Hra maisteri Schaumanin uusimpiin väitteisiin meillä on tämän asian suhteen aika vähän lisättävää.
Hra S. märehtii Papperslyktanin numerossa 41 vanhoja, hänen sekavasta esityksestään poimittuja väitteitä, jotka hän nyt haluaa saada kootuksi yhteen, kykenemättä näkemään niiden sotkuja:
Kansallinen tapa ajatella ja tuntea, joka omaksutaan perityn tavan kautta, merkitsee samaa kuin synnynnäiset yhteiset ajatukset, tunteet, intressit ja mieltymykset. Ts. ajatukset ja tunteet tulevat tavasta; ne ovat myös synnynnäiset; mutta tapa on niin varhaista perua, että se edeltää sitäkin, mikä ihmisessä on synnynnäistä.
Tavat, lait ja laitokset taas sisältyvät käsitteeseen kansallisuus. Niiden on edelleen oltava omintakeisia, isien ja esi-isien pitkien aikojen kuluessa luomia ja kehittämiä. Vasta sitten voi ihmislapsi saada syntymässä tai varhaiskasvatuksessa yhteiset ajatukset ja tunteet. Ts. koko joukko sukupolvia saa selvitä ilman synnynnäisiä yhteisiä ajatuksia ym., mutta luoda silti omintakeisen yhteisen tavan.
Luulisi jokaisen kaksitoistavuotiaan kykenevän oivaltamaan tämän ”vyyhdin” todellisen sekasotkun, kun hra S. on hyväntahtoisesti ottanut vaivakseen koota yhteen käsityksensä kansallisuudesta. Häneltä itseltään pääsee voitonhuuto kun hän huomaa miten helppoa tuon koko ”vyyhdin” selvittäminen oli. Hra S:n esiintymisen tekee niin äärettömän naiiviksi se ettei hän ole tajunnut esitetyn asian nurinkurisuutta (sillä oletamme, että tarkoituksena ei ole voitonhuudolla sumuttaa yleisöä).
Hänen artikkelinsa ovat tulvillaan esimerkkejä tuosta naiiviudesta, kuten olemme aiemmin osoittaneet. Tässä jälleen yksi monista. Hra S. esittää todisteeksi siitä, että yleinen mielipide ei arvioi ihmisen kansallisuutta hänen kielensä mukaan, että jokainen sivistynyt kutsuu suomalaiseksi eikä ruotsalaiseksi kaikkia, joilla on Suomi isänmaana ja ruotsi äidinkielenä. ”Aina ei tarvitse etsiä kaukaa keinoja norsunluutornin kaatamiseen”! huudahtaa Hra S. tässä jälleen totisen tyytyväisenä. Mutta missä ihmeessä sivistyneet kutsuvat hra S:ää suomalaiseksi, jos kyse on vain hänen ruotsin kielestään? Onhan kyse kielestä kansallisuuden tuntomerkkinä. Ruotsissa häntä kutsutaan ruotsalaiseksi, joka on kotoisin entisestä Suomen maakunnasta, sillä kiusallinen, karkea murre kavaltaa hänet. Mutta kaikkialla muualla ulkomailla sivistynyt ihminen, jolle hän selittää kielensä olevan ruotsi, pitää häntä ruotsalaisena. Jos hän sanoo siihen, että Suomi on hänen ”isänmaansa”, niin jokainen sivistynyt on varmaan niin kohtelias että tunnustaa hänet suomalaiseksi. Mutta se on eri asia, josta ei nyt ole puhuttu. Ja silloinkin hra S. jää sivistyneelle ulkomaalaiselle yhtä oudoksi linnuksi kuin englantilainen, joka sanoo äidinkielensä olevan ranska, ja vice versa [päinvastoin]. – Niin lapselliselta kuin yksinkertaisuus esitetyssä torninkaadossa näyttääkin, painetussa sanassa julkaistuna se todella hipoo ennenkuulumatonta.
