Aiemmin julkaistussa artikkelissa pyrimme osoittamaan, mitä tiede opettaa yleisinhimillisen ja kansallisen sivistyksen välisestä suhteesta. Lukija lienee tästä esityksestä havainnut, että tieteellinen käsitys ankkuroituu lujasti todellisuuteen, jossa ei ole koskaan ilmennyt yleisinhimillistä sivistystä sellaisenaan, vaan ainoastaan erillisiä kansallisia sivistysmuotoja.
Pääpaino annettiin sille seikalle, että oikeutta ja vääryyttä on maailmassa ollut ainoastaan sikäli kuin kunkin kansan käsitys oikeasta ja väärästä ilmenee sen tavoissa, laeissa, yhteiskunnallisissa laitoksissa, sisä- ja ulkopolitiikassa. Juuri tämä on tärkeintä asian ymmärtämiseksi. Ensiksi on muistettava, että kaikki tämä: tapa, laki, laitos, politiikka on olemassa vain ihmisen toimintana, että esim. laki todentuu vain lainmukaisessa toiminnassa ja yksilöiden tekojen lainmukaisuus antaa laille sen koko voiman. Toiseksi ei saa unohtaa, että jokainen ihminen toimii esim. perhe-elämässään joka hetki kansakuntansa tapaa noudattaen – tapaa, jonka hän on omaksunut vanhempiensa kodista tai kosketuksista muun ympäristönsä kanssa; toisin sanottuna hän antaa tavan ohjata käyttäytymistään halutessaan toimia oikein. Äidit ymmärtävät tämän hyvin. Äiti tietää, ettei hänellä päivittäisessä ja tunnista tuntiin jatkuvassa toiminnassaan ole aikaa istuutua tutkimaan, mitä yleisinhimillinen sivistys tai edes erinomaisin lakikirja tai moraalin oppikirja siitä sanoo. Hän tunnustaa kuitenkin auliisti oppineensa menettelytapansa omalta äidiltään tai joltakulta muulta, joka on antanut hänelle hyviä opetuksia ja ennen kaikkea näyttänyt hyvää esimerkkiä. Ja kun hän kuitenkin toimii täysin uusissa oloissa ja joutuu etsimään opastusta omasta sydämestään, hän vielä tunnustaa, että käsityskyky, tunne siitä mikä on oikein sekä kyky oivaltaa ja valita oikea ratkaisu on hänelle välitetty – Jumalan armosta ja kaitselmuksesta, mutta jonkun lähimmäisen toimittua näiden välikappaleena. Jokainen yksilö toimii samoin suhteissaan lähimmäisiinsä ja täyttäessään velvollisuuksiaan yhteiskuntaa ja valtiota kohtaan. Mitkään yleiset opit eivät riitä hänen käyttäytymisensä perusteluksi. Kyseessä on kunkin hetken vaatima sovellus. Oppi on sitä abstraktimpi mitä yleisluonteisempi se on; niinpä siveellisyysnormikin on sitä riittämättömämpi yksilön toiminnan ohjeeksi mitä yleispätevämpänä sitä pidetään. Päinvastaisesti taas opetus esim. äidin velvollisuuksista antaa äidin toimintaan helpommin sovellettavat ohjeet kuin yleinen moraalisääntö, joka koskee ihmisten toimintatapaa yleensä. Ja on tarpeetonta huomauttaa, että yleisetkään opit eivät ole koko ihmiskunnalle yhteisiä, että esim. kristinuskonkin opit ovat yleisinhimillisiä vain siinä mielessä, että kristinuskoa tunnustava ihmiskunnan osa, joka on saanut alkunsa vasta 18 vuosisataa sitten, pitää niitä yleisten oppien ihanteena.
Tarkoituksena ei tietenkään ole yleisten oppien vähättely. Paikkansapitävästi sanotaan: kaikki inhimillinen kasvatus ja sivistys perustuu sekä oppiin että esimerkkiin. Ja voidaan lisätä: ylevimmät esimerkit esitetään itse opeissa; niissähän ilmenevät ihmiskunnan kokemuksen suuret linjat.
Tältä pohjalta ovat Rooman laki, Mooseksen laki, kristinuskon opit vaikuttaneet voimakkaimmin Euroopan kansojen oikeuskäsityksiin ja lainsäädäntöön samoin kuin ensisijaisesti nämä opit, mutta myös vanhan ajan klassisen kauden tiede (historia, filosofia) ja runous niiden siveellisiin käsityksiin yleensä. Rooman lain pätevyyttä Etelä- ja Länsi-Euroopassa koskevassa tarkastelussa on nähty väitettävän, että kansakunta voi muitta mutkitta lainata lakinsa toiselta, mutta tämä väite on selvästikin väärä. Rooman laki on ollut voimassa esim. sekä Ranskassa että Saksassa, mutta nykyisin ensiksi mainitussa valtakunnassa ja Saksaan kuuluvissa valtioissa voimassa olevat lait ovat hyvin erilaisia. Code Napoléon otettiin [Saksassa] käyttöön Ranskan ylivallan aikana ja on yhä voimassa esim. Preussin Reininmaan maakunnissa, mutta monissa kohdin muutettuna; kukaan ei voikaan epäillä sitä, että mikäli Saksan kansallinen yhtenäisyys voi muuttua myös poliittiseksi todellisuudeksi, kansalaisia sitova laki saa tätä yhtenäisyyttä vastaavan muodon. Meillä suomalaisilla on lähellämme vastaava esimerkki voimassa olevassa omassa laissamme. Luultavasti sen muutokset seuraavat vielä kauan Ruotsin lakiuudistuksia milloin tiiviimmin, milloin väljemmin. Selvää kuitenkin myös on, että niiden välinen ero kasvaa sitä mukaa kuin Suomen kansan kansallinen yhtenäisyys muissakin suhteissa lujittuu.
Poliittisia oloja koskeva lainsäädäntö osoittautuu hyvin riippuvaiseksi kunkin kansakunnan saavuttamasta kulttuuritasosta; viime aikoina maasta maahan lainatut poliittisen järjestyksen muodot ovat samoin osoittautuneet pysymättömiksi. Näillä laeilla säädetään kuitenkin lähinnä muotoseikoista, koska niiden on jätettävä runsaasti tilaa kansalaisten henkilökohtaiselle isänmaalliselle toiminnalle; ja tästä syystä kansalliset ominaispiirteet näkyvät niissä vähemmän.
