26.6.1843

Korkeasti kunnioitettu Veli 

Ainoastaan ilo siitä, että Veli on kunnioittanut minua jälleen uudella kirjeellä, antaa minulle rohkeutta tämän kirjeen todellakin karvaan sisällön kestämiseen. Totean tämän aiheutuneen viimeksi lähettämäni puolustuskirjoituksen joistakin sanonnoista, joita Veli on pitänyt asiattomina. Jos siinä sellaisia sanontoja todellakin on, pyydän nöyrimmästi Veljeä antamaan minulle anteeksi – en esitä tätä pyyntöä seremoniallisesti, vaan hartaasti ja vilpittömästi. Vakuutan kuitenkin, etten ole tahallisesti lyönyt laimin Veljeä kohtaan tuntemaani kunnioitusta enkä rikkonut sitä kiitollisuuden velvoitetta, jonka Veljen tähän saakka niin hyväntahtoinen suhtautuminen on minulle asettanut. Jos kirjeessäni on tietoja, joita Veli pitää tarpeettomina, jos siinä kosketellaan ”asioita, jotka ovat olleet Veljen tiedossa ensimmäisistä ylioppilasvuosista saakka”, tämä johtuu siitä, että näillä aiheilla ja selityksillä on minulle suuri merkitys. Jos se sisältää ”sarkasmeja”, en ole itse ymmärtänyt niitä sellaisiksi. Minulla on tallella vain kirjeen luonnos, enkä voi muistaa sen sisältöä sanasta sanaan. Muistan vain kerran toistaneeni Veljen sanat: ”loistava kosto” ja myönnän kirjoittaneeni ne vakuuttuneena siitä, ettei kyseessä ollut todiste ollut pitävä. Jos Veli on ”sarkasmeilla” tarkoittanut tätä, minun on siis tässä asiassa luotettava siihen, että Veli suhtautuu anteeksiantavasti tähän tahalliseen virheeseen.

Mielestäni Veljen ei pitäisi ihmetellä sitä, että olen halunnut ”olla oikeassa”, eikä varsinkaan harmistua siitä. Veli on todellakin hyväntahtoisesti ilmoittanut minulle huomautuksensa kirjallisesti. Nämä koskevat kuitenkin jo julkaistua teosta ja osaksi mielipiteitä, joita kannatan sieluni koko lämmöllä. Ihmisellä ei 37 vuoden iässä ole enää paljon aikaa mielipiteittensä muuttamiseen. Tässä iässä hänen ei pidä etenkään olla riippuvainen auktoriteetista, suurimmastakaan. Kannan, jonka olen esittänyt ja jolla olen pysynyt, olen pyrkinyt osoittamaan todisteilla oikeaksi. Elleivät nämä riitä, se on osoitus minun kyvyttömyydestäni, mutta ei rikkomus Veljeä vastaan. Jos tämä kuitenkin olisi ainoa Veljen kirjeestä ilmenevä asia, olisin vaiennut siitä. Veli suvaitsee kuitenkin esittää, että olen ”sivuuttanut kepeästi” ne ristiriitaisuudet, joista Veli minua syyttää. Seuraavan seikan takia tämä huomautus on kuitenkin melko arveluttava. Veli vakuuttaa: ”koska en toki olisi tarvinnut tätä opastusta (sarkasmeja) arvatakseni, miten noloksi filosofi tuntee itsensä havaitessaan, että hän on uskonut tai ei ole tiennyt kaikkea, minkä hän on uskonut ja antanut toisten uskoa tietävänsä.” Veli jatkaa ”uskomalla”, että ”pakko menetellä rehellisesti tekisi herroille filosofeille tavattoman hyvää”. Jos minun on ajateltava tämän merkitsevän vain sitä, että Veli on havainnut, miten noloksi ja toheloksi tunnen itseni Veljen perustelut kuultuani, en halua vähimmässäkään määrin pyrkiä järkyttämään tätä vakaata uskoa. Se päinvastoin ilahduttaa minua. Jos tällä sitä vastoin tarkoitetaan, kuten sanat lähinnä tuntuvat osoittavan, että olen painetun tai kirjoitetun tekstin laatijana menetellyt epärehellisesti, minun on sanottava: kenelläkään ei ole oikeutta sanoa minua huijariksi. Minun kiistaton oikeuteni on saada tyydyttävä selitys. Olen köyhä ja olen kirjoittanut rahaa saadakseni, mutta en ole kaupannut vakaumustani. Jos olisin menetellyt niin, jos olisin edes vaiennut siitä, en ehkä olisi näin köyhä. Veli pitänee vaatimustani ylettömän rohkeana ja kiittämättömänä. Mutta vaikka olisin vieläkin suuremmassa kiitollisuuden velassa kuin tiedän olevani ja vaikka olisin tehnyt vielä suurempia virheitä kuin Veljeä loukanneiden sanojen kirjoittaminen, tämä ei vie minulta oikeutta vaatia, että minua pidetään rehellisenä ja kohdellaan rehellisenä, kunnes on toisin todistettu. En pysty selittämään, miten Veli on voinut näiden syytösten ohella kirjoittaa sen, mitä Veli on kirjoittanut. Voin vain toivoa, että kirjeestä selvästi ilmenevässä harmistuneessa mielentilassaan Veli ei ole kiinnittänyt huomiota käyttämiensä sanojen merkitykseen. Tämä pakottaa minut silti puolustautumaan. Veli ehkä tietää, että Aftonbladet on kohdistanut minuun samanlaisia syytöksiä. Puolustautumista niitä vastaan en ole pitänyt tarpeellisena.

