Helsingfors Dagblad sisältää kirjoituksen ”Morgonbladetin teoriat kultakantaan siirtymisestä”, joka jatkuu peräti lehden kolmessa numerossa.
On mahdotonta käydä järjellistä keskustelua sellaisen henkilön kanssa, joka Dagbladetin kirjoittajan tavoin väsymättä toistaa samoja hokemia, edes yrittämättä todistaa mitään, samoja väitteitä kuvitelluista tosiasioista, esittämättä virallisia asiakirjoja, joiden sanotaan sisältävän ne, ja joka poikkeuksellisesti lainatessaan niitä ei kykene lukemaan lainattua sisältä vaan asettaa sen sijaan ilmasta tempaistuja vakuutuksia.
Niinpä Dagbladet palaa alituisesti uusin väittein Porvoon valtiopäivien päätökseen Venäjän hopearuplan ”metallipitoisuudesta”, ilman että kirjoittajan päähän pälkähtää etsiä sanontaa valtiopäivien päätöksistä – koska sitä ei siellä ole. Ihmeen ihailtavasti kirjoittaja on meidän viittauksestamme löytänyt vuoden 1809 rahamanifestin ja esittää siitä kohdat 1 ja 12. Niissä lukee: että ruplan ”todellisen arvon tulee palvella ohjenuorana ja mittana verrattaessa ja määrättäessä kaikkien muiden nyt liikkeessä olevien rahojen suhdetta” – – sekä että ”Venäjän hopearahaa – – on otettava vastaan kaikissa kaupoissa sille määrätyn ja nykyisen arvon mukaan” – – ja se muka todistaa, että valtiopäivät määräsi ruplan, ehkä ”Venäjän hopearahan”, ”metallipitoisuuden”, joka käsite ei lainkaan esiinny manifestissa, siten myös 50, 25, 20, 10, ja 5 kopeekan painon. Mutta siitä lehti viisaasti jättää mainitsematta, että valtiopäivät ”määräsi arvoksi”, rupla = 33 killinkiä 7 runstykkiä, jota manifestin kohta 2 käsittelee.
Erityisen mention honorablen [kunniamaininnan] ansaitsee Dagbladetin määritelmä rahasta: ”ei mitään muuta kuin pakollinen maksuväline” – sekä metallipitoisuudesta: ”pakollisen maksuvälineen laji ja ominaisuus”. Näiden määritelmien mukaan siis vuoden 1840 raha-asetus, joka teki Venäjän ruplansetelit pakolliseksi maksuvälineeksi, määräsi näiden setelien metallipitoisuuden. Täytyy totisesti olla rohkea kun syöttää sellaista pajunköyttä arvoisille lukijoilleen.
Dagbladetilla ei ole mitään käsitystä siitä, että maalla täytyy olla oma metalliraha, toisin sanoen ylipäänsä raha, että se voi säätää mitään sen metallipitoisuudesta. Tässä maassa ensimmäisen kerran niin tapahtui manifestilla, joka ”koski Suomen suuriruhtinaskunnan muutettua rahayksikköä” 4. huhtikuuta 1860 sekä asetuksella 12. kesäkuuta 1860, jolla määrättiin markan ja penninrahojen metallipitoisuus sekä poikkeamat.
Mutta vaikka Dagbladet sitkeästi panee Porvoon valtiopäivien syyksi sanotun tyhmyyden säätää Venäjän keisarikunnan rahan metallipitoisuuden, kunnioitettu lehti selittää toisaalla, että Venäjän hopearuplan ottaminen rahanuudistusasetukseen 1865 oli perustuslain vastainen. Mutta silloinhan kuuluisa ”Suomen valtio-oikeuden uusi periaate” teki mitättömäksi Porvoon valtiopäivien päätöksen.
