutta muistutusta, että tiedustelisit kuulijoittesi mielenkiinnon suuntautumista, pitäisit silmällä heidän sivistystarvettaan etkä oman mielenkiintosi kohteita (yksittäisten tapahtumien tai henkilöiden tarkemman käsittelyn osalta). Maan eri puolilla on uteliaita, jotka ottaisivat hyvin innostuneesti vastaan nämä luennot, jos ne painettaisiin.

Matkustuskehotuksestasi sanoisin, että olet varmasti antanut sen uskomatta matkan tuottavan tuloksia. Jos sanontasi ”ellei – niin ei” on varmalla pohjalla, myös jälkimmäisen lauseen ”ei” on varma. Minua kiusaa kuitenkin aivan kirotun pahasti se seikka, että pystyn vakuuttamaan oikeudestani antaa asian mennä omaa latuaan vain ne, jotka iloitsevat tästä varmuudesta. Pidän niitä seikkoja, jotka esität rohkaistaksesi minua, sellaisinaan sopivina ohjeiksi jokaiselle yksinkertaiselle onnenonkijalle. Jokainen asioiden edistämisen tie, johon viittaamaankaan laki on liian hieno, on lainvastainen tie. Jos kieltäydyn tuollaiselle tielle lähtemästä, se ei suinkaan aiheuta minulle ”syyllisyyttä” mihinkään, eikä tästä johtuva epäonnistuminenkaan voi merkitä ”marttyyriutta”. En myöskään tiedä vaatineeni itselleni jälkimmäistä kunniaa. Täysin pätevältä todistukselta minusta näyttää arvelu, että olen ”kuvitellut kiinnittäväni vain vähän huomiota ratkaisuun”. Se ei voi olla huomiota ansaitsematta, koska se synkistää jäljellä olevat vuoteni ja saattaa toimeentuloni epävarmaksi. Mutta koska ”aika ei salli” elämän elämistä uudelleen toisin, olen mielestäni tehnyt kaiken, mikä nykyoloissa vallassani on. Ja jäljellä on enää vain alistuminen välttämättömyyteen. Siitä olen lähtenyt ja siihen lopetan. Tätä on välinpitämättömyyteni. Jos minulla kuten monella muullakin saattaa olla in petto [salaisesti] mielikuva, etteivät aivan kaikki ole tehneet ”das Ihrige” [omaa osuuttaan] samaan aikaan, kun minä olen raatanut otsa hiessä, minusta näyttää siltä, että olen sovittanut tämän samaisella välinpitämättömyydellä. En ole pyytänyt muuta kuin sen, mitä hakemukseeni sisältyy, enkä myöskään pahemmin valitellut tilannettani. Asia siis edetköön omaa rataansa. Et ehkä usko tätä – ennen kuin kerron, mutta kuluu viikkoja, niin etten yksinäisimmissäkään mietteissäni muista koko asiaa. Eikä kukaan voine sanoa, että olisin käynyt hankalaksi puhumalla siitä kaiken aikaa. Konsistorin äänestyspäätös tosin ylitti odotukseni ja näytti mielestäni todellakin tekevän menestyksen jossakin määrin todennäköiseksi. Kun asiat eivät nyt olekaan niin, sillä uskon Sinun olevan varsin arvostettava mielipiteiden mittari – ajattelen: painukoon se ihanuus h–ttiin. En toki tietenkään ole niin varma uskossani, etten halua odottaa ratkaisua, ennen kuin eroan virastani ja astun ratkaisevan askeleen toisenlaiseen toimeen. Suhtaudun siihen sikäli myönteisesti, etten pidä sitä lainkaan huonompana vaihtoehtona kuin asemaa Helsingin yliopistossa. Eikä tämä merkitse viimeksi mainitun halveksimista.

Ihmettelen sitä, että olet hämmästynyt niin suuresti kirjesuunnitelmastani. Tämä on selvä todiste siitä, ettei minua nyt kerta kaikkiaan ole luotu ihmiseksi, joka kirjoittaa kauniisti ja kohteliaasti. Siihen todellakin kirjoittaessani pyrin. Jos kirjeen pääsisältö, typerien vihjailujen torjuminen, sanoakseni asian salaisuuksiin vihittyjen kielellä, voitaisiin toimittaa perille muulla tavalla suullisesti, päätavoite olisi saavutettu. Hiukan arveluttavahan tämäkin toimenpide on, ei sitäkään ole laissa säädetty. Tässä minä kuitenkin halkaisen hiuksia vetoamalla hätävarjeluun tietyssä selväpiirteisessä tapauksessa. Vaikka en saakaan yrittää voittaa mielipidettä puolelleni sivupolkuja kulkemalla, tämä ei näytä rajoittavan oikeuttani ja velvollisuuttani puolustautua ilkeämielisiksi tiedettyjä vihjailuja vastaan. En myöskään halua ujostelemalla jättää kohtaloni ratkaisua niiden halpamaisuuden varaan. Jos Sinä arvioit asiaa toisin, jätän sen kuitenkin sikseen – ja kunnioitan siten ”das Ihrige” was die Leute gethan haben [”teidän osuuttanne”, mitä ihmiset ovat tehneet]. Ajan kulumisen takia on varsin harmillista, että Aminoff valittaa – vaikka teko on mitä luonnollisin. Voin siis joutua odottamaan ratkaisua ensi kesään saakka, ja se on ikävuosieni ja asioitteni tilan takia erityisen paha juttu. Mihin ikinä ryhdynkin, minun pitäisi toimia nopeasti.