Asia on yksinkertainen. Veli selittää ”kepeiksi sivuutuksiksi” sen, etten ole osoittanut, ”että huomautusten kohteena olleet väittämät olisivat kirjassasi esiintyvässä muodossa keskenään sopusoinnussa ”. Veli on kuitenkin 26. toukokuuta kirjoittamassaan kirjeessä viitannut sivuihin, ei minun sanoihini. Olen vastauksessani menetellyt samoin. Ellei jokaisella mainitsemallani sivulla ole tekstiä, johon viittaan, olen väärässä. Jos kirjan teksti ja sitä koskeva esitykseni pitävät yhtä, en tiedä, mitä olen ”kepeästi sivuuttanut”. Ne ristiriitaisuudet (neljä), joista Veli on huomauttanut, olen pyrkinyt rehellisesti selittämään eli osoittamaan, ettei niissä ole mitään ristiriitaa. Ellei tämä ole onnistunut, en mahda sille mitään.

Saadakseni Veljen vakuuttumaan asian oikeasta laidasta, saanen lainata Veljen toukokuun 26. päivän kirjeestä seuraavan kohdan: ”Todisteeksi tämän väitteen pitävyydestä mainitsen vain pikimmiten ristiriidan sivujen 89 ja 343 välillä; sivulla 89 vakuutat, ettei laki rajoita järjellistä tosi vapautta, mutta sivulla 343 sanotaan, että lain tunnustaminen merkitsee vapauden kieltämistä.”

Tähän olen (paucis) [lyhyesti] vastannut: ”sivulla 89 en ole tarkoittanut lailla luonnon asettamaa välttämättömyyttä; tämä taas on laki, josta puhutaan sivulla 343” – ja olen samalla yrittänyt osoittaa, että viimeksi mainittu laki vaikuttaa tuolla tavalla – ja toivoakseni tämä on ”rehellinen” vastaus.

Jotta en täyttäisi kirjettä sanojen merkitystä koskevalla kiistelyllä, saanen täydentää tätä vastausta. Olen sivulla 343 väittänyt, että ” kansallishenkeen sisältyvä suuri vapaus kiellettäisiin juuri sillä, että sen olemassaolon muodoille hyväksyttäisiin jokin yleinen laki.” Veli sanoo (kesäkuun 16. päivän kirjeessä), että tuollainen laki olisi ”vapauden” aikaansaannos eikä siis luonnonlaki. Me kuitenkin käsitämme joka tapauksessa luonnonlainkin Hengen eli vapauden aikaansaannokseksi. Ja on yhdentekevää, onko lain laatinut Korkein Olento vai surkein filosofi; heti kun se pätee kaikkiin kansoihin kaikkina aikoina eli on muuttumaton – ja sitä olen tässä yhteydessä tarkoittanut sanalla yleinen – se on luonnonvälttämättömyys. (Uskon voivani olla varma siitä, että myös Platon ja Fichte ovat ymmärtäneet asian tällä tavalla. Filosofit ovat kuitenkin tavallisesti arvioineet järjestelmän todenmukaisuuden väitelauseiden kestävyyden perusteella.) Veli painottaa ilmaisua ”muotoa koskeva”. ”Olemassaolon muoto” (tapa olla olemassa) on kuitenkin todellisuutta. Myös kansakunnan tavoissa ja tietoisuudessa elävä poliittinen laki on kansallishengen olemassaoloa, sen todellisuutta. Jos nyt tämä todellisuus on sama kaikkien kansakuntien elämässä, sitä sitoo luonnonlaki. Vaikka lain valta alkaisi vuonna 1843, tämä ei vaikuta asiaan. Jos tässä yhteydessä yhä puhutaan ”kehittymisestä”, en voi pitää ilmausta muuna kuin sanontatapana. Samaan tapaan teologit antavat opin kehittyä, mutta pitävät dogmeja pysyvinä. Kehityksen on nimittäin välttämättä oltava todellista eli kehitettävä ja muutettava mainittua muotoa. Tai sitten muodolla ei ole merkitystä eli mikä tahansa muoto voidaan mielivaltaisesti hyväksyä yleiseksi.