Suunnilleen samanlaisia ovat hra S:n vastaväitteet, joilla hän yrittää kumota näitä tietämättömyyden todistuskappaleita, jotka ovat koituneet hänen riesakseen. Hän ei voi kiistää, että Itävallan, aiemmin Saksan keisarit, ovat tulleet Böömin kuninkaiksi säätyjen vaalilla, ei perintönä, kuten hän on väittänyt. Mutta hän väittää, että valittu henkilö oli kuitenkin kuulutettu böömiläisen prinsessan kanssa! Hänen on pakko myöntää, että suuri osa Sveitsiä oli vuoteen 1789 epäitsenäisiä alusmaita, ja vielä suurempi osa kansaa oli vuoteen 1830 vailla kaikkia poliittisia oikeuksia. Mutta hän katsoo silti, että rahvas otti osaa kunnallishallintoon! Hän ei voi väittää, mitä kukaan järkevä ihminen ei voi käsittää, miksi mikään valtioliitto on koskaan syntynyt jollei yhteiseen toimintaan suhteessa ulkomaihin. Mutta hänestä on merkillistä, että Sveitsin perustuslain mukaan eri kantonien perustuslait eivät saa olla ristiriidassa sen kanssa, että sen mukaan liittoa perustettaessa tasavaltalaisia perustuslakeja ei saa muuttaa monarkistisiksi jne., että tulliraja on sama kuin liittovaltion raja, siis että tullisopimukset ulkomaiden kanssa koskevat koko liittovaltiota jne.! Tämä kaikki siis todistaa hänen mielestään, että liittovaltio on olemassa aivan muita päämääriä kuin yhteistä edustusta varten rauhassa ja sodassa ulkomaita vastaan.
Mutta jätämme tämän. Papperslyktanilla ei ole asiasta tietoa eikä sen toimittaja naiivia kyllä tajua vastahuomautustensa nurinkurisuutta, tämä lienee jo tullut riittävästi todetuksi. Palatkaamme lehden vanhan sekamelskan uusimman version sotkuihin.
Jos hra S. olisi koskaan ajatellut historian kulkua kansojen kohtaloissa ennen kuin hän alkoi julkaista kansallisuuskirjoituksiaan Papperslyktanissa, hän olisi voinut esittää siitä käsityksen suunnilleen seuraavin yksinkertaisin sanoin.
Niin kauas taaksepäin kuin historia ulottuu, huomataan ihmiskunnan koostuvan monista eri kansanheimoista. Ne tai niiden haarat yhdistyvät vähitellen poliittisiksi yhteiskunniksi, ne taistelevat keskenään poliittisen itsenäisyytensä puolesta, ne voittavat tai ne voitetaan. Jos ne onnistuvat säilyttämään riippumattomuutensa, ne jättävät sukupolvelta toiselle tietonsa, tapansa, lakinsa ja laitoksensa, kiintymyksensä kaikkeen omintakeiseen, karsautensa kaikkeen vieraaseen. Ne siirtävät sen kasvatuksen avulla, ja jatkuva tapa ja vakaumus lujittavat tai kehittävät uusissa sukupolvissa sitä, minkä kasvatus on luonut pohjaksi. Niin luonnontieteen kuin spekulaationkaan avulla ei ole pystytty ratkaisemaan, mikä niissä on synnynnäistä perintöä. Samoin on todettu, että eri heimoilla ja niiden eri haaroilla on erilainen aineellinen sivistys; edelleen, että varsinkin aineellisesta muodostumasta riippuvat aistivietit esiintyvät eri heimoissa eri tavoin ja että asuinpaikka ja ilmasto, jotka vaativat erilaisia elintapoja fyysisen elämän ylläpitämiseen, synnyttävät niihin erilaisia taipumuksia ja luonteita. Mutta kasvatus on ensimmäinen yritys luoda kasvatettavassa toinen luonto, ja siksi sivistyskansojen kansallinen omalaatuisuus riippuu oleelliselta osin juuri siitä, koko historiallisesta kehityksestä.
