Meidän täytyy vieläkin väsyttää lukijaa tällä aiheella, joka kirjallisten polemiikkien tavanmukaisen käänteen seurauksena on vajonnut juupas–eipäs -kysymykseksi. Meidän ei tarvitse toistaa, että näin ei ole käynyt hra Stenbäckin aloitteesta. Muuan kutsumaton tertius interveniens [väliintulija], henkilö joka on yhtä lyhytnäköinen puolustaessaan tutkielmaa kuin röyhkeä hyökätessään meitä vastaan, on vetänyt kysymyksen tälle matalalle tasolle. Hänen väitteidensä mukaan olemme näet käsittäneet hra Stenbäckin lausumat nurinkurisesti – onko näin tapahtunut kyvyttömyydestä vai pahasta tahdosta, sen tämä kelpo puolustaja jättää auki.
Hän kirjoittaa:
Outoa, että arvostelijalla on ollut niin suuria vaikeuksia löytää tekijän esityksestä vastaus kysymykseen ”Mikä on kasvatusopin päämäärä?”, kun vastaus on luettavana jo tutkielman toisella sivulla seuraavin selkein sanoin: ”Kristillinen kasvattaja ei tunne mitään muuta päämäärää kuin kasvatuksen Jumalan valtakuntaa varten”, ja kun tämän Jumalan valtakuntaa varten tehtävän kasvatuksen sisällön heti tämän jälkeen selitetään olevan siinä, että ”Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut” (2 Tim. 3:17). Tämä idea läpäiseekin tutkielman koko kyseisen ensimmäisen osan, missä pyhyyden, viisauden ja kunnian kolme momenttia esitetään sen täydellisyyden kiinteinä osina, joka muodostaa kasvatuksen päämäärän. Tämän tavoitteen esittämisen jälkeen todetaan s. 3, että kaste on kristillisen kasvatuksen lähtökohta ja edellytys; kaste on se jumalallinen akti, jonka kautta taivaallinen siemen kylvetään subjektiin. Kasvatuksen tavoitteena on saada tämä siemen kehittymään ja tuottamaan hedelmää. Tämän jälkeen seuraa s. 4–11 pyhyyden momentti, jonka yhteydessä sekä kasvattajan toiminta että kasvatuskeinot määritellään; tähän momenttiin sisältyy omantunnon vaikutuksen ja oikean esittely, kuten luonnollista onkin. S. 11–14 käsitellään toista momenttia, viisautta, ja s. 15–19 kolmatta, kunniaa eli voimaa. Vaikka tätä järjestelmää ei olekaan esitetty ankaran tieteellisesti, ei olisi pitänyt olla vaikeaa päästä siitä perille. Emme voi ratkaista, onko vaikeus arvostelijan kohdalla johtunut kyvyttömyydestä vai pahasta tahdosta jne.
Haluamme kosketella tätä ”järjestelmää” niin vähän kuin mahdollista, emme siksi että ”pätevät tarkastajat ovat arvioineet tutkielman ja hyväksyneet sen tarkoitustaan vastaavaksi”, kuten puolustaja vakuuttaa – tietoa koskevissa kysymyksissä näet tunnustetaan vain todistelujen pätevyys – vaan siksi, ettei kyseinen järjestelmä ole mikään järjestelmä. Kasvatusopillinen systeemi ei synny siitä, että otetaan jokin raamatunlause ja lisätään siihen mielen mukaan selityksiä. Sitä paitsi järjestelmän tarkastelu oli alun alkaen samantekevää tehtävämme kannalta.
Mitä tulee puolustajan esitykseen ”järjestelmästä”, niin se ei ole täsmällinen. Hra S. luettelee s. 2 kyseiset kolme momenttia seuraavasti: ”pyhyys, kunnia ja autuus”. Mistään muusta jaottelusta ei ennen sivua 4 ole kyse; siellä ei myöskään sanota, että nyt tarkastelussa seuraa pyhyyden momentti. Vasta sivulla 9 puhutaan Jumalan kuvan palauttamisesta ”pyhyyteen, viisauteen ja valtaan”. Sivulla 4 alkaa esitys tahdon ja halun taivuttamisesta kasvatuksen kuriin, mutta tämä esitys ei jatku sivulle 11; sillä jo s. 8–9 tekijä käsittelee opetusta, tietämystä, tietoa totuudesta kasvatuksen toisena kohteena. S. 9 ja 10 puhutaan taas omastatunnosta ja sen hoivaamisesta. Sivulla 11 näkyy viisaus mainitun, mutta tässä ja aina sivulle 14 asti tutkielman tarkoituksena on osoittaa, miten totuus tulee alistaa omantunnon tuomiolle, tiedon yleensä tulee olla toimintaa varten. Tekijä ei kutsu tätä valtaa luonnon yli ihmisen kunniaksi, eikä sivulla 16 kuvatun toiminnan oikea luonne voi kuulua minkään muun kategorian kuin sen puitteisiin, mitä tekijä kutsuu tahdon pyhyydeksi.
Systeemistä vastatkoon siis kaiken kaikkiaan puolustuksen kirjoittaja. Että toden ja oikean, ymmärryksen viisauden ja tahdon pyhyyden tulee olla ihmisen pyrintöjen kohteena, on niin yksinkertainen asia, ettemme ole voineet kiinnittää erityistä huomiota siihen, että sitä esitellään myös hra Stenbäckin tutkielmassa.
Puolustaja ei kuitenkaan ole voinut käsittää, että kun halutaan puhua kasvatusopin päämäärästä, ei tätä voi sekoittaa ihmisen tarkoitusperään. Ihminen ei ole koko elämänsä aikaa vanhempien ja opettajien kurin alainen koulupoika. On paikallaan sanoa: opetuksen ja kasvatuksen täytyy riippua siitä, mitä ihmisen tarkoitusperänä pidetään. Mutta yhtä välttämätöntä on sanoa, kuinka pitkälle niiden täytyy johdatella ihmistä tällä tiellä, kun kasvatusopin päämäärän voi arvioida tulleen saavutetuksi ja ihminen on jätettävä oman ohjauksensa varaan. Hra Stenbäck ei, toisin kuin puolustajansa, sivuuta tätä eroa; mutta hänenkin esityksestään puuttuu riittävä selkeys. Sivulla 2 sanotaan: ”Kristillinen kasvattaja ei tunne mitään muuta päämäärää kuin kasvatuksen Jumalan valtakuntaa varten”. – ”Kaikki hänen työnsä tähtää siihen, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut”. Sivulla 9 sanotaan kasvatuksen tähtäävän siihen, että ”kastetussa lapsessa oleva Jumalan ihminen tehdään kykeneväksi kaikkiin hyviin tekoihin, että hengen valtaa vahvistettaisiin, jotta Jumalan kuva yhä enemmän ja enemmän palautettaisiin pyhyyteen, viisauteen ja voimaan”. Jokainen huomaa, että nämä yleiset sanankäänteet ilmaisevat ihmisen koko tarkoitusperää, eivät kasvatusopin päämäärää. Mutta hra S. sanoo myös s. 4, että kasvattajan tulee tehdä lapsesta ”taitava ja kypsä tottelemaan ja noudattamaan hengen sisäistä kuria kehittyneen itsetietoisesti ja itseään vapaasti määräten”; ja sivulla 13: ”Kristillinen kasvatus, joka ei näe elämän päämäärää tietämisessä, vaan toiminnassa, nimittäin vapaaksi tehdyn hengen itsetietoisessa ja itsenäisessä työssä ratkaistakseen Jumalan sille antaman tehtävän maan päällä, pitää tätä elämäntehtävää silmiensä edessä ainoana välttämättömänä viljellessään ja kehittäessään älyllisiä voimia”.