Veljen tavoin voitaneen väittää, että kansallishenki siinä ohessa ”kehittää eteenpäin yhteiskunnallista, taloudellista ja poliittista lakia”, vaikka poliittisuus on pysyvää. Jätän syrjään sen, missä määrin Platonin valtio ja Fichten ”kauppavaltio” ovat ulottaneet vaikutustaan näillekin aloille. Aiheesta eksyisin myös, jos pyrkisin tässä todistelemaan oikeaksi vakaumustani, että yhteiskunnallisen lain kehittyminen riippuu poliittisen lain kehittymisestä ja että sama pätee myös päinvastaiseen suuntaan. Saan ehkä viitata siihen, että suuri osa Ruotsin kansakunnasta on nykyisin tällä kannalla. Pääasia tässä kuitenkin on: joko ”valtio” on sinänsä vapauden hengen todellisuutta tai ei. Jos ensiksi mainittu vaihtoehto pitää paikkansa, tämän kieltäisi jo sellainen poliittinen laki, jonka pitäisi pitää muuttumattomasti paikkansa kansakunnan suhteen. Mutta vaikka jokaisen kansakunnan vaikkapa vain kehityksensä huipulle saavuttuaan pitää päätyä tämä normaalilain alaisuuteen, ihmiskunta ei silti koskaan pääsisi edistymään jalansijoiltaan, vaan tämän lain pitäisi olla ylittämätön raja valtion kehityksessä. Olkoonpa vapauden toteuttamiseksi olemassa millaisia tahansa sfäärejä, valtio ei kuulu enää niihin.

Minä puolestani tunnustan, kuten Veli tietää, Hegelin oppia, että valtiossa vapaus todellistuu κατ’ έξοχήν [erityisesti]. Yhteiskunnallinen laki säädetään valtion toimesta, ja tämä merkitsee, että kansalaisyhteiskunta on vajavainen vapauden todellistajana. En voi siis koskaan tunnustaa, että vapauden kumoutuminen valtiossa korvautuu kansalaisyhteiskunnassa. Olen päinvastoin yrittänyt selkeästi esittää, että yleinen luonnonoikeudellinen normi on yhteiskunnallisen lain pohjana, mutta mikään normi ei rajoita poliittista lakia. Mutta kuten sanottu: pääasia on, ettei vapaus voi koskaan vallita sellaisen lain rinnalla, johon vapaus ei voi millään tavoin vaikuttaa ylemmältä tasolta.

Veli sanoo lisäksi samassa (toukokuun 26. päivän) kirjeessä poliittisen vapauden määrittelystä: ”Sikäli kuin ymmärrän tällaisia asioita, sanaa käytetään kolmessa merkityksessä. Ensimmäinen ilmenee sivuilla 326–327 ja 355. Toinen löytyy sivuilta 335–336, 345 ja 346. Kolmannen havaitsen sivuilla 330 ja 370. Ensiksi mainitussa kohdassa poliittinen vapaus ei merkitse muuta kuin laissa säädettyä oikeutta poliittiseen toimintaan. Toisessa lauseessa mainituissa kohdissa sana tarkoittaa jokaisen oikeutta syntyperästään riippumatta sivistyksensä sallimassa määrässä voida päästä kaikenlaiseen poliittiseen toimintaan (sivulla 378 mainittua poikkeusta lukuun ottamatta). Viimeksi mainituilla sivuilla käsite määritellään siten, että jokaisella on oikeus sivistyksensä sallimassa määrässä osallistua työhön valtion hyväksi.”

