I

Meidän aikanamme on aivan yleistä, että merkittäviä elossa olevia henkilöitä kuvataan matkakertomuksissa, elämäkertahakemistoissa, kalentereissa, sanalla sanoen aina kun on toivoa että tarjotut kuvaukset voivat saada jotain menestystä lukevan yleisön keskuudessa. Meidän maineikkaat isämme ja esi-isämme olisivat hämmästyneet, jos heidät olisi asetettu tällä tavoin tarkasteltaviksi julkisuuden areenalla. Tyytymättömiksi ilmoittautuvat nyt korkeintaan unohdetut kuuluisuudet, jotka yrittävät turhamaisesti korvata muiden suosionosoitusten puutteen omillaan.

Totta puhuen tällä julkisuudella on kaikesta huolimatta arat kohtansa. Kuuluisa ihminen ottaa teidät vastaan mahdollisimman armollisella hyväntahtoisuudella. Haluatteko nyt astua hänen kattonsa alle viekkaana muotokuvamaalarina, käytättekö hyväksenne jokaista sanaa, jokaista katsetta, minkä voi kankaalle ikuistaa, omaksi ja uteliaiden ihailijoidenne suureksi huviksi? Ja kun luottamuksellisemman kanssakäymisen turvin äkkäätte myös vikoja ja heikkouksia, niin käytättekö niitä antaaksenne kuvalle asianmukaista valohämyä – tarjotaksenne pikantin vivahteen monipäiselle yleisölle?

Muistelmakirjallisuus on siis todellakin arka asia silloin kun se käsittelee nykyhetken tapahtumia ja henkilöitä. Taitamaton voi livetä sen kivikoissa.

Näiden rivien kirjoittaminen voisi siis olla hyvää harjoitusta. Minun on kuitenkin avoimesti tunnustettava, että olen niitä kirjoittaessani vähemmän ajatellut hyödyllistä harjoitusta ja pikemminkin seurannut omaa makuani palauttaessani taas mieleen joukon mieluisia muistoja.

Lapsuuden muistot ovat tehneet Ruotsin pääkaupungin minulle yhdeksi miellyttävimmistä paikoista. Nyttemmin voin liittää niihin muistot myöhemmästä oleskelustani Ruotsissa. Se oli omistettu pelkästään kirjalliselle toiminnalle ja sitä elävöitti seurustelu monien enemmän tai vähemmän kuuluisien kirjailijoiden kanssa. Kun muistelen sitä aikaa, voin nauttia uudelleen elämäni harvinaisen onnellisesta vaiheesta, niin harvinaisesta, että en ole kokenut sellaista onnea ennen enkä jälkeen.

Ellei lukijalla ole syytä iloita näistä muistoista yhdessä kanssani, kaipa hän silti kuulee mielellään niistä miehistä, jotka ovat nyt Ruotsin kirjallisuuden eturivissä ja joiden teoksista hän tuntee ainakin tärkeimmät.

Tätä toivoen siirryn Siluettieni pariin. Kuten tunnettua, nämä taideluomukset tehdään yksinkertaisilla, porvarillisilla saksilla. Jopa ne alan suurimmat taitajatkin, joita olen onnistunut seuraamaan, ovat hankkineet maineensa sillä viattomalla tempulla, että leikkaavat kaikki siluetit saman kaavan mukaan ja lisäävät aina tilaisuuden tullen huomaamattoman kyömyn leukaan ja nenään. Voi hyvinkin olla, että minunkin Siluettini kärsivät tällaisesta samankaltaisuuden periaatteesta. Ehkä epäonnistun myös yrityksessäni muuttaa nenän ja leuan mallia ”kuvatun henkilön” profiilin mukaiseksi. Silloin siluetit ovat kuvattavan henkilön jäljennöksinä kyllä epäonnistuneet lopullisesti; yhä ne kuitenkin säilyttäisivät vapaiden kuvitelmien arvon. Toivomme silti, että ne voisivat olla perustana historiallis-romanttisille kuvauksille, jotka sisältäisivät enemmän todellista historiaa kuin tunnetun kirjailijan ”salkussa”.

Valtiopäivät

Valtiopäivät merkitsevät Tukholmassa tavallisesti kokonaisen vuoden jatkuvaa hyvää tienestiä talonomistajille, hotel garnille – vaatimattomammin sanottuna ”huoneita matkustaville” tarjoaville – ravintoloitsijoille, kahvilanpitäjille, kellarimestareille, rihkamakauppiaille jne., joka päivä vuoden ajan mielenkiintoisia uutisia kaupungin koko asujaimistolle, kutkuttavia mielenjärkytyksiä politiikan innokkaille seuraajille ja hyviä päivällisiä ja illallisia elämänhaluisille. Niinpä nämä keskeytykset vuoden yksitoikkoiseen kulkuun herättävät suurta iloa myös niissä, jotka eivät perusta omaa ja valtakunnan hyvinvointia odotetuille, mutta tavallisesti lykkääntyville uudistuksille.

Pari kolme kuninkaallista sikterniläistä sonnustetaan asuun, joka on puolittain espanjalaistyylinen ja istutetaan kuninkaallisen tallin valkeiden ratsujen selkään. Heihin liittyy henkivartiokaartin ratsastava puolieskadroona. Näin lähdetään kuninkaalliselta linnanpihalta. Linnanmäellä vaaditaan torventoitotuksin hiljaisuutta ja huomiota ja valtakunnan sanansaattajan virkaa hoitava sikterniläinen lukee kuuluvalla äänellä kuulutuksen valtiopäivien avaamisesta. Sama seremonia toistetaan Gustaf Adolfstorgilla ja lukuisilla muilla julkisilla paikoilla. Näin on valtiopäivät ”toitotettu avatuiksi” ja samalla tavoin ne aikanaan ”toitotetaan päätetyiksi”. Valtakunnan säädyt kokoontuvat: aatelisto ritarihuoneeseen, muut Valtakunnan säätyjen vaatimattomaan taloon Riddarholmenille, papit ja porvarit ensimmäiseen kerrokseen ja talonpoikaissääty toiseen. Kuninkaan luona käydään joukolla tervehdyskäynnillä ja säätyjen lähetystöt vierailevat toistensa luona. Suurten seremonioiden päivä koittaa kuitenkin silloin kun kokoonnutaan Valtakunnansaliin.

Tämä suuri, kaunis sali on linnan eteläsiivessä, linnanportin vasemmalla puolella. Korkeat raskastekoiset portaat johtavat sinne suoraan porttiholvista. Sali on kahden kerroksen korkuinen, pituudeltaan lähes puolet linnan julkisivusta. Seiniä koristavat pilasterit ja tavattoman kaunis friisi ja kattoa Ehrenstrahlin kattomaalaus. Salin taemmassa päässä on valtaistuin, sen oikealla puolella on kruununprinssin käsinojallinen tuoli, jota koristaa ruhtinaallinen kruunu, ja puolikaaressa molemmilla puolilla ovat valtakunnan arvohenkilöiden tuolit. Nämä ovat korokkeella ja sen edessä pääkäytävän molemmilla puolilla ovat valtakunnansäätyjen jäsenten istuimet, jotka nousevat kuin amfiteatterissa kohti salin suurta ovea. Näiden istuinten takana on vielä runsaasti tilaa kutsutuille virkamiehille ja valtion palveluksessa oleville, ja arvonimettömälle yleisölle on kaksi pitkää tilavaa lehteriä, minkä lisäksi kaksi pienempää lehteriä takaosassa on varattu kuninkaalliselle perheelle ja ulkomaisille ministereille.

Sen jälkeen kun aatelittomat säädyt ovat saapuneet ja katselijat ovat ottaneet paikkansa, odottavat kaikki äänettöminä kunnes etäältä kantautuva musiikki ilmoittaa kuninkaan saapuvan ja kaikki paikalla olijat nousevat seisomaan. Takaosan sivuovesta astuvat nyt sisään soittajat ja vartija, jolla on miekka ja hilparit [tapparakeihäs]. Heillä on yllään 1500-luvun sota-asut, joissa on sininen pohja ja keltaiset viilekkeet ja pyöreät sulalliset hatut. Näiden jäljessä tulee hoviseurue, valtakunnanherrat valkeasta silkistä tehdyissä serafiimiritarikunnan asuissa ja kärpännahkaviitoissa, kruununprinssi ruhtinaan kruunu päässään, kuningas ympärillään henkivartiosotilaansa, joilla on hirvennahkakollerit [sotisovat] ja kiiltävät kypärät ja viimeisenä ritaristo ja aatelisto – niin ainakin kirjoittaja uskoo. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, nousi valtakunnanmarsalkka, hänen ylhäisyytensä Brahe ja iski sauvallaan kolmasti lattiaan, niin että seinät ja katto kajahtelivat. Kaiku ei ehtinyt vielä vaieta kun vanhasta kattofriisistä putosi valtava möhkäle kolisten hengellisten isien keskelle. Ainoat seuraukset olivat onneksi säikähdys, muutamat naarmut ja papinkaavuille tiheänä laskeutuva puuteripöly. Kruununprinssi nousi, otti vanhan isänsä kädestä valtaistuinpuheen eli Selonteon valtakunnan säädyille ja luki sen koko pituudessaan. Monet kuluneet vuodet ovat häivyttäneet muistikuvan siitä, mitä tapahtui seuraavaksi; luullakseni jokaisen säädyn puhemies esitti alamaisesti kuninkaalle erityisen tervehdyksen. Kuningas siirtyi säätyjen seuraamana läheiseen Suurkirkkoon, minne kuljettiin läntiseltä linnanportilta tummalla kankaalla peitettyä tietä. Siellä oli jumalanpalvelus ja piispa Hedrén piti valtiopäiväsaarnan. Sitten seurasivat päivälliset linnassa, armollista keskustelua, herkullisia ruokia ja juomia yms.

Koska minä olin aikaisemmin nähnyt kuninkaallista komeutta vain teatterissa, tämä esitys teki minuun teatteria muistuttavan vaikutuksen. Surkuttelin melkein vanhaa sankaria, joka joutui kietomaan suuren arvonsa vanhentuneeseen arvokkuuden lumeeseen. Kolme vuotta aikaisemmin olin pitänyt hänen esiintymistään huomattavasti juhlavampana, kun hän yksinkertaiseen kaluunatakkiin pukeutuneena ojensi Rosersbergin linnan portailta miekan kantamisesta väsyneen kätensä paikalle kokoontuneen Upsalan ylioppilasnuorison ylle ja lausui murteellisesti ääntäen isälliset sanansa: ”siunausta, siunausta!” Silloin oli Kaarle Juhanalla vielä oma iän valkaisema tukkansa; mutta nyt Valtakunnansalissa se oli peitetty nuorekkaan mustalla peruukilla. Kuningas ei itse sanonut tilaisuudessa sanaakaan ja myös tämä mykkä rooli teki epätyydyttävän vaikutuksen. Onhan hänellä sentään eniten sanottavaa täällä ja koko Skandinavian niemimaalla.