Kun perinteenä kansakunnalta kansakunnalle siirtyvät opit osoittavat mahtinsa jo laeissa, tämä ilmenee vielä voimakkaampana yleisessä siveellisessä tajunnassa. Uskonoppi vaikuttaa tässä suhteessa kiistattomasti eniten. Voidaan toki esittää esimerkkejä siitä, että villien ja puolivillien kansojen keskuudessa jumaluusoppi saattaa jäädä heimon sisäiseksi asiaksi; muuten lienee Mooseksen oppi ainoa esimerkki opista, joka ei ole levinnyt kansakunnan ulkopuolelle – edes siihen aikaan, jolloin juutalaiset todella olivat kansakunta. Mutta muissakin tapauksissa, niiden uskontojen piirissä, joiden tunnustajat kuuluvat eri kansoihin ja kansakuntiin, on jo peruskäsitys opista kokenut muutoksia, jotka eivät johdu pelkästään heimoeroista, vaan myös kansakuntien erilaisuudesta. Ei ole sattumaa, että romaaniset kansat ovat katolisia, germaaniset taas ovat enimmäkseen omaksuneet protestanttisuuden, eikä myöskään, että espanjalainen katolilainen on toisenlainen kuin ranskalainen uskonveli, englantilainen protestantti toisenlainen kuin saksalainen. Sivistyksen edistyminen osoittaa kuitenkin mahtinsa juuri tässä. On ollut aika, jolloin valtiolla piti olla valtionkirkko ja tähän kirkolliseen yhtenäisyyteen pyrittiin ja sitä pidettiin yllä kaikin keinoin. Meidän aikamme tuomitsee tällaisen pyrkimyksen. Kiistatta se on kuitenkin vaikuttanut kansallisen yhtenäisyyden hyväksi. Kun tämä on saatu lujitetuksi, kirkollisen muodon yhtenäisyys on käynyt tarpeettomaksi. Tulevaisuus saa osoittaa, missä määrin uskontunnustusten täydellisin vapaus ja moninaisuus osoittautuu kansakunnan korkeammalle yltävän kehityksen edellytykseksi.
Uskonoppia tarkasteltaessa on syytä muistaa, että se on oppi, tietämystä. Kovinkaan kauan ei ole siitä, kun sanottiin; moraali on uskonnossa pääasia; se on sama kaikissa kirkkokunnissa. Tyydymme muistuttamaan virheestä. Kaikki uskonto on nimittäin sovitusoppia. Tämä on pääasia. Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava jo edellisessä artikkelissa esimerkkien avulla osoitettu seikka, että uskonnollinen moraalikin on oppia ja yleisluonteisilla lauseilla ilmaistua oppia; ihmisen toiminta taas toteutuu aina yksittäisenä tapauksena, jota ei ole koskaan ennen ollut olemassa ja joka ei koskaan toistu. Toiminnassa on siis aina kyse siitä, miten oppi ymmärretään ja miten ymmärretään se tilanne, jossa sitä on sovellettava. Ja kun kyseessä on ihmisen päivittäinen toiminta sanoin ja teoin, mikään ymmärrys ei vielä riitä. Hän voisi istua ikuisuuksiin asti pohtimassa syitä ja vastasyitä. Teko on kuitenkin tehtävä; se ei odota tämän pohdiskelun päättymistä. Kysymys on ratkaistava pikaisesti. Kykyä tähän sanotaan tunteeksi, tilanteentajuksi, omaksitunnoksi ym. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin siveellisesti oikeaksi hyväksytty tapa, se tapa, jonka noudattamiseen ihminen on ohjautunut kuuluessaan tiettyyn kansakuntaan ja eläessään tiettynä aikana. Tämä koskee jopa uskonoppiakin. Ihminen syntyy ja kasvatetaan tietyn uskonopin piiriin. Vain harvat luopuvat siitä; ja sen hylkäämistä pidetään aivan aiheellisesti häpeällisenä, vähintäänkin epäilyttävänä. ”Isien usko” ei aina ole sama kuin kansakunnan usko; mutta isät ovat tulleet uskostaan osallisiksi kuulumalla kansakuntaan.
Puhuttuamme laeista lainoppina ja uskonopista meidän on lisättävä muutama sana tieteestä ja kirjallisuudesta yleensä yrittääksemme sitten esityksemme pohjalta päätyä kirjoituksen aihetta valaiseviin päätelmiin.
Monetkin tieteet ovat luonteeltaan sellaisia, että ne ovat vain melko välillisesti yhteydessä siveelliseen tietoisuuteen ja siveelliseen toimintaan. Voidaan sanoa, että totuttaessaan ajattelun täsmällisten johtopäätösten tekoon matematiikan tutkimus totuttaa yksilön myös noudattamaan tiukkaa oikeudenmukaisuutta suhteessaan muihin ihmisiin, mutta tällä tieteellä ei voi olla yhteyttä ihmisrakkauteen eikä isänmaallisuuteen. Luonnontieteitä voidaan harjoittaa hiljaisesti ja rauhallisesti juuri siitä syystä, etteivät ne ole suoranaisesti yhteydessä inhimillisiin pyyteisiin. Mitään tapaa, lakia tai laitosta ei tarvitse muuttaa, jotta jokin luonnontieteellinen totuus voisi tulla tunnetuksi ja hyväksyttäisiin. Sovellustensakin yhteydessä ne hyödyttävät siveellistä tietoisuutta vain välillisesti. Antavathan keksinnöt, kun ne vapauttavat ihmiset luonnon asettaman pakon alaisuudesta, heille paremmat mahdollisuudet henkisiin asioihin paneutumiseen.
Kielentutkimus on hieman toisenlaisessa asemassa. Se on kaikista tieteenaloista laajin, ja se pystyy niistä kaikkein monipuolisimmin vaikuttamaan inhimillisen tiedon koko alueella. Toisaalta minkään muun tieteen tavoitteet eivät ole yhtä vähäisessä määrässä tieteenalan sisäisiä. Pelkkänä kielen muotoja koskevana tietämyksenä se on melko hedelmätöntä. Tässäkin mielessä se vertailevana kielentutkimuksena kohoaa tieteeksi kielenmuodostuksesta yleensä, kielestä inhimillisen ajattelun kenttänä. Eihän kieli ole pelkästään tietty tapa, jolla yksilö tekee ajatuksiaan tiettäväksi toiselle yksilölle, vaan ihminen ajattelee väistämättä sanoilla, kielellä. Vielä suuremman merkityksen kielitiede saa ihmiskunnan perinteen, etenkin kirjallisen perinteen, arvon tuomarina. Tämän tieteen piirissä suoritettu suunnaton työ suullisen perimätiedon ja kirjallisuuden välittämien menneisyyden muistomerkkien – sekä vain tuon perinteen pohjalta avautuvien taiteen monumenttien – ymmärtämiseksi ylittää kaikki inhimillisen tutkimustyön ponnistelut muilla tieteenaloilla. Kaikki inhimillinen tieto perustuu tässä mielessä kielentutkimuksen tuloksiin. Lopuksi kielitiede on viime aikoina ryhtynyt syvällisyydessään ja laaja-alaisuudessaan oppaaksi ihmiskunnan historiaan varsinaisen historiallisen perimätiedon syntymistä edeltäneisiin aikoihin saakka selvitellen kielten sukulaisuuden perusteella kansojen sukulaisuussuhteita ja varhaisimpia historiallisia kosketuksia toisiinsa. Edellä esitetystä havaitsee helposti, että tällä tieteenalalla on väistämättä ollut suuri vaikutus niiden kansojen siveelliseen tietoisuuteen, joiden keskuudessa sitä on harjoitettu. Kielitieteen asemalle tässä suhteessa luonnontieteeseen verrattuna on luonteenomaista, että kielentutkimuksen lähtökohtana on aina perinne, inhimillinen tieto ja ihmisen käyttäytyminen, kun taas luonnontiede vasta aivan äärirajoillaan joutuu kysymään, onko liejusta noussut yksi ihmispari vaiko useampia aikana, jolloin maailma oli erityisen lämmin ja kostea, vai onko apinasta ehkä otollisissa oloissa tullut Keplerin ja Newtonin isä.