Luonnoksestani näen vastanneeni: ”Poliittiselle vapaudelle on esitetty vain kaksi määritelmää. 1, sivulla 325 ja ed. määritellään abstrakti käsite; 2. sivulla 330 (ja koko 56. luvussa) määritellään lähemmin käsite, joka on luonteenomainen meidän aikamme poliittiselle vapaudelle – että nimittäin poliittinen laki ei saa myöntää etuoikeutta, vaan sen on annettava tasa-arvoinen oikeus osallistumiseen. Kolmatta määritelmää ei ole; sivuilla 335–6, 345–6 nimittäin puhutaan samasta tasa-arvoisuudesta, mutta sitä verrataan sivuilla 330, 335, 345, 346 pelkkänä oikeutena poliittiseen toimintaan tämän demokraattiseen toteuttamiseen, joka merkitsee jokaisen yksilön toimintaa valtion hyväksi. Lisäksi sanotaan, ettei tämä laaja kattavuus muuta määritelmää nro 2, koska toiminnalle on kuitenkin asetettava jokin ehto ja tämä on pohjimmiltaan sivistyneisyys (s. 345). Sivulla 335 puhutaan poliittisesta laista ns. yksinvaltaisesti hallituissa valtioissa ja s. 370 siitä, että tietoisuus poliittisesta vapaudesta (nro 2:n mukaan) on yhtä kuin kansakunnan tietoisuus omasta suvereenisuudestaan.” Suunnilleen tämä oli vastaukseni sisältö, ja siihen liittyi selitys menettelyni motiiveista. Rohkenen pitää kiinni kannastani, että vastaus oli rehellinen. En voinut käsittää, miten Veli on päätynyt kolmeen määritelmään.

Kun nyt olen jälleen käynyt tämän kaiken läpi, havaitsen, että sivulla 330 käyttämäni ilmaus on varmaankin johtanut harhaan. Siellä nimittäin sanotaan (rivillä 20) ”suhteessa sivistystasoonsa”. Koko samassa kappaleessa ilmenevä asiayhteys sekä lisäksi tekstin jatko (sivulle 336 asti), jossa tämän poliittisen tasa-arvoisuuden merkitystä selvitellään lähemmin, osoittavat, että mainitut sanat tarkoittavat: kun hänen sivistystasonsa tähän riittää, nimittäin täyttää lain vaatimuksen. Jos olisin halunnut tässä väittää, että jokaisen yksilön on sivistystasostaan riippumatta toimittava poliittisesti omaa sivistystasoaan vastaavalla tavalla, tämä olisi ollut paitsi ilmeisen ristiriidan sisältävä väite myös ilmeinen typeryys. Valtion hyväksi tehtävä työ ei nimittäin voi alentua yksilön kulloisellekin sivistystasolle, vaan yksilön sivistystason on noustava ensiksi mainitun vaatimuksia vastaavaksi. Siinä tapauksessa minun olisi myös pitänyt sanoa: poliittista vapautta on: että kuka tahansa voi halutessaan toimia poliittisesti. Nyt olen kirjoittanut – huom. sivistystä edellyttävästä – ”laillisesta oikeudesta”. Niinpä olen käsittääkseni sanonut näissä yhteyksissä: että ainoastaan ”sivistys” saa olla ennakkoehto yksilön toiminnalle valtion hyväksi ja että tämä ”laillinen oikeus” on meidän aikamme poliittista vapautta = poliittista tasa-arvoisuutta. Myönnän mielelläni, että ilmaus on harhaanjohtava ja sen takia väärä. Vakuutan kuitenkin kunniani kautta, että vasta juuri tällä hetkellä (26. kesäkuuta kellon ollessa lähes 5 iltapäivällä) olen ymmärtänyt sen kahden tulkinnan mahdollisuuden. Toivon Veljen myöntävän, että asiayhteys varmaankin auttaa lukijaa välttymään erehdykseltä.