Nykyinen kuningas, silloinen kruununprinssi, tiedetään lukuisista kuvista kauniiksi mieheksi, joskin hän on olemukseltaan pikemminkin miellyttävä kuin rohkea, mitä vaikutelmaa hänen puhuessaan lisää kimeähkö ääni. Hänellä on monipuolista lukeneisuutta, hän on esiintynyt myös kirjailijana rikoslainsäädännön alalla ja hän on osoittanut lahjakkuutta musiikissa ja maalaustaiteessa. Ensiksi mainitussa taiteessa hän on julkaisemillaan sävellyksillä tuonut esiin aika epätavallista teoreettista tietämystä. Hänen Majesteettinsa esiintymistapa on erityisen armollinen ja hyväntahtoinen. Kun 1840 vietettiin kirjapainotaidon riemujuhlaa, näin kruununprinssin päivällisten jälkeen uppoutuvan yli puoleksi tunniksi mitä vilkkaimpaan keskusteluun monien tämän alan tuntijoiden, tukholmalaisten kirjapainojen edustajien kanssa. Kruununprinssi seisoi keskellä huonetta kirjasinkastien ja paininten hilpeät ja suorapuheiset käyttelijät tiiviisti ympärillään. Kuninkaalliset prinssit, kruununprinssin pojat, on kasvatettu korkea-arvoisen äitinsä mitä tarkimmassa valvonnassa, ja heille on annettu koulujemme tavanomaista opetusta, on käytetty Strelingin kielioppia ja Cornelius Neposta. Voi nähdä ja kuulla, että ruotsalaiset pitävät tätä kasvatusta nykyisen kuningattaren suurena ansiona; ja sananpartta käyttäen sanotaan, että kuningatar on hovissa ainoa, joka tietää mitä kello on lyönyt. Jo hänen kasvonpiirteidensä ja silmiensä avoimuus, varmuus ja vakavuus saavat aikaan sen, että näitä kauniita kasvoja katsellaan kunnioittavasti.

Mutta unohdan valtiopäivät. Vuoden 1840 valtiopäivät kuuluivat luonteenomaisimpiin uuden valtiomuodon aikana. Oppositio piti yhtä ja onnistui valiokunnissa saamaan etevimpiä edunvalvojiaan aateliston joukkoon ja se ratkaisi valtiopäivien luonteen, koska oppositio oli enemmistönä sekä porvari- että talonpoikaissäädyssä, ja myös pappissäädyssä sillä oli monia eteviä kannattajia. Olin niin onnellisessa asemassa, että minulla oli monia yhteyksiä myös asioita käsitteleviin henkilöihin ja siksi sain tilaisuuden seurata myös valtiopäiväkoneiston salaista toimintaa. Ehkä sitä ei kuitenkaan sovi kuvailla eikä se liioin kuulu aiheeseeni, joka koskettelee enemmänkin henkilöitä kuin tapahtumia.

Valtiopäivien maamarsalkkana oli maaherra, vapaaherra Palmstjerna, josta voin sanoa vain, että häntä pidettiin hallituksen johdon tehokkaimpiin kuuluvana, vaikkakin hänelle puheenjohtajana samalla annettiin tunnustusta puolueettomuudesta. Siinä ritarihuoneen suuressa kauniissa salissa, jonka seinät ovat täynnään vaakunakilpiä, näkee kokoontuneena enemmän valtiopäivämiehiä kuin porvari- ja talonpoikaissäädyssä yhteensä. Kaikilla on täällä päähineet päässä, maamarsalkkakin näyttäytyi kevyeen myssyyn sonnustautuneena ja jokainen puhuu paikaltaan, joskus penkillä seisten. Vain täällä näkee lehterin koristuksena politiikkaa harrastavia naisia. Opposition edustajat joutuvat paukkuvien keppien ja saappaankorkojen sensuroimiksi, eikä sitä mitenkään makseta samalla mitalla, mikä johtuu joko periaatteesta tai kyvyttömyydestä.

Näillä valtiopäivillä puhemies v. Hartmansdorff esiintyi ensimmäisen kerran hallituspuolueen tunnustettuna johtajana. Hänet on kuulemma nuoruudessaan laskettu kuuluvaksi kirjallisuuden uuteen koulukuntaan; joudun kylläkin myöntämään, että en tunne hänen aikaisempaa kirjallista toimintaansa. Hra H., joka tunnustetaan asiantuntevaksi ja väsymättömäksi virkamieheksi, kuului jonkin aikaa valtiopäivien oppositioon, mutta siirtyi sittemmin ankarasti konservatiiviselle kannalle ja eteni kirkollisasiain valtiosihteeriksi. Toimiessaan myöhemmin tilapäisenä hovikanslerina hän sai yleisen mielipiteen vastaansa käyttämällä ahkerasti ns. lakkauttamisvaltaa lehtiä vastaan. Kun hallintojärjestelmää muutettiin ja oppositio pääsi voitolle valtiopäivillä, hra H. joutui jättämään paikkansa hallituksessa yhdessä sen muiden jäsenten kanssa ja tuli nyt puolueen johtoon ritarihuoneella. Hän on pitkä ja laiha, hänen kasvonsa ovat kalpeat, ankarat ja vakavat. Hra H. ei ole sujuvan kaunopuheinen, mutta hänellä on laajat tiedot, hän on sitkeä ja taipumaton ja hän pyrkii aina tiukkaan todisteluun. Sukkeluuden ja ironian sijasta hän puhuu vastustajiaan vastaan voimasanoin ja sumeilemattoman kitkerästi. Sittemmin hän esiintyi usein artikkeleillaan Svenska Bietissä ja Morgonenissa ja nykyisin hänen kirjoituksiaan kuuluu olevan Tidenissä ja Post och Inrikes Tidningarnessa.

Hra v. H:n vastustaja ritarihuoneessa on kreivi G. H. Ankarswärd. Kreivi Ankarswärd oli hovin suosiossa vuoden 1809 mullistuksesta lähtien, missä hänellä oli osansa esitettävänään Adlersparren adjutanttina. Vuonna 1813 hän lähti silloisen kruununprinssin Kaarle Juhanan mukana Saksaan everstinä ja kruununprinssin adjutanttina. Siellä hän antoi kruununprinssille muistion, missä hän yritti todistella, että Ruotsin menetteli kansallisten etujensa vastaisesti osallistuessaan Napoleonin vastaiseen sotaan. Tämän johdosta häntä kehotettiin eroamaan ja hän eleli nyt muutamia vuosia maanviljelijänä ja esiintyi myöhemmin valtiopäivillä opposition riveissä. Vuosien mittaan hän näyttää omaksuneen yhä liberaalimpia periaatteita toimiessaan läheisessä kosketuksessa kuuluun Richertiin, jonka tavoin hänkin on julkaissut painosta edustuslaitosta koskevan ehdotuksen. Oltuaan pitempään poissa kreivi A. esiintyi jälleen vuoden 1840 valtiopäivillä ja tuli perustuslakivaliokunnan puheenjohtajaksi, jolloin hän erityisesti ajoi pöydälle pantua ehdotusta edustuslaitoksesta ja eronneiden ministerien asettamista valtakunnanoikeuteen. Kreivi A:llä on huomattavasti suppeammat tiedot kuin hra v. Hartmansdorffilla, mutta hän on tulinen ja lahjakas puhuja. Hän saa kuulijoiden mielenkiinnon puolelleen jo miehekkäällä olemuksellaan ja avoimilla, jaloilla kasvoillaan, ja kun hän lämpenee puhuessaan, hän tempaa tiettyinä hetkinä todella mukaansa. Sekä hänen sanoihinsa että perusteluihinsa pujahtaa kuitenkin usein epäasiallisuuksia ja juuri häneltä on peräisin loppuun kulutettu sanonta: ”stå i stigande tillbaka”. Luonteenomainen on tämä kreivistä kerrottu kasku: hän oli kerran lähdössä perustuslakivaliokunnan toimistosta, kun hän näki jonkun työntekijän istuvan toimettomana ja kehotti tätä ”joutoajalla laatimaan luonnoksen edustuslaitoksen uudistamisesta”. Hänen puheissaankin vilahtaa usein taipumus ottaa asiat kevyeltä kannalta. Ja juuri tällaisiin heikkoihin kohtiin hra Hartmansdorff keskittää sitten koko vastarintansa.

Pappissäädyssä on puheenjohtajana ja samalla hallituspuolueen ylimpänä johtajana Upsalan arkkipiispa af Wingård. Hän on tosin viimeisimmän valtaistuimella tapahtuneen vaihdoksen jälkeen antanut avoimesti tukensa sellaiselle konservatiivisuudelle, joka on toiminut itse hallituksen uudistavia kantoja ja ehdotuksia vastaan. Ruotsissa ei juuri olla yksimielisiä hra af W:n todellisesta luonteesta. Olisi kovin väärin pitää hänen oikeaoppista hurskauttaan vähemmän vilpittömänä; hänen sanansa ja käytöksensä kuitenkin osoittavat, että sen täytyy liittyä prelaattimaiseen kopeuteen ja mielenlaatuun, joka tuntee mielenkiintoa maailmallisiin asioihin. Oltuaan aikaisemmin Göteborgin piispana hänet kutsuttiin sieltä Upsalaan, vaikka hän ei ollut julkaisuilla osoittanut olevansa tieteellinen teologi. Sittemmin hra W. on julkaissut pienehköjä kirjasia, esimerkiksi yhden nykyaikaisesta saksalaisesta teologiasta, mutta muut ovat sisällöltään niukkoja. Hra arkkipiispan kirjoitusten kieli on hyvin omaperäistä ja teennäistä. Ne ominaisuudet saavat väistyä hänen julkisissa puheissaan. Ulkoiselta olemukseltaankin hra af W. on sulkeutunut ja tuskin kiinnostusta herättävä. Kaikki tämä on johtanut siihen, että hra af W. ei ole sen enempää poliittisena henkilönä kuin kirkon johtomiehenäkään saavuttanut ruotsalaisten suosiota. Jälkimmäisessä ominaisuudessa hän on kääntänyt mielipiteet vastaansa myös vehkeilyillään suurta runoilijaa Almqvistia ja muita vapaamielisiä pappeja vastaan. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että hra arkkipiispa on suhtautunut runoilija Nybomiin hyväntahtoisesti ja on muutoinkin yksittäisissä tapauksissa osoittanut myötätuntoa.