Emme tahtoneet käydä ankarasti kiinni tähän epäselvyyteen, koska vakaumuksenamme on ja on jo kauan ollut, että hra Stenbäck runoilijaluonteena ja tunteen miehenä kirjoittaa omalla tavallaan, eikä häneltä saa vaatia mitään ankarampaa tieteellistä selkeyttä. Hän saa itse ratkaista, onko tiedemiehen toiminta hänen kutsumuksenaan. Mutta ei pidä sallia hänen enempää kuin kenenkään muunkaan julkaisevan kaikenlaisia mystisiä päähänpistoja muka tieteenä ja saarnoja tieteellisen todistelun asemasta, ilman että kukaan panisi vastaan. Huomautimme siksi vain lyhyesti, kuinka hänen tutkielmansa pohjalta on vaikea havaita, mitä hän pitää kasvatusopin päämääränä, vaikka sen tieteellinen määrittely juuri on tutkielman ensimmäisen osan tehtävänä.
Jokainen, joka on lukenut ja pohtinut näitä asioita, havaitsee helposti meidän tavallamme, että äsken tutkielman sivuilta 4 ja 13 siteeratut lauseet jos mikään ilmaisevat kasvatusopin päämäärän – nimittäin lapsen johdattamisen tietoisuuteen ihmisen tarkoitusperästä tai, mikä on sama, ”kehittyneeseen itsetietoisuuteen”. Valitsimme tämän jälkimmäisen kvasimääritelmän puhtaasti halusta etsiä tekijän horjuvista määritelmistä parasta, ikään kuin hänen tarkoituksensa – joskin huonosti ilmaistu – olisi ollut sanoa, että kasvatuksen tulee johtaa ihminen itsetietoisuuteen ja kykyyn tehdä itsenäisesti työtä Jumalan hänelle maan päällä antaman tehtävän suorittamiseksi. Sivuutimme sen, että tekijä pitää tässä elämän päämääränä, ts. ihmisen tarkoitusperänä sitä, mitä hänen olisi tullut kutsua kasvatusopin päämääräksi. Kun hän näet haluaa ilmaista elämän päämäärän, pitäisi hänen toki sanoa, mistä maan päällä suoritettava tehtävä koostuu, siten kuin hän aiemmin ilmaisee saman asian ”Jumalan kuvan palauttamisena”, ”pystyvyytenä kaikkiin hyviin tekoihin” ym. Emme myöskään halunneet tarrautua siihen virheeseen, että tämä ns. elämän päämäärä pitäisi tekijän mukaan huomioida vain ”viljeltäessä ja kehitettäessä älyllisiä voimia”. Onhan selvää, että se tulee huomioida myös siveyskasvatuksessa, kasvatuksessa tahdon vapauteen. Tekijän tarkoitus ei voikaan olla mikään muu, joskin hänellä on kovin vähän taipumusta ankarampiin tieteellisiin määreisiin, ja siitä taas seuraa huono tapa ilmaista itsensä epätarkasti, mikä tässä kohdin samoin kuin kautta koko tutkielman tekee hänen väitteistään moniselitteisiä ja leijuvia.
Suosiollinen lukija, ja kuten toivomme, myös tekijä itse havaitsevat yllä esitettyä tarkastellessaan, että olisimme tuskin voineet moittia tutkielman kyseisiä puutteellisuuksia lievempään sävyyn kuin sanoessamme, että on vaikea havaita, mihin tekijä sijoittaa kasvatusopin päämäärän, ja että olemme hänen määritelmistään valinneet sen, joka lähinnä ilmaisee määriteltävän asian. Helsingfors Tidningarissa esiintynyt puolustaja ei varmaankaan voi käsittää tätä.
Tämä puolustaja toteaa edelleen meidän moittineen hra Stenbäckiä epäoikeudenmukaisesti siitä, että hän näyttää pitävän tietoa ja tietoutta pelkkänä muistinvaraisena asiana, koska ”hra Stenbäck protestoi mitä voimaperäisimmin juuri tätä käsitystä vastaan”.
Lukija, joka suvaitsee käydä läpi kyseisen kohdan artikkelistamme Litteraturbladin numerosta 3, huomaa, missä yhteydessä olemme esittäneet tämän ”näyttää”-toteamuksen. Moitimme näet sitä, että hra S. alentaa tiedon pelkäksi välineeksi, toiminnan edellytykseksi. Puolustajan mielestä hra S. sanoo tämän vain ”hedelmättömästä kuolleesta tiedosta, siitä tiedosta, josta puuttuu vakaumuksen elämä”. Jokainen joka lukee hra Stenbäckin tutkielman, tietää että tämä puolustajan esittämä mielipide on väärä; sen absurdiuden käsittäisi puolustaja itsekin, jos hän kykenisi johonkin pohdintaan.