Sivulla 370 (rivillä x) sanotaan ”sivistystasonsa mukaisesti”, ja merkitys on sama kuin s. 330 ”suhteessa sivistystasoonsa”. Tämä merkitys on edellä esitetyn mukaisesti selvä. Kohdassa sanotaan: – ”harvat suuren kansakunnan jäsenet voivat osallistua välittömästi lainsäädäntöön.” ”Kuitenkin tietoisuus … tunkee läpi koko kansakunnan jne.” – ” Tätä samaa tietoisuutta kutsuimme edellä valtiolliseksi vapaudeksi, tietoisuudeksi siitä, että jokaisella yksilöllä on laillinen oikeus sivistyksensä mukaisesti ottaa osaa valtion hyväksi tehtävään työhön.” Myös näiden sanojen kaksitulkintaisuuden olen ymmärtänyt vasta nyt. Veli huomaa tämän myös siitä, että olen tämän kuun 5. päivän kirjeessäni viitannut Veljen huomautukseen sanoista: ”Tätä samaa tietoisuutta me olemme nimittäneet poliittiseksi vapaudeksi.”

Tämä huolimaton ilmaus on virhe. Toinen virhe on, etten heti Veljen näihin kohtiin kohdistuvan huomautuksen nähtyäni havainnut, missä virhe oli. Molemmat virheet ovat kuitenkin aiheutuneet taitamattomuudesta, eivät hyvän tahdon puuttumisesta. Ne kasvavat silmissäni, mitä kauemmin niitä katselen, eikä minulla ole muuta keinoa ensiksi mainitun virheen korjaamiseen kuin vaivata Haeggströmiä painattamaan uusi ”oikaisuliuska”.

Mitä taas tulee siihen, miten olen erottanut toisistaan oikeutuksen poliittiseen osallistumiseen ja poliittisen toiminnan, en voi Veljen ratkaisuani vastaan esittämistä huomautuksista huolimatta luopua pitämästä menettelyäni oikeana. Käsite ja sen toteuttaminen käytännössä ovat kaksi eri asiaa. Kun toteuttamiseen ryhdytään, on otettava huomioon jo olemassa oleva todellisuus, ja toteuttamisen on tästä syystä kussakin tapauksessa pysyttävä viisauden sanelemien toimien rajoissa, eikä näiden välttämättömyyttä voida johtaa itse käsitteestä. Veljen mielestä asia ”ilmaistaan selvimmin näin: jokaisella, jolla on kylliksi sivistystä voidakseen harjoittaa jonkinlaista poliittista toimintaa, ei silti ole kylliksi sivistystä harjoittaakseen merkittävämpää, syvemmin asioihin vaikuttavaa tai pysyvämpää tällaista toimintaa. On kuitenkin yksi keino antaa näille vähemmän sivistyneille tilaisuus osallistua poliittiseen elämään. Tämä keino on valita oikein ne henkilöt, jotka hallitsevat, sekä ne, joiden sanotaan vain ottavan osaa lakien säätämiseen. On kuitenkin havaittu, että kansan suorittamaan ns. hallitsijoiden valintaan liittyy arveluttavia – hyvin arveluttavia – piirteitä. Useimmiten onkin rajoituttu antamaan kansalle oikeus valita vain ne, joilla on kuten sanotaan oikeus ottaa kansan puolesta osaa lakien säätämiseen, mutta jotka oikeastaan varsin runsaasti sekaantuvat hallitsemiseenkin. Näin saadaan poliittiselle toiminnalle samalla kertaa kaksi ulottuvuutta: sen piiriin tulevat nimittäin ensinnäkin kaikki ne, joilla katsotaan olevan yleistä poliittista sivistystä – tämän ulottuvuuden luo äänioikeus – ja toiseksi ylemmän poliittisen toiminnan ulottuvuuden piiriin tulevat näin myös ne korkeammalla sivistystasolla olevat ansioituneemmat miehet, jotka eivät ole löytäneet paikkaa virkamiesuralta eivätkä ehkä ole halunneetkaan hakeutua sille – tämän ulottuvuuden luo lainsäädäntövallan ja oikeastaan myös osaksi hallitusvallan jakautuminen yleensä hallitukseksi sanotun instanssin sekä kansakunnan lainsäädäntötyöhön erityisesti valitsemien edustajien kesken. Nämä molemmat poliittisen toiminnan ulottuvuudet kohottavat koko kansakunnassa tietoisuutta kansakunnan suvereenisuudesta, ja niiden oikeutus johtuu tästä.”

