Lyhyt laskelma osoittaa, mitä yksityinen hyväntekeväisyys maan paremmin toimeentulevassa osassa voi saada aikaan kadosta kärsineiden hyväksi ja minkälaista ponnistelua tarkoituksen saavuttamiseksi tarvitaan.
Eteläsuomalaisen muonatorpparin vuositulot työstään ovat 80–90 ruplaa, mihin on laskettu myös asunto, polttopuut ja perunamaa. Neljästä viikoittaisesta työpäivästä hän saa kuusi tynnyriä jyviä vuodessa [1 tynnyri = 165 l.]. Tämä vilja, joka jauhoiksi muutettuna tekee 75 leiviskää [1 leiviskä = 8,5 kg], riittää hänen, hänen vaimonsa ja lastensa leipäruokaan, jos lapsia ei ole kovin montaa.
Kahdesta jauhomatosta [1 jauhomatto = 1 ¼ tynnyriä] saadaan korkeintaan 34 leiviskää, siis 16 leiviskää vähemmän kuin tällainen perhe esitettyjen tietojen mukaan tarvitsee 8 kuukauden leipäruokaan. Nämä kaksi mattoa eivät siis riitä ruokkimaan tällaista perhettä kahdeksaa kuukautta marraskuusta heinäkuuhun. Mutta hädän aikana sellainen määrä on kuitenkin iso apu. Voidaan olettaa, että tämän jauhomäärän saamiseksi työpalkkana edellytetään neljä työpäivää viikossa, jolloin päiväpalkka on siis vain viitisen naulaa jauhoja [naula 425 g]. Kun lisäksi oletetaan, että perheen isä saa jostain muualta työtä lopuiksi kahdeksi päiväksi, että vaimo voi ansaita jotain ja että he voivat saada ennakkoa kesän työstä ja korkeammasta päiväpalkasta, niin yhdessä kaiken tämän kanssa varmasti saatavat kaksi jauhomattoa riittävät pelastamaan perheen pahasta nälänhädästä.
Jos tätä määrää enempää ei voida antaa köyhäinapuna samalle määrälle heikkoja, sairaita ja orpoja, niin se näyttäisi riittämättömältä. Mutta onnettomien joukosta suuri enemmistö on lapsia, jotka tarvitsevat vähemmän. Myös kuntien täytyy osittain huolehtia heidän toimeentulostaan. Siksi voidaankin olettaa, että lahjaksi annetut kaksi jauhomattoa pelastavat yhtä monta ihmistä kuin jos ne annetaan palkkana tehdystä työstä.
Jos oletetaan tällaiseen köyhään perheeseen, jonka asema vastaa eteläsuomalaisen muonatorpparin asemaa, kuuluvan mies, vaimo ja neljä lasta, niin kaksi mattoa jauhoja pelastaisi kuusi ihmistä.
20 000 mattoa auttaisi silloin 60 000 ihmistä. Se on sievoinen joukko: 20 000 ihmistä kaikissa kolmessa hätääkärsivässä läänissä, 70 seurakunnassa 850 henkeä kussakin. Sikäli kuin jokseenkin tarkkoja tietoja on saatavilla, Kuopion läänissä paha puute koettelee 12–15 seurakuntaa, Oulun läänissä noin 25 seurakuntaa varsinaista Lappia lukuun ottamatta ja Vaasan läänissä, valitettavasti, noin 30 seurakuntaa. Tämän ei kuitenkaan voi katsoa ilmaisevan eri läänien tarvitseman avun keskinäistä suhdetta, koska seurakuntien väkiluku vaihtelee suuresti ja erityisesti Vaasan läänissä on paljon pieniä kappeliseurakuntia. 850 hengelle koituva apu on kuitenkin tuntuva apu suuressakin seurakunnassa. Tarkoituksemme on vain osoittaa, että näin on asia, mutta myöskin, että maan toimeentulevissa osissa toteuttavissa keräyksissä ei pidä tavoitella yhtään tätä vähäisemmän avun hankkimista.
20 000 mattoa jauhoja maksanee ostopaikalla 240 000 hopearuplaa. Suunnilleen tämä summa keräyksistä pitäisi siis kertyä.
