Kuopio
Pakkanen jatkuu sitkeästi; tavallisesti lähes 30 asteen yöpakkanen on täällä ollut kevään airut, ja pohjatuulet pitävät ehkä vielä pitkään puolensa länsituulta vastaan. Tiheästi toistuneet, vaikkakin varsin heikot pyryt ovat kasanneet lunta varsin paljon, eikä kevätaurinko ole vielä vaikuttanut siihen missään muualla kuin katoilla.
Herra Lagin järjestämät musiikki-illat tarjoavat kaupunkilaisille kauan kaivattua nautintoa. Ohjelmisto on valittu viisaasti ottaen täkäläiset voimat huomioon. Etenkin juuri tällaisella paikkakunnalla tällaiset yhdessäolon hetket ovatkin utile dulci [hyödyksi ja huviksi] herättämällä kiinnostusta niihin elämää sulostuttaviin ja mieltä jalostaviin nautintoihin, joita musiikki tarjoaa ehkä enemmän kuin mikään muu taiteen laji. Yhteisömme saa tästä syystä olla herra Lagille kiitollinen enemmästäkin kuin hetken huvista.
Jo viikko sitten tänne levisi iloinen huhu, että Armollinen määräys kanavan rakennustöiden toteuttamisesta olisi jo saatu ja työ alkaisi viipymättä. Eilispäivän posti ei kuitenkaan vielä tuonut asiasta virallista tietoa. Kun kuulee ja näkee, miten innokkaasti täällä suhtaudutaan kaikkeen, mikä tuota suurta hanketta koskee, havaitsee tämän todisteeksi siitä, miten suuresti hanke on maan etujen mukainen.
Toht. Lönnrot saapui kaupunkiin eilen.
–––––––––––––––
Viipurin sanansaattajasta, joka jatkaa uudella nimellä Kanava, on tulossa merkittävä lehti – toimittajaksi on tullut merkillepantava, aidosti lahjakas mies joka jo useissa artikkeleissa on antanut hyviä lupauksia tulevaisuudesta. Erityisen luonteenomainen on lyhyt huvinäytelmä nimeltään ”Silmänkääntäjä”, täynnä huumoria ja iloista ironiaa, josta ensi tilassa tarjoamme lukijoillemme käännöksen. Myös pohdiskelevat artikkelit ovat hyviä ja kieli kaunista ja puhdasta. Vaikka lehti ei olekaan suunnattu rahvaalle, se on tähän asti sisältänyt varsin vähän sellaista, jota myös rahvas ei voisi huvikseen ja hyödykseen lukea. Olemmekin varmoja, että lehti tulee päivä päivältä laajentamaan lukijakuntaansa ja siitä tulee tärkeä tekijä suomen kielen kehittymisessä kirjakieleksi.
–––––––––––––––
Borgå Tidning on luvannut, että ”jos Saima niin toivoo, niin se osoittaa monta muutakin joko ajattelemattomuutta tai suurta tietämättömyyttä osoittavaa väitettä” (ks. B. T. nro 18, 7. palsta). Osoitukseksi jälkimmäisestä lajista lehti suvaitsee ilmoittaa, että maan viranomaiset eivät ota vastaan suomenkielisiä asiakirjoja. On kuitenkin varmaa, että Keisarillisessa Senaatissa niin tapahtuu. Emme pidä virallista todistusta tarpeellisena, vaan luulemme arvoisien lukijoiden uskovan, jos vakuutamme nähneemme suomen kielellä laadittuja asiakirjoja, jotka on jätetty senaatille ja jotka kääntäjä on ruotsintanut. Suomeksi laadittuja asiakirjoja otetaan vastaan myös kuvernöörinvirastoissa ja maistraateissa. Kihlakunnanoikeuksista lienee vain yksi esimerkki siitä, että tällainen asiakirja olisi katsottu sopimattomaksi. Sen sijaan on tiedossa, että Keisarillinen Vaasan hovioikeus, jonne kihlakunnanoikeuden päätöksestä valitettiin, velvoitti asianomaista tuomaria silloin ja vastaisuudessa sallimaan oikeudenhakijan puhua omassa asiassaan eli käsitellä asiaansa sillä ainoalla kielellä, jota hän ymmärtää. Tästä näyttäisi ilman muuta seuraavan, että hovioikeus ei itse voi kieltäytyä vastaanottamasta suomenkielistä asiakirjaa, velkakirjaa, kauppakirjaa ym. tai sallia laamanninoikeudelta tällaista kieltäytymistä.
On siis varmaa, että maan siviiliviranomaiset eivät pidä suomenkielisiä asiakirjoja laittomina. Tiedämme tosin, että eräässä tuomiokapitulissa on epäröity, voidaanko suomeksi kirjoitettua viranhakemusta pitää laillisena. Huhu kuitenkin kertoo, että asianomainen mies on vakuutuksellaan, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa kuuntelee uskollisten suomalaisten alamaisia pyyntöjä myös heidän omalla äidinkielellään esitettyinä, aiheuttanut kunnianarvoisille isille tunnonvaivoja.