Olen tässä halunnut ottaa vapauden kiinnittää Veljen huomiota Veljen esitykseen sisältyvään poliittisen vapauden määrittelyyn. En pysty näkemään muuta mahdollisuutta kuin sen, että tässä esityksessä poliittiseksi vapaudeksi osoittautuu: laillinen oikeus tietyn ”alemman” tai ”korkeamman” sivistystason perusteella päästä osallistumaan poliittiseen toimintaan. Tämä määrittely eroaa minun esittämästäni enintään siten, että poliittisen toiminnan edellytyksiksi asetetaan kaksi sivistystasoa. Selvältä näyttää kuitenkin myös, että niin tämä seikka kuin muutkin erottelut ja säädännäiset määräykset ovat kokemusperäisiä määrittelyjä, joista esitetään erilaisia mielipiteitä. Olen yrittänyt erottaa nämä itse käsitteestä. Olen uskonut, että vapauden ja oikeuden käsitteistä voidaan johtaa kaikki tämä: että poliittisessa toiminnassa toteutetaan siveellistä vapautta; että tämä vapaus ilmenee poliittisen lain hahmossa; ettei laki ole etuoikeuksia myöntäessään sellainen kuin sen pitää olla, vaan sen on annettava tasa-arvoinen osallistumisen oikeus; että näin tapahtuu, jos sivistys asetetaan osallistumisen ehdoksi, ja että sivistystä vaaditaan mainitun siveellisen vapauden toteutumiseksi (nimittäin kansallishengen ilmenemiseksi yksilössä); että poliittinen toiminta jakautuu kahteen osaan, lainsäädäntöön ja toimeenpanoon. Samasta käsitteellisestä perusteesta ei kuitenkaan voida johtaa edes sitä, että lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta on annettava eri toimijoille, saati sitten sitä, että lakien säätämisen on suurissa valtioissa tapahduttava valittujen edustajien välityksellä. Sen takia päätelmät on tässä yhteydessä johdettava päinvastaisesta suunnasta, kokemuksen perusteella: ”ilman tätä järjestelyä ei tuollainen poliittinen vapaus voi säilyä”. Tämä, Guizot'n sanonnan mukaan takeiden olemassaolo, on pohjimmiltaan myös poliittinen laki; kansakunnan suuren massan keskuudessa elävä laki. Olen sivuilla 370, 371, 378 vain huomauttanut tämän voimistuneen kansallishengen merkityksestä ”takeena” ja tunnustan toistaneeni olennaisen tärkeän virheen, kun en ole selvemmin tuonut esiin tätä seikkaa. Rohkenen kuitenkin uskoa, että minulla on ollut mitä pakottavimmat perusteet poliittisen osallistumisoikeuden ja poliittisen toiminnan selkeään erottamiseen toisistaan. Veli voi sitä paitsi havaita, etten ole määrittelyissäni missään käyttänyt komparatiivisia enkä relatiivisia ilmauksia – koska nämä ovat subjektiivisia ja epämääräisiä samoin kuin käsitykset täydellisyydestä ja epätäydellisyydestä. Minun olisi kuitenkin ollut pakko käyttää niitä Veljen tavoin, jos olisin yrittänyt perustella osallistumisoikeutta toiminnalla lähtökohtanani toiminta sellaisena kuin se modernissa valtiossa väistämättä on.

Veli on lisäksi sitä mieltä, että Turkissakin vallitsee minun tasa-arvoisuudeksi nimittämäni poliittinen vapaus. Veljen on annettava anteeksi, etten tässäkään tapauksessa voi myöntyä. Kysyn: mitä poliittisia lakeja Turkissa sitten on? Onko sivistys niiden mukaan poliittisen toiminnan ennakkoehto? Jos veli olisi maininnut esim. Preussin, asia näyttäisi pulmallisemmalta. Siltä kuitenkin vain näyttää. Virkamiehenä toimiminen eli toimeenpanovallan käyttönä ilmenevä poliittinen toiminta voidaan nimittäin vain erittäin epätäydellisesti tehdä lain keinoilla osallistumisoikeuden perusteeksi. Sivistys voi olla tämän toiminnan edellytyksenä, mutta ei anna oikeutusta siihen. Lainsäädäntövallan suhteen tilanne on toinen. Sen piirissä sivistys voi aina antaa myös oikeuden – huom., mikäli lainsäädäntövalta ja hallitusvalta on erotettu toisistaan. Lisäksi tässä tapauksessa puutteellisuutta osoittaa myös se, että Preussin säätykokouksilla (Landstände) on vain neuvonanto-oikeus ja suuri osa niiden jäsenistä kuuluu etuoikeutettuihin ryhmiin. – Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa poliittinen vapaus ei sitä vastoin ole muuta kuin edellä on esitetty, minkä osoittaa myös se, että jokaisen äänestäjän on oltava mies ja täysi-ikäinen eli hänellä on oltava miehinen ja kypsään ikään kuuluva sivistys. Jos minun määritelmäni kattaisi myös Turkin ja Preussin, se olisi liian laaja. Jos Amerikka ei mahtuisi sen piiriin, se olisi liian suppea. Uskon kuitenkin, että se on määritelty turvallisella tavalla kumpaankin suuntaan. En voi mitään sille, ettei Englannissa, Ranskassa, Ruotsissa ole tämän määritelmän mukaan poliittista vapautta. Suuri osa näiden maiden väestöstä kuitenkin väittää, että niin asia todellakin on, ja ajankohtaiset tapahtumat osoittavat, että jotakin niiden poliittisesta vapaudesta vielä puuttuu.

