Herra Snellman: Nyt käsiteltävänä olevan kaltaisten aloitteitten, jotka koskevat uusien valtion virkojen perustamista, katsoisin omasta puolestani joka tapauksessa olevan vähemmän paikallaan. Valtionvarainhallintoa piiritetään riittävästi jo ennestään, ilman että säätyjen tarvitsisi käyttää voimiaan valtion menojen lisäämiseen, nimittäin pysyvien menojen. Juuri niiden lisääminen on aina vaarallista. Mutta sitä paitsi on nähty esimerkkejä aloitteista, sellaisista kuin tämä, jotka ovat yksinkertaisesti olleet anomuksia viran ja palkan saamiseksi tietyille henkilöille. Nyt esillä olevalla aloitteella on kuitenkin niin laajalle kantava merkitys, että sellainen tässä voi tulla kysymykseen. Sen sisällön, että Hänen Majesteetiltaan anottaisiin lupaa palkata yliopistolle vakinaisia opettajia, joilla olisi pienempi palkka kuin professoreilla, katsoisin olevan yliopiston kannalta vailla arvoa, vaikka aloite hyväksyttäisiinkin. Sillä kuten muuan aloitteentekijä varsin oikein huomautti, merkitsisi se apulaisen virkojen palauttamista. Apulaisen virat lakkautettiin siksi, että kun näitä virkoja oli olemassa, houkutteli niiden palkka, niin vähäinen kuin se olikin, hakemaan virkaa, olipa hakijalla sitten toiveita pian tapahtuvasta ylenemisestä tai ei. Mutta odotus kävi usein liian pitkäksi, ja apulaisten oli pakko tulojensa vähäisyyden takia hankkia toimeentuloaan muualta, tuohon aikaan tavallisesti vain yksityisopetusta antamalla. Tämä veti heitä pois varsinaisesta tieteellisestä työstä, johon heitä ei myöskään millään tavoin kannustettu. – Sanotaan, että nämä uudet apulaiset pitäisivät luentoja ja huolehtisivat tutkinnoista. En varmaankaan erehdy, kun muistelen, että aikoinaan, kun eräässä yhteydessä korotettiin apulaisten palkkoja, heidän velvollisuudekseen asetettiin luennoida kaksi tuntia viikossa. Mutta asia on niin, että sellaiset apulaiset eivät saa kuulijoita. Niillä professoreilla yliopistossamme, jotka ovat tutkinnon kuulustelijoita, on kuulijoita, muilla ei. Tämän syy on selvä, nimittäin että yliopiston tehtäviin kuuluvat tiedekuntatutkintojen lisäksi myös virkatutkinnot. Juuri tämän takia kaikki vertailut Saksan ja sen yliopistojen kanssa ontuvat. Tämä on meidän yliopistomme varsinainen raskas kahle, joka estää yliopistoa enemmässä määrin ylläpitämästä tieteellistä tutkimusta sekä yliopiston sisällä että maassamme ja saamasta ylioppilaita pitäytymään vakaviin opintoihin pelkän läksyjen lukemisen sijasta. Olkoon niin, että professorit myös osaltaan havaitsevat hukkuvansa tutkintoihin, niin kuin on mainittu, kirjallisten töiden korjaamiseen ja muuhun sellaiseen. Mutta tästä ei ehkä maksa vaivaa puhua. On nimittäin monia esimerkkejä siitä, että yliopiston professorilla on aikaa muihin toimiin, ja jos nuo muut toimet pantaisiin sivuun, ja samoin jos hallitus ei niin usein vetäisi osaa professoreista pois heidän kutsumuksensa täyttämisestä, niin olisi sille aina riittävästi aikaa. Jos yliopistolle perustettaisiin enemmän vakinaisia opettajan paikkoja, niin mielestäni näille opettajille olisi ainakin myönnettävä palkankorotus tiettyjen virkavuosien jälkeen, kunnes he ovat samalla palkkatasolla kuin professorit. Muuten toimenpide ei kanna hedelmää. Onko tällaiseen varaa, että palkataan suurehko määrä sellaisia professoreja, siitä en halua sanoa mitään. Totta kuitenkin on, että yliopistomme määrärahat suhteessa maamme varoihin ovat niin suuret, että meidän ei suinkaan tarvitse hävetä niitä uhrauksia, jotka tehdään maamme yliopiston hyväksi, koska määrärahat, mukaan lukien yliopiston omien rahastojen tuotto, ovat lähes miljoonan, kun valtion tulot yleiseen valtionrahastoon ovat hieman yli 20 000 000 markkaa.