Tiedoiltaan, kyvyiltään ja puhujanlahjoiltaan paljon huomattavampi on piispa Heurlin, joka on nykyään Tegnérin seuraajana Vexjön piispanistuimella. Ollessaan valtiosihteerin paikalla hän näytteli valtiopäivillä samaa osaa kuin hra v. Hartmansdorff. Minulla oli onni kuulla hänen puhuvan eronneiden ministerien puolustukseksi. Hän itse kuului näiden joukkoon, ja minun on tunnustettava, että en ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan yhtä asiantuntevasti, harkitusti ja vaivattomasti. Hra H. piti muistissaan hämmästyttävän laajan tietomäärän, joka liittyi useisiin kymmeniin nouseviin syytekohtiin, ja osa oli lukuja ja summia, joiden opetteleminen olisi vienyt muistiltaan tavalliselta ihmiseltä päiväkausia. Hän siirtyi tiukasta todistelusta mitä kitkerimpään arvostelijoiden ivaamiseen, leikkivästä ironiasta mitä hellyttävimpään esitykseen. Hra H. puhui suunnilleen kaksi tuntia, sekaantumatta, toistelematta, keskeyttämättä tai miettimättä, ilman minkäänlaisia väsymyksen merkkejä, ja käytti kieltä, joka ei kylläkään ollut runollisen kaunopuheista, mutta aina virheetöntä ja osuvaa. Hra H:n ulkomuoto ei juuri lainkaan vastaa hänen henkistä energiaansa. Hän on pikemminkin lyhyt kuin pitkä, hänellä on teräväpiirteiset kasvot, yhtä huolimaton ryhti kuin koulupojalla, ja mielen vilkkaan liikkuvuuden huomaa vain eloisasta katseesta, joka ei milloinkaan pysähdy. Puheella olikin mitä iskevin vaikutus, niin että opposition etevimmälle puhujalle, perin varhain edesmenneelle rovasti Ödmanille ei jäänyt juuri mitään sanomista, ei ainakaan juuri mitään vakuuttavaa, ja hän sai tyytyä siihen että hänen puhettaan ei kuunneltu. Suurella äänten enemmistöllä syytösesitys liitettiin tässä muodossa asiakirjoihin.

Äsken mainitun hra Ödmanin ohella oli Visbyn nykyinen piispa Hallström opposition merkittävin tuki tässä säädyssä; he molemmat olivat erinomaisia miehiä sekä tietojensa että perin jalon luonteensa ansiosta. Ei pidä yllättyä siitä, että poliittisessa puolueessa kaikki eivät kamppaile yhtä täydestä sydämestä pelkän yleisen hyvän puolesta. Oman edun täytyy aina olla pelissä sillä puolella, jonka käsissä ovat palkinnot ja yhteiskunnalliset kunnianosoitukset; tästä syystä tärkeitä vipusimia valtiopäiväkoneistossa ovat piispanistuimet ja kuninkaan nimitykseen perustuvat kirkkoherranvirat, samoin kuin tuomiokunnat porvarissäätyyn valituille pormestareille. Mutta toisaalta myös turhamaisuudella on oma roolinsa suosion tavoittelussa ja usein myös loukatussa itserakkaudessa. Niinpä puolueettomasta tarkkailijasta näyttää, että sen enempää mainittu kreivi Ankarsvärd kuin porvarissäädyn johtaja ja yksi huomattavimmista opposition johtajista, kuulu hra Petré, eivät voi saavuttaa täyttä luottamusta, vaikka jälkimmäinen olikin aivan erinomainen puhuja. Myös hra P. joutui kiusalliseen asemaan puutteellisten tietojen tai sanavuolauden peittämän tyhjyyden tähden. Talonpoikaissäädyssä on oppositiolla vielä Sven Heurlinissä lahjakas taistelija. Tämä näyttää olevan samoilla linjoilla kahden viimeksi mainitun kanssa ja hänessäkin lienee enemmän pintaa kuin ydintä. Sitä vastoin saman säädyn nykyinen puhemies Hans Jansson on teeskentelemättömän vilpitön ja hänellä on yllättävä asiantuntemus, vaikkakin häntä pidettiin sopivampana salaiseksi johtajaksi. Tämä Hans Jansson on todistanut kaikkien säätyveljiensä edessä, mitä kansansivistyksellä voi saavuttaa. Hän on aloittanut talon renkinä ja on ilman koulunkäyntiä ja opettajia hankkinut tietonsa, samoin kuin oman maapalstan ja taloudellisen riippumattomuuden. Hänen lyhyt heiveröinen vartensa, hiljainen olemuksensa ja kasvojen pohdiskeleva ilme luovat pikemminkin vaikutelman tiedemiehestä kuin maanviljelijästä. Näitä valtiopäivien talonpoikia ei muutoin pidä kuvitella sellaisiksi kuin suomalaiset talolliset ovat nimismiehensä edessä. Säädyssä on kyllä niitäkin, joilla on vain katekismuksensa ja terve talonpoikaisjärkensä, ja niinpä sitä aina joskus joutuukin naurettavien väärinkäsitysten todistajaksi. Mutta monella näidenkin joukossa on luonnollista kaunopuheisuutta, joka on usein todempaa ja tehoavampaa kuin ritarihuoneen puhujan tutkistellut sanankäänteet. Ja sellaiset puhujat kuin kaksi mainittua ja monet heidän kaltaisensa, muun muassa hallituksen uskollinen tukija Strindlund, pystyvät tuntikausiksi vangitsemaan vaateliaimmankin kuulijan huomion. Tämä valtakunnansääty onkin saavuttanut vuoden 1809 jälkeen sellaisen merkityksen, että suuri osa ratkaisuista on tullut sen käsiin. Nykyisissä oloissa monet talonpoikaissäädyn toivomukset menevät kylläkin nurin; mutta yhtään kysymystä ei voida viedä lävitse ilman sen myötävaikutusta.

II Kirjallisia suuruuksia [nro 2]

Geijer sai vuoden 1840 valtiopäivillä merkittävimmän sijan pappissäädyssä pikemminkin etevänä tiedemiehenä kuin valtiomiehenä, ja ehkä vieläkin enemmän kirjailijana, mutta loppujen lopuksi ennen kaikkea siksi, että hän on kansallisen sivistyksen merkittävä hahmo ja edustaja.

Ne kuvat, joita Geijeristä näkee, saavat uumoilemaan, että hän olisi isokokoinen mies.1 Hän on kuitenkin lyhytkasvuinen, mutta ruumiinrakenteeltaan tanakka. Hänen kasvoissaan on muutamia ruotsalaisen talonpojan avoimia, turvallisia piirteitä, samankaltaisia, joita oli Thorvaldsenillakin. Hiukan likinäköisenä hän siristeli yleensä silmiään, niin että silmien ilmeessäkään ei havainnut mitään yllättävää. Tämä yhdessä kasvojen yleisilmeen ja koko hänen olemuksensa kanssa paljasti sisäänpäin kääntyneen ajattelijan ja runoilijan, jonka tunteet ja mielenlaatu ovat yhtä eloisat ja liikkuvat kuin hänen älynsäkin. Geijerin puhuessa tämä tunteiden herkkä liikkuvuus näytti saavan vähäisimmästäkin syystä yliotteen, niin että hänen silmänsä täyttyivät usein kyynelistä ja ääni vapisi liikutuksesta hänen julkistenkin esitystensä aikana. Yksityisillä keskusteluilla oli sama tunteellisuuden leima, ja erityisesti musiikki näytti saattavan hänet surumielisen tunnelman valtaan, jolloin kaikki puhe katkesi. Minä sain aivan liian harvoin tilaisuuden nauttia seurustelusta kuuluisan miehen kanssa; mutta näkemästäni ja kuulemastani päätellen Geijer tuntui pikemminkin karttelevan kuin etsivän keskusteluja.

Ja kuitenkin kaikitenkin Geijerin koti oli malliesimerkki siitä, mitä voin kuvitella sivistyneen seuraelämän olevan. Kaikkien perheenjäsenten ulkonäkö ja esiintymistapa ilmaisi tätä jalojen tunteiden elähdyttävää ja hillitsevää vaikutusta, eikä se olekaan yllättävää, vaan vastustamattoman viehättävää. Koska paikalla oli vielä useita huomattavia henkilöitä, he elävöittivät entisestään hyvän onneni ansiosta tarjoutunutta tilaisuutta seurustella perheen kanssa. Heidän joukossaan oli muun muassa Kusinerna-teoksen kirjoittajatar, hänkin nyttemmin edesmennyt. Pitkään hän säilytti puoliksi läpinäkyvän anonyymiyden, mutta tuolloin (1842) Upsalassa hän otti ensi kertaa julkisesti vastaan tunnustusta ja ylistystä. Tästä anonyymiydestä pidettiin kiinni niin seremoniallisesti, että kun minä olin jo puolen vuoden ajan päässyt vapaaherratar von Knorringin piiriin ja nauttinut luottamusta monissa asioissa, niin sain kylläkin keskustella vapaaherrattaren kanssa kirjailijattaresta ja tämän teoksista, mutta vain käyttämällä kolmatta persoonaa.

Vaikka vapaaherratar v. Knorring oli jo 40 vuoden iässä ja oli pitkän sairauden näännyttämä, hänellä oli yhä kauniit, viehättävät kasvot ja ne kertoivat hänen olleen nuoruudessaan kaunis. Hän oli kasvanut suuressa maailmassa ja oli hankkinut opinnoillaan epätavallisen sivistyksen ja ehkä hänellä oli myös rikkaat sisäiset kokemukset. Siten vapaaherra v. K:lla varmasti oli mitä täydellisin ulkoinen esiintymistapa, jota salongeissa tarvittiin. Mutta hänen todella harvinaiset älylliset kykynsä ja hänen kirjallinen toimintansa oli lisäksi antanut hänelle tiettyä itsenäisyyttä ja omaperäisyyttä, jolla hän kohosi salonkien rutiinin kylmän yksipuolisuuden yläpuolelle. Hänen tiedonhalunsa oli niin suuri, että hän naimisissa ollessaan ryhtyi opiskelemaan latinaa. Hän oli opinnoissaan sivunnut myös filosofiaa, ja minä sain jossain tilaisuudessa tehtäväkseni esittää suullisen katsauksen Saksan uudemman filosofian kehitykseen. Vapaaherrattarella oli myös aika pitkä luettelo filosofisista termeistä, joita hän oli lukiessaan kohdannut ja piti hämärinä. Hän kyseli minulta niiden merkitystä ja kirjoitteli muistiin. Mahtoikohan taitamattomuuteni olla syynä vai tekiköhän hän merkinnöissään jonkin virheen – joka tapauksessa kirjailijatar käytti muutamia termejä väärin myöhemmin julkaisemassaan romaanissa ja sai runsaasti harmia kun arvostelijat eivät halunneet arvioida teosta taiteelliselta kannalta, vaan kävivät yksimielisesti näiden huolimattomuusvirheiden kimppuun.