”Todisteena” B. T:n asiantuntematon väite, että pelkästään suomea kirjoittaville ei ole lakia ja oikeutta, ei kelpaa mihinkään. Mutta väitteen moukkamainen itsetyytyväisyys kertoo jotain muuta ja enemmänkin kuin mitä sen avulla on luvattu osoittaa.
Vakuutusehdotus Turusta
Eräs turkulaislehti julkaisi jokin aika sitten lehteen lähetetyn kirjoituksen paljon puhutusta kotimaisesta laivanvakuutustoiminnasta. Artikkelin mukaan ainoa tapa toteuttaa hanke on rajoittaa vakuutusyhtiö kunkin kaupungin kaikkien tai joidenkin laivanvarustajien keskinäiseksi sopimukseksi.
Kirjoittaja ehdottaa tällaista menettelyä varten kahta eri toimintamallia: kaupungin varustamot joko muodostavat tavallisen vakuutusyhtiön tai sitten laiva rakennetaan ja ylläpidetään useampien osakkaiden voimin ja jätetään vakuuttamatta. Silloin kunkin osakkaan tappiot jäävät onnettomuustapauksessa niin vähäisiksi, että ne kirjoittajan mukaan eivät ylitä säästyneitä vakuutusmaksuja.
Kirjoittajan selkeän ja hyvin esitetyn ehdotuksen jälkimmäinen vaihtoehto saa tietojemme mukaan tukea Turun kaupungin suotuisista kokemuksista. Sitä ei siis monestakaan syystä kannata unohtaa, emmekä halua sitä suinkaan kiistää, vaan teemme siihen eräitä huomautuksia kiinnittääksemme muidenkin kaupunkien laivanvarustajien huomiota asiaan.
On selvää, että laivanvarustaja, jolla on esim. kymmenen alusta voi samalla riskillä antaa niiden purjehtia vakuuttamattomina kuin jos hän olisi kymmenen prosentin osuudella mukana yhtä monessa aluksessa. On myös arvioitu, että jo kuuden sellaisen aluksen omistajan, jotka voivat tehdä matkoja Pohjanmerelle, kannattaa ottaa riski ja antaa niiden purjehtia vakuuttamattomina. Esimerkit tällaisesta menettelystä eivät Suomessakaan ole kovin harvinaisia. Sen sijaan esimerkit, että onnettomuus ennemmin tai myöhemmin on kohdannut uskalikon ja tuhonnut hänen omaisuutensa, ovat paljon harvinaisempia. Monessa Suomen merikaupungissa suuren aluksen osakkeita ei voisi jakaa kuin kuudelle henkilölle, useimmissa korkeintaan 10–15 taholle. Kauppiaiden lukumäärä ei nimittäin yleensä ole puoltakaan kaupungin laivanvarustajien määrästä. Turussa tilanne lienee toinen, koska elintarvikkeiden kauppa on siellä aina antanut harjoittajilleen suuremmat ja varmemmat voitot kuin maan muiden merikaupunkien erittäin epävarma rihkamakauppa. Siksi Turussa useammat kauppiaat voivat myös hankkia laivaosuuksia – pelkällä rihkamakaupalla siihen ei useinkaan päästä. Kirjoittaja voisi myös pohtia, olisiko edes Turussa tyydytty mainittuun menettelyyn, jos kaupungin laivojen osakkaat olisivat harjoittaneet yksinomaan tukkukauppaa ja heidän koko varallisuutensa olisi niissä kiinni.
Jos kirjoittajan ehdotusta noudatettaisiin, niin useimmissa Suomen kaupungeissa laivanvarustajat jokaisen onnettomuudessa menetetyn laivan mukana menettäisivät kymmenesosan tai enemmänkin laivaosuuksistaan. Se olisi tietenkin parempi mahdollisuus kuin että yksi varustaja saa niskoilleen koko tappion ja joutuu siksi perikatoon. Mutta kysymys on siitä, onko mainittu riski sittenkin niin suuri, että säästetyt vakuutusmaksut eivät riittäisi sitä peittämään. Tiedossa tosin on, että englantilaisissa yhtiöissä vakuutusmaksut koko vuodelta kohoavat yli kuuteentoista prosenttiin aluksen arvosta. Mutta laiva ei aina ole liikenteessä vuoden ympäri ja Suomen kauppalaivastolle kahdeksan prosenttia arvosta olisi jo aivan liian korkea vuosimaksu. Useimmissa kaupungeissa kävisi siis vasta täydellisen menetyksen sattuessa niin, että vakuutusmaksuja vastaavan osuuden lisäksi kaikki varustamot menettäisivät osan omaisuudestaan. Jos tällainen tappio arvioidaan kymmenesosaksi kaikesta laivoissa kiinni olevasta omaisuudesta, niin tavallisessa tapauksessa se aika lailla vastannee vuoden ansiota ja silloin voisi käydä niin, että kaupungin kaikkien laivanvarustajien olisi sinä vuonna pakko kajota pääomaansa. Huonon onnen sattuessa tällaisia vuosia voisi yhden sijasta olla kaksi tai kolme, jolloin useimpien kohdalla perikato olisi varma.