Niitä kahta epäjohdonmukaisuutta, jotka Veljen moitteen mukaan ovat sivuilla 88–90 ja sivuilla 234–236, käsittelin yhdessä pitäen niitä vähemmän tärkeinä. Vaikka yksilö olisikin sitä mieltä, että lainsäädäntöön sisältyy jotakin, mitä ”ei inhimillisen sivistyksen joltakin nimenomaiselta kannalta voida puolustaa”, hänen on silti noudatettava lakia sen kumoamiseen saakka (jonka aikaansaamiseksi hän voi toimia), ja sen kumoaminen taas osoittaa, ettei säädös enää ole oikeudellisesti pätevä eli se ”on kuollut kirjain” – näiden lausumien minun tuskin tarvitsee olettaa tarvitsevan todistamista. Sivulla 243 sanon nimenomaisesti, että yksilön on ”alistuttava luopumaan oman mielipiteensä noudattamisesta”, jos hän ”ei voi vakuuttua siitä, että lain käsky on oikeassa” – millä en toki ole kiistänyt sitä, että hänellä on valtion kansalaisena oikeus toimia säädöksen kumoamisen hyväksi. Ellei esim. tämä onnistu, ellei yksilö pysty muuttamaan lain käskyä, tämä pakostakin osoittaa, että säädöksen puolella on kansakunnan tietämys ja tapa, ja hänen on alistuttava ”omine mielipiteineen” sitä noudattamaan. Se alistuminen, josta olen puhunut sivulla 234, on siis täsmälleen samaa kuin ”usko lain järkevyyteen” (s. 236). On luonnollista, jopa välttämätöntä, että käsityksen lain jonkin käskyn epäajanmukaisuudesta on ensin virittävä yksilöissä ja tultava sitten yleiseksi mielipiteeksi kansakunnan keskuudessa. Ennen kuin tähän viimeksi mainittuun tilanteeseen tullaan ja lakia muutetaan, yksilön on toki kuitenkin voitava hyvällä omallatunnolla noudattaa lakia eli uskoa sen käskyn ilmaisevan oikean käsityksen, kun taas hänen oma mielipiteensä olisi toiminnan normina ajankohdan oloissa väärä. Ja kaikki oikeudellinen säätely on ”aikaan sidottua”. Ellei yksilön vakaumus oikeasta ja väärästä välttämättä tarvitsisi tätä lain, kansakunnan tietämyksen ja tavan, ratkaisevaa vahvistusta, rikollinen voisi lohduttautua ajatuksella, että hän on paremmasta ymmärryksestään ja kansakuntansa ymmärtämättömyydestä kärsivä marttyyri. – Turhaa kuitenkin on lisätä tästä asiasta enää muuta. Veli pitää esitystäni ”sanoilla leikittelynä”. Koko tieteeni on tällaista leikittelyä, ja minun on peräännyttävä tämän sanan merkityksen edessä. Tämä lain ja oikeuden käsitteistä. Jos kansakunnan tietämys ja tapa ovat oikean ja väärän ylin normi ja jos laki ilmaisee tätä tietämystä ja tätä tapaa, sen on oltava ehdottomasti voimassa. Jos ilmenee yksikin poikkeus, ratkaisevan aseman saa yksilön mielivalta. Tämä on tässä asiassa pysyvästi vaatimukseni, josta en peräänny.