Sillä myös tätä periaatetta lehti pui jatkuvasti mutta ei anna lukijoidensa nähdä valtiopäivien 1863 päätöstä kysymyksessä takauksesta hypoteekkipankin lainalle, jota päätöstä puinti koskee. Niin paljon helpompaa on Dagbladetin kirjoittajan myös siinä panna omiansa. Hän antaa talonpoikaissäädyn suostua esitykseen sillä ehdolla, ”että uudistus myös todella täytyy toteuttaa”. Se nyt on silkkaa sepitystä. Sillä kuten Morgonbladetin lukijoilla on ollut tilaisuus nähdä, talonpoikaissääty teki vain sen varauman, että ”Hypoteekkiyhdistys olisi velvollinen” tallettamaan lainasta Suomen Pankkiin 8 miljoonaa markkaa, – todella puhdas kohtuuttomuus, sillä takaus täytyi ilmoittaa, ennen kuin kukaan saattoi tietää, saisiko hypoteekkiyhdistys lainaa markan markkaa. Kirjoittaja ei liioin kerro lukijoilleen, että vuoden 1865 raha-asetuksessa ei lainkaan esiinny sanoja valtiopäivät tai säädyt, kun taas vuoden 1809 manifestissa nimenomaan vedotaan valtiopäivien päätökseen – siinä tapauksessa nimittäin, että kirjoittaja itse sattuu tietämään sen. Mutta asiakirjojen sanamuoto on hänelle pikkujuttu. Muuten Dagbladet myöntää, että säädyt eivät tehneet mitään varaumaa, ja tarkoittaa, että sitä ei liioin tarvittu, koska niillä oli hallituksen lupaus rahanuudistuksesta (huom. siinä tapauksessa että Suomen Pankki saisi ne 8 miljoonaa). Tässä kohdassa koskien varauman tarpeettomuutta on kunnioitettu lehti oikein innoissaan osoituksineen – ikään kuin me olisimme vaatineet sen tarpeellisuutta, mitä emme suinkaan ole tehneet. Sillä me uskomme, että kestää kauan ennen kuin valtiopäivät tekee varauman, että Hänen Majesteettinsa älköön tohtiko peruuttaa annettua asetusta. On hupaisaa huomata, kuinka Suomen valtio-oikeuteen syntyy uusia periaatteita siten, että säädyt pitävät tarpeettomana tehdä mitään varaumia.
Dagbladetin pitkät solkkaukset jätämme sikseen, sillä niitä voi asiaa mitenkään hyödyttämättä venyttää loputtomiin. Jo Dagbladetin artikkelin otsikko viittaa, että kirjoittaja ei kerro lukijoilleen, mistä Morgonbladetin kirjoituksessa oli kyse, nimittäin toimenpiteistä, joilla ilman kultakantaa estetään rahan arvon lasku ja kurssin nousu. Muuten kirjoittaja poimii kirjoituksestamme hajanaisia lausumia yhden sieltä toisen täältä ja asettaa ne omaan järjestykseensä, kaikki samalla taidolla lukea kohtuuttomia. Kun esim. olimme maininneet, että hallituksen pitäisi määrätä kultarahan ”vastaanotto” kruunun veronkannossa, kirjoittaja muuttaa sen käskyksi velallisen velvollisuudesta maksaa kultarahalla; vaikka lisäselvitykseksi olimme liittäneet mainitun käskyn määräykseen markansetelien vastaanottamisesta. Kuinka on mahdollista vaihtaa sana kirjoittajan kanssa, joka ei erota oikeutta ja velvollisuutta niin yksinkertaisessa asiassa!
Mutta eräässä asiassa olemme velkaa selityksen. Olimme (numerossa 63) edellyttäneet, että kultakantaa tulisi pitää välttämättömänä seurauksena Suomen Pankin oikeudesta lunastaa setelinsä kultarahalla, ja siksi lisänneet: ”Tämä kysymys” kultakannasta ”voitaisiin esittää säädyille ja tämä ehto voitaisiin ottaa asetukseen toimenpiteeseen ryhdyttäessä” – nimittäin asetukseen mainitusta setelinlunastamisesta. Vastauksessamme (nro 67) Dagbladetin ensimmäiseen kirjoitukseen kiistimme sen väitteen, että Morgonbladet katsoo, että säädyillä ”ei ole kerrassaan mitään merkitystä asiassa”, vaan olimme nimenomaan sanoneet, että kultakannan julistaminen ”pitää esittää säädyille”. Dagbladet hyökkää nyt sitä vastaan, että sanoimme pitää eikä voidaan. Korostamme sanoneemme, että kysymys pitää esittää säädyille, sillä sana ”voidaan” tarkoittaa ilmeisesti vain mahdollisuutta antaa pankille kyseinen oikeus ja että sen ohella pitäisi vastedes ratkaista valtiopäiville kuuluva kysymys kultakannasta. Varauma voi sisältyä asetukseen tai olla sisältymättä, miten sopivaksi katsotaan ja koska myös toista muotoa voidaan käyttää. Tarkoituksemme tahallisesta väärinkäsittämisestä emme halua Dagbladetin kirjoittajaa pitää vastuussa. Mutta selvää on, että sana ”voi” ei tarkoita säätyjen oikeutta.