Sanalla sanoen: useampien kesken jaettuna tappiot olisivat vähäiset, mutta yksityisen ne voisivat viedä perikatoon. Myös yksi kaupunki voi kärsiä raskaasti onnettomuudesta, joka kuitenkin on vuoden aikana ainoa koko maassa tapahtunut ja siten maan koko kauppalaivaston kannalta merkityksetön. Kun liian laaja vakuutusyhtiö voi joutua vilpin kohteeksi tai johtaa osaksi ylisuuriin korvausvaatimuksiin, niin liian pieni yhtiö taas ei kykene selviytymään vakavista onnettomuuksista. Tavallisissa oloissakaan se ei anna kenties mitään säästöä ulkomaisiin vakuutuksiin verrattua.
Toistamme, että Turun kokemukset eivät täysin kelpaa mittapuuksi. Jos muilla kaupungeilla on niiden suuruuteen ja kauppiaiden lukumäärään nähden yhtä pienet kauppalaivastot, ne eivät kykene huolehtimaan maan viennistä. Tästä, samoin kuin siitä syystä, että laivanvarustajat eivät samalla voi harjoittaa muuta tuottavaa kauppaa, muissa kaupungeissa yhdellä kauppiaalla on oltava enemmän laivaosuuksia ja näin hän on altis myös suuremmille menetyksille. Tuntuisikin erittäin todennäköiseltä, että esim. Pohjanmaan kaupunkien tervakauppa ei kannattaisi niin kalliilla ja hyvin varustetuilla aluksilla kuin kirjoittaja kertoo Turussa käytettävän, mikä seikka toisaalta jälleen kasvattaa noiden kaupunkien laivanvarustajien riskejä ja tappioita. Sitä vastoin laivojen erilaisuuden ei pitäisi olla ylittämätön este yhteiselle vakuutusyhtiölle, kunhan vain turkulaislaivat muuten ovat jotenkin vertailukelpoisia. Tavallisessa tapauksessahan laivan niin kuin kaiken muunkin arvo tulee määritellä sen kelpoisuuden mukaan ja vakuutusmaksu määrätään käänteisessä suhteessa jälkimmäiseen. Kirjoittaja arvelee, että turkulaislaivojen käyttökelpoisuus Pohjanmaan aluksiin verrattuna on kymmenen suhde yhteen, mikä tuntuu kuitenkin liioittelevalta. Sellaisen aluksenhan pitäisi olla kymmenen kertaa kalliimpi eli maksaa noin 600 hopearuplaa lästiltä. Mutta Suomessa ei riitä lasteja puoliksikaan niin kalliille aluksille. Yhtä epäluotettavalta vaikuttaa tieto, että samasta Suomen kaupungista on 10–12 laivaa joutunut yhden vuoden aikana onnettomuuksiin huonon varustelunsa vuoksi. Sellaisessa tapauksessa syy lienee pikemminkin varustajassa ja päällystössä kuin välinpitämättömyydessä? Tiedämme, että Pohjanmaan kaupungeissa 20–30 vuotta kestäneet laivat eivät ole harvinaisia.
Toisaalta kirjoittajan ehdotus sisältää paljon ajattelemisen arvoista. Se ilmaisee Turussa vallitsevan selkeän mielipiteen ja selittää, miksi sieltä on turha odottaa aloitetta laivavakuutusyhtiön perustamiseksi. Se myös osoittaa varsin selvästi, että riittävän laajaa yhtiötä nykyisissä oloissa tuskin voi syntyä. Sitä vastoin ehdotuksen perusteella tuntuisi uskottavalta, että kolmen tai neljän lähikaupungin varustajien keskeinen yhtiö voisi kannattaa. Erityisesti ajattelemisen arvoisia ovat kirjoittajan kommentit ammattitaidosta ja yleisestä hengestä, joka on Turun kaltaisten osakeyhtiöiden yksi seuraus. Nämä huomautukset viittaavat erääseen meillä toistaiseksi vähän käytettyyn elinkeinojen edistämiskeinoon, joka kuitenkin muissa maissa yleisesti tunnustetaan yhdeksi tehokkaimmista. Olisikin toivottavaa, että Suomen kauppiaiden keskuudessa olisi jo niin paljon yleistä henkeä, että he voisivat ottaa sydämelleen kirjoittajan heille lausuman totuuden.