Minun mielestäni vapaaherratar Knorringin ansioita kirjailijattarena ei ole riittävästi tunnustettu. Kaikesta huolimatta Ruotsi ei pystyne osoittamaan toista kirjailijaa, joka on yhtä todenmukaisesti, voimakkaasti ja hienosti kuvannut inhimillisiä intohimoja sukupuolisessa rakkaudessa. Kuitenkin kirjailijan romaaneissa syntyy aina aukko miehisellä puolella, koska miehellä ei niissä muuta intohimoa olekaan eikä hän esiinny edukseen missään muussa toiminnassa. Tekijän varhaisemmissa romaaneissa on sitä paitsi ylenmäärin kuvauksia typeristä ”armon rouvista” ja pitkästyttävästä teen litkimisestä. Molemmat seikat todistavat vain, että elämä suuressa maailmassa ei anna tietoa elämän suurista asioista; on selvää, että kirjailijatar on löytänyt omasta sydämestään sen yhden kohottavan tunteen, jota hän on kuvannut ylittämättömän taitavasti, kun taas omista yhteiskuntapiireistään hän ei ole löytänyt mitään suurenmoista eikä kohottavaa. Vain Torparen-romaanissa hän siirtyi toisiin piireihin, joissa luonto ja totuus ovat paremmin mukana, ja niitä hän kuvaili yllättävän asiantuntevasti. Hänen eloisa sielunsa alkoi näköjään vasta myöhemmässä vaiheessa askarrella niiden suurten harrastusten parissa, jotka nykyään kuohuttavat yhteiskuntaa. Hänen keskustelutavassaan tulikin esiin omalaatuinen syvyys, helposti tavoitettu tunnelma, joka osoitti hänen kamppailleen ja kärsineen paljon. Kuitenkin tämän syvänteen yllä ilakoi hienon käytöksen ja leikkisän sukkeluuden tuulenvire, millä hän sai keskustelun ohjat kiistatta käsiinsä, ja hänen teoksensa saavat siitä kiiltävää pintasilausta, joka peittää arkisenkin alleen. Ja kaikesta huolimatta tämä tottumus suuren maailman tapoihin ei kyennyt aina pitämään puoliaan levotonta tunnetta vastaan; kävi esimerkiksi niin, että kun Upsalan ylioppilaskunta esitti edellä mainitussa tilaisuudessa juhlitulle kirjailijattarelle laulutervehdyksensä, niin tämä salongeissa kasvanut hieno rouva unohti vastata tervehdykseen edes nyökkäyksellä tai kumarruksella. Kuulin miten moinen välinpitämätön kopeus aiheutti tyytymättömyyden ilmauksia – kukaan ei näet aavistanut, että sekaannuksen olikin aiheuttanut liikutus. Eikä sekään ollut pelkkää imarrellun kirjailijattaren liikutusta, vaan yleensä naisellisuuden ja äidillisyyden välillä häälyvää tunnetta, kun hän katseli tätä tervettä, tiedon hankintaan omistautunutta nuorisoa. Eräs Venden tykistön univormussa promovoitu maisteri sai hänet toistelemaan toivettaan että hänelläkin olisi tuollainen poika: tykistöupseeri ja maisteri; hän ei saanut mielestään tätä yhdistyneen voiman ja viisauden symbolia. Hänellä oli vain yksi lapsi, miellyttävä tytär. Hallussani on vieläkin erään ystävän kirjoittama innoittunut kuvaus vapaaherrattaren perhe-elämästä. Itse en ollut koskaan siinä onnellisessa asemassa, että olisin saanut todistaa tätä perhe-elämää, sillä minut ohjattiin hänen luokseen kun hän oli talvella Tukholmassa hoitamassa terveyttään. Olen lainannut nämä persoonallisuuden piirteet tältä ajalta ja muutamista kirjeistä, jotka myös todistavat hänen sydämensä myötätuntoisuutta – ja sitä persoonallisuutta oppi kunnioittamaan, ei vain ihailemaan.

Professori Geijerin luona oli samana iltana myös kaksi muuta kirjallista ja poliittista merkkihenkilöä, professorit Bergfalk ja Thomander. Tri Thomander oli edustajana vuoden 1840 valtiopäivillä, samoin kuin hän oli ollut parilla aikaisemmillakin, ja prof. Bergfalk toimi silloin perustuslakivaliokunnan sihteerinä. Minulla oli ollut kunnia tutustua kumpaankin Tukholmassa. Tri Thomanderilla on valoisa katse ja huomattavat puhujanlahjat, mutta hän ei ole tuonut puheissaan esiin selviä poliittisia kantoja. Hra Th. ei liene niinkään teologi ja tiedemies vaan pikemminkin runoilijaluonne, joka on tunteensa johdattama sekä uskonnossa että politiikassa. Hänen runollista mielenlaatuaan osoittavat muutamat Shakespeare-käännökset sekä puhujankyvyt. Opiskelijat esittivät laulutervehdyksen hänellekin ja hän vastasi puheella, joka kumpusi rikkaana aivan kuin lähteensilmästä. On ihmeellinen lahja kun on saanut tällaisen innoittuneen kaunopuheisuuden, joka näyttää puhkeavan heti kun huulet aukeavat. Sen lahjan saaneen tarvitsee vain avata ”hampaiden salpa” ja niin kuullaan yllättävien kannanottojen ja asioiden yhdistelyn pursuavan esiin omaperäisin sanankääntein, vertauksin ja kuvin. Herra Thomander kuuluu näihin onnellisiin lahjan saajiin, hän pystyy joka tilaisuudessa tavoittamaan kuulijoiden mielenkiinnon ja hänen kykyynsä turvaudutaan mitä erilaisimmissa tilanteissa. En uskalla kuitenkaan ratkaista, puuttuuko hra Th:n esityksistä, joita olen kuullut useita kertoja valtiopäivillä sekä eräässä raittiuskokouksessa Upsalassa, jotakin sellaista jolla luodaan kestävä vaikutus ja joka osoittaa järjestelmällistä vakaumusta.

Professori Bergfalk on hra Schlyterin ohella Ruotsin arvostetuin juristi, katsomuksiltaan selvä liberaali ja julkisessa niin kuin yksityisessäkin elämässään vastustamattoman avoin ja koruton. Häntä yhdistivät Geijeriin samat vakaumukset ja henkilökohtainen ystävyys ja heille molemmille akateeminen nuoriso osoitti innokkaasti kunnioitustaan. Hän on ulkonäöltäänkin samantyyppinen kuin edesmennyt Geijer, joskin tätä eloisampi ja hänessä on annos todella puoleensa vetävää lempeyttä. On tunnettua, että hra Bergfalk on viime vuosina ollut keskeytyksittä jäsenenä Ruotsin lakikomiteoissa, ja kaikki ne, joilla on onni tuntea hänet, ovat varmasti vakuuttuneita siitä, että tuskin kukaan lainsäätäjä voi yhdistää laajempia tietoja suurempaan ennakkoluulottomuuteen ja jalompaan ihmisrakkauteen. Minulla on myös yksityinen todistus näistä hra B:n ominaisuuksista, joukko kirjeitä, joissa hän ystävällisesti esittää opettavaista kritiikkiä Valtio-oppi -teokseni monista kannanotoista.

Kun nämä molemmat nimet ovat yhtaikaa esillä, ne tuovat mieleeni raittiusasiaa koskevan pohdinnan. Mainitsin äsken raittiuskokouksesta, jossa hra Thomander puhui ja hra B:llä oli toimikunnan sihteerin (tai ehkä puheenjohtajan?) paikka, ja tilaisuuden jälkeen seurasi iloinen, minulle opettava päivällinen hra B:n luona. Siellä ei kylläkään tarjoiltu viinaa, ei liioin vahvoja viinejä, mutta miellyttävä bordeauxviini korvasi täysin ne puutteet. Kielto ei näet koske viiniä. Istuttaessa tällä tavoin hyvän viinin ääressä ei voi torjua sitä ajatusta, että koko raittiusliike tekee sen saman virheen kuin se rikas, joka kehotti köyhää yleensä vain kestämään puutteen. Maun täytyy olla juopottelun pilaama, jos ei osaa pitää hyvää viiniä viinaa parempana. Tietyissä tilanteissa voi tosin olla vaikeampaa pitää kirkasta vettä viinaa parempana.

En toki tarkoita, että paheksuisin menoa raittiusyhdistyksiin, vaikka minua ei halutakaan liittyä niihin ja vielä vähemmän luopua käyttämästä viiniä, tätä ihanaa luonnon lahjaa, jolla ruumiin ja sielun kärsimyksiä voi lievittää. Mutta olen sitä mieltä, että kun varakkaammat pitävät viinin itsellään, heidän pitäisi myös järjestää köyhemmille jotain mikä korvaisi sitä. Esimerkiksi oluen käytön edistäminen olisi minun mielestäni raittiuden ja yleisen moraalin kannalta tehokkaampaa kuin houkuttelu täysraittiuden lupauksiin.

– – Mutta minä unohdan isännän vieraiden ja pitkien pohdintojen tähden. Geijer ei itse juuri osallistunut keskusteluihin. Hän eli mieluummin laulun ja musiikin parissa, säesti pianolla omia sävellyksiään, yksinlauluja, kolmi- ja neliäänistä laulua. Kun myöhemmin leikittiin jonkin aikaa iloisia leikkejä, joihin tohtorit ja professorit, kreivittäret ja vapaaherrattaret, nuoret ja vanhat ottivat yhtä innokkaasti osaa, Geijer seurasi jälleen sivusta ääneti, joskin hymyillen. Kuulin kuitenkin sanottavan, että hän toisinaan osallistui enemmän akateemiseen yhteiselämään, etenkin nuorten parissa. Mainitsen kaikki nämä pikkuseikat osoituksena sisäänpäin kääntyneestä tarkkailevasta elämänasenteesta, joka näkyi G:n käytöstavassa. Jos sen sijaan puhutaan kansan elämän suurista linjoista, sekä menneisyyden että nykyisyyden pyrkimyksistä, oli Geijer kaikesta huolimatta valppaampi kuin kukaan. Monet eivät ylitä häntä tehtäessä historiasta viisausoppia ja hän arvioi aikansa tapahtumia ja isänmaansa päivänkysymyksiä historian tutkimisesta saamiensa vakaumusten mukaan.

Kun sanoin, että Geijer oli valtiopäivien merkittävin edustaja, muistin kyllä, että Tegnér oli mukana samoilla valtiopäivillä. Hänen aurinkonsa oli kuitenkin jo silloin kulkemassa kohti synkkää laskuaan. Tegnér esiintyi näillä valtiopäivillä lähettämällä kirjelmän ritaristolle ja aatelistolle, ja tämä herätti aiheellisesti närkästystä aatelittomissa säädyissä. Asiaa paheksuttiin kaikilla tahoilla, mutta kunnioituksesta suurta kansallisrunoilijaa kohtaan kaikkialla pikemminkin valitellen kuin moittien. Tähän vaikutti ehkä muitakin seikkoja; olemme nähneet, että Geijer liitti asiaan Tegnérin tunteiden ja mielikuvituksen synkän puolen, joka periytyi nuoruudesta saakka, syvän ja kuluttavan tietoisuuden maallisen katoavuudesta. Kaikkien näiden vaikuttimien ohella oli lähimpänä syynä kuitenkin loukattu ylpeys. Sitten mitä valitettavin sumeneminen sekoitti hänen järkensä, ja asian hirvittävyyttä vain lisäsivät ne älyn välähdykset, jotka tunkeutuivat aina välillä hänen hurjien kuvitelmiensa lävitse.

Tämä romahdus täytti kaikkien mielet kauhulla yleisen kansallisen onnettomuuden tavoin. Minulla oli tilaisuus kuulla päivittäin selostuksia potilaan tilasta siltä nuorelta lääkäriltä, joka hra af Ekströmerin valvonnassa hoiti sairasta. Poliittiset vihanpurkaukset olivat sekavuustilan tavallisin ilmaus ja lisäksi hillittömän pursuava mielikuvitus synnytti näkyjään. Edelliset näyttävät todistavan riittävän selvästi, että Tegnérin poliittinen asema oli tärkeimpiä syitä hänen onnettomuuteensa.