Olemme säästäneet lopetukseksi muutaman sanan historiasta ja filosofiasta; emme sen takia, että pitäisimme jotakin tieteenalaa muita arvokkaampana, vaan siitä syystä, että nämä molemmat tieteet ovat läheisimmin yhteydessä kansallisuuteen ja kansakuntien määräytymiseen yleisinhimillisen sivistyksen edustajiksi.
Kaikella tietämyksellä on ihmiselle kaksinainen merkitys. On tiedettävä, mikä on totta, jotta voi toimia oikein. Ihmiset ovat yleensä hyvin selvillä tästä tietämyksen merkityksestä. Tavallista toki on kuulla sanonta: totuus on ihmiseltä salattu; tieto siitä, mikä on oikein, riittää ohjaamaan ihmisen toimimaan oikein. Ja uskotaan, että ainakin tämä tieto on hänelle annettu. Näin ollen omantunnon pitäisi ilman minkäänlaista tietämiseen tarvittavaa vaivannäköä sisältää tämä tieto, kääntyä kohti oikeaa kuten kasvi kääntyy valoa kohti. Hiemankin pohtimalla toki havaitsee, että omantunnon herkkyydessä on ensinnäkin yksilöiden välisiä eroja ja että lisäksi omantunnon vaatimukset ovat olleet ja ovat aivan erilaisia eri kansojen keskuudessa ja eri aikoina. On helposti ymmärrettävissä, että tieto siitä, mikä on oikein, on myös tietoa totuudesta ja että tietääkseen, miten asian on oltava, täytyy tietää, kuinka se on, että siis tieto tästä totuudesta, siitä mikä on oikein, edellyttää tietämystä koko totuudesta. Ehkäpä voidaan hyvinkin perustein uskoa ihmisen tietämyksen olevan yhtä vajavaista kuin hänen toimintansa. Tästä asiasta voisi olla paljonkin puhuttavaa. Riittää kuitenkin sen toteaminen, että totuus ja oikeus ovat maailmassa aina väistämättä sidoksissa toisiinsa.
Ja silti tietämisellä on, kuten sanottu, toinenkin merkitys, se ei ole vain ikään kuin toiminnan peruste. Ollakseen tietoa totuudesta tietämisen ei tarvitse ilmetä lainkaan sanallisessa asussa eikä varsinaisessa toiminnassa. Ihminen voi kantaa tietämystään omassa povessaan. Voidaan toki olla sitä mieltä, että sen täytyy joka tapauksessa vaikuttaa toimintatapaan. Mutta tietämyksen totuusarvon kannalta tämä ei ole välttämätöntä. Tältä kannalta tietämisellä on itseisarvonsa, sen varassa ihmishenki kohoaa toiminnan maailman taistelujen yläpuolelle tavoittamaan yhtenäisen maailmankäsityksen. Tuollaiseen tietämiseen sisältyy uskonnollinen usko ja sen lupaus tulevasta elämästä autuudessa ja rauhassa, vaikka sitä voidaan pitää yksipuolisena, ellei se samalla sisällä vakaumusta Jumalan valtakunnan toteutumisesta maan päällä. Yleisesti kaikki tieteellinen tietämys pyrkii selvään käsitykseen maailmanjärjestyksessä vallitsevista järjellisistä yhteyksistä. Ja kun tämä tietämys kuitenkin on ihmisen tietoa, tieteen on aina loppujen lopuksi yhdistettävä tietonsa ihmiskunnan kokonaisuuteen, moraaliseen maailmanjärjestykseen. Lapsellista kuvittelua oli vielä usko, että tähtien joukot ovat olemassa ihmisen takia. Yhtä lapsellista olisi kuitenkin ajatella, että ihmisen tietämys niissä vallitsevasta järjellä käsitettävästä järjestyksestä olisi olemassa jonkun muun kuin ihmisen itsensä tiedettäväksi.
Olemme halunneet muistuttaa tietämisen tästä merkityksestä vain sen takia, ettei siitä sellaisenaan enää puhuta tässä kirjoituksessa. Tarkastelemme tässä ainoastaan tieteen vaikutusta tietoisuuteen siitä, mikä on oikein, eli laajemmin määriteltynä sen vaikutusta siveelliseen tietoisuuteen yleensä.