Kun hra S. sanoo kristillisen kasvatuksen näkevän päämääränsä ”ei tiedossa, vaan toiminnassa”, ”koska siveellinen tahto ja vakaumus määräävät elämää ja toimintaa, ja koska ei tieto, vaan toiminta on elämän päämäärä”, niin hän puhuu selvästikin kaikesta inhimillisestä tietämisestä ylipäätään. Tiedolla ei hänelle ole muuta arvoa kuin että se opettaa ihmistä toimimaan kuten pitää. Mutta kaikki tieto ei hra S:n mukaan ole tällaista. Hänen täytyy luonnollisesti hylätä puolustajan ”kuollut tieto”, joka ei kykene olemaan toiminnan välineenä. Ja sellaisena kuolleena tietona hän pitää tieteellistä tietoa. Hän sanoo: ”Tieteellisessä muodossaan opetus pitää liikkeessä ymmärrystä, ei siveellistä tietoisuutta, ja siksi sillä ei voi olla mitään siveellisesti muovaavaa voimaa. Sellaiseen voimaan ei kuulu mitään tietoa sinänsä ja itsessään, mutta toinen asia on siihen vaadittava työ, ponnistus, uutteruus, kestävyys, vakavuus”. Tämä on pelkkää hölynpölyä, jollei sitten ole tahdottu sanoa: tiede, tietäminen on sellaisenaan arvotonta jopa toiminnan kannalta, vain tottumus työhön jne. omaksuttaessa tieteitä vaikuttaa siveellisesti ja on merkityksellistä elämän varsinaisen päämäärän suhteen. Onko kaikki tietous siis yhtä kelvotonta? Ei suinkaan: Raamatun oppien, kristinopin täytyy myös sisällöllisesti vaikuttaa siveellisesti, ei vain niiden opiskeluun, niiden sisältämän tiedon omaksumiseen käytetyn työn ansiosta. Eikö mikään muu työ kanna hedelmää? Ehkä! Mutta ei tieteellisessä muodossa – ts. ei tieteenä. ”Parhaimman mallin ja täydellisimmän ohjesäännön tosi sivistävää opetusta ajatellen löytää kristillinen pedagogi sieltä, missä hänellä muutenkin on norminsa kaikessa, pyhästä kirjasta – Raamatun opetustapa on sellainen, ettei se pyri tarjoamaan vain tietoja, vaan painamaan totuudet elämänkeskiöön, sydämeen sanan raamatullisessa mielessä, ts. sielunelämän syvimpään keskittymiskohtaan”. Siis raamatullisessa muodossa, mutteivät tieteellisessä, voivat myös matematiikka, kielioppi ym. saada arvon työn ja ponnistuksen ohella. Emme usko, että hra S:n tarkoitus on näin absurdi. Mutta jos siteeratuissa sanoissa on jokin mieli, täytyy sen olla tämä: uskonnonopetus ja esimerkiksi kristillinen moraali, raamatullisessa muodossa esitettynä, vaikuttavat siveellisyyteen; myös kaikella muulla tiedolla on arvoa toiminnan kannalta, ihmisen toimiessa kutsumuksessaan, mutta tieto ei kosketa toiminnan siveellisyyttä. Tieto on hra S:lle käsityöläisen työkalu – ei mitään muuta. Hra S. karkottaa myös tieteellisen tiedon uskontotiedon kohdealueelta, ihmisen korkeampien henkisten asioiden alueelta. Monissa kohdin teroitetaan mieleen, miten järjen on tunnettava rajansa, miten ”mielipuolista ylimielisyyttä on, kun järki tahtoo tietää kaiken, arvostella kaikkea, määrätä kaikkea ja vaatii diabolisessa itsensä jumaloinnissa, että kaikki, jopa korkein ja pyhin, joutuu päteäkseen puolustautumaan sen suvereenin valtaistuimen edessä”.
Tiedetään liiankin hyvin, millä tarkoituksella tieteellinen päättely kielletään tähän tapaan. Yksinkertainen tarkoitus on, että hra Stenbäck ja leegio muita hänen ohellaan saisivat oikeuden asettua tieteellisen muodon yläpuolelle eikä kukaan uskaltaisi huomauttaa heidän saarnaamisiensa epäjohdonmukaisuuksista. He eivät kylläkään uskalla kiistää, että tiede on tiedettä juuri muotonsa ansiosta ja että tieteellisen oivalluksen sisältönä siksi myös on jokin muu kuin summittainen epätieteellinen tieto; mutta he turvautuvat siihen, että tuomitsevat tämän tieteellisen tiedon tyhjäksi ja hedelmättömäksi. Heidän oma löyhä tietonsa on sitä, jolla on arvoa, joka osuu ”elämänkeskiöön”, ”sielunelämän syvimpään keskittymiskohtaan”!!!
On täysin hyödytöntä käsitellä sen enempää juuri siteerattujen lauseiden löysyyttä ja ristiriitaisuutta. Miten ”ponnistus”, ”uutteruus”, ”kestävyys” ja ”vakavuus” voivat tulla kaupanpäällisiksi hankittaessa tietoa, joka on siveellisesti hedelmätöntä? Miten nurinkurista onkaan hra S:ltä, että hän vielä sietää muuta tiedettä ja tieteellistä opetusta kuin mitä välttämättä tarvitaan viran hoitamiseen tai tiettyihin muihin elämän ammatteihin? Vai pitääkö suurin osa opetuksesta uhrata asioille, joilla ei ole mitään siveellistä vaikutusta? Kuinka ajattelematonta onkaan sivuuttaa tieteen vaikutus siihen, mikä kaikkina aikoina on ollut lakina ja tapana, siis tieteen vaikutus oikean ja väärän määrittelyyn! Miten sokeaa onkaan luulla, että ihminen voi omaksua mitään tietoa, joka jättäisi hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä muuttumattomaksi ja joka tahdon suuntautumisen kannalta olisi täysin yhdentekevää! – Mutta, kuten sanottu, ei kannata viitata hra S:n väitteiden kestämättömyyteen; sellainen viittaus näet sisältää vaatimuksen järjestä ja tieteellisestä muodosta; ja kun puhe on hra Stenbäckin tutkielmasta, ylittää järki rajansa ja tieteellinen muoto taas on elämän päämäärän kannalta yhdentekevää kouluknoppailua. Herrat S & kumppanit vaativat todistelua, joka tunkeutuu ”elämänkeskiöön”, ”sielunelämän syvimpään keskittymiskohtaan”. Heitä ei lainkaan liikuta, vaikka pitäisimme näitä ilmauksia tyhjänä sanahelinänä ja syvää keskittymistä naurettavana hölynpölynä. Vielä vähemmän voi heitä liikuttaa, jos huomauttaa, että tästä ”syvästä keskittymisestä” puhuva hra S. ensin ”arvostaa älyä vain sikäli kuin se mahdollistaa ja edistää” – sellaista käsittelytapaa, joka ei ”eristä ymmärryksen kykyjä (?) joiksikin irrallisiksi, itsenäisiksi tai peräti nosta niitä korkeimmaksi, vaan tarkastelee kaikkia sielun voimia elävänä purkamattomana totaliteettina” (sivu 13), mutta sitten toteaakin jäljempänä: ”Koska ihmisen siveellinen voima on olennaisesti muuta kuin ajattelun voima, kuuluu asian luontoon, ettei siveellinen kehitys ole ajattelun kehityksen seuraus, ettei siveellisen olemuksemme tarpeita tyydytetä samoin keinoin kuin ajattelevan henkemme tarpeita”. – Kannattaako mainitakaan, miten hra S. silti toistuvasti vakuuttaa, että ajattelulla, tiedolla on jotain arvoa ainoastaan toiminnan välineenä.