Tiedon ja tavan, ajatuksen ja toiminnan välinen suhde on se, että tieto käy edellä, tapa seuraa – hra S:n mukaan päinvastoin. Kuitenkin on kiistatonta, että vaistomainen tapa tottumukseksi istutettuna merkitsee kasvatuksessa paljon. Mutta korkeammassa merkityksessä tapa on vakaumuksesta syntyvää toimintaa, josta sen pohjalta tulee siveellinen tottumus. Perinteinen tieto on uskoa. Ihmisen henkinen luonto vaatii sen koettelua ja hankittu käsitys vahvistaa uskoa tai synnyttää uuden vakaumuksen. Siksi siveellistä kehitystä voi tapahtua, toisin sanoen vakaumus voi muuttaa kasvatuksen istuttamaa tapaa. Mutta se muuttaa myös kansan lakeja ja laitoksia, sillä ne ovat toimintaa, tottumusta.
Hra S. ei tosin voi järkeillä näin. Hänen täytyy aloittaa: kansanheimoja kolme tusinaa tai enemmän yhdistyy ja muodostaa omaperäiset yhteiset tavat, yhteiset lait ja laitokset. Heidän jälkeläisensä saavat synnynnäisiä ajatuksia, tunteita ja mieltymyksiä – ja niin ne muodostavat kansakunnan.
Hra S. olisi myös voinut sanoa: kasvatus edellyttää välttämättä kieltä. Kun kaikissa 36 perheessä puhutaan eri kieltä, yksi perhe voi hyvinkin lainata ulkoisia tapoja toiselta, mutta tietoa ja tapaa ne eivät voi välittää toisilleen, ja kasvatuksella ei siten voida istuttaa eri perheisiin yhteistä tapaa. Yhtä vähän voi mikään yhteinen vakaumus ja vakaumukselle rakennettu tapa kehittyä ihmisissä, jotka eivät ymmärrä toistensa kieltä. Siksi kieli on kansan ensimmäinen yhteinen henkinen piirre.
Mutta kun hra S:n mielestä yhteinen kieli ei ole välttämätön yhteiselle tavalle niin kukaan ei tiedä miten hänen monikieliset kansakuntansa pääsevät yhteiseen tapaan, ja synnynnäiset ajatukset ja tunteet lisäävät sotkua niiden henkisessä elämässä.
Tässä tilanteessa on tuskin ihmettelemistä, että hra S. ei ymmärrä eroa synnynnäisten ajatusten jne. ja sen lausumamme välillä, että ihminen ”syntyy” kansakuntaansa. Aiemmin emme ole synnynnäisestä puhuneet, koska sen kenttä on osin hämärä myös aineellisesti. Mutta jo vähänkin ajatellen selviää, että yksilöt syntyvät vanhempiensa kieleen, syntymä määrää heidät ennalta puhumaan sitä kieltä, samoin siihen kasvatukseen, jonka vanhemmat voivat heille antaa. Ja jos kansakunnan muodostavissa perheissä ei voi olla yhteistä kasvatusta ilman yhteistä kieltä, niin myös tämä yhteinen kuuluu ihmisen syntymän määräämiin seikkoihin. Hän itse ei voi valita sitä kieltä, josta tulee hänen äidinkielensä ja joka on hänen kansakuntansa kieli, tai sitä kasvatusta, joka johtaa hänet oman kansakunnan tietoon ja tapaan. Hän syntyy siihen.
Se kaikki on äärettömän yksinkertaista mutta hra S:lle käsittämätöntä. Hän ottaa itselleen vapauden vakuuttaa synnynnäisiä kansallisuusajatuksia koskevan oppinsa tueksi, että katsomme tiettyjen yleiskäsitteiden olevan ihmiselle synnynnäisiä. Se on hra S:n oman verstaan sepitettä.
Emme liitä kasvatukseen mitään ehdotonta valtaa. Se ei toimi jonain luonnonvälttämättömyytenä. Mutta kokemus osoittaa, että sen mahti on suuri ja että sen vaikutusta ei voi koskaan täysin pyyhkäistä pois. Järki sanoo, että ihminen on eläimiä etevämpi juuri siksi, että hänen sivistyksensä on perimätietoa. Tämä peritty sivistys välitetään hänelle äidinkielellä, hänen oman kansakuntansa kielellä. Sivistyksellä on siinä kaikkien muiden kansakuntien sivistyksestä poikkeava muotonsa, samoin kuin kansakunta elää yhä kielessään, kirjallisuudessaan ja vaikuttaa ihmiskunnan hyväksi vielä sittenkin kun sen kansallisuus ei ole enää muuta kuin perinnettä. Mutta se kaikki käy yli hra S:n ymmärryksen. Hän tietää useampia kansalliskirjallisuuksia kuin ihmiskieliä.