Toivottavaa toki olisi, että opettajavoimia yliopistolla voitaisiin lisätä, ja voi olla ikävää, että professuureja on silloin tällöin täyttämättä. Mutta pitkäaikaisia viran täyttämättä jättämisiä on uskoakseni syntynyt vain niin, että joku opettaja on yhtäkkiä eronnut, niin ettei kukaan ole voinut valmistautua ryhtymään hänen seuraajakseen, tai oikeammin niin, ettei hän itse ole voinut kehottaa jotakuta varautumaan siihen. Kun täysinpalvellut on eronnut, on hänen paikalleen tavallisesti ilmaantunut hakijoita, ja heitä on ollut jo ennen professorin eroamista, apulaisina ja dosentteina. On täydellinen sattuma, että vuonna 1876 oli niin monta paikkaa avoinna; jo tänä vuonna on täytetty luullakseni neljä, joten aloitteentekijöiden olisi tuota suurta lukua esittäessään toki pitänyt ennakoida, että vapaana olevien professuurien määrä pian vähenisi. Mutta paljon haittaa aiheuttaa yliopistolla, ainakin minun mielestäni, eräs toinen seikka, nimittäin että professorit nimitetään virkoihinsa opinnäytteiden perusteella. Tulevan professorin kohdalla kysymys on kolmesta vaatimuksesta. Hänen on oltava lisensiaattitutkinnon suorittanut, hänen on julkaistava lisensiaatinväitöskirja ja professorinväitöskirja. Kun kaikki nämä opinnäytteet on annettu, voidaan häntä esittää professoriksi ja tavallisesti esitetäänkin. Luultavasti herroilla aloitteentekijöillä ei ole näiden ehdotettujen professuurien täyttämiseksi muuta menetelmää kuin yllä selostettu. Kuten on nähty, on tämä menetelmä, ei vain meillä vaan myös Ruotsissa, johtanut skandaaleihin, joita lehdet ovat pitäneet esillä enemmän siellä kuin täällä. Huomaan, että Ruotsissa on nyttemmin, viimeksi annetuissa statuuteissa, omaksuttu se vaihtoehto, että tiedekunnat ja konsistori voivat kutsua ja ehdottaa opettajia ilman professorinopinnäytteitä. Upsalan yliopistossa on hiljattain tehty päätökset kolmesta sellaisesta ehdotuksesta. Jos myös meidän yliopistossamme kävisi päinsä, että professuuri olisi avoinna, kunnes siihen löydetään joku sopiva ja tieteellisesti ansioitunut henkilö, jota siihen voidaan ehdottaa, niin asia olisi uskoakseni aivan toisin kuin nykyään. Haitta koskee oikeastaan vain virkamiestutkintoja. Mutta myös sen, mitä heidän on tutkintojaan varten tarpeen oppia, he oppivat pääasiassa kirjoista ja vähemmän professorien luentoja kuuntelemalla, juuri siksi, että luentojen on pakosta oltava suunniteltuja heidän virkatarpeitaan ajatellen. Heille ei ole sen kummemmin halua kuin aikaakaan käydä luennoilla, jotka tähtäävät korkeampaan tieteelliseen tutkimukseen. Hakijoitten puute, jota nyt valitetaan, ei uskoakseni siksi merkitse mitään; enkä myöskään ole samaa mieltä siitä, että tuo pula aiheuttaisi vahinkoa yliopistolle. Erittäin varmaa on, että ennemmin tai myöhemmin tulee joku, joka ottaa professuurin haltuunsa. Sillä välin ei pitäisi olla vaikeaa, kun asiasta hieman huolehditaan, saada tehtävään jotakuta nuorta miestä, joka olisi suorittanut tiedekunnassa joko kandidaatin tai lisensiaatin tutkinnon ja joka voisi jotenkuten huolehtia noista virkatutkinnoista. Tiedekuntatutkinnoista voisi huolehtia joku toinen tiedekunnan professori. – Ensi sijassa olisi toivottavaa, että yliopisto voisi saada runsaasti määrärahoja kirjallisten töiden julkaisemiseen ja matka-avustuksiin, niin