Eräs sanomalehtikirjeenvaihtaja on kertonut, että muuan ohraerä, joka suurin kustannuksin piti rahtina kuljettaa Turusta Vaasan lääniin, ei suoritetussa kokeessa osoittautunut itämiskelpoiseksi.
Vaikka kirjeenvaihtajalle lienee pettymys, että sellaista onnettomuutta ei ole sattunut, yleisö kuitenkin iloinnee tästä tiedosta.
Ainoa ohraerä, joka viime syksynä voitiin kruunun laskuun Vaasan lääniin hankkia, koostui 3 000:sta Tanskasta tuodusta tynnyristä. Maan eteläosasta ei voitu ostaa lainkaan ohraa. Mainittu erä hankittiin oikeastaan leipäviljaksi myytäväksi, koska yksityinen maahantuonti läänissä oli vähäistä ja Pietarista oli erittäin vaikeaa saada jauhoja. Mutta kun ohra ainakin tähän asti on saatu säilymään hyvänä ja osoittaa 95 prosentin itävyyttä, eikä pakottavaa tarvetta sen leipäviljaksi käyttämiseen ole ilmennyt, se tullaan käyttämään siemeneksi.
Sitä vastoin Turusta ostettiin ja lähetettiin meritse Kristiinankaupunkiin 3 000 tynnyriä kauraa. – Kauppa tehtiin pienemmissä erissä. Aikaa itävyyden kokeilemiseen ei ollut, vaan tavaralle määrättiin ainoastaan 9 leiviskän 5 naulan minimipaino.
Onneksi myös tämä kauppa onnistui niin hyvin, että tästä erästä 2 091 tynnyriä osoitti 70 prosentin itävyyttä, loput 60 prosentin. Myös viimeksi mainittua itävyyslukua voidaan nimittäin nykyoloissa pitää varsin tyydyttävänä, kun monin paikoin maassa 10 leiviskän kaurasta on itänyt vain 20 prosenttia ja allekin, ja kun tästä viljalajista viimeksi saatu sato on sadonkorjuun jälkeen valitettavasti yleisesti menettänyt itävyyttään.
Åbo Underrättelserin Helsingin-kirjeenvaihtaja, joka kutsuu itseään ”Osoittajaksi ja Nimeäjäksi” puhkeaa viime kirjeessään sanatulvaan vastustaakseen ”läksyä, jonka Suomea kohtaan yleensäkin erittäin nurjamielisesti asennoituva saksankielinen pietarilaislehti antaa Borgåbladetille sen suhtautumisesta ensimmäisen virallisen rukouspäivän viettoon Porvoossa”. Läksytys on luettavissa ”virallisessa lehdessämme” jolle ”täytyy olla mieluista voida levittää maan ei-virallisia lehtiä koskevia hävyttömyyksiä näkemättä itse muuta kuin kääntämisen vaivan”. Tässä abrakadabrassa kilpailevat kärkisijasta yksinkertaisuus ja pahantahtoisuus. Yksinkertaisuutta on se, ettei ymmärrä aivan selvästi esitettyjä sanoja, että molemmat samana päivänä vietettyä – H. M. Keisarin kruunajaisten vuosipäivää – eri paikkakunnilla käsittelevät artikkelit on kirjoitettu suunnilleen samanaikaisesti ja että ensimmäinen ei siten ole ilmestynyt jälkimmäisen ”läksyttämiseksi”. Se ei myöskään sisällä minkäänlaisia ”julkeuksia”, mutta päinvastoin on jälkimmäiselle muistutus siitä, onko näiden kahden yhdistäminen Finlands Allmänna Tidningissä ollut oikein ja asianmukaista. – Pahansuopuutta on kiiruhtaa oman väärinkäsityksensä pohjalta vetämään johtopäätös, että ”täytyy olla mieluista levittää” jne. Sanalla sanoen, koska näin jouduimme palauttamaan totuuden omalle paikalleen, emme voi onnitella ”ei-virallista” lehdistöä siitä, että sen joukkoon kuuluu tämä epäluotettava apulainen.
Pian sen jälkeen sama kirjeenvaihtaja ottaa kontolleen toisen, yhtä perättömän kuin sopimattomankin syytöksen heittäessään epäilyn varjoa täkäläisen naisyhdistyksen ylle. Hän kysyy, onko ”pääosa” yhdistyksen keräämistä varoista käytetty ”viisaasti ja hyödyllisesti” ja onko ”moni tarvitseva hädän hetkellä voinut vastaanottaa yhdistyksen kädenojennuksen”. Tällä hän yrittää vihjata, että rahoilla onkin järjestetty ”silkkijuhlia, joissa yhteiskunnan kerma on voinut näyttäytyä koko loistossaan”. Tällainen panettelu niitä kohtaan, jotka aikaa, vaivaa ja kustannuksia uhraten ovat nyt niin kuin aina väsymättä työskentelemässä monien hyvien tarkoitusten hyväksi, ei voi osua kohteeseensa. Se kelpaa vain kirjoitteluksi, jossa kiinnostus totuuteen ja oikeuteen useimmiten näyttää olevan vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen.