Viime artikkeleissaan (Papperslyktan nro 41 & 42) hra S. kruunaa kaiken opettamalla meille myös ei vain Itävallan ja Preussin vaan myös ”Hampurin ym.” kansallisuutta. Hänpä ei halua kiistää, etteikö ”joka kunta”, ”joka perhe”, ”joka yksilö” ole kansakunta. Tätä myöntyvämmäksi hra S. tuskin voisi tulla. Mutta siinä hän myös osoittaa lörpötystensä tyhjyyden niin selvästi kuin vain voi.
Hän olettaa jälleen meidän pitävän vepsäläisiä, tsheremissejä jne. kansakuntina – koska olemme lausuneet, että ”oma kieli käsittää oman tietämyksen”. Tämä on taas sitä, mitä hra S. suvaitsee meille sanella. Emme ole koskaan julistaneet kansallisuuden olevan vain tietoa. Hra S., jolle kaikki kansallisuuskysymystä koskeva häilyy epäselvässä hämärässä, uskoo meidät yhtä tietämättömiksi, ja niinpä hän on jo aiemmin olettanut, ettemme pysty erottamaan esim. englantilaista kansakuntaa germaanisesta kansanheimosta. Mutta kun nyt sattumalta katsomme – ja olemme jo kauan sitten esittäneet perusteellisia syitä tähän käsitykseen – että kansakunta osoittaa elävänsä historiallisessa toiminnassa, niin että se yhtenä yksikkönä, kansakuntana, muodostaa valtion suhteessa muihin valtioihin, ja vepsäläisten ym. laita ei valitettavasti ole niin, on se tulkinta, jonka hra S. suvaitsee meidän lukuumme tehdä, yhtä löysä kuin hänen kaikki päätelmänsä. Muistamme, koska herra S. osoittautuu niin vaikeaselkoiseksi, että silti ei voi sanoa päinvastoin, nimittäin että joka valtion asukkaat muodostavat kansakunnan. Niinpä saksalaisia kutsutaan kansakunnaksi, koska he kuuluvat yhteen heimoon ja ovat vanhastaan muodostaneet valtion, nykyisen valtioliiton, vaikka se onkin valitettavan löyhä. Sitä vastoin puheet Preussin ja Hampurin kansallisuudesta leimataan tuhoisaksi erottautumiseksi. Samoin myös böömiläisiä (tshekkejä) ja unkarilaisia kutsutaan yhä kansakunniksi, koska ne ovat muodostaneet itsenäiset valtiot ja Itävallan keisari on lain ja arvonimen mukaan Unkarin kuningas ja Böömin kuningas. Lisäksi saksalaisilla on heimo- ja valtioyhtenäisyydestä johtuvat yhteiset tavat, lait ja laitokset sekä yhteinen kieli ja kirjallisuus. Sillä välitetään yhtenäistä sivistystä, joka on kaiken muun yhtenäisyyden perusta ja jonka kautta Saksan kansakunta vaikuttaisi yhä ihmiskunnassa, vaikka sen kieli Rooman kielen tavoin kerran muuttuisi kuolleeksi kieleksi. Tämä kuolemattomuus ei tule valtioiden ja valtioliittojen osaksi sellaisenaan vaan kansakunnille, ei monikielisille kansakunnille vaan todellisille. Kun hra S. sanoo, että jos lasketaan kansalliskirjallisuudet kielen mukaan, niin sveitsiläisillä ei ole kansalliskirjallisuutta, mutta tarkoittaa, että kansalliskirjallisuudet pitäisi laskea valtioiden ja valtioliittojen mukaan, niin hän puhuu, kuten jokainen kirjallisesti sivistynyt tietää, historian tosiasioita vastaan ja kaikkea sitä vastaan, mikä tähän asti tiedetään kansalliskirjallisuuksista, ja osoittaa perusteellisen halveksuntansa kaikkien niiden arvostelmia kohtaan, joilla on jokin käsitys asiasta.