Minä näin Tegnérin pari kertaa pappissäädyssä kuulematta kuitenkaan hänen puhuvan, eikä hän juuri osallistunutkaan asioiden käsittelyyn näillä valtiopäivillä. Prof. Atterbomin tullessa Ruotsin Akatemian jäseneksi Tegnér lausui pitkähkön runoelmansa kaunokirjallisista koulukunnista. Edelleen hän kävi pari kertaa ”Aganippisessa Lähdeseurassa”. Tegnér oli keskimittaa pitempi, vankkarakenteinen ja oli näihin aikoihin kunnioitettavan hyvinvoiva. Käynti ja liikkeet olivat sangen miellyttävät ja arvokkaat. Hänen kuvansa ovat yleensä, niin kuin pitääkin, hiukan idealisoituja; hänen kasvonpiirteissään ei näet ainakaan tässä vaiheessa ollut mitään miellyttävää. Liioin ei vahvasti sorahtavassa äänessäkään tuntunut mitään viehätystä yksityisessä keskustelussa, joskin se puute tuli vähemmän esiin juhlavammissa esiintymisissä; T:n huomattavat puhujanlahjat ja hänen varma vaistonsa tekivät äänen silloin jopa miellyttäväksi. Lähdeseurassa T:tä kiinnosti lähinnä eräs lahjakas nuori nainen, eivätkä nuoremmat ihailijat empineet tuoda tätä piispan osoittamaa mieltymystä esiin hupaisassa tilapäiskuvaelmassa. Hänen korkea-arvoisuutensa vain hymyili moiselle omavaltaisuudelle. Muutamia päähänpälkähdyksiä ei ole tässä syytä toistaa, vaikka ne lausuttiinkin naisten läsnäollessa. Muutoin T. katseli hyväntahtoisesti hymyillen paikalle kerääntynyttä nuorisoa.

Näin Tegnérin viimeisen kerran (lokakuussa 1841) Fredrika Bremerin luona. Minun piti käydä jättämässä Andersénin Kööpenhaminasta lähettämä kirje. Kuuluisa kirjailijatar huvitteli tekemällä kuulun runon ruhtinaan muotokuvaa. Suuri onnettomuus oli tapahtunut yli vuotta aikaisemmin ja sen vuoden aikana T. oli käynyt Tanskassa ja oli palannut paremmassa kunnossa. Hänen puheestaan kuitenkin huomasi, että tämä ns. paraneminen oli kuvittelua. Hekla oli vähän aikaisemmin alkanut jälleen syytää tulta ja tulikiveä ja T. vaati, että säädyt oli syöstävä pikimmiten sen kitaan. Emäntämme oli yhtä hämillään kuin minäkin; me pääsimme pinteestä vasta kun hra v. Brinckman, hänkin nyttemmin jo kuollut, saapui ja toi uutta eloa keskusteluun. Minä tunnustan proosallisten ajatusteni askarrelleen tässä kaunokirjallisessa ympäristössä sen parissa, miten iäkäs diplomaatti uskalsi vielä siihen vuodenaikaan käyttää valkoisia kesähousuja.

Näin olen siirtynyt valtiopäiviltä mamselli Bremerin vastaanottohuoneeseen, missä hän toistaa kohteliaasti jokaiselle suomalaiselle olevansa samasta maasta. Mamselli Bremer on jo vanhempi nainen ja hänelle näyttää olevan ominaista rauhallinen ja miellyttävä puheliaisuus. Hän tuntuu kuitenkin karttelevan kutsuja, joten minä menetin pariin kertaan sen huvin, että olisin nähnyt hänet yhdessä Kusinerna-romaanin tekijättären kanssa. Tämä oli näet kutsunut vieraita, ja mamselli B. kääntyikin takaisin aiottuaan ensin tulla käymään.

Näköjään ollaan jo melko yksimielisiä siitä, että mamselli B:n romaaneissa ei ole kovin eloisaa mielikuvitusta eikä varsinaista runollista korkealentoisuutta; sen sijaan niiden kaikkien ansiona on selkeä ymmärrys, puhdas tunne, sujuva ja miellyttävä esitystapa ja kaunis kieli. ”Grannarne” eroaa kuitenkin muista rikkaamman mielikuvituksensa ja henkilöhahmojen idealisoinnin ansiosta. Yksikään romaanikirjailija ei voi meidän päivinämme odottaa pysyvänsä pitkään yleisön suosiossa. Se ohimenevä menestys, jota mamselli Bremerin teokset ovat saaneet Saksassa, Englannissa ja Pohjois-Amerikassa, osoittaa vain niillä olevan ansioita verrattuna useimpiin muihin romanttisiin tuotteisiin, jotka eivät milloinkaan saavuta samaa suosiota. Uusimmat näistä teoksista tuntuvat viittaavan siihen, että menestys on tainnut tuudittaa kirjailijattaren itsetyytyväisesti lepäämään jo saavutetun varassa, koskapa niissä ei näy pyrkimystä suurempaan täydellisyyteen. Miltei aina mamselli B:llä on esimerkiksi ollut puutetta mieshahmoista ja tapahtumien kehittymisen kannalta hän on tehnyt näistä täysin yhdentekeviä. Kun tällä tavoin poiketaan maailman yleisestä menosta, sen täytyy samalla kertaa rajoittaa juonen piiriä ja kirjailijattaren mielikuvitusta. Voi kylläkin kuvitella että nainen kokee monia syviä tunteita ja kohtaa kiinnostavia tilanteita, mutta vain poikkeustapauksessa hänet voi nähdä suurten intohimojen kokijaksi ja niistä seuraavien tekojen tekijäksi.

Koska en näin mainiosta seurasta enää löydä sijaa juhlitulle maanmiehellemme Franzénille, mainitsen tässä vain jotakin pientä, mitä minulla on lisättävää moniin, osaksi erinomaisiin kuvauksiin hänen ansioistaan ja persoonallisuudestaan.

Monia maanmiehiä on vielä elossa siltä ajalta, jolloin Franzén loisti Suomen yliopistossa; monet muut näkivät vanhuksen kun hän kävi synnyinmaassaan vuonna 1840. Minulla oli onni tavata hänet Tukholmassa juuri ennen tätä matkaa. Ikä oli silloin jo jättänyt jälkensä sekä hänen ulkoiseen että sisäiseen olemukseensa. Varmastikin hän seurasi yhä myötätuntoisesti isänmaan vähäpätöisiä kohtaloita ja yhtä vähäistä kirjallisuutta, koskapa hän tunsi minunkin nimeni. Hän oli ottanut voimakkaasti vastustavan kannan uuteen saksalaiseen filosofiaan, vaikka olikin aikoinaan moraaliopin professorina kannattanut Kantin oppeja, joilla oli silloin ainoan vallitsevan opin asema. Hän pelkäsi hegeliläisyyden väittämiä, koska ne olivat hänen käsityksensä mukaan vahingollisia valtiolle ja kirkolle; tämä ei kylläkään pidä paikkaansa filosofiasta yleensä eikä etenkään saksalaisesta filosofiasta. Filosofia ei oikein voi tavoittaa oppejaan ylimaallista tietä, vaan sen mitä filosofia esittää, on jo etukäteen oltava aikalaisten tajunnassa, jotta heiltä voisi saada näille opeille jotakin vastakaikua. Näemme että läpi koko kristillisen aikakauden filosofia on ollut ristiriidassa teologian ja vanhentuneiden yhteiskuntateorioiden kanssa, joita ohitetut järjestelmät ovat arvostaneet, mutta tuloksena on aina ollut se, että uskonnon kiinteä perusta ihmishengen olemuksessa ja jumalallinen Kaitselmus yhteiskuntaelämän ja maailmanhistorian kehityksessä on saanut syvemmän vahvistuksen. Etenkin juuri uudempi saksalainen spekulaatio on johtanut niin suureen yhteiskunnan ja historian arvostukseen, että se ei hevin näe niissä juuri mitään satunnaista eikä yhdentekevää. Kunnioitettava vanhus tunsi ehkä vain tämän spekulaation väistämättömät kasvannaiset, ja vanhuudelle ominainen huolestuneisuus levottomasta uudesta ajasta painoi häntä ja niin hän kääntyi puoleeni esittäen hartaita ja hellyttäviä varoituksia filosofian harhaopeista. Yritin tyynnytellä hänen huoliaan niin paljon kuin asemani salli; mutta tällaisessa tapauksessa ei voi juuri antaa vastausta pelkästään liikuttaviin ilmauksiin ja järkytyksen tunteisiin; ryhdyin pian pelkäksi kuuntelijaksi ja niin rauha palasi. Kuitenkin tunnustan, että asiasta jäi kiusallinen vaikutelma, kun minun piti tuntea ja myös tunsin suurta kunnioitusta suuren runoilijan ikää ja ansioita kohtaan. Sain vielä vuonna 1842 hra G. H. Mellinille lähetetyssä kirjeessä terveisiä samasta asiasta sekä kappaleen teosta ”Samtal mellan Far och Son”. Tekijä käsitteli tässä kuten parissa myöhemmässäkin teoksessaan päivän teoreettisia kysymyksiä ja lisäksi runomitassa, koska hänen oli helpompi kirjoittaa sidottua tyyliä kuin vapaata, kuten hän itse kuuluu sanoneen.

Franzénin lyhyt ja heiveröinen vartalo sopi hyvin hänen hienopiirteisiin kasvoihinsa, jotka kertoivat hänen teoksissaankin ilmenevästä lempeästä luonteesta. Kuitenkin tiedetään, että hänen mielensä oli viimeisinä elinvuosina masentunut. Jos asiaa arvioi näiden vuosien kirjallisten tuotteiden nojalla, niin on hyvät perusteet päätellä, että masennuksen syynä oli jo mainittu huoli etenkin aikakauden uskonnollisista suuntauksista. Tämäkin osoittaa nyttemmin edesmenneen Franzénin sielunliikkeiden vilkkautta ja jaloa mieltä, sillä herättiväthän yleisinhimilliset harrastukset hänen kiinnostustaan vielä haudan partaallakin.

Tunnetusti Franzén itse piti aloittamaansa ”Columbus”-sankarirunoelmaa parhaana teoksenaan ja yhtä tunnettua on, että kritiikki ja yleisö eivät ole juuri arvostaneet tätä runoelmaa, toisin kuin niitä kauniita lauluja, jotka ovat etupäässä runoilijan Turun kaudelta.