Kun hra S. nyt, kuten sitaateista näkyy, todellakin halveksii järkevää tietämystä ja tiedettä, on meillä osaltamme oikeus olla kiinnittämättä mitään huomiota hänen päinvastaiseen suuntaan meneviin julistuksiinsa, joiden mukaan ”kaikki tosi tieto – on Jumalan lahjaa ja sellaisena sillä on itsessään ja sinänsä korkea ja itsenäinen arvo”, tai siihen, kun hän puhuu ”itsenäisestä ajattelutoiminnasta” jne. – Tieto ja ajatustoiminta eivät ole hänelle itsenäisiä, koska ne ovat päämääränä olevan toiminnan välineitä. Mutta pelkkä väline ei ole itsenäinen eikä myöskään vapaa, vaikka onkin mielivaltainen. Eikä tieteellisesti todistettu totuus saa hänen silmissään edes sitä kunniaa, että se olisi tällainen mielivaltaisesti valittu toiminnan siveellisyyden väline.
Äsken siteeratut vuodatuksensa hra Stenbäck on epäilemättä esittänyt vakavassa tarkoituksessa. Hän on niin jalomielinen, ettei tahdo kahlehtia ajatustoimintaa, ja hän kunnioittaa historiaa niin, että kavahtaa tiedon ja tietämyksen sinänsä tuomitsemista. Hän lohduttautuu näillä huudahduksilla, joilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä hänen katsomustapansa puitteissa. On pulmallista olla teologian lisensiaatti ja nyttemmin yliopiston professori, ja silti päätyä väitteeseen että tieto tieteellisessä muodossaan on yhdentekevää siveellisyyden, siveellisen toiminnan, elämän päämäärän, ihmisen ja ihmiskunnan tarkoitusperän kannalta.
Nyt astuu esiin vielä hra Stenbäckin puolustaja Helsingfors Tidningarissa yksinkertaisine mielipiteineen. Hän väittää, että kun hra S. korostaa ettei tieto vaan toiminta on elämän päämäärä, viittaa hra S. tässä ”hedelmättömään, kuolleeseen tietoon”.
Tämä puolustaja ei kykene näkemään, että hra S. nostaa toden hedelmällisen tiedon tunnusmerkeiksi juuri sen ominaisuuden, että sillä on siveellisesti muovaava voima, ts. että se on päämääränä olevan toiminnan väline. Puolustajan viisastelujen mukaan hra S. pikemmin vaatisi hedelmättömältä, kuolleelta tiedolta tätä siveellisesti muovaavaa vaikutusta. Puolustaja ei kykene käsittämään, että hän näin esittää hra S:n hidasjärkisenä ajattelijana, vaikka hidasjärkisyys on lähtöisin vain puolustajasta itsestään. Hänen lausumastaan näet seuraisi, että olisi olemassa jotain hedelmällistä, elävää tietoa, joka muodostaisi elämän päämäärän ja jonka hra S. sellaisenaan tunnustaisi. Hra S. voisi hyväntahtoisesti valistaa puolustajaansa ja sanoa, miten asiain laita on. Sillä vaikka puolustaja itse kutsuu tällaista oletusta sofismiksi, filosofisen korskeuden ylpeilyksi, eivät hänen silmänsä aukene. Hän väittää kiven kovaan, että hänen ja hra S:n mukaan toiminta on elämän päämäärä vain suhteessa hedelmättömään, kuolleeseen tietoon. Luulisi, että tämäntasoisen pedagogisen ajattelijan on aihetta aloittaa kasvatusopillinen uransa uudestaan ensimmäiseltä luokalta.
Voisimme huoleti päättää vastineemme tähän. Velvollisuutemme on oikeastaan ollut vain osoittaa, ettemme ole ymmärtäneet hra S:ä väärin ja panneet hänen suuhunsa oppeja joita hän ei kannata. Mutta kysymyksen painavuus vaatii, ettemme sivuuta puolustajan yrityksiä kumota kritiikkimme; ja hänen tungetteleva esiintymisensä antaa meillekin aiheen esittää vastatodistuksemme suorin sanoin.
Aluksi emme voi äsken kosketeltuun kysymykseen liittyen olla ilmaisematta ihmetystämme, miten niin vakavan uskonnollishenkinen mies kuin mitä tiedämme hra Stenbäckin olevan – hänen puolustajastaan vaikenemme – voi käsittää niin väärin tiedon suuren mahdin ja arvon. Vai miten voisivat katumus ja usko, jotka eivät toki ole mitään ulkoista toimintaa, vaan tapahtuvat vain ihmisen sisimmässä, ovat hänen tietoisuutensa akteja, miten ne voisivat muuttaa tehdyn tekemättömäksi, ottaa pois synnin ja syntivelan, muuttaa ihmisen koko olemuksen ja kohottaa hänet kaiken toiminnan maailmassa vallitsevan kurjuuden yläpuolelle? Tuleehan toki parannuksen ja hyvissä teoissa näkyvän uskon hedelmän seurata! Mutta vaikka kuolema tai pelkkä halvauskohtaus tai jokin toinen sairaus poistavat kaikki toiminnan mahdollisuudet, niin onko tapahtunut sovituskin sen seurauksena rauennut tyhjiin? Hra S. vastaisi kaiketi, että tässä on suuri ero; esimerkiksi matemaattisella tiedolla ei ole tätä voimaa kohottaa ihmistä. Mutta eikö hra S. usko, että kun inkvisition piilu pakotti Galilein perumaan oppinsa, jonka mukaan maa kiertää aurinkoa, tunsi hän silti olevansa sisäisenä ihmisenä pelastettu ja kohoavansa tämän teon kurjuuden yläpuolelle, kun hän saattoi täydellä vakaumuksella sanoa: ”se liikkuu sittenkin”! Omista lähtökohdistaan hra S. ehkä pitää Galilein lohdutusta liian vähäisenä. Mutta se on samantekevää: jos hän myöntää, että käsistään ja jaloistaan sidottu, suukapulalla vaiennettu uskovainen kaikesta huolimatta on varma (= tietää) Jumalan armosta ja tuntee itsensä autuaaksi, on hra S. tunnustanut, että tietämisellä on toiminnan yläpuolelle kohottautuva arvonsa.