Ajattelen enemmän maailman asioita kuin omiani. En suinkaan sen takia, etten uskoisi eurooppalaista ihmiskuntaa todellakin uudeksi muovaavan uudistuksen onnistumiseen. Hetkellisten tilanteiden vaihtelut ja vaihtelevat kohtalot ovat silti hyvin mielenkiintoisia; ja ihminen, jolla on vain vähän elinvuosia jäljellä, voi aina pelätä sellaista ikävää kohtaloa, että näkee vain vanhan aikakauden päättymisen, mutta ei uuden alkamista. Ihmismielen piintynyt vanhoillisuus on sekin suunnatonta. Kukapa ei odottaisi Ranskalta suurenmoisia toimia massojen henkisen tason kohottamiseksi – mutta siirtolaiskuljetukset Afrikkaan, leivän hankkiminen muutamille tuhansille, ovat ainoa asia, josta kuullaan. Mitään ei ole odotettavissa juuri nyt, mutta joitakin tulevaisuutta ennakoivia merkkejä haluaisi mielellään nähdä. Kun asiat ovat nykyisellään, pystyy tuskin sanomaan, mikä on muuttunut, ja uudet onnettomuudet ovat enemmän kuin todennäköisiä. Saksalaiset ovat ilmeisestikin ottaneet suuremman urakan kuin pystyvät toteuttamaan, ja vaikka nyt alkanut taantumuksellinen vastavaikutus ei etenekään ilman häiriöitä, sillä on kuitenkin varmasti oma tulevaisuutensa edessään – kunnes sekin vuorollaan muuttuu menneisyydeksi, eikä sen käsittelyyn monta historiankirjan sivua tarvita.

Jos kuvittelemme Historian näkevän meidänkin maankolkkamme, kun se joskus katselee taaksepäin näihin aikoihin, mahtaisiko se todeta meidän kuuluvan tälle vuosisadalle? Enpä oikein usko. Et kai luule minun tarkoittavan, ettei tuon hengettären katseen pitäisi havaita jotakin nurinkurista näkyvän täälläkin. Mutta meidän teoriamme ja pelkkä teoreettinen mielenkiintomme maailmanmenoa, ihmiskunnan ja kansakuntien henkistä elämää kuten omaammekin kohtaan – voidaanko tästä havaita mitään? En usko siihenkään! Kuten nykyisin äänessä olevien pojanpojanpoikien isoisänisät nyt touhuilevat kukin omassa haudassaan peruukkejaan puuteroiden ja napsien makeisia makeisrasioistaan mekin istumme täällä omissa haudoissamme, kuolleina sen elämän kannalta, joka elää. Kun näin ajattelee meidän kehnouttamme, katoavat toden totta kaikki haaveilut paikasta ”vihreällä veralla peitetyn” pöydän ääressä. Hauta kuin hauta; raato kuin raato.

Olipa oikein tai väärin – ihmiselle, jonka mieltä tämä vakaa käsitys painaa ja joka tuntee tällaisen vainajaelämän lamauttavan vaikutuksen omassa itsessään, on ainakin annettava anteeksi, jos hän lamaantumista vastaan ponnistellessaan on kyllästynyt ja katkera. Sinä, parahin Veli, moitit ja Sinun kanssasi moni muu moittii minun äkäistä jäykkyyttäni kaikissa ihmisten välisissä suhteissa. Tätäkin ajatellessani lohduttaudun niin hyvin kuin pystyn etsimällä ympärilleni katsellen sellaisia ihmisiä, jotka muualla maailmassa ovat joutuneet samanlaiseen tilanteeseen jossa itse olen, sillä en silloin löydä sopuisuutta sen enempää kuin omaksi osakseni olen saanut. Ellen olisi pohjimmiltani helposti liikuttuva akka, se teoreettinen tuskastuminen, jota usein tunnen olemuksemme puolinaisuutta kohtaan, olisi ajanut minut kauan sitten vielä syvemmälle eristyneisyyteen. Ihmiskunta ei toki saa koskaan suhtautua välinpitämättömästi vakaumuksiin, jotka eivät pyydä pelkkää olemassaolon oikeutta, vaan oikeutta elää ja vaikuttaa. Sen pitäisi vaatia, että jokainen ihminen on kokonainen eikä esiinny elämässä saamassaan asemassa toisenlaisena kuin hän on vakaumuksellisena ihmisenä. Joinakin aikoina ihmiset tosin eristetään toisistaan epähumaanisti; mutta mitä perusteellisemmin tämä on tehty, sitä helpommin jokainen löytää syvältä omasta itsestään yhdistävän hakasen ja yhteiset pyrkimykset saattavat toisistaan erotetut uudelleen yhteen. Pelkkä elämisen tarve ei kuitenkaan sovellu tuollaiseksi pyrkimykseksi; kokemus päinvastoin osoittaa, että kuolemisen välttämättömyys on todellisuudessa vahvempi ihmisten yhteiselämän side.

Kerro ukko Tengströmille terveisiä ja kiitokset kirjeestä, johon pian vastaan. Samoin Kellgrenille. Myös kelpo ystävälle Fredrikille kiitosten kera majoittamisesta. Muille suosijoille ja ystäville tilaisuuden tarjoutuessa.

Kiitoksia itsellesi majapaikan, kamelien ja vaunujen tarjoamisesta. Tämä loisto jää puuttumaan kohtalostani. Voi hyvin!

Snellman.