Veli saa suoda anteeksi, että mainitsen joitakin pikkuasioita, jotka kaikki näyttävät osoittavan, että Veli pitää minua turhamaisena ja suuriluuloisena narrina. Pidän osoituksina tästä sellaisen tiedon antamista, että olisin ”harmistuneena kertoillut, ettei työ (kirjani) ole saanut yleistä arvostusta” jne.; että ”näytän uskovan”, että oppi kansallishengen kohottamisesta äänivaltaisten piiriä laajentamalla, ”minkä seikan selventäminen tuottaa minulle sangen suurta vaivaa”, olisi ”jonkinmoinen uusi asia”; että olen ”ylpeästi” kysellyt, mitä Hegel opettaa poliittisesta vapaudesta; että pitäisin Veljen hyväntahtoisia huomautuksia ”naurettavina”, koska Veli on ”harrastelija ja ruotsalainen”.

Vastatakseni lyhyesti voin vain sanoa: siitä, että Skara Tidning ja Aftonbladet ovat kertoneet minun kiistävän massan ”kohottamisen” vapaan valtiosäännön avulla, Veli tulee siihen tulokseen, ettei esittämäni selvennys ole riittänyt ”ruotsalaisille” poliitikoille. Sitä seikkaa, etten katso heidän esitystensä ansaitsevan vastausta, ei voida oikeudenmukaisesti pitää kiitosten vaatimisena. Hegeliin viittaaminen oli vetoomus, että Veli olisi arvioinnissaan armelias, koska kirjani sisältää sarjan tutkimuksia [asioista], joista Hegel ei puhu, eikä sitä muutenkaan voitane pitää vapaana käännöksenä Hegelin oikeusfilosofiasta, ja tämä Hegelin teos onkin mielestäni kirja, joka ei avaudu sille yleisölle, jolle minä olen kirjoittanut. Veljen viittaus ”ruotsalaisuuteen” maistuu melko lailla Svenska Bietin artikkelilta eikä minusta näytä oikein Veljen arvoiselta. Kukaan ruotsalainen yliopistomies ei ole vakuuttanut minulle, että Ruotsin yliopistoissa tutkitaan muuta filosofiaa kuin filosofian historiaa. Sitä seikkaa, ettei yhtäkään järjestelmää tutkita, rohkenen pitää suurena puutteena. Olen myös kuullut monien upsalalaisten ja myös erään luotettavan lundilaisen valittavan filosofian tutkimuksen alennustilaa. Myös se, mitä olen 20 viime vuoden aikana nähnyt ruotsalaisten filosofien kirjoittavan, osoittaa, ettei järjestelmää ole. Pohdiskelevat, epäjärjestelmälliset tutkielmat voivat olla sekä nerokkaita että hyödyllisiä, mutta filosofian kotimaassa niitä ei nykyisin pidetä filosofiana. Näin ajattelen ruotsalaisesta filosofiasta. En ole missään esittänyt tätä kirjallisesti. Pyytääkseni anteeksi erään teokseni julkaisemista Saksassa olen kuitenkin esittänyt käsityksen, että tiukasti filosofisten tutkimusten (kuten persoonallisuuden ideaa koskevan) yleisö on Ruotsissa pakostakin vähäinen, että schellingiläisyys on noussut siellä kukoistukseen historiallisen koulukunnan ohella ja että siellä yhä ”sich in dem mühelosen Konstruiren der Nachfolger Schellings gefällt, das dort aller tieferen Forschung (tällä tarkoitan hegeliläisyyttä) den Eingang wehrt” [ollaan mieltyneitä Schellingin seuraajien vaivattomaan konstruointitapaan, ja se sulkee siellä tien kaikelta syvällisemmältä tutkimukselta (eli hegeliläisyydeltä)] *** – niin sanamuoto luullakseni oli. Mielestäni se ruotsalainen, joka näiden sanojen takia iskee sivusta kimppuuni, kiistää totuuden ja ryhtyy sitä paitsi ruotsalaisten filosofien hegeliläisyyden esitaistelijaksi ja arvioi Ruotsin kunnian riippuvan siitä. Sellainen isänmaallinen intomielisyys on Don Quijoten rynnäköintiä; ja Veli voi helposti kuvitella, miten se minuun vaikuttaa. Jos Veli haluaa esittää vastaväitteitä ad hominem [ihmisen mielikuviin perustuen] ja selittää, että myös Valtio-oppini on sarja pohdiskelevia tutkielmia, minulla ei ole mitään sitä vastaan. En koskaan kirjoita yhtään varsinaista filosofista tutkimusta ruotsin kielellä – jos nyt yleensäkään enää koskaan kirjoitan.