Niin kului vuodet nopeaan,

nuo kaksikymmentä.

– Ne unelmaasi oli vaan

tuoksuista, keväästä.

Sä saman verran vielä näät

Vuosia, elämää,

Ne on kuin aallot kuohupäät,

Kuin virtaa vierivää.

Talveksi vaihtuu syksykin,

ja viimat hyytävät

Kehystää hopeesuortuvin

Poskesi kelmeät.

En kulje enää rinnallas

Viimeistä talveas.

Mullassa maan ei povikaan

Sykähdä kaipuutaan.

Vaan juuri nyt se pakahtuu

Kesästä, jonka soit,

Ilosta jonka mulle toit

Ennen kuin aukee haudan suu,

Ja tuntee: rakkaus yhteinen

Luonasi kodin saa,

Se elävänä pitää sen,

Ikuista puolustaa.