Lopuksi saatamme lukijoidemme tietoon hra S:n olevan nyt sitä mieltä, että ihmisen tehtävä pohjimmiltaan ei ole olla kansakunnan jäsen vaan vain olla ihminen. Hän vakuuttaa tämän Uuden testamentin avulla, joka ”ei tunne kansallisuuksia”. Siten saamme uuden auktoriteetin tietosanakirjan rinnalle. ”Nykyään elävän sukupolven” onnettomuus on jakaantua kansakunniksi. Kun ihmiset kerran alkavat ajatella tehtäväänsä, käy toisin. Silloin historiaa tekee ihminen in abstracto [periaatteessa], eivät kansakunnat, silloin yleinen inhimillinen sivistys on olemassa sellaisenaan, ei missään kansallisessa muodossa. Silloin kai jokainen yksilö olisi edelleen hra S:n aiemman lausuman mukaan kansakunta sinänsä? Ei voi varmasti tietää, mitä hra S. siitä historiatieteen hämmästykseksi päättelee.
Voisimme lopettaa tähän – ja mielellään tekisimmekin sen. Mutta hra maisteri Schauman on lyöttäytynyt niihin, joiden pyrintönä on ollut ja on hyökätä maineemme ja kunniamme kimppuun.
Hra S. on Papperslyktanin numerossa 14 lausunut Suomen suomalaisista ja ruotsalaisista: ”Maa ja meri ja yhteiset kohtalot, uskonnot, lait ja laitokset yhdistävät molemmat heimot – se riittää.” Hän pani tämän meidän lausuntoamme vastaan: ”Maa ja meri ja poliittinen side yhdistää molemmat heimot – siinä kaikki”, jotta hän siten todistaisi meitä vastaan kahden heimon olevan kansallisesti yhtä. Kun tämä lause oli ensimmäinen, jossa hra S. on esittänyt käsityksensä siitä, mitä kansakunta on, otimme sen erityiseen tarkasteluun tämän lehden huhtikuun numerossa. Silloin hra S:llä ei ollut siitä mitään huomauttamista. Mutta kun elokuun numerossa otimme saman lauseen hänen ensimmäiseksi kuvauksekseen kansallisuudesta, hän selittää mainitussa Papperslyktanin numerossa lausuneensa myös, että tavat, lait ja laitokset sisältyvät käsitteeseen kansallisuus, ja että nämä joskus voivat olla mahtavampia kansallisuuden määrääjiä kuin kieli. Tässä muodossa lausuma ei kuitenkaan esiinny numerossa 14, mutta se on samantekevää. Hra S. lukee nyt meidän sekavuudeksemme, että olemme elokuun numerossa ottaneet esiin varhaisemman lausuman, emme myöhempää. Hra S. sanoo uskomattoman röyhkeästi, että olemme muuttaneet myöhemmän aiemmaksi! Eipä hän kuitenkaan kiellä että sekin on hänen!
Huhtikuun numeron artikkelissa emme liioin jättäneet viimeksi mainittua lausumaa huomiotta. Mutta siihen ei sisälly mitään selvitystä siitä, mitä kansakunta hra S:n mielestä on. Edellisessä väitteessään sitä vastoin hra S. esittää sen, mikä riittää kahden kansanheimon kansalliseen yhtenäisyyteen. Koetimme ensi sijassa kumota hänen siinä lausumaansa käsitystä. Hra S. ei protestoinut, kuten sanottua, seuraavissa artikkeleissaan tätä käsitystämme vastaan. Hän esiintyy sitä vastaan vasta nyt, kun elokuun numerossa esitimme mainitun väitteen hänen määritelmänään nro 1.