Emme ole koskaan halunneet kieltää, että kaiken tiedon tulee kantaa hedelmää toiminnassa. Hra S:tä vastaan lisäämme vain, että kaikki tieto voi myös kantaa hedelmää siveellisessä toiminnassa. Voisimme hyvin lisätä, että mitä suurempi on tieteellisesti sivistyneiden lukumäärä jossain yhteiskunnassa, sitä tarpeettomammiksi käyvät rikoslait, vankilat ym. Silti toiminnan maailma on yksityiseen ihmiseen nähden satunnaisuuden maailma, jossa tiedon siveellinen hedelmä voi kypsyä – mutta myös jäädä kypsymättä. Tieto sitä vastoin on se vapauden valtakunta, joka on riippumaton kaikesta ulkoisesta, missä ei mikään pakko ja mikään satunnaisuus vallitse. Siksi on väärin sanoa hra S:n lailla: toiminta, ei tieto, on elämän päämäärä. Olemme pyrkineet osoittamaan joitakin ristiriitoja, mihin tämä väite johtaa. Sallikaa siksi, hra S., että totuus on elämän päämäärä samoin kuin siveellisyys, niin olemme tässä kohdin samaa mieltä. Sillä vain näin voi kyse olla ”itsenäisestä” tiedosta.
Mutta menemme eteenpäin. Kun hra Stenbäck tutkielmansa seuraavassa vaiheessa varsin oikeutetusti tekee omantunnon kehittämisestä siveellisen kasvatuksen kohteen, olemme me hra puolustajan mielestä epäoikeudenmukaisesti katsoneet hänen siirtyneen kasvatuksessa uudelle ”pohjalle” jo asetetun, nimittäin kasteen sijasta. Puolustaja valistaa meitä nyt siitä, että Sanassa kutsutaan kastetta ”hyvän omantunnon liitoksi Jumalan kanssa”, ja että kaste näin saa ”uuden leiman ja niin sanoaksemme uuden luonteen”. Tähän voimme huomauttaa, että Sana tuntee yhtä vähän kuin kristillinen alkuseurakuntakaan mitään lapsikastetta; ja puolustajan siteeraama ilmaus vaikuttaa varsin luonnolliselta, kun kyse on kristinuskon opetusta jo saaneista, uskovaisista, aikuisista ihmisistä, joille kaste oli heidän uskonsa vahvistus. Jokainen isä ja äiti lienee kuitenkin riittävästi kokenut, että lapsi on kasteenkin jälkeen vielä pieni, täysin omaatuntoa vailla oleva olento.
Tavanmukaisen ajatuksettomasti vakuuttaa puolustaja, että yksilön kristillinen omatunto riippuu kasvatuksesta ja sivistyksestä, mutta kieltää, että se on ja on ollut riippuvainen yleisen sivistyksen tasosta; siitä seuraa, että kristillinen kasvatus on kaikkina aikoina ollut sama, sanalla sanoen, että ihmiskunnan historia on tämän kasvatuksen kannalta ollut ja on edelleen tarpeetonta. Ei kannata viitata siihen, miten opin levitys tulella ja miekalla, kerettiläisyyden poisjuuriminen jne. on hurskaimmillekin kristityille ollut omantunnon asia. Puolustaja puhuu ”tosi” kristityistä, joiden kasvatukseen ei historialla ole ollut sanaa sanottavana. Hän ei ajattele edes sitä, ettei ihmiskunta raamatun mukaan neljään tuhanteen vuoteen tiennyt mistään tosi kristityistä.
Vain tällainen ajatukseton herra voi syyttää meitä virheestä, ettemme ole tehneet mitään eroa pakanan ja kristityn omantunnon välillä. Olisimme silloin hänen laillaan kieltäneet historian. Mutta tässä ei ole puhe hänen selityksistään, vaan hra Stenbäckin väitteistä.
Hra S. on täysin unohtanut puhua mistään kasteen avulla tapahtuvasta omantunnon muuttumisesta tai kehittymisestä. Hän kutsuu kastetta ”ihmisen jaloimmaksi perinnöksi, hänen paratiisista jäljelle jääneeksi kalleimmaksi aarteekseen”. Hän myöntää, että kasvatus opettaa omaatuntoa ajamaan pyrkimyksiään, yleensä tekemään eron oikean ja väärän välille. Kuitenkaan ei omatunto, joka ei vielä tee eroa oikean ja väärän välillä, ole mikään omatunto.
Jos puhutaan kyvyistä, jotka ovat olemassa ennen kuin ne ovat ilmaisseet itsensä ulkomaailmassa, on se samaa kuin luonnontutkijan puhe luonnonvoimista. Elimelliset puutteet, täysin aineelliset seikat, voivat valitettavalla tavalla rajoittaa ihmisen sielunkykyjä. Mutta mielestämme kasvattajan on äärimmäisen tärkeä ymmärtää ihminen kokonaan kasvatuksen tuottamaksi eläimeksi. Kasvattajan tulee huomioida erilaiset taipumukset, sanotaan. Mutta tämä koskee jo pidemmälle ehtinyttä kasvatusta; ja silloin kun taipumukset eivät riipu elimellisistä syistä ovat ne jo kasvatuksen vaikutuksen ilmausta. Luonnolliset vietit ovat synnynnäisiä taipumuksia, ja varhaisin kasvattaja, äiti, ei lapsesta löydä muita taipumuksia kuin syömisen ja nukkumisen, mielihyvän tuntemisen jne. Silti sikiön kehittyminen on niin salaperäinen prosessi, ettei voi kiistää psyykkisen vaikutuksen mahdollisuutta, siis jo ennen päivänvalon näkemistä tapahtuvaa kasvatusta. Myötäsyntyisten taipumusten olettaminen johtaa sitä paitsi siihen absurdiuteen, että aletaan etsiä taipumusta munasolusta, sitä edeltäneestä munasolusta ja niin edelleen satojen sukupolvien taakse; joudutaan siis olettamaan kaikkien yksilöllisten taipumusten perinnöllisyys aina ensimmäisestä ihmisparista alkaen, ja päädytään ennaltamääräämisoppiin, joka ei ole ihmishengen käsitteen arvon mukainen. Kasvattajalle tällainen oletus on täysin arvoton. Hänen täytyy sitä vastoin tuntea syvästi velvollisuutensa ja vastuunsa, jos hän tekee työtään vakaumuksella, että kaikki, mitä ihminen on, hän on sivistyksen ansiosta. Siihen vaikuttavat kuitenkin monet tekijät, jotka ovat kasvattajan vallan ulottumattomissa. Asumispaikka, ilmasto, kansallisuus, se historian ajankohta jolloin ihminen syntyy ja elää, sääty, elämän edellytykset – kaikki nämä ovat seikkoja, joiden vaikutusta kasvattaja voi lieventää, mutta ei hallita.