Nyt olisi kai aika palata valtiopäiviin ja sen liepeille. Koska mitään ei kuitenkaan menetetä pienen viivytyksen tähden, en näe estettä sille, että Sternen tavoin limitän yhden kuvauksen toiseen, kunnes ne ”böömiläisten lasien” tavoin muodostavat yhden ainoan läpinäkymättömän massan, jonka keskeltä vasta otetaan pienin lasi, ja sitten lasi toisensa jälkeen, jolloin peruskertomus nähdään jälleen yhtenäisenä ja läpinäkyvänä. En ole siis aivan suunnitelmattomasti työntänyt jalkaani Lähdeseuran salonkiin; ainakin minun on nyt vaikea tulla ulos sieltä hahmottelematta siluetteja useista siellä olevista herroista ja daameista, jotka ovat jäseninä

”Aganippisessa Seurassa”

Aganippinen Seura, kuten sitä lyhyesti kutsuttiin, oli kaunokirjallisuuden ystävien yhdistys. Sen kokouksissa kirjoittavat jäsenet kertoivat monista teoksista, jotka ovat sittemmin levinneet yleisön keskuuteen ja saavuttaneet sen suosion. Teosten lukemisen välillä esitettiin laulua ja musiikkia, toisinaan myös uusia sävellyksiä. Siihen voitiin vastata kritiikillä, tavallisesti kuitenkin kiitoksin tai äänettömyydellä. Jokaisen tapaamisen tärkeä osa olivat kuitenkin keveät päivänkohtaiset hengentuotteet, joissa tehtiin useimmiten leikillistä pilaa itse seurasta ja sen jäsenistä. Siinä lajissa oli puheenjohtaja, Lähdevesi-intendentti, ylittämätön esikuva. Tätä ei voi kieltää kukaan, joka muistaa Dahlgrenin onnistuneimmat fantasiat. Ja ne esitettiin seurassa usein sellaisessa muodossa, että se lisäsi niiden vaikutusta, sillä ne laulettiin tai lausuttiin Emilie Holmbergin tai Blanchen säveltäminä musiikin säestyksellä. Yleisö tuntee mamselli Holmbergin sävellykset, joihin hän on joskus itse tehnyt sanat, mikä todistaa myös tekijän runollisista kyvyistä. Dahlgrenin lauluja niissä on vain muutama. Mutta niihin soveltuukin paremmin lausuntaa säestävä musiikki, jota hra Blanche on moniin säveltänytkin. Ja kun hän itse esittää niitä huomattavalla ilmehtimiskyvyllään, ne ovat todellisia humoristisen lajin mestariteoksia. Yleisö saa luultavasti joskus tutustua näihin sävellyksiin.

Dahlgren oli keskimittaa pitempi, laiha ja ryhdiltään kumara. Hänen voimakaspiirteisissä kasvoissaan herättivät huomiota kotkannenä ja harvinaisen vilkkaat salamoivat silmät. Hänen huulillaan leikki useimmiten hymy, voisi sanoa valmiina hyökkäykseen; jos joku pelkäsi hänen aina iskuvalmista sukkeluuttaan, teki hyväluontoinen ilme taas rauhoittavan vaikutuksen. Liioin ei hänen sukkeluutensa ollut ”murhaavaa”, vaikka olisi helposti voinut olla sitä; iloinen ja ystävällinen mielenlaatu ei juuri päästänyt Dahlgrenia hiomaan aseita. Papin asema oli tuskin omiaan D:n lyyrisen sieluntilan yhteyteen; kuitenkin hän kantoi raskasta arvokkuutta niin hyvin ja kevyesti kuin pystyi. Pikku seuran johtaminen elähdytti hänen mieltään suuresti ja vanhempien ystävien mukaan se toi häivähdyksen hänen parhailta nuoruusajoiltaan, vaikka kovat olosuhteet olivat jo välillä uhanneet haudata ne alleen. Ne joita hänen ilkamoiva älynsä elähdytti ja innosti, eivät voineet aavistaa, että hän kätki tämän leikkinsä alle parantumattoman sairauden piinat, jotka hänen jalo sydämensä käski salata jopa perheeltäkin. Tämä puoli osoittaa kevyen mielen suuruutta, jollaista raskas mielenlaatu pystyy harvoin tavoittamaan.

Hra Blanche on lainopin kandidaatti ja toimi jonkin aikaa lakialalla. Mutta sitten oikea kutsumus veti puoleensa ja hän otti hoitaakseen Freja-lehden toimittamisen. Tämä herrojen C. Kullbergin ja Mellinin perustama lehti oli sisällöltään alun perin puhtaasti kaunokirjallinen. Myös hra Blanchen alaisuudessa lehden pääsisältönä olivat humoristiset pikku kertomukset, runot ja selostukset päivänkohtaisista uutisista, ja poliittiset artikkelitkin esitettiin usein leikillisessä, ironisessa hengessä. Vuosien 1839–41 vuosikerroissa on tämän lajin tuotteita, jotka voidaan asettaa parhaiden ulkomaisten saavutusten verroille. Hra Blanche siirtyi niistä näytelmiin, jotka ovat nyt tuoneet hänelle suuren maineen isänmaassaan. Vaikka ne ovatkin tietyiltä osin epätäydellisiä, ne osoittavat kuitenkin laatunsa aitouden, sillä ne ovat Kustaa III:n tuotteiden ohella Ruotsin teatterin kansallisimpia näytelmiä. Myös kirjailijan epätavallinen tuotteliaisuus osoittaa hänen luonnollista kutsumustaan kirjailijantoimintaan, samoin kuin näytelmien kasvava merkitys ja arvo todistaa itsekritiikin kehittyneen yhä pitemmälle. Nykyään hra Blanche on kiinnitetty Tukholman Kuninkaalliseen teatteriin näytelmäkirjailijaksi.

Hra Blanchen Nordstjernassa julkaistu kuva on melko näköinen, mutta se ei täysin ilmaise hänen avointa ja miehekästä esiintymistään, jota vastaa rehti ja ystäville uskollinen sisäinen olemus, minkä kaikki hänen läheiset tuttavansa todistavat.

Äsken mainittuna kautena Frejan luonne peittyi tietyssä määrin hämärään, ja voisi olla sitä mieltä, että se on parasta unohtaa. Jos en uskaltaisi puuttua asiaan, se olisi toisaalta raukkamaista, etenkin kun pystyn esittämään todistukseni, koska olin silloin läheisessä henkilökohtaisessa kosketuksessa päätoimittajan kanssa – ja osaksi jopa aiheutin lehdelle ja toimittajalle kiusallisia yhteenottoja.

Poliittisesti Freja esiintyi juuri niin kuin sopi odottaakin toimituksen nuorilta, innokkailta miehiltä, joilla ei ollut taka-ajatuksia eikä puoluesidonnaisuuden synnyttämää vihaa. Frejan toimituksessa herätti vastarintaa tietty ylimielisyys, jolla Aftonbladet kohteli kaikkia pienempiä lehtiä ja vieläkin enemmän se tuskin kiitosta ansaitseva kritiikittömyys, millä Aftonbladet suhtautui kaikkiin päivänkohtaisiin mielipiteisiin, tarkoituksellinen sokeus, jolla lehti asennoitui puolueen ja sen napamiesten virheisiin sekä selvästi yhtä epäoikeudenmukainen suhtautuminen vastustajiin. Aftonbladetin kaltaista taktiikkaa voi kylläkin pitää viisaana ja poliittisena, kuten on tapana sanoa; mutta se on sellaista vain hetkellisesti. Sillä ennemmin tai myöhemmin enemmistö asettuu puolustamaan oikeudenmukaisuutta ja sellainen viisaus, joka uhraa osia oikeasta voittaakseen oikean yleensä, heikentää näin omia etujaan. Liberaalien näkee nyt kaikkialla syyttävän konservatiiveja, vallan haltijoita, siitä että näiden esittämät vakaumukset ovat teeskenneltyjä ja ostettuja, kun taas konservatiivit syyttävät liberaaleja vallanhalusta tai muiden etujen tavoittelusta. Aftonbladetin julkaisija on saanut tällaisia syytöksiä roppakaupalla niskaansa. Minä tunnen hra L. Hiertaa henkilökohtaisesti kovin vähän. Tiedän kuitenkin että hän yksityishenkilönä ja kansalaistoiminnassaan saa tunnustusta ja kunnioitusta kaikilta oikein ajattelevilta ihmisiltä, ja samoin hänen lehtimiestoimintansa jokaisen arvioijan on tultava siihen tulokseen, mikäli noudattaa kohtuutta, että hän on yleisesti ottaen toiminut toden ja oikean puolesta. Kuitenkin kaikki myöntävät, että lehden ja sen julkaisijan arvostus on kärsinyt siitä vähemmän vilpittömästä tavasta, millä lehti on silloin tällöin yrittänyt ajaa hyvää asiaa. Olen tarkoin tuntemissani tilanteissa nähnyt, miten Aftonbladet paasasi ”hyvästä käytöksestä”, ”conduite”, (se oli A. B:lle hyvin mieluinen sana) juuri silloin kun sen paasaus johti yleisen mielipiteen harhaan kätkemällä totuuden. Ehkä Freja ei ollut omiaan käyttelemään oikeudenmukaisuuden vaakaa, koska lehti viljeli toisissa yhteyksissä kevyttä, joskus kevytmielistä lähenevää sävyä. Toisaalta ei ole myöskään helppo kamppailla Aftonbladetin kaltaisen vastustajan kanssa. Kun päivälehdellä on 5 000 tilaajaa, se saa jo tästä suuren edun verrattuna kaksi kertaa viikossa ilmestyvään lehteen, jolla on palstoja kolmasosa ja alle tuhat tilaajaa. Lisäksi Aftonbladetin toimittamisessa on aina osoitettu kiistatonta lahjakkuutta. Kamppailu oli tästä syystä melko epätasaista eikä Freja kyennyt aina puolustautumaan Aftonbladetin ”poliittisia” iskuja vastaan.

Tilapäinen välivaihe Aftonbladetin johdossa johti kiusalliseen riitaan. On valitettavaa, että syy tästä lankesi Ruotsin ja kaikkien maiden erään suurimman neron kannettavaksi. Almqvist, loistava runoilija, pyrki eräässä vaiheessa kirjoittelemaan lehdissä laajasti kirjallisista kysymyksistä. Hän kirjoitti Aftonbladetiin, Frejaan, Dagligt Allehandaan, jos muistan oikein, ja myös Upsalassa ilmestyvä ”Eos” oli hra Lénströmin välityksellä hänen käytettävissään. Pahamaineinen teos ”Käy laatuun” nostatti myrskyn kuuluisaa kirjailijaa vastaan. Sen aiheutti väärinkäsitys, johon hra A:n kaikissa kysymyksissä harrastaman tendenssimäisen kirjoittelun täytyikin johtaa. Hra Almqvist näet esittää – aivan kuten runoilijaveljensä Lamartine – kaikissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä enemmän tai vähemmän harkittuja periaatteita aivan kuin ne olisivat käytäntöön soveltuvia lakeja. Tällöin hän pitäytyy enimmäkseen esteettisiin näkökantoihin, puhuu siitä, mikä ihmiselämässä on ”kaunista”, ”puhdasta”, ”jaloa” jne.; tai hän siirtyy esteettisestä tunteesta moraaliseen, ottamatta huomioon sitä, että lain noudattaminen kuuluu yhtä olennaisesti siveelliseen toimintaan kuin jalo tarkoitus. Kukaan ei esimerkiksi halua kiistää, etteikö miehen ja naisen välillä voisi myös muodollisen avioliiton, vihkimisen jne. ulkopuolella olla jaloa, kaunista, moraalista suhdetta; mutta tästä ei voi luonnollisestikaan tehdä sitä johtopäätöstä, että avioliitosta ja vihkimisestä pidättäytyminen jalostaisi suhteen, eikä edes sitä, että niiden noudattaminen olisi vähimmässäkään määrin jalostumisen esteenä. Mutta siihen hra A. joka tapauksessa viittasi teoksessaan ja vielä selvemmin useissa Aftonbladetissa julkaisemissaan artikkeleissa, joissa hän puolusteli teostaan. Jos hän olisi näissä yhteyksissä ehdottanut uusia lainsäädöksiä lastenkasvatukseen, perintöoikeuteen, kunnallislaitokseen jne. niiden lakien tilalle, jotka ovat nykyisin voimassa ja edellyttävät laillista avioliittoa, niin yleisö olisi käsittänyt, että on kysymys vain perhe-elämän siveellisyyden säilyttämisestä uudella tavalla. Nyt sen sijaan näytti siltä kuin kaikki jäisi yksilöiden mielivallan varaan – hra A:n mukaan heidän jalon, puhtaan rakkautensa varaan ja vastustajien mukaan heidän himojensa varaan.