Viiden paremmin toimeentulevan läänin väkiluku on noin 1 100 000 henkeä. On tietysti aika korkea arvio, jos ajatellaan miljoonan ihmisen (mikä tarkoittaa, että vanhemmat antavat lastensa puolesta) voivan antaa roponsa. Jos jokainen henkilö osallistuisi 20 hopeakopeekalla, kokoon saataisiin 200 000 ruplaa. Jos oletetaan, että maaseudun torpparit, käsityöläiset, muonatorpparit ym. voivat antaa itsensä ja perheensä puolesta vain 10 kopeekkaa hengeltä ja naimaton palvelusväki omasta puolestaan 10–20 kopeekkaa, niin tilallisen väestön pitäisi antaa omansa ja lastensa puolesta 25–30 kopeekkaa. Näin maaseudun osalta. Näyttäisi selvältä, että maaseurakuntien apu ei saa jäädä näiden summien alapuolelle, jos keräykselle asetettu tavoite aiotaan saavuttaa. 30 kopeekkaa henkeä kohti tekee talonpojan perheessä yleisesti noin prosentin vuotuisista elinkustannuksista. Sellainen avustus voi olla monelle varsin raskas, mutta mahdottomalta sen saavuttaminen ei näyttäisi.
Kaupunkien, tehtaiden, ruukkien, suurtilojen omistajien ja maaseudun kapitalistien pitäisi siis mainitun henkeä kohti lasketun 20 kopeekan lisäksi maksaa niin paljon, että puuttuvat 40 000 ruplaa saataisiin kokoon. Kyseisten läänien kaupungeissa on 75 000 asukasta. Heiltä vaadittaisiin 33 1/3 kopeekkaa lisää eli yhteensä 73 1/3 kopeekkaa, siis pyöreästi 75 kopeekkaa jokaista henkilöä kohti. Eri kansanluokkien osalle koituvia osuuksia ei tässä voida laskea. Esitetty luku kuitenkin osoittaa, mihin kussakin kaupungissa suunnilleen pitäisi pyrkiä. 75 kopeekkaa henkeä kohti tekee täällä Helsingissä ainakin 1 ½ prosenttia koko väestön elinkustannuksista. Muissa kaupungeissa prosenttiluvun täytyy olla vielä hieman suurempi. On kuitenkin aihetta toivoa, että pääkaupungin apu tekee muista kaupungeista tarvittavan lisän suhteellisesti helpommin saavutettavaksi.
Mutta apua ei tule antaa vain elinkustannuksista, vaan myös säästyneistä tuloista. Tahdittomuuteen sortumatta voitaneen huomauttaa, että avun laskeminen vain tietyksi prosentiksi palkasta olisi edullista niille, joilla on lisätuloja kiinteästä omaisuudesta tai rahapääomasta. Yhteiskunnalliseen asemaan (?) suhteutettu lisämaksu taas olisi helppo niille, jotka nauttivat korkotuloja velkakirjoista ja muista obligaatioista. Kirstunpohjalla makaavat pääomat tulee ottaa laskelmiin mukaan.
Pidettäköön esitettyä laskelmaa kuinka ylimalkaisena tahansa, se joka tapauksessa osoittaa asetetun päämäärän saavuttamisen vaativan ponnisteluja. Päämäärää ei silti ole asetettu liian korkealle. On onnellista, jos se ylitetään.
Voidaan olettaa, että valtio joutuu lainaamaan hätääkärsiville seuduille vähintään parisataatuhatta ruplaa. Tämän lisäksi tulee yleisiin töihin käytettävä summa. Jos oletetaan, että näiden uhrausten avulla pelastetaan nälänhädästä yhtä monta ihmistä kuin mihin keräysten avulla pyritään, niin tämän pitäisi rohkaista niin tarvitsevia kuin auttajiakin. Jos 100 000 ihmistä on autettu, loppu kadosta kärsivä väestö pystyy huolehtimaan itsestään.
Noihin kolmeen lääniin on tilattu noin 350 000 tynnyriä viljaa, joukossa myös ohraa kevätkylvöihin, ja määrää pidetään tarpeisiin nähden riittävänä. Leivän ostamiseen ei silloin ole tarvetta paljoa yli 200 000 ihmisellä. Laskelma on selvä ja yksinkertainen. Sen pitäisi hillitä kaikkia liioiteltuja huhuja ja vakuuttaa jokainen siitä, että lähinnä Jumalan apua maa voi itse auttaa itseään.
J. V. S.