Viimeksi mainitulta kannalta historia ja filosofia voidaan erottaa muista tieteistä tieteenaloiksi, jotka vaikuttavat suoranaisesti käsityksiin siitä, mikä on oikein. Silloinkin, kun historiankirjoitus on pelkästään kertovaa, se haastaa lukijan tuomitsemaan henkilöitä ja tekoja. Tätä tuomiota annettaessa ei kyse ole kuitenkaan pelkästä teon abstraktista oikeudenmukaisuudesta tai vain sen moraalisesta arvosta, siinä ilmenevästä vilpittömyydestä, ihmisrakkaudesta, laupeudesta, yleensä sen hyvästä tarkoituksesta, vaan kyseessä ovat teon merkitys yhteisölle, yhteiskunnalle ja valtiolle, sekä kansalaismieli ja kansalaiskunto, isänmaallisuus sekä älyllinen kyky ja rohkeus sen ilmaisemiseen. Lasta ja niukasti sivistystä saanutta ilahduttavat yksinkertaisesti urhoollisuus ja uhrautuminen, mutta myös valloittajan uran sortuminen ratkaisevaan vastoinkäymiseen, voitettujen saama hyvitys, hirmuvaltiaiden kaatuminen ja kansan vapauden voitto, eivätkä he ota lainkaan huomioon sitä, että monen yksilön oikeutta vapauteen ja omaisuuteen on näissä mullistuksissa poljettu ja että ihmisrakkauden käskyihin on vastattu miekaniskuilla. Oikea tunne sanoo heille, että tässä on kyseessä jokin sellainen siveellinen oikeus, josta luonnonoikeus ja moraali eivät sano mitään. Sivistyneemmät voivat myös kiinnittää huomiota niiden neuvotteluratkaisujen viisauteen, joiden avulla verenvuodatus ja väkivalta vältetään, ja ymmärtää, että tässä kamppailussa kansakunnat taistelevat ihmiskunnan lipun alla. Ennen kuin historia tieteellisenä tietona pääsee kansojen suurten massojen ulottuville, näillä on jo suullisina kertomuksina ja lauluina historia hallussaan, ja siinäkin muodossa historia ilmaisee kansakunnan tietoisuutta historiallisissa teoissa toteutuvasta oikeudesta ja pitää tätä tietoisuutta yllä sukupolvesta sukupolveen. On helposti ymmärrettävissä, että kansan kertomukset ja laulut kertovat varsinaisesti oman isänmaan historiasta. Mutta enimmäkseen juuri tätä historiaa käsitellään mestarillisella tavalla kunkin kansakunnan kirjallisuudessa, ja juuri tämän historian takia historiatieteellä on suuri merkitys kansakunnan sivistykselle. On tapana sanoa: historiansa kautta kansakunta oppii tuntemaan itsensä. Varsinaisesti kansakunta kuitenkin oppii siitä tuntemaan oikeutuksen kansalliseen olemassaoloonsa, tämän oikeutuksen asteen – eli tietämään, missä määrin se on historiallisissa teoissaan todellakin edustanut ihmiskuntaa.
Historialla on kuitenkin toinenkin huomionarvoinen puoli. Toinen kansakunta näkee kehitysasteensa mukaisesti historiansa toisin. Toisin sanottuna: historia on toki kertomus menneisyydestä. Käsitys menneisyydestä muuttuu kuitenkin aina aikakausien vaihtuessa, ja historiankirjoittaja on tässä suhteessa aikansa ja kansakuntansa lapsi. Hän kirjoittaa oman kansakuntansa historiaa sen oman siveellisen tietoisuuden näkökulmasta. Niinpä voidaankin sanoa, että jokainen aika kirjoittaa historian uudelleen. Tässä emme puhu siitä, että uusia tietoja asioiden todellisista suhteista ilmaantuu kaiken aikaa, vaan siitä, että menneisyys yleensä saa uuden merkityksen kulloinkin elettävälle ajalle. Niinpä historia on tässäkin mielessä kansakuntien peili; he oppivat siitä tuntemaan kulloisenkin siveellisen tasonsa.
Filosofian suhde kansakunnan siveelliseen tietoisuuteen on vaikeammin selviteltävissä. Tämä vaikeus johtuu siitä, että kirjallisesti sivistyneidenkään joukossa moni ei tiedä, mistä puhutaan, kun puhutaan filosofiasta. Tästä syystä rajoitamme tarkastelumme vain siihen filosofian osaan, jota sanotaan käytännölliseksi filosofiaksi. Jokaisellahan on kutakuinkin selvä mielikuva siitä, että täytyy olla olemassa tiede, jonka tehtävänä on selvittää, mikä on oikein, eli esittää tieteen sääntöjen mukaisesti, miten oikeuden käsite on ymmärrettävä arvioitaessa niin eri osapuolten oikeuksia kuin velvollisuuksiakin ja miten oikeutta toteutetaan perheessä, kansalaisyhteiskunnassa, valtion laitoksissa ja niiden johtamisessa sekä valtioiden välisissä suhteissa.
Historiallakin on tieteenä oma yleinen kehitystiensä kuten kaikilla tieteillä, niin että historiallinen katsomus vähitellen kehittyy täydellisyyteensä kansojen ja aikakausien älyllisen yhteisvaikutuksen kautta. Vastaavaa yleistä tieteellistä kehitystä tapahtuu varmasti filosofiassakin. Sen ohella havaitaan, että historian tavoin tälläkin tieteellä on oma muotonsa jokaisen sellaisen kansakunnan keskuudessa, jonka keskuudessa se on päässyt edistymään hiukankin korkeammalle tasolle. Puhuisimme ehkä liian hämärästi, jos sanoisimme, että muodon erilaisuus merkitsee väistämättä myös sisällön erilaisuutta. Tätä voidaan kuitenkin valaista jo ennen esitettyä esimerkkiä käyttämällä. Tämän lehden viime numerossa julkaistussa artikkelissa, johon edellä on viitattu, esitettiin lyhyesti rousseaulainen käsitys valtiosta ja kansakuntien olemassaolon oikeutuksesta saksalaisen filosofian samoista asioista esittämien oppien vastapainoksi. Ja toinen esimerkki. Englannissa on ollut erittäin tavallista, että moraalia on kehitelty oppina kaikille ihmisille yhteiseksi oletetusta moraalisesta tunteesta ja siihen liittyvästä ”luonnollisesta” uskonnollisesta tietämyksestä. Ranskassa taas tieteellinen tarkastelu on löytänyt ihmisen velvollisuuksien perusteeksi toiminnan tarkoituksen ja esittänyt täksi tarkoitukseksi yksilön onnellisuuden, hänen oikein ymmärretyn oman etunsa. Nekin, jotka ovat pitäneet kristinuskon oppia uhrautumisesta parempana perusteena, ovat silti pyrkineet osoittamaan, että inhimillinen käytäntö on toisenlaista ja että tuskin koskaan voidaan muuttaa sitä asioiden järjestystä, että ihminen asettaa teoissaan oman minänsä etusijalle. Tätä ei tarvitse ymmärtää niin, että ranskalaiset moraalin tutkijat ovat muka opettaneet, että ihminen toimii oikein noudattaessaan vain halujaan, millaisia nämä sitten ovatkin. Tämä ei tekisi häntä onnelliseksi, ei vastaa hänen todellista etuaan. Kummassakin tapauksessa tärkeä seikka on ajattelun perusperiaate. Toisessa tapauksessa oletetaan kaikilla ihmisillä olevan luontainen tunne, joka vaati heitä täyttämään velvollisuutensa ottamatta huomioon mitään muuta kuin tämän tunteen tyydyttämisen, hyvän omantunnon säilyttämisen; toisessa tapauksessa ihmiselle suodaan vapaus etsiä onneaan sieltä mistä voi ja oikeuden toteutuminen riippuu siitä, sattuuko yksilö ymmärtämään todellisen etunsa. Suurtakaan historian tuntemusta ei tarvita sen havaitsemiseksi, että nämä erilaiset tieteelliset näkemykset heijastuvat kyseessä olevien kansakuntien koko siveelliseen elämään. Ranskan ja Saksan tieteen valtiota ja kansallisuutta koskevien käsitysten erilaisuus on samoin ilmennyt näiden kummankin kansan viime aikoina kokemissa historiallisissa vaiheissa. Tässä yhteydessä on vain muistettava, ettei tällaisia kansakunnan tieteen ja sen historiassa ilmenevän käyttäytymisen välisiä rinnastuksia voida tehdä samansuuntaisina kansakunnan koko olemassaolon ajalta. Jokaisen kansakunnan keskuudessa tieteellä on oma kausijakoisuutensa ja vaihtuvia uusia muotoja samoin kuin niitä ilmenee yleisessä ajattelutavassa ja elämäntavoissa; ja kun tiede lisäksi on jatkuvaa pyrkimystä viimeksi mainittujen täsmälliseen ilmaisemiseen, senkin on kunakin aikana jakauduttava, niin että syntyy useita vaihtelevassa määrässä erilaisia yrityksiä tällaisen täsmällisen vastaavuuden saavuttamiseksi.