Asiat otettiin suunnilleen tältä kannalta parissa Frejassa julkaistussa kirjoituksessa, joihin hra A. samassa lehdessä vastasi; myöhemmin hän tosin lakkasi kirjoittamasta Frejaan. Sama väite piti esittää ”Käy laatuun. Jatkoa” -teoksessa, ja minä sain päälleni Hra A:n vihat, joskin hän pian taas leppyi. Syynä närkästykseen ei ollut teoksen julkaiseminen sinänsä, vaan muutamat sivuseikat, jotka eivät olleet minun syytäni. Mutta toista vuotta myöhemmin kirjoitin Frejaan arvostelun hra A:n romaanista ”Gabriele Mimanso”, pari kuukautta sen jälkeen kun hra A. oli ottanut valtikan vastaan Aftonbladetissa. Sikäli kuin ymmärrän, osoitin arvostelussani aiheellista kunnioitusta hra A:n suurta nimeä kohtaan ja kiitin yhtä aiheellisesti hänen suuria ansioitaan, mutta mukana oli myös pari yleisesti moittivaa huomautusta. Uhattuaan ensin Frejan toimitusta, Aftonbladet vastasi viittailemalla arvostelun laatijaan, mistä saattoi minun asemassani koitua melkoista harmia. Nyt hra Blanche hyökkäsi melko kärkevästi sitä vastaan, että hra A:n arvo kirjailijana ratkaistiin moisella tavalla. Hra A. vastasi viittailuilla, jotka eivät koskeneet B:n julkista eivätkä yksityistä elämää, vaan sisälsivät vihjailuja toisesta yksityishenkilöstä, jota B. arvosti, mutta joka oli täysin ulkopuolinen Frejan ja sen polemiikin kannalta. Saatuaan varoituksen sekä suullisesti että Frejassa hra A. lupasi vaieta sillä ehdolla, että Freja lopettaisi kaiken polemiikkinsa Aftonbladetia vastaan. Hra Blanche tietenkin hylkäsi niin alentavan ehdon, ja niin vihjailut jatkuivat Aftonbladetissa, vaikka lehden muut toimittajatkin protestoivat ja hra Sturzenbecher erosi jutun vuoksi toimituksesta. Hra Blanche yritti korjata asiaa yksityisesti, mutta sekin torjuttiin ja vihjailut jatkuivat. Kun Blanche oli näin ajettu äärimmäiseen tilanteeseen, hän loukkasi hra A:ta julkisessa tilaisuudessa. Asia herätti tavatonta huomiota ja hra Almqvist sai puolustajia, koska hänen väärinkäytöksensä ulottuvuutta ei voinut esittää julkisesti – eihän voinut selittää avoimesti sitä, mitä hän oli vain vihjannut eikä nimetä henkilöitä, joihin hän oli vain viittaillut. On kuitenkin varmaa, että runoilija tässä tilanteessa unohti olevansa ”kauniin ja jalon” esitaistelija. Koska asia joutui monilla tahoilla väärään valoon ja koska olen tämän henkilökohtaisesti velkaa hra Blanchelle vahvistan, että tilanne oli tällainen.

Mutta kukapa ei mielellään laskisi kaikkea ohimenevän närkästyksen tiliin. Hra Almqvistilla on niin hyvät ja oikeutetut perusteet odottaa tunnustusta, että ne voivat kyllä haudata suuremmatkin hairahdukset syvimpään unohdukseen. Hänen kirjallisista tuotteistaan ei puutu aidon runoilijantuotannon tärkeimpiä ominaisuuksia: runsasta omaperäistä mielikuvitusta, korkealentoisia ajatuksia, ihanteellisia hahmoja ja esitysmuodon kauneutta. Omasta puolestani en kuitenkaan pääse irti siitä varmasta käsityksestä, että nämä hahmot jäävät useimmiten vaille todellisuutta, sitä muodon täydellisyyttä, joka tuo ne kokonaan lukijan silmien eteen. Tuntuu aivan kuin hänen runonsa olisivat musiikkia ja hänen musiikkinsa runoa, kuin edelliset olisivat rivi monimerkityksisiä, häilyviä säveliä ja jälkimmäinen sarja melodisesti järjestettyjä sanoja. – Almqvist on olemukseltaan eloisa ja ilmeikäs, kuten hänen kuvansakin osoittavat. Seurassa hän pikemminkin kuuntelee kuin puhuu ja kyselee keskustelukumppanilta herkeämättä kaikkea mitä tämä on nähnyt, tietää, tahtoo ja toivoo. Voisi luulla, että hänen luomuksensa saisivat tästä kokemukseen suuntautuvasta mielenlaadusta sitä vankkaa todellisuutta, josta vastikään puhuimme, sitäkin enemmän kun hra Almqvist ottaa ahkerasti kantaa kaikkiin päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Mutta hän tuntuu tarkastelevan niitäkin vain mielikuvituksensa kaleidoskoopin lävitse. Eikä ihminen ylipäätään kykene uhraamaan paljoakaan todellisuuskokemuksille, jos tuotteliaisuus on niin suunnaton kuin Almqvistilla. Historiallisia ja filologisia tutkielmia, joukko koulukirjoja, kirjoitelmia miltei kaikista yhteiskunnallisista periaatekysymyksistä, lyyrisiä ja draamarunoja, romaaneja, sävellyksiä – kaikkea tätä hra Almqvist on tuottanut kokonaisina niteinä. Yksikään ruotsalainen kirjailija ei voi kilpailla hänen kanssaan tuotannon rikkaudessa ja monipuolisuudessa.

Enää on tarpeen huomauttaa siitä, että olen taas lisännyt yhden böömiläisen lasin muiden sisään, että hra Hjerta ei kuulunut Aganippen lähteen vieraisiin ja että hra Almqvist kunnioitti harvoin lähdeseuraa läsnäolollaan.

Sen sijaan rouva Flygare, nykyään Carlén, oli huomattava lähdevieras, joka toi etupäässä viehätystä seuraan. Hänestä oli vastikään tullut kirjailijatar, hän oli nuori, viehättävä leski, viehättävämpi kuin Nordstjernan muutoin melko osuva muotokuva paljastaa, ja lisäksi hän oli uusi Tukholmassa ja kirjallisessa piirissä, ja kaikki tämä innosti häntä itseään. Hän oli ja on täydellisen luonnollinen älykkäässä esiintymisessäänkin – kukapa rohkenisi esittää naisesta tällaisen täysin varauksettoman arvioinnin! Vailla liikoja opintoja, vailla taiteellista itsekritiikkiä rouva Carlén kirjoittaa niin kuin vuolas mielikuvitus ja terävä ymmärrys häntä opettavat. Jokainen hänen romaaniensa lukija tietää, miten tyhjentymättömästi hänen mielikuvituksensa tuottaa uusia keksintöjä, ja jos lukija lisäksi miettii asioita, hänen on myös tunnustettava että rouva Carlénin perusasetelmissa on miellyttävää luonnollista tuoreutta. Hän tuntee muitakin miehisiä intohimoja kuin rakkauden ja tästä hänen mieshahmonsa saavat totuudellisuutta ja väriä, niin että ne ovat ylipäätään paremmin hahmoteltuja kuin naiset. Useat ovat todellisia ihmistyyppejä, heidän kuvansa jää lähtemättömästi lukijan mielikuvitukseen ja lukija tuntee heidät todellisuudesta. Tämän lisäksi vaaditaan tosin idealisointia; on myös todettava, että se on rouva Carlénilla vain harvoin taiteellista, niin että esitetty tyyppi olisi tehty kokonaiseksi, sopusointuiseksi, kauniiksi. Sama keskityksen ja täydellistämisen puute vaivaa myös sivuseikkoja, jotka houkuttelevat kirjailijattaren tavallisesti pitkiin, yksityiskohtaisiin, väsyttäviin kuvauksiin. Taitelija tavoittaa kohteen muutamalla vedolla; sen sijaan muotojen ja värien pikkutarkinkaan jäljittely ei vielä tarjoa osuvaa näköisyyttä. Kaikkine näine puolineen rouva Carlén nauttii suurta suosiota Ruotsissa ja jonkinlaista myös Tanskassa ja Saksassa. On vaikea sanoa mitkä ajankohdan kirjallisista tuotteista voivat toivoa itselleen pitempää ikää. Mutta jo pintakin osoittaa, että eeppinen laveus vaatii enemmän aikaa ja pitkäaikaisempaa huomiota kuin mihin nykyajan ja tulevaisuuden tahdiltaan nopeassa elämässä on varaa. Kasvaneen kirjallisen sivistyksen on tehtävä jo nyt perin ankarat valinnat, jotta tiukka aika tulisi käytetyksi oikein. Ken elää älyllisesti vähemmän rasittavaa elämää, voi helpommin jäädä sen varaan mitä ajankohta tarjoaa. Näin ollen suuri suosio ei todista aina suurista ansioista. Suosiota ei voi kuitenkaan saavuttaa ymmärtämättä ajankohdan tarpeita ja pystymättä kiehtovasti puhuttelemaan aikalaisia. Rouva Carlén kannattaa aikamme oppia, ihmisarvon riippumattomuutta syntyperästä ja rikkaudesta. Emme muista hänen romaaneistaan monia mieleltään jaloja ”voneja” emmekä ihmiskunnan sankareina esitettyjä rikkaita kauppaneuvoksia tai ruukinpatruunoita. Tämä ei ole hänen menestyksensä laskelmoitu salaisuus, vaan itsestään selvä ajattelutapa, joka tulee esiin kaikkialla hänen teoksissaan.