Hra S:llä on täysi oikeus selittää tarkoitustaan. Hänen vapaassa vallassaan on katsoa, että hän olisi voinut ja hänen olisi pitänyt lisätä määritelmään ”tavat”. Mutta on myös meidän kiistaton oikeutemme pitää kiinni hänen sanoistaan ja hyökätä hänen mitä tahansa lausuntoaan vastaan. Mieleemme ei ole koskaan voinut juolahtaa kiistää, että myös tavat, lait ja instituutiot ovat, oikeammin niiden pitää olla kansallisuuden olemassaolon muotoja. Olemme todistaneet, että ne eivät ole kieltä mahtavampia kansallisuuden määrääjiä. Mutta kun hra S:n väitteiden ytimenä on, että kansallista yhtenäisyyttä on syntyperästä ja kielestä riippumatta, halusimme oikeastaan tutkia hänen kuvaustaan siitä, mikä muodostaa kansallisen yhtenäisyyden ruotsalaisten ja suomalaisten välillä.
Edelleen hra S. selittää ”sanojen vääntämiseksi ja sotkemiseksi” jne. sen, mitä elokuun numerossa lausuimme kuvauksen nro 4 ”synnynnäisistä ajatuksista, tunteista” ym. Omien puheidensa käsittämättömän sekasotkun ja tietämättömyyden hän panee meidän viaksemme, ikään kuin mainitun määritelmän kaltainen hölynpöly todella auttaisi mitään kumoamaan. Sokeudessaan hra S. on niin naiivi, että väittää juuri tämän kuvauksen ”suuresti ärsyttäneen meitä”. Itse asiassa viittaamme aiempaan.
Hra S. on myös kuvauksen nro 2 sijaan pannut Papperslyktanista nro 25 poimitun lauseen, joka ei sisällä mitään kuvausta kansallisuudesta. Sanottu numero sisältää käsityksemme mukaan sitä vastoin esityksen, miten yhtenäinen poliittinen ajattelu- ja tuntemistapa osoittaa sveitsiläisten kansallista yhtenäisyyttä. Meille voi olla samantekevää, että tämän esityksen sijaan hra S. panee nyt mielettömän väitteen: ”kansallisen tavan ajatella ja tuntea voi omaksua myös perityn tavan kautta omasta kielestä riippumatta”, sillä tässä kohtaa hän ei ole kiistänyt meidän käsityksemme oikeutta saati voinut kieltää kuvaustaan nro 1.
Sitä vastoin panemme merkille kuinka häpeilemättömästi hra S. syyttää meitä tahallisesta yrityksestä harhauttaa lukijoita liittämällä huomautuksia hänen jokaiseen kirjoitukseensa, emmekä esittäneet niitä ”vierekkäin” – ts. hra S. syyttää meitä siitä, että emme ole koonneet samoille palstoille lausumia, jotka hra S. itse on jakanut niin moneen Papperslyktanin numeroon kuin niitä on kuukausien kuluessa ilmestynyt.
Hra S:n naiivi käsitys on, että muuten hänen kirjoitustensa välinen yhteys ”olisi ehkä ilmennyt aivan liian selvästi” – vaikka hän ei itsekään siitä puhuessaan aseta kuvauksia yhteen tai koeta osoittaa niiden yhteyttä. Hän panee niiden sijaan muita lauseita, jotka eivät ole lainkaan kuvauksia kansallisuudesta.
Esitetyin perustein hra S. katsoo aiheelliseksi arvostella vilpittömyyttämme. Mutta se ei riitä hra S:lle. Hän jatkaa vielä pitkän askeleen. Hän syyttää allekirjoittanutta yksinkertaisesti vilpillisyydestä kiistakirjoittelussa yleensä. Hän kutsuu sitä tunnetuksi asiaksi.