Historialla on varhaisessa vaiheessaan epätieteellinen muoto, ja aivan samoin kansan filosofia elää aluksi sen uskonnollisissa opeissa, kansanviisaudessa (sananlaskuissa) ja kansanlauluissa.
Tässä edellä muutamin viittein esitetyssä historian ja filosofian suhteessa kansakuntien yleiseen tietämykseen ja tapakulttuuriin on syy siihen, että nämä tieteet ja ainoastaan ne sisällytetään kansalliskirjallisuuteen. Meidän ei tarvitse puhua siitä, miten läheisesti muu kansalliskirjallisuus, runous ja kaunokirjallisuus, liittyy kansakunnan koko henkiseen elämään ja on sen kautta yhteydessä myös tämän kansakunnan asuman maan tilaan ja luonnonoloihin.
Jos lukija nyt suvaitsee vilkaista uudelleen, mitä edellä on sanottu, ja edes pikkuisen pohtia, millainen merkitys kielellä voi olla kansakunnan tieteelle ja etenkin sen kansalliskirjallisuudelle samoin kuin sen uskonkäsityksille ja oikeustajulle, hän varmaankin hämmästyy sen käsityksen pinnallisuutta, että kansallinen yhtenäisyys voi syntyä ilman kielellistä yhtenäisyyttä. Kun tuollaiselle mielipiteelle vaaditaan tieteellistä tunnustusta, jokainen tieteellisesti sivistynyt ihminen joutuu väistämättä toteamaan sen mitä epätieteellisimmäksi sivistymättömyydeksi. Se on itse asiassa vieras yleissivistykselle, kansakuntien yleiselle tietoisuudelle. Pitäähän jo puolisivistynyt villikin kielestään kiinni ymmärtäen sen kallisarvoiseksi omaisuudekseen, ja sivistyneet kansakunnat huolehtivat kielestään osoittaen mitä suurinta kiintymystä sitä kohtaan, pitävät sen puhtautta, täsmällisyyttä, taipuisuutta ja kauneutta ylpeytenään ja kunnianaan.
Tiede olisi mahdotonta ilman sanojen täsmällistä merkitystä. Ajatusta ei yleensäkään voi olla olemassa ilman sanoja, ja jo yleinen epätieteellinen asioiden pohdiskelu olisi monologia hullujenhuoneessa, ellei siinä pyrittäisi liittämään samaan sanaan samoja mielikuvia. Tieteelliselle ajattelulle tällä seikalla on tietysti vielä paljon suurempi merkitys; perustuuhan sen koko arvo siihen, ettei se sekoita sanojen merkityksiä, koska tämä merkitsee käsitteiden sekoittumista ja sekaannuksen synnyttämistä.
Tästä syystä tieteellä on omat termini technici [tekniset terminsä], jotka on yleensä lainattu vanhoista kielistä, etenkin latinasta. Tämä on osaksi jäänne siltä ajalta, jolloin latina oli korkeamman sivistyksen kieli, osaksi nykyisin, kun kansalliskielet ovat myös tieteen ja kirjallisuuden kieliä, on tarkoituksena antaa käsitteille muuttumaton ilmaus ja helpottaa tieteellistä vuorovaikutusta eri kansakuntien oppineiden kesken. Tämä ei silti merkitse sitä, että käsitteet säilyisivät merkitykseltään yhtä muuttumattomina kuin sanat sinänsä säilyvät. Esim. sanojen elektrisiteetti ja organismi merkityssisältö on nykyisin täysin toisenlainen kuin vain muutamia vuosikymmeniä sitten.
Jos nyt tarkastellaan eri tieteiden tilannetta tältä kannalta, havaitaan helposti, että lähinnä matematiikassa ja luonnontieteissä, luonnonhistoria mukaan luettuna, käytetään ja voidaan käyttää tällaisia teknisiä termejä. Ne ovat samoin yleisiä kielitieteessä, jossa ne kuitenkin pedagogisista syistä usein korvataan elävien kielten vastaavilla sanoilla. Jopa filosofiassakin käytetään tällaisia termejä, vaikkakin nykyisin säästeliäästi sen abstraktimmissa osissa, esim. metafysiikassa ja formaalisessa logiikassa.
Tieteellisestä uskonopista, teologiasta, ja oikeustieteestä ne ovat kuitenkin yhä täydellisemmin kadonneet. Ne ovat yleensä käyttökelvottomia filosofiassa, etenkin sen käytännöllisessä osassa. Historia on tarvinnut niitä kaikista tieteistä vähiten.