Toisinaan tuoreiden lupausten ja uutuuksien tarjoama mielihyvä sai kuitenkin väistyä jo tunnustettujen ansioiden tieltä. Niin tapahtui silloin kun Euphrosyne kävi seuran kokouksissa. Tämä runoilijatar on melko tuntematon Suomessa, niin hyvin kuin olisikin mainetta ansainnut. Hän muutti sukunimensä Swärdströmin kahdesti avioiduttuaan, ensin Aspingiksi ja sitten Nybergiksi, ja käytti etunimensä Sophian sijasta kirjailijanimeä Euphrosyne. Hänen ensiesiintymisensä tapahtui Poëtisk Kalenderissa ja oli erityisen kiinnostavaa nähdä hänet vanhojen fosforistien Atterbomin, Dahlgrenin ja Liwijnin seurassa. Näki selvästi että yhteisten kirjallisten pyrkimysten muistoon sekoittui myös muistoja menneistä ihastuksista, mutta ne kaikki olivat nyt jäähtyneet mitä uskollisimmaksi ja liikuttavimmaksi ystävyydeksi. Euphrosynella ei runoilijattarena ole etelämaisen lämmintä mielikuvitusta, mutta joka tapauksessa hänellä on lämmintä tunnetta, joka kohdistuu ihmiskunnan suurimpiin asioihin, kun taas pienille asioille hän on varannut leikkimielistä huumoria – ja molempia näyttää rajoittavan aivan tietoinen taiteellisuus; näin ollen hän on myös muodon osalta täysin kehittynyt ja varma. Hän tarjoaa ylipäätään enemmän sellaista, mistä voi uusilla lukukerroilla oppia ja nauttia kuin hetkellistä viehätystä, ja hänen runojensa parissa lepää mielellään päiväperhosten merkityksettömän sanahelinän jälkeen. Edelleen Euphrosynellä on perin miehekäs ja ennakkoluuloton tapa ajatella kaikkia elämän asioita, ja sillä hän näyttää jopa jollain tavoin loukkaavan naisellista heikkoutta. Hänen rohkea uskontunnustuksensa kuuluu: ”Mies on sentään aina mies”. Kun hänellä on rikkaat tiedot ja kokemukset, kun hän itse on lahjakas ja kasvanut lahjakkaiden miesten piirissä, kun hänen ajatuksensa ovat rohkeita ja tunteensa lämpimiä ja avoimia, niin hän on harvinainen ilmestys oman sukupuolensa joukossa. Jos hän joskus lukisi tämän, häntä varmasti kiukuttaisi kun tässä käytetään vihattua sukupuoli-sanaa. Minä puolestani olen kaivannut vain harvoja elämän nautintoja yhtä paljon kuin että saisin maistella Euphrosynen ”hyvää punssia” Skultunassa. Hänen Nordstjernassa julkaistu kuvansa on hyvin näköinen.

Minun on mainittava seuran naisjäsenistä vielä erinomainen taiteilija, mamselli Röhl, jonka mustaliidulla tekemät muotokuvat ovat omassa lajissaan ylittämättömiä. Hän on päässyt kosketuksiin maan kaikkien kirjallisten merkkihenkilöiden kanssa kyvyillään ja lisäksi erinomaisen yleissivistyksensä ja avoimen, iloisen ja kekseliään puhetapansa ansiosta. Hänellä on hyvin arvokas kokoelma näiden muotokuvia, jotka hän on tehnyt taiteeseen harjaantuneella kädellään. M:lli Röhlin ystävyys on hankkinut monellekin ”profanum vulgukselle” [asioihin vihkiytymättömälle] paikan siinä kokoelmassa ja niinpä siinä on myös allekirjoittaneen muotokuva. Se tarjoaa perin sotaisan näyn eikä juuri ole todistamassa taitelijan muutoin tunnustetusta kyvystä tavoittaa näköisyyttä.

Nämä muutamat daamit eivät voisi tietenkään muodostaa lähdeseuraa; mutta kun muiden rakastettavuus ja ansiot kuuluvat vain yksityiseen elämään, on paikallaan sulkea heidän muistonsakin yksityisyyden rauhoitetulle alueelle.

Ruotsin kirjallisuudessa tunnettu G. H. Mellin on hänkin suomalaista syntyperää. Hänen isänsä toimi viime sodan aikana kappalaisena Revonlahdella, oli kunnon isänmaanystävä ja meni sittemmin Suomen armeijan mukana Ruotsiin.

Kun hra Melliniä katselee ja kuuntelee, uskoisi yhä olevansa nuoren kirjailijan edessä, niin vilkas ja kaikesta inhimillisestä kiinnostunut hänen mielensä on. Ja kuitenkin hän lähes kaksikymmenvuotisen kirjailijantoiminnan jälkeen kuuluu pian Ruotsin kirjallisuuden veteraaneihin. Näin pitkän ajan mentyäkin hra Mellin on kiistatta yhä Ruotsin merkittävin novellikirjailija. Novellia voisi ehkä helpostikin pitää vähempiarvoisena kaunokirjallisuuden lajina. Mutta tosiasiassa novelli vaatii suurempaa taitoa ja kirjailijankykyä kuin romaani. ”Kirjoittaminen on keskittämistä” – novellissa tämä määritelmä saa aivan aidon sovellutuksen. Romaanikirjailija voi hyppyyttää tapahtumia maailmanosasta toiseen, siirtyä halki pitkien ajanjaksojen, toisinaan hän voi jopa loikata onnellisesti kokonaisten vuosikymmenten aukkopaikkojen ylitse, ja koota tapahtumia varten kokonaisen henkilöiden ja luonteiden armeijan. Novellikirjailijan on sen sijaan keskitettävä novellin mielenkiinto yhteen ainoaan pisteeseen, sekä paikallisesti että ajallisesti, ja hänen on sitouduttava siihen, että ahtaassa tilassa ei voi esittää luonnekuvauksia. Mutta kaikesta huolimatta henkilöiden kiinnostavuudesta riippuu myös novellin juonen kiinnostavuus, mistä syystä novellin on esitettävä muutamin vedoin kyllin puhutteleva kuva myös henkilöistä. Novelli asettautuu yhdellä iskulla romaanin päätekohtaan, näytelmän viidenteen näytökseen, ja tarkoituksena on joka tapauksessa osoittaa kaikki ne langat, jotka ovat tässä solmiutuneet yhteen, jotta kirjailijan kyky solmun avaamisessa tulisi näytetyksi toteen. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että hra M. onnistuu paremmin solmimisessa kuin avaamisessa, vaikka monet hänen novelleistaan onnistuvat erinomaisesti jälkimmäisessäkin. Hyväksymme muuten sen ajatuksen, että romaanillekin on etua jos se jossain määrin lähenee novellia; sillä samassa määrin kuin kertomuksen osat vaativat itselleen omaa mielenkiintoa, ”katastrofista” riippumatta, samassa määrin kokonaisuus menettää merkitystään ja taideteoksen vaikutelmaansa. Ja asian luonteeseen kuuluu, että hyvin eri ajassa ja paikassa sattuvat tapahtumat liittyvät toisiinsa löyhemmin, samoin kuin esiin nousevien henkilöiden paljous heikentää yksilöllisten luonteiden voimaa ja intohimojen keskinäisiä ristiriitoja.

Hra Mellin on saanut myös historiallisena kirjailijana kaiken sen menestyksen, minkä totuutta ja oikeutta puolustava tunne ja mestarillinen esitystapa voivat antaa. Ennen muuta hänen teoksensa ”Fäderneslandets historie för Fruntimmer” on ansaitusti saanut yleisön suosion.

Hra Mellin oli Aganippen seurassa melkoisen ”korvaamaton mies”. Koska hänellä oli runsaasti ideoita ja hän keksi keinot niiden toteuttamiseksi, koska hänen kynänsä oli aina joutuisa2 ja hänen luonteensa yhtä valmis ja tasaisen iloinen, niin hän oli juuri omiaan sovittamaan keskenään erilaisia luonteita yhteen. Ja kun seurassa oli häiriintymättä vallalla perin hilpeä sopusointu, hra Mellin saattoi sitäkin tehokkaammin käyttää huomattavaa elävöittämisen kykyään seuran yhteiseksi parhaaksi.

Herrat Sturzenbecher, Kjellman Göranson ja Carlén olivat yhtä erinomaisia seuran jäseniä kuin Ruotsin uudemman kirjallisuuden edustajia. Hra Carlén oli vastikään julkaissut runokokoelman. Hänen runonsa eivät yrittäneet olla mitään muuta kuin iloisia nuoruudenmuistoja, eivätkä siten päässeet ensi sijoille Ruotsin runoudessa, mutta kaikesta huolimatta ne viehättävät naiivilla tuoreudellaan ja enimmältään kepeällä muodollaan. Sittemmin hra Carlén on esiintynyt vakavammin tavoittein kokoelmallaan ”Romanser”. Tuolloin hän ei ollut vielä omistautunut vaivalloisille lainopillisille töilleen, joilla hän on sittemmin hankkinut arvostetun nimen maansa käytännön toimintaa harjoittavien lakimiesten keskuudessa, vaan hän eli siinä päivänpaisteisessa ilmapiirissä, jonka nuoruus ja runollinen mieli antavat. Ei juuri ollut sitä kokousta, mitä hän ei olisi elävöittänyt jollakin hilpeällä ”Schwankillaan” [ilveilyllään]. Herra Göransson, jolla on nykyään hyvä pappisvirka maaseudulla, oli niin ikään julkaissut esikoisenaan ohuen ”Runoja”-niteen. Hänen runoissaan on omaperäistä mielikuvitusta, ne on toteutettu hyvin keskittyneesti ja suurta muodon vapautta noudattaen. Useat romaanit ovat sittemmin tehneet hänen nimeään tunnetummaksi. Viimeistelemättömämpi asu, josta niitä on moitittu, samoin kuin hänen laulujensa vähäinen lukumääräkin, perustunee tekijän mielikuvituksen ylenpalttiseen vilkkauteen, ja se estää hra Göranssonia saavuttamasta kestävämpää tuotantoa. Keskusteluissa käy näet selville, että hra Göransson kuuluu kaikkein lahjakkaimpiin.

Hra Sturzenbecherilla, joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellä Orwar Odd, on omalaatuinen asema Ruotsin kirjallisuudessa. Hänen laulunsa ja proosansa kuuluvat Saksan ja Ranskan modernin koulukunnan yhteyteen, muistuttavat Jules Janinia ja Heinea. Hänen tuotantoaan on aiheellisesti syytetty siitä, että se on jonkin verran ”oikkuilevaa” – tämä kritiikin termi on yhtä moderni kuin sillä kuvattu tuotantokin. Olisi kuitenkin turha kieltää hänen laulunsa hienoa romanttista kauneutta, proosan omaperäistä karheutta tai molempien viehättävää huumoria. On tarpeetonta sanoakin, että muutoin hra Sturzenbecherissa kaikki vivahtaa modernilta liberalismilta. Hra S. on asunut viime vuosina Kööpenhaminassa ja on toiminut skandinavismin hyväksi, ts. lähentänyt Ruotsin, Norjan ja Tanskan kirjallisuutta toisiinsa.

Nordstjernassa julkaistu hra Mellinin muotokuva on osuva samoin kuin hra Carléninkin; hra Sturzenbecherin ja Göranssonin kuvat ovat sen sijaan vähemmän näköisiä.

Onneton tapahtuma riisti Ingelmanin näiltä ystäviltä, jotka kokivat yhdessä hänen kanssaan monia iloisia ja innostavia hetkiä Aganippen seuran vuosina. Ingelmanin ansiot runoilijana ovat tunnetut, sillä alkoihan hänen kirjailijantoimintansa aikaisemmin kuin yhdenkään vasta mainitun. Hän eli vain runoilijankutsumuksessaan, vain