Hra Stenbäckin näkemykset näyttävät tässä suhteessa olevan horjuvia ja epämääräisiä. Hän sanoo: ”Luonnolliset taipumukset, joita kasvattaja ei luo, eivät myöskään tarvitse hänen kehittämistyötään, koska ne kehittyvät sisäisen elinvoiman ansiosta itsestään”. Samalla hän kuitenkin puhuu kaikkialla kykyjen ja voimien kehittämisestä kasvattajan asiana. Tämän ristiriidan lisäksi tulee oppi kasteen mystisestä puolesta: kasteesta tulee se henki, joka mahdollistaa ”tietoisen vallan omapäisyyden ja luonnon halujen yli” (sivu 7). Vain tämä henki siis on hra S:n mielestä kyky, joka ei ole myötäsyntyinen, joka on sivistyksen työtä, joskin yliluonnollisella tavalla. Historia kuitenkin todistaa, että on ollut myös pakanoita, joilla on ollut tietoinen valta omapäisyyden ja luonnon halujen yli.
”Järjestelmän” kolmas momentti, valta eli kunnia, joka koostuu ”itsestään selvästi tunnustetusta ja rauhallisesta” herruudesta luonnon yli, vastakohtana nykyiselle, ”fyysiselle ja älylliselle väkivallalle ja pakolle” – tästä momentista meidän kai on vaikeneminen, koskapa Stenbäckin puolustaja on julistanut kaikki sitä vastaan kohdistuvat todistelut kristinuskon kieltämiseksi. Uskonkappaleita hän ei siteeraa. Emme silti voi tukahduttaa vakaumustamme, että tulee kestämään todella kauan ennen kuin luonnontieteet voivat tarjota muita välineitä luonnon hallitsemiseksi kuin ymmärryksen tai käsi- ja konevoiman, ja ennen kuin koulu pääsee opettamaan nuorisolle, millaista olisi itsestään selvä, tunnustettu ja rauhallinen valta luonnon yli.
Itsestään selvää on, että kasvatukseen pitää liittyä myös luonnon ja taiteen kauneudesta nauttiminen, sivistynyt seurustelu kanssaihmisten parissa jne. Mutta ”järjestelmän” kolmannella momentilla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Koko asialla ei ylipäätään ole mitään paikkaa järjestelmässä.
Puolustajan mukaan sekin on vihamielisyyttä kristinuskoa kohtaan, että olemme torjuneet hra Stenbäckin kiivaat ja tuomitsevat hyökkäykset niitä vastaan, jotka ovat puhuneet kirkon ja koulun erottamisesta. Puolustaja kutsuu tätä meidän ”innoksemme” koulun vapauttamisen puolesta. Tällaista intoa meillä ei ole emmekä ole sitä koskaan ilmaisseet. Vain koska hra Stenbäck ja hänen puolustajansa hyökkäsivät monia sellaisia miehiä vastaan, joiden kengännauhoja he eivät ajattelijoina ja pedagogeina ole kelvollisia avaamaan, puutuimme tähän asiaan. Itse kysymyksen sivuutamme tälläkin kertaa. Siihen ei kannata puuttua sen enempää, koska hra Stenbäck koskettelee ja ratkoo sitä niin hatarin perustein. Puolustajakin on vain seurannut hra Stenbäckiä tässä kevytmielisessä vastustajan kerettiläiseksi leimaamisessa. Tämä ei estä hra Stenbäckiä ylistämästä suurella myötätunnolla ”kukoistavaa koululaitosta” Yhdysvalloissa, missä koulut tunnetusti ovat kokonaan papiston vaikutusvallan ulkopuolella, missä kansakouluissa ei anneta mitään varsinaista uskonnonopetusta eikä eräissä kouluissa edes lueta raamattua tai pidetä rukouksia. Jopa uskonnonopetusta varten perustetuissa sunnuntaikouluissa tästä opetuksesta huolehtivat pääasiassa maallikot. Tämä näet on sääntö; poikkeuksen muodostavat eri uskonnollisten lahkojen koulut, jotka on järjestetty toisella tavalla. Mutta näitä viimeksi mainittuja ei hra S. erityisesti kehu. Miten tämä ylistys sopii yhteen niiden tuomitsemisen kanssa, jotka Euroopassa ovat puhuneet koulun ja kirkon toisistaan erottamisen puolesta? Se vaatii sellaista päättelytyyliä, mikä hra S:n tutkielmassa on vallalla.
Tässä yhteydessä meidän sopii siteerata puolustajan sanoja: ”Häntä (meitä – J. V. S.) harmittaa, että kasvatustieteen oppituoli on sijoitettu teologiseen tiedekuntaan”. Hra S. on näet löytänyt tutkielmassaan tilaa myös kyseistä sijoittelua koskevalle todistelulle. ”Käytännöllisen teologian kohteena on sielunhoito ja samoin kasvatusoppi”. Tämä hauska todistelu koskee luonnollisesti koko yliopistoa ja kaikkia sen professuureja. Nehän tähtäävät kaikki sielunhoitoon. Lisäämme, ettemme missään ole lausuneet sanaakaan kyseisestä professuurin sijoittamisesta. Ajattelemme siitä samaa, mitä jokaisen, joka pystyy arvioimaan asiaa ja tuntee sijoittamisen erityiset syyt, täytyy siitä ajatella. Kasvatusoppia on aina pidetty ja sitä pidetään vieläkin kaikkialla filosofisena tietämyksen lajina, eikä tätä seikkaa, joka pohjautuu tieteen luonteelle, voi muuttaa millään sijoitteluilla. Toisekseen on yleisesti tunnettua, että oppituoli sijoitettiin teologiseen tiedekuntaan, koska se oli tarkoitettu eräälle nykyisin manalle menneelle teologille, joka oli laajasti perehtynyt filosofiaan ja tunsi kiistämättä alan perinpohjaisemmin kuin tietääksemme kukaan tässä maassa. Emmekä voi kuin iloita siitä, että yliopistoon perustetaan professuureja silloin kun esiin astuu miehiä, jotka kunnialla ja hyödyllisesti pystyvät täyttämään paikan. Kolmanneksi, oma yksityinen mielipiteemme on, että pätevinkin opettaja voi tällä paikalla saada suhteellisen vähän aikaan niin kauan kuin hänen toimintansa ei ole yhteydessä pedagogiseen seminaariin, koulunopettajia valmistavaan oppilaitokseen.