että kun on olemassa joku nuori mies, jolta yliopisto voi odottaa itselleen hyötyä ja kunniaa, hänelle voitaisiin antaa varoja, jolloin hän voisi painattaa työt, jotka hän katsoo voivansa saada aikaan, ja hänellä olisi tilaisuus matkustaa ulkomaille, paitsi oppiakseen sellaista, mitä täälläkin voisi oppia kirjoista, myös oppiakseen, miten yliopistomiehet siellä elävät ja työskentelevät. He kuuluvat vain ja ainoastaan yliopistolle; heidän työnsä on uutteraa työtä vain ja ainoastaan yliopiston palveluksessa, ja se voi silti samalla olla työtä tieteen hyväksi, koska noissa yliopistoissa ei ole mitään virkatutkintoja. Saksalaistenkin professorien julkaisut ovat pääasiassa muokattuja luentoja, jollaisia täällä ei ole, osittain siksi, että meidän luentomme on pidettävä tasoltaan niin alkeellisina vain tulevan virkamiehen tarpeita ajatellen, ja osittain siksi, että painatus tulee kalliiksi, koska lukijoita on niin vähän. Juuri se, että maassamme luetaan niin vähän, että niin harvoilla yksityisillä on kirjasto, johon kuuluu muuta kuin romaanikirjasto tai välttämättömintä ammattikirjallisuutta, mahdollisesti lainopillista ja hengellistä kirjallisuutta, juuri tämä osoittaa, että tieteelliset opinnot puuttuvat, ja tämä taas puolestaan vaikuttaa väistämättä yliopistoon. Lopuksi mainittakoon seikka, jonka suhteen yliopistomme nykyään poikkeaa Ruotsin yliopistoista. Täälläkin oli aikoinaan piispa yliopiston varakanslerina. Hän oli myös mies, joka itse oli kuulunut yliopistoon. Hänen mielenkiintonsa yliopistoa kohtaan kohdistui varsinaisesti tieteen ja opetuksen intresseihin. Tiedämme myös omasta varhaisemmasta historiastamme, miten suuri oli Turun piispojen vaikutus ja miten he näkivät vaivaa saadakseen yliopistolle opettajia. Uskon, että yliopistolta on myöhempinä aikoina, en halua sanoa aivan viime aikoina, mutta siitä lähtien, kun arkkipiispa Tengström erosi varakanslerin paikalta, puuttunut sellainen tieteen suosija, joka olisi erityisesti kantanut huolta kelvollisten opettajien saamisesta yliopistolle. Sellainen ei myöskään unohtaisi kehottaa jokaista emeritus-ikää lähestyvää professoria ehdottamaan itselleen seuraajaksi jotakuta kelvollista miestä. Kaikkia näitä meidän yliopistollemme ominaisia asiaintiloja ei liene mahdollista muuttaa, ja vakaa käsitykseni on, että kaikkein vähimmin niitä muuttaisi tämän aloitteen hyväksyminen. Käytettäköön mieluummin innokkaasti hyväksi yliopiston konsistorilla olevaa oikeutta ehdottaa ylimääräisiä professoreita; annettakoon riittävästi kannustusta nuorille miehille, jotka osoittavat tieteellistä halua ja kykyä, niin koskaan ei myöskään ole puuttuva henkilöitä, joita voitaisiin häpeämättä ehdottaa sellaisiin ylimääräisiin professuureihin. Niistä ei tule pysyviä virkoja, jotka olisi täytettävä kaikissa oloissa ylimääräisen professorin erottua. Hänestä voi tulla vakinaisen professorin seuraaja tai olla tulematta, mutta hänen tulee vähitellen saada sama palkka kuin vakinaisen professorin. Hänen erotessaan on hänen paikkansa tyhjä, eikä sitä välttämättä täytetä, olipa sitten paikkaan sopivia henkilöitä tai ei. En kuitenkaan halua vastustaa valiokunnan mietinnön hyväksymistä, koska olen vakuuttunut siitä, että se on turhaa, ja pyydän anteeksi, että olen silti vienyt kunnianarvoisan säädyn aikaa.