Mistä tämä erilaisuus johtuu? Ensi silmäyksellä näyttää siltä, että vieras terminologia on jätetty pois niistä tieteistä, jotka ovat kiinteämmin yhteydessä kansakuntien yleiseen siveelliseen tietoisuuteen, vain siitä syystä, että näiden tieteiden tulokset voitaisiin helpommin sisällyttää yleissivistykseen. Varsinainen peruste on kuitenkin syvällisempi. Luonnonilmiöitä – samoin kuin aistihavainnoin todennettavaa kielen ainesta – tutkivissa tieteissä ei tarvita käsitteiden kovin perusteellista määrittelyä. Sanan tarkoittama aineellinen kohde tai ilmiö voidaan näyttää. Sen takia olisi samantekevää, käytettäisiinkö esim. sähköstä ja magnetismista ilmauksia aba ja obo; muistamisen kannalta on tosin hyödyksi, jos tuollaisen ilmiön nimi muistuttaa jostakin sen ominaisuudesta tai alkuperästä tai sen ensimmäisestä havaitsijasta jne. Niillä tieteillä, joiden tutkimuskohteena on hengen maailma, jota entisinä aikoina olemme sanoneet ”näkymättömiksi asioiksi”, ei sen sijaan ole tätä etua käytettävissään. Niissä kaikki perustuu jokaisen käsitteen täsmälliseen määrittelyyn, ja jotta näin voitaisiin menetellä, on asioiden yhteydetkin niiden piirissä ymmärrettävä toisin. Fysiikassa saatetaan sanoa: nyt tarkastelemme painoa ja liikettä; sitten tutkimme, mitä valo on, ja sitten ovat vuorossa ääni ja sähkö jne. Filosofiassa ei voida sanoa: nyt otamme tarkasteltavaksi perhe-elämän, sitten toisen asian, jota sanomme laeiksi, sen jälkeen taas uuden asian, jota sanotaan valtion laitoksiksi. Filosofiassa käsitys perheestä perustuu väistämättä käsitykseen valtion merkityksestä jne. Sama on tilanne muissakin tähän luokkaan kuuluvissa tieteissä. Ehkä ajatellaan, että ainakin historia tarkastelee aistein havaittavia ilmiöitä. Ihmisen toimintahan ilmenee aistein havaittavana ilmiönä. Teon suorittajan tarkoitusta, teon toteutunutta tulosta, henkilöiden luonnetta, tapahtumien merkitystä ei kuitenkaan voida nähdä, vaan vain järjellä käsittää. Murhassa ei kyse ole siitä, että käsivartta ja kirvestä liikutetaan ja ihmisen elimistö haavoittuu ja kuolee, vaan siitä, että ilmiö on johtunut rikoksentekijän tahdosta ja että tuhotussa elimistössä on asustanut järjellinen henki. Tällaisissa yhteyksissä oikeustiedekin joutuu tekemisiin näkymättömien asioiden kanssa.
Tieteissä, joiden piirissä selvitellään tällaisia ilmiöitä, on siirrytty kuolleista kielistä eläviin, muuttumattomasta terminologiasta ajan myötä muuttuvaan juuri siitä syystä, että käsitteet on välttämättä määriteltävä täsmällisesti. Keskiajalla eräät näistä tieteistä jähmettyivätkin paikoilleen juuri termiensä muuttumattomuuden takia. Elävällä sanalla nimittäin on myös elävä merkityksensä ihmisen tietoisuudessa ja toiminnassa. Tämä tunnustetaan, kun on tapana sanoa, ettei kuolleissa kielissä ole sanoja modernien käsitteiden ilmaisemiseen, ja samoin sen osoittaa yhtä selvä tosiasia, että jonkin kansan kirjallisuutta voidaan kääntää toisen kansakunnan kielelle vain epätäydellisesti. Tieteen suhde kieleen on tässä yhteydessä sellainen, että se ottaa käyttöönsä sanan sen kielessä yleisen käyttötavan perusteella, mutta määrittelee ja vakiinnuttaa tarkemmin sen merkityksen – ja tässä merkityksessä sana sitten leviää käyttöön kansakunnan yleissivistyksen piirissä. Tämä tapahtuu tunnetusti useita väyliä pitkin, opetuslaitoksen välityksellä, arkisessa yhteiselämässä, tiedettä popularisoivissa teksteissä, lainsäädännössä, jopa kirkon opetuksessakin. Sanojen merkitys on kuitenkin yhtä kuin itse tietämys. Niinpä edellä esitetty selvittely voidaankin korvata sanomalla: tiede sisällyttää itseensä kansakunnan yleisen tietämyksen, mutta esittää sen aiempaa täsmällisemmässä muodossa. Kun tämä muoto ei ajan vieriessä enää ilmaise kansakunnan muuttunutta tietämystä, tiede aloittaa työnsä uudelleen alusta. Oikeastaan tämä muutos ja tämä työ jatkuvat keskeytymättä. Yleisen tietoisuuden muutos taas aiheutuu pääasiassa toiminnasta, kansakunnan historiallisesta elämästä ja sen tämän elämän varrella saamista kokemuksista. Sana on silti edelleenkin tieteen ja yleissivistyksen näin toteutuvan vuorovaikutuksen välttämätön väline.
Miten tällaista tieteen ja kansakunnan yleistietämyksen välistä vuorovaikutusta oikein voidaan kuvitella mahdolliseksi ilman kielellistä yhtenäisyyttä?
Ei ole kyse pelkästään siitä, etteivät tiede ja tämä tietämys pääse minkäänlaiseen yhteyteen, elleivät ne puhu samaa kieltä. Olennaista tässä asiassa on, ettei merkitysten ymmärtämisessä eli ajattelussa, asioiden käsittämisessä voida päästä yksiselitteisyyteen ilman yhteistä kieltä. Asiaa harkitessamme ymmärrämme tämän väitteen yleisesti paikkansapitäväksi. Onhan ymmärtäminen eri kansakuntien tieteenharjoittajienkin kesken vain likimääräistä, ei täysin varmaa, kun asia on ilmaistu vieraalla kielellä. Tämä koskee ensisijaisesti tässä lähinnä tarkastelun kohteena olevia tieteitä, jotka eivät voi osoittaa sormella kohdettaan, niitä, jotka tutkivat näkymättömiä asioita. Luultavasti tämän väitteen paikkansapitävyys kiistetään hanakasti – vaikka toisaalta myönnetään, ettei jollakin kielellä nerokkaasti kirjoitettua teosta voida kääntää toiselle. Mutta sitä, mitä ei voida vastaavilla sanoilla ilmaista, ei myöskään voida ymmärtää – eli ymmärtäminen on vain likimääräistä. Euroopan uusien kielten osalta ymmärtämistä helpottaa se seikka, että niitä puhuvien kansojen kulttuurit ovat yleensä melko pitkälle yhdenmukaisia ja että kansojen tieteenharjoituksessa on henkilökohtaisten yhteyksien sekä jatkuvan vastavuoroisen itse kieliin kohdistuvan tutkimuksen ja käännöstoiminnan välityksellä seurattu toisten kansojen kulttuurin kehitystä. Muistettakoon kuitenkin suunnattoman laajat kieliopillisten tutkimusten, sanakirjojen, vanhojen teosten kommentaarien ym. selitystekstien kirjastokokoelmat oikean käsityksen saamiseksi siitä, mitä oikein tarkoitetaan, kun sanotaan, että vieraalla kielellä puhuttua tai kirjoitettua ymmärretään. – Olemme kuitenkin vain esimerkin esittääksemme puhuneet eri kansakuntien tieteen yhteyksistä tältä kannalta. Olemme lähinnä halunneet osoittaa, että tieteen ja yleisen tietämyksen vuorovaikutus on saman kansan keskuudessa mahdotonta, ellei niillä ole yhteistä kieltä. Jos tiedemieskin sitkeän opiskelun nojalla pystyy vain vajavaisesti ymmärtämään ja kääntämään vieraalla kielellä kuulemaansa tai lukemaansa, miten hän voi ymmärtää kansankieltä, joka ei ole hänen oma äidinkielensä ja jolla ei ole olemassa kansalliskirjallisuutta, antaakseen tämän kansan tietämykselle tieteellisen ilmaisun? Ja voidaanko sitten sitä kirjallisuutta, jota hän tuottaa muulla kuin kansan omalla kielellä, sanoa tämän kansan kansalliskirjallisuudeksi? Jos taas tiedemies joutuu tällaisiin vaikeuksiin kääntäessään tekstiä toisesta kielestä, miten hän pystyy kääntämään omat ajatuksensa toiselle kielelle saattaakseen sanomansa tuollaisen kansan käsittämään muotoon – miten hän voi luoda kansalliskirjallisuutta sen kielellä?
Tieteen nimessä ei kuitenkaan pelkästään tulkita kansallista yhtenäisyyttä kielellisestä riippumattomaksi. Kansakunnan katsotaan myös voivan koostua useista erillisistä eri kieliä puhuvista kansanryhmistä. Niillä on kuitenkin oltava yhteistä tietämystä – tietysti siten, että ne opettelevat myös toistensa kielen. Se, mikä on vain vaivalloisesti ja epätäydellisesti mahdollista kahden kansan tiedemiesten ja kirjailijoiden kesken, toteutuu siis itsestään selvästi kahden kansanryhmän yleisen tietämyksen tasolla vain siitä syystä, että nämä kuuluvat samaan valtioon! Se, mikä vielä tuottaa suuria vaikeuksia tieteen kielessä, jossa oivallisimmat oppineet, ajattelijat ja älypäät ovat täsmentäneet sanojen merkityksen, sujuu siis helposti, kun sanojen merkitykset ovat epämääräisiä, kuten ne arkielämässä ovat! Tällaisia käsityksiä sanotaan tieteeksi ja tieteeseen perustuvaksi vakaumukseksi!
Ellei kansalliskirjallisuus sitten ole ajateltavissakaan, ellei kansa ole kielellisesti yhtenäinen ja ellei etenkään sen tiede puhu kansan kieltä, voidaan vielä kysyä: onko kansalliskirjallisuus kansakunnalle välttämätön?
Kuten edellä on jo mainittu, me sivuutamme tieteen merkityksen sinänsä, yksilön maailmankäsityksen kannalta, ja puhumme vain sen merkityksestä toiminnalle. Tällöin havaitaan helposti, että kansalla, joka ei ole antanut tietämykselleen tieteen muotoa eli jonka yleisellä tietämyksellä ei ole mitään osuutta tieteellisen tutkimuksen myötä karttuvassa täsmällisesti ilmaistussa tietopääomassa, kansalla, jonka tietämyksellä ei ole edustajia inhimillisen tiedon historiassa, ei ole myöskään oikeutta vaatia, että se omassa historiassaan muutenkaan edustaisi yleisinhimillistä sivistystä, että se voisi ihmisyyden oikeutuksella tehdä ratkaisuja oikean ja väärän välillä. Historia kuitenkin kertoo tuollaisista kansoista, esim. hunneista, jotka pelkällä miekan voimalla alistivat valtaansa suurimman osan Euroopasta ja suuren osan Aasiasta. Tämän kansan sotapäällikköä nimitetään kuitenkin historiassa ”Jumalan ruoskaksi”, ja sen mahti ja sen nimi ovat kadonneet maan päältä vain lyhyen olemassaolon jälkeen. Historia saa parhaansa mukaan pyrkiä selittämään tuonkin kansan tehtävän; koskaan se ei kuitenkaan ole sanonut tuota kansaa kansakunnaksi, joka on edustanut ihmiskunnan sivistystä ja sen nimessä ratkaissut, mikä on oikein ja mikä väärin, eikä koskaan tätä sano.
Lopuksi meidän on vain muistutettava sivistyneelle lukijalle, että ne kansakunnat, joilla on ollut kansalliskirjallisuus ja jotka ovat vain kielellisen yhtenäisyytensä perusteella voineet sellaisen saada, ovat senkin jälkeen, kun ne ovat olemassa olevina, valtion muodostavina kansakuntina kadonneet, olemassa olevien kansakuntien opettajia tämän kirjallisuutensa välityksellä edelleenkin, ja nämä tunnustavat niiden olleen yleisinhimillisen sivistyksen edustajia kansakuntina vaikuttaessaan.
Tämä riittäköön kansalliskielten merkityksestä yleisinhimilliselle sivistykselle. Edellä esitetty ei ole suinkaan uutta asiaa, vaan sen voidaan katsoa kaiken kaikkiaan kuuluvan Euroopan kaikkien kansojen yleissivistykseen. Tämänkään maan kirjallisuudessa se ei ole mikään uutinen, sillä se on esitetty jo 40 vuotta sitten, vaikkakin toisessa muodossa, erityisesti Suomen kansaan ja suomen kieleen sovellettuna. Samassa tarkoituksessa samaa oppia on siitä lähtien puolustettu ja sitä on sovellettu kaikkiin tilanteisiin, joissa on ollut kyse suomen kielen oikeuksista. Allekirjoittanutkin on lähes 20 vuotta pyrkinyt parhaansa mukaan muistuttamaan siitä merkityksestä, joka tämän asian yleisemmällä tuntemisella ja siihen perustuvan käsityksen yleistymisellä olisi Suomen tulevaisuudelle. Emme voi myöskään pahastua siitä, että monikin tämän lehden lukija saattaa pitää uuvuttavana alituista palaamistamme samaan aiheeseen. Uskomme kuitenkin, ettei meidän edellä esittämämme jälkeen tarvitse selittää, miksi näin teemme.
Jo kauan sitten on kiinnitetty huomiota siihen, että kansakuntien oikeudet ovat Euroopan uusimmassa historiassa saaneet uuden vihollisen ikivanhan vastustajan lisäksi. Tämä vanhempi vihollinen on valloituksiin pyrkivä yksinvaltius, joka kirkon hallitsema uskonoppi heikkona vastapainonaan oli vallalla nykyisten eurooppalaisten kansakuntien muodostumisesta saakka. Mitään varmuutta ei ole siitä, että sen aika olisi nyt lopussa, vaikka jo parin vuosisadan ajan miekat ovat pakottaneet toisensa pysymään huotrassa, ja tällöin voimavaroiltaan vähäisempienkin valtioiden väestöt ovat saavuttaneet suuremman kansallisen yhtenäisyyden ja saaneet sille tunnustuksen. Toinen, uudempi vihollinen on pinnallinen kosmopoliittisuus ja liberalismi, joka on oppina pohjautunut luonnonoikeuteen, julistaa alastoman villin oikeutta ohjata ihmiskunnan kohtaloita ja on omaksunut tietyn toimintamuodon, vallankumouksen – joka sekin tietysti vetoaa miekan mahtiin.