Yhdessä pääkohdasta Dagbladetin kirjoittaja on perillä, nimittäin siitä, että Suomen Pankille myönnetty oikeus lunastaa setelit, maksaa velkansa kullalla, olisi poikkeus siitä, mitä raha-asetuksessa 1865 säädetään kaikille yhteisesti, että vain hopearaha käy lailliseksi maksuvälineeksi. Tämä Dagbladetin kirjoittajan erikoinen selvänäköisyys on todella riipaisevaa. Haluaisimme lisätä, että toimenpidettä voitaisiin verrata siihen, kun pankin velvollisuus lunastaa setelinsä pakon edessä peruutettiin (Keis. ohjeen mukaan 1840) ja pankin olemassaolo pelastettiin. Ero olisi kuitenkin huomattava, koska pankki olisi jatkuvasti velvollinen lunastamaan setelit metallirahalla – mutta kaikkien setelinomistajien suureksi iloksi ja tyytyväisyydeksi kullalla.
Vaihtoehdosta, että poikkeuksesta annetaan käsky, olemme viitanneet siihen, että pankin velvollisuus lunastaa setelit hopealla nojaa hallituksen asetukseen. Niin on voinut tapahtua, koska vuonna 1809 ei ollut mitään pankkia, ja kun pankki sitten 1811 perustettiin, se oli vuoteen 1867 hallituksen, ei säätyjen pankki. Maan rahalaitosta ylläpitävä valtionpankki siitä tuli vasta 1865. Mutta lisäksi saattoi hallitus määrätä asiasta, koska sen asetuksissa kunnioitettiin Porvoon valtiopäivien rahanarvopäätöstä – poikkeuksena Venäjän ruplansetelit rahamanifestissa 1840. Mutta myös tähän manifestiin liittyvä Ohje pankille (katso yllä) oli oikein. Ei liene mikään ihme, että Dagbladetin kirjoittaja ei ole ymmärtänyt puheenvuorojamme tästä vaan kultakantakysymyksessä viitannut mainittujen asetusten lainaukseen. Sillä kuten sanottua, hän pitää lukijansa siinä uskossa, että olemme esittäneet ”kultakantateorioita”.
On vaikea sanoa, mitä hyötyä siitä on että Dagbladetkin on jäljentänyt pankin sääntöjen §:n 69, kun lehden lukijat ovat jääneet tietämättömiksi toimista rahan huononemisen estämiseksi, joiden mahdollisuus on koko selvityksemme aiheena. Morgonbladetin lukijat tietävät, että käsityksemme mukaan pankin epäilty oikeus ei muuttaisi mitenkään hopeamarkan käypäisyyttä laillisena maksuvälineenä, ei liioin sitä rahanarvoa, jota pankkisetelit edustavat. Tämä rahanarvo on Porvoon valtiopäivien 374 assia hopeaa, mikä se nimittäin nykyisin on hopean arvon laskun takia. Dagbladet sitä vastoin väittää meidän vaatineen tämän rahanarvon muuttamista valtiopäiviä kuulematta. Sellaisen vastustajan kanssa ei auta muuta. Totta on, että kukaan ei voi maksaa miljoonilla hopearahoilla, kukaan ei liioin voi saada pankista miljoonia hopealantteja sen seteleitä vastaan. Mutta nykyisellään ei myöskään niin tapahdu, koska hopeamarkka on vain vaihtoraha. Kukaan ei edes vaatisi miljoonia kullassa, jos pankki pitää sellaista vaihtokurssia, että metallinvienti ei kannata, kuten tähän asti aina on tapahtunut. Mutta kultarahaa kuitenkin otettaisiin vastaan, jos sitä vain otetaan vastaan kruunun veronkannossa. Ei ole kysymys sen määräämisestä lailliseksi maksuvälineeksi. Monella maalla on hopearahan ohella ollut myös kultaraha. Ellemme erehdy, myös Ruotsilla oli kultakruunuja pari vuotta ennen kultakannan käyttöönottoa, vaikka valtionpankin velvollisuutena pysyi antaa hopeaa. Meidän pankillemme tämän velvollisuuden rajoittaminen olisi hätäratkaisu.
Tästä näkökulmasta tarkastelemme myös pankkivaltuuston vallantäyteyttä. Sen kaltainen valtakirja voi merkitä paljon tai vähän. Kukaan muu kuin pankkivaltuusto ei voi arvioida sitä vastuuta, jonka he haluavat ottaa hartioilleen. Mutta on selvää, että valtakirjan laajuus perustuu siihen, miten suuri vaara on pankille ja maalle sekä onko pikainen apu mahdollista tavalla tai toisella.
Omasta puolestamme emme ole tivanneet kumpaakaan toimenpidettä vaan vain keskustelleet nopean toimenpiteen mahdollisuudesta. Sillä oivallamme liiankin selvästi vaikeuksien laajuuden, vaikka kultakanta julistettaisiin valtiopäivien suostumuksella – mistä toisen kerran.