Jos hra S. olisi osoittanut, että minä olen jossain kohdassa erehtynyt hänen tarkoituksestaan – mitä hän ei ole tehnyt – hän olisi voinut ymmärtää, että niin on tapahtunut huolimattomuudesta, kun ei ole ollut riittävästi aikaa yhdistellä tarkoin lausumia, jotka ovat hajallaan lukuisissa eri lehdissä ja artikkeleissa. Omalta osaltani olen yksinkertaisesti torjunut hra S:n useat väärät tiedot minun käsityksistäni enkä ole luullut hänen väitteitään tahallisiksi. Hän ei ole suvainnut tehdä niin. Hän otaksuu sen olevan pahaa tahtoa. Tuon pelkän otaksuman olisin voinut antaa anteeksi koska se olisi ollut lyödyssä ja kaltoin kohdellussa vastustajassa nousseen kiukun synnyttämää. Mutta hän hyökkää maineeni ja kunniani kimppuun toistamalla todistamattomia herjauksia. Sellainen on alhaista. Minun tekee kipeää huomata sellaista hra S:ssa.
Hra S. valittaa, että häntä on moitittu tietämättömäksi, vilpilliseksi jne. Hänen artikkeleitaan on kohdeltu siten. Vakava pyrkimyksemme on ollut esittää niissä ilmenevä asiantuntemattomuus ja sekavuus. Vain todistelusta riippuu onko siihen ollut aihetta. Hänen muuta mahdollista taitavuuttaan ja terävä-älyisyyttään emme ole kosketelleet. Mutta hra S:n puheeksi ottama kysymys on Suomen kansan olemassaololle niin tärkeä, että hänen piti saada tietää pistäneensä sormensa moukarin ja alasimen väliin. Sitä kannattaa sinänsä tutkia ja pohdiskella ennen kuin kirjoittaa siitä. Sitä koskeva tunnustus on tässä maassa liehuva lippu. Mielestämme hra S. on tehnyt huonot tutkimuksensa vasta kirjoittaessaan. Hän on myös halunnut halventaa suomen kielen puolesta tehtävän työn sellaiseksi asiaksi, joka voi olla olemassa tai puuttua suomalaisen kansallisuuden siitä riippumatta.
Turhaan hra S. koristaa itsensä kyyhkynsulin. Häntä korskeammin ei juuri voi esiintyä. Hänen ensimmäiset sanansa olivat myötätuntoinen anteeksianto niille, jotka tässä maassa ovat kirjoittaneet suomalaisesta kansallisuudesta: ”Annettakoon heille anteeksi, sillä saksalaisten filosofien kirjoihin on kirjoitettu, että kansakunnalla täytyy olla yksi kieli.” Ehkä ei ole aivan liian rohkeaa olettaa, että anteeksianto koski varsinkin allekirjoittanutta. Hra S. on siitä asti parhaan taitonsa mukaan todistanut tietämättömyyttämme. Ei ole hänen vikansa, jos hän ei ole siinä onnistunut. Vielä viimeksi hän toistaa aiempia väitteitään siihen suuntaan, mutta ne koskettelevat vain vastalauseitamme hänen vakuutuksiinsa. Hän sanoo haluavansa ”jättää henkilökohtaisuuksien alueen” juuri varustautuessaan käymään kimppuumme perättömin herjauksin.
Jo vanhastaan on huomattu, että on ihmisiä, joita loukkaa enemmän kutsuminen tyhmäksi kuin alhaiseksi, vaikka tyhmyys voi olla verrattain vaaratonta, kun taas moraalinen vamma on oma vika. On valitettavaa huomata hra S:n mittaavan ”henkilökohtaisuuksia” tämän mittapuun mukaan.
Hra S. saa todisteen omasta taidostaan siitä, että olemme nähneet paljon vaivaa torjuaksemme hänen kypsymättömät väitteensä. Hän unohtaa, että sitä vaikeampi on torjua mitä sekavampia ja häilyvämpiä väitteet ovat, ja että keskustelun jatko ei riipu arvostelijasta vaan opin esittäjästä. Juuri hra S. on suvainnut ottaa tehtäväkseen opettaa maan sivistyneille, mitä kansallisuus on, ja koko Suomen kansalle, mitä sen rauhaan kuuluu – luvaten humaanisti antaa anteeksi niille ”tiedon kääpiöille”, jotka ennen hra S:ää ovat käyttäneet asiassa puheenvuoron. Mutta päättäköön lukija miten taidokkaasti, selvästi ja selkeästi hän on opettajantehtävänsä täyttänyt.
J. V. S.