Hra Stenbäck ja hänen puolustajansa puhuvat paljon siitä ”pyhyydestä”, minkä kristinusko antaa maailmalliselle tekemiselle ja toiminnalle.
Hra Stenbäckin mielipide on selvästikin, että mikäli kasvatuksella luodaan pohja uskonnolliselle mielenlaadulle, pyhittää tämä kaiken ihmisen toiminnan hänen elämänsä aikana.
Emme ole koskaan kiistäneet, että näin on. Olemme päinvastoin vakuuttuneita, että kristinusko on objektiivisesti katsoen muokannut uusiksi kaikki pakanuuden perintönä saadut yhteiskunnalliset laitokset ja tietämyksen sekä ohjannut ihmiskunnan kummassakin suhteessa uusiin, kristillisille kansoille ominaisiin muodostelmiin. Katsomme myös, että uskonnollinen mielenlaatu voi subjektiivisesti johtaa siihen maailmallisen elämän pyhitykseen, mistä on puhe. Olemme tunnustaneet tämän selittäessämme, että niin tosiaan tapahtuu, joskin kirkon ja koulun opetuksen ulkopuolella.
Mutta kiistämme, että tiede, joka alennetaan pelkäksi välineeksi, joka julistetaan kyvyttömäksi saada aikaan siveellistä jalostumista, olisi pyhitettyä, yhtä vähän kuin mikään muukaan toiminta, joka on väline maisen elämän ulkopuolisen päämäärän saavuttamiseksi. Tuon tapaisen tiedon ja toiminnan olemassaolo on näet samantekevää ihmisen tarkoitusperän kannalta eikä sen toteutuminen kärsi lainkaan sen puuttumisesta. Päämäärä voidaan nimittäin saavuttaa lukemattomin eri keinoin. Sitä paitsi: tarkoitus ei pyhitä keinoja, kuten sananlaskuksi tullut totuus kuuluu.
Inhimillinen tieto ja toiminta päinvastoin hyötyvät, kun tiedostetaan niiden kuuluvan Jumalan maailmansuunnitelmaan ja ihmisen tarkoitusperään – ei välineinä, vaan päämäärinä, tosi pyhyydessään. Todella ja oikealla ei missään muodossa voi olla mitään päämäärää oman itsensä ulkopuolella; ja juuri tämän vuoksi tosi oivallus ja siveellinen teko kuuluvat sinänsä ja itsessään ihmisen tarkoitusperään.
Kiistaa voi käydä vain siitä, riittääkö kasvatuksen kannalta uskonnollisen mielenlaadun juurruttaminen oppilaaseen, vai pitääkö hänet suoran opetuksen avulla tehdä tietoiseksi tästä maisen toiminnan ja oman työnsä pyhyydestä, eli tarkemmin: voidaanko oppilaaseen edes juurruttaa tosi uskonnollista mielenlaatua ilman tällaista tietoisuutta.
Lukija tietää meidän ajattelevan, että tällainen opetus on tarpeen ja että olemme Litteraturbladin numerossa 3 ilmestyneessä artikkelissa pyrkineet todistamaan tämän. Todistelumme perustui ajattelevan ihmisen tuntemalle kiistämättömälle tarpeelle olla selvillä päivittäisestä työstään, elämänsä suurimman osan vievistä pyrkimyksistään, sielun- ja ruumiinvoimistaan, hänen tarpeelleen kuulua tosi tarkoitusperälleen, olla tekemättä mitään sen suhteen yhdentekevää. Sillä mikä kurja kuormajuhta ihminen olisikaan, jos kaikella suunnattomalla työllä maan viljelemiseksi, yhteiskunnan ylläpitämiseksi, tieteen ja taiteen puolesta ym. ei olisi samaa arvoa kuin esimerkiksi rukouksella, raamatunluvulla, julkisella jumalanpalveluksella; ja mikä hulluinhuone maailma olisikaan, jos ihmiset täysin tietoisesti käyttäisivät suhteellisesti arvottomaan toimintaan sata kertaa enemmän aikaa ja voimia kuin siihen ainoaan, jonka sanotaan olevat todella arvokasta heidän tosi päämääränsä kannalta! Totesimme, että uskonto-opin tehtävänä olisi varjella ihmisiä noin masentavalta ajatukselta. Emme ole olleet niin yksinkertaisia että kuvittelisimme uskonnonopetuksen puheittemme seurauksena muuttuvan toisenlaiseksi kuin se on, ts. vieläkin verrattain huonoksi ja vaikutusta vaille olevaksi; se jättää itse kunkin omaksi asiaksi sovittaa uskonnollinen tunne elämän tekojen ja toimien kanssa. Mutta uskomme, että tämän laiminlyönnin seurauksena on ollut kaikkialla, missä kirkon oppi on kerralla annettu ja paikallaan pysyvää, että sivistys on tehnyt ihmisistä laimeita kirkon jäseniä. Ja meillä oli tilaisuus lausua toivovamme jotain parempaa.
Voidaksemme mainita sen perustan, jolle meidän vaatimamme uskonnonopetus saattaisi nojata, siteerasimme kristinuskon oppia objektiivisesta sovituksesta, pahan voittamisesta ja hyvän voitosta, sekä oppia yleisestä ihmisrakkaudesta, jotka mielestämme ovat myös koko nykyaikaisen sivistyksen johtavia periaatteita. Emme näin menetellessämme kieltäneet minkään muun opin mukanaoloa kristinuskossa, yhtä vähän kuin väitimme, että uskonnonopetus tulisi rajoittaa näihin meidän esiin nostamiimme seikkoihin. Emme myöskään ole yllä väittäneet, että rukoukset, raamatun luku ja jumalanpalvelus tulisi panna syrjään. Tähän kaikkeen ei Helsingfors Tidningarin kirjoittajalla ole ollut antaa muuta vastausta kuin panettelu ja tuomiot, syyttelyt vääristelevästä esityksestä ja muita alhaisia vihjauksia. Sillä niistä vastatodistelun yrityksistä, joihin kaikki tämä oli kiedottu, ei juurikaan kannata puhua, kuten riittävän hyvin olemme osoittaneet. Kyseinen todistelu on samaa vanhaa virttä, tällä kertaa vain tavallista ajatuksettomammin veisattuna. Olisi luullut, että vakavampi kiinnostus asiaan sellaisena kuin toivoimme esittäneemme sen olisi ansainnut virheiden korjaamisen ilman mitään panettelua ja ilman pyrkimystä tehdä motiiveista epäilyttäviä. Mutta sellainen ei kuulu maineikkaan ”teologisen vihan” tapoihin. Kirkkokristillisyyttä ei liikuta, onko joku välinpitämätön vai kieltäjä. Mutta sellainen kiinnostus asiaan, joka johtaa omiin positiivisiin näkemyksiin, onkin ilmiselvää kerettiläisyyttä. Unohtakaamme kuitenkin itse asian vuoksi tämä kurja, yksityiseen liittyvä puoli.