Varsin yleisesti kuvitellaan, että vain rajaton yksinvaltius loukkaa vapautta, mutta tasavalta ei. Sekä muinaisuus että nykyaika opettavat kuitenkin muuta. Rooman maailmanmahti oli tasavalta – ja toteutti lisäksi ”itsehallintoa”. Nykyaikana ei mikään valtio ole toteuttanut väkivaltaisempaa politiikkaa kuin pohjoisamerikkalainen tasavalta. Kansan vapauden ja itsehallinnon merkittävin edustaja Euroopassa, Englanti, on myös ollut sen laajentumishaluisin ja pahiten kansaa sortava mahti. Vuoden 1649 vallankumousta seurasi Skotlannin ja Irlannin nujertaminen tai tuhoamissota viimeksi mainitussa maassa, jolle jäi kuitenkin vielä niin paljon voimia, että se oli kukistettava uudelleen vuoden 1689 vallankumouksen yhteydessä. Vielä on elossa aikalaistodistajia, jotka voivat kertoa Ranskan vallankumouksen seurauksista Euroopan kansakuntien vapaudelle. Tämä on luonnollista, kuuluu asioiden normaaliin järjestykseen. Vapaa valtiojärjestys voimistaa kansakunnan itsetuntoa. Tietoisuus siitä, että edustetaan ihmisyyttä oikeutetusti, osoittaa silloin mahtinsa, ainakin pyrkii osoittamaan sitä kukistamalla ja sulattamalla kansakunnan yhteyteen muita niin laajalti kuin tämän mahdin voimilla mahdollista on. Kun Ranskassa viimeksi tapahtuneet vallankumoukset eivät ole pystyneet osoittamaan samaa halukkuutta, tämä perustuu kansallisen tietoisuuden voimistumiseen muussa Euroopassa Napoleon I ajan jälkeen niin vahvaksi, että se pystyy pidättelemään tuota halua. Lamartine tunnusti aikanaan vallankumouksen nimessä, ettei kansoja voida onnellistuttaa ulkoapäin tuodulla vapaudella. Hän pystyi myös esittämään sinänsä oivallisia esimerkkejä Ranskan entisen tasavallan armeijoiden onnellistuttavasta vaikutuksesta Belgiassa, Hollannissa ja Italiassa. Sama pinnallinen liberalismi on kuitenkin myös pelkkänä tuontioppina ollut kansallisten pyrkimysten vihollinen. Unohtakaamme, mitä omat yritykset poliittisten uudistusten aikaansaamiseksi ovat maksaneet eräille kansallisille pyrinnöille, joiden tästä seurannut tuhoutuminen on herättänyt Euroopan myötätunnon.
Niinpä kyseessä onkin vanhentunut oppi, kun nähdään väitettävän, että yleisemmin viriävä kansallinen itsetunto olisi esteenä tiellä ajateltuun kansojen liittoon ja haittaisi yksimielisiä pyrkimyksiä poliittiseen vapauteen. Kyseessä on vanha oppi kansojen fraternitésta ja égalitésta. Tämä veljeys ja tasa-arvoisuus on samanlaista kuin kyvykkäiden miesten välinen. Se on sitä lujempaa, mitä suurempaa kunnioitusta kumpikin hyvistä veljistä voi toisessa herättää persoonallisuudellaan. Tunteellisuudella on vielä vähemmän tekemistä kansojen kuin toiminnan miesten välisissä suhteissa. Oppina tämä kosmopoliittinen liberalismi on kuitenkin tietysti mukava. Se vaatii ainoastaan tunnetun, kaikkiin valtiosääntöihin soveltuvan reseptin tuntemista. Ja vallitsevissa olossa, joissa toiminta ei voi tulla kyseeseen, fraasit ovat kuitenkin hyvää laastaria toimintahaluttoman omalletunnolle.
Kansojen käytännön elämässä teoriat eivät sellaisinaan näy. Jokaisella päivällä on kansojenkin elämässä oma murheensa, tarve, joka on tyydytettävä. Niinpä on aivan paikallaan, että tehdään yksinkertaisesti työtä kansallisen opetuksen ja kansalliskirjallisuuden hyväksi, kansallisen itsenäisyyden lujittamiseksi aineellisten etujen edistämisessä, maan lakien ja oikeudenhoidon kansalliseksi kehittämiseksi jne. Väärässä kuitenkin ollaan, jos oikeutta tähän tarkastellaan vain luonnonoikeuden tai siihen nojautuvan yksityisoikeuden näkökannalta, mikä on tavallisempaa, sillä tällainen käsitys ei anna vakaumukselle lujaa pohjaa ja jättää näin ollen mielen kylmäksi. Luonnonoikeus ei sano mitään kielellisestä yhtenäisyydestä. Jos esimerkiksi jokaisella suomalaisella yksilöllä on oikeus saada julkista opetusta, koska hänkin maksaa sen kustannuksia, voidaan perustellusti esittää vastaväite, että hän pääsee helpommin osalliseksi sivistyksestä, jos hän ensin opettelee ruotsin kielen. Jos väitetään, että hänellä on oikeus viedä asiansa suomenkielisiin tuomioistuimiin, koska nämä tekevät hänenkin omaisuuttaan, henkeään ja kunniaansa koskevia ratkaisuja, on ainakin väljästi vapautta vedota siihen, että nykyiset ruotsinkieliset tuomarit ovat vaalineet hänen omistusoikeuttaan ym. oikeuksiaan niin huolehtivaisesti ja taitavasti, ettei hänen oikeusturvansa paranisi, vaikka tuomarit osaisivatkin paremmin suomea. Mutta jos tunnustetaan, että myös Suomen kansalla on tehtävänsä täytettävänä yleisinhimillisen kulttuurin edistämisessä eikä sitä voida täyttää ilman kielellistä yhtenäisyyttä, tämän asian tunnustaminen kumoaa kaikki vastaväitteet.
Kaikella niin luonnossa kuin historiassakin on oma tehtävänsä täytettävänään. Kummankin piirissä monet kuitenkin tuhoutuvat saamatta tehtäväänsä täytetyksi. Jokainen voi mielensä mukaan pohtia kysymystä, miksi luomakunnassa vallitsee tällainen runsaus, miksi metsässä kymmenet puut kuivuvat pystyyn, jotta yksi pystyisi kasvamaan täyteen mittaansa, miksi niin monet kansat ovat hävinneet melkein jälkiä jättämättä ja vain harvat ovat jättäneet henkensä hedelmät ihmiskunnan sivistykselle. Tosiasiaa ei voida kyseenalaistaa. Väistämättömän varmaa siis on, että jokainen kansa voi odottaa elämää tai ennenaikaista kuolemaa sen mukaan, miten se pystyy täyttämään tämän tehtävänsä.
J. V. S.