Kristillisyys on pian kahden tuhannen, uskonpuhdistus tässäkin maassa kolmensadan vuoden ikäinen. Kansanopetus ja oppikoulu ovat molemmat olleet täysin papiston käsissä, eikä ainakaan käy epäileminen, että opin puhtautta on tarkoin valvottu. Mistä siis johtuu, ettei edes uskonnonopetus ole hra Stenbäckinkään lausuman mukaan vielä vähimmässäkään määrin sellaista kuin pitäisi? Konsistorit ovat asettaneet opettajat virkoihinsa, määränneet oppikirjat ja valvoneet opetusta. Kukaan ei sanallakaan ole kieltänyt heidän määräämisvaltaansa tai sormellakaan estänyt tätä vaikutusta. Ja silti myös hra S. arvelee, että tulokset ovat kelvottomat! Olisi kiinnostavaa saada tietää, kuinka monta vuosisataa vielä pitää kulua ennen kuin päästään oikeaan järjestykseen. Hra S:llä ei tosiaankaan ole ehdottaa mitään uusia keinoja. Uskonnonopetuksen tulee jäädä entiselleen. Vain opettajien tulee muuttua ja koulujen harjoittamaa yksipuolista ymmärryksen viljelyä, hedelmätöntä tieteellistä opetusta tulee rajoittaa. Kuitenkin on selvää, ettei opettajien laatu muutu ennen kuin heidän itsensä saama koulutus on tullut toisenlaiseksi. Tieteellisen opetuksen rajoittaminen on siis A ja O. Mutta tämä keino on vanha. Jo ikimuistoisista ajoista alkaen on näet tiede kirkonmiesten mielestä ollut kirkon ja uskonnon pahin vihollinen. Sitä on vastustettu voimain takaa, mutta se näyttää olleen turhaa työtä. Mitä siis hyödyttää vielä jatkaa? Niin kauan kuin uskonto-oppi pitää järkkymättömyyttä ja paikallaan pysyvyyttä kunnia-asianaan, tiede taas edistymistä, täytyy yksinkertaisimmankin ihmisymmärryksen käsittää, että kamppailusta tulee sitä epätasaisempi mitä kauemmin se kestää. Usein näkee mainittavan tieteen voimattomuuden osoituksena, että uusia järjestelmiä syntyy ja kaatuu, mutta todellisuudessa siinä piilee tieteen suuri voima. Sillä vain siten tiede elää, ei vain sukupolvesta toiseen, vaan myös jokaisessa uudessa sukupolvessa, missä se muodostaa sen oman elämän olennaisen osan.
Ja koska ymmärryksen koulimisella, tieteellisellä opetuksella, järkeen ja todisteluihin vetoamisella on tämä voima, saavuttavat myös uskonoppi ja uskonnonopetus mielestämme suurimman voiton vetoamalla järkeen. Vaadimmeko sen vuoksi, ettei uskonnollinen kasvatus saisi lainkaan vedota tunteeseen tai missään tapauksessa nojautua arvovaltaan, perustua esimerkin voimaan, kasvattajan kunnioittamiseen, rakkauteen ja luottamukseen häntä kohtaan? Emme suinkaan. Mutta kaikella on aikansa. Ja koska järjen vaatimusta selkeästä oivalluksesta ja todistelusta ei käy torjuminen, olemme korostaneet, ettei oppilasta tulisi uskonopissakaan jättää vaille todisteita silloin kun se käy tarpeelliseksi. Olemme kykyjemme mukaan viitanneet alalle, jolla se meidän mielestämme on mahdollinen ja sangen tarpeellinen. Emme ole sivuuttaneet sitä, että ihmisen uskonnollisten tarpeiden ja hänen jokapäiväisten huoltensa sopusointuun saattaminen on elämäntehtävä, että tänä tehtävänä on näiden huolten pyhittäminen; emmekä voi vaatia kasvatukselta tässä suhteessa enempää kuin siltä yleensä voidaan vaatia, nimittäin että se virittää oppilaan tietoisuudessa tämän tehtävän itsensä ja tekee hänet kykeneväksi ratkaisemaan sen elämänsä aikana. Mitään reformia emme ole vaatineet. Kyse on ollut vain erään laiminlyödyn alueen liittämisestä muihin.
Olemme useasti maininneet, ettei tarkoituksenamme alun alkaenkaan ollut laatia arvostelua hra Stenbäckin tutkielmasta. Sen ikävän tunteen vastapainona, jonka meissä herätti tekijän hatara tapa käsitellä tieteellisiä kysymyksiä, oli vaikutelma siveellisestä vakavuudesta ja lämpimästä tunteesta, jolla tekijä suhtautuu – kuten käsiteltävä tutkielmakin osoittaa – kohteeseensa, nuorison kasvatukseen. Meistä ei kuitenkaan tuntunut tarpeelliselta ilmaista julkisesti viimeksi mainittua vaikutelmaamme, koska se ei olisi käynyt päinsä ilmaisematta myös ensimmäistä ja perustelematta sitä. Mutta halu lausua mielipiteemme asiasta, jota olemme varsin kauan pohtineet, sekä asian suuri tärkeys jokaiselle yhteiskunnalle saivat meidät valitsemaan hra Stenbäckin väitteet mietteidemme lähtökohdaksi. Tämän lehden maaliskuun numerossa julkaistu kirjoituksemme todistaneekin riittävästi, miten vastentahtoisesti suuntasimme kritiikkimme hra Stenbäckiin; mutta sana johti toiseen, kuten sanotaan, ja meidän oli vielä vaikeampi lopettaa kuin oli ollut alkaa.
Se aiheeton väliintulo, josta kritiikin jatkaminen nyt on johtunut, ei kuitenkaan houkuttele meitä menemään niiden kohtien yli, joissa käsityksemme pätevyyttä tai arvostelumme oikeutusta on epäilty, vaikka hra Stenbäckin väitteistä ja niitä vastaan saattaisi olla vielä paljonkin sanomista.
J. V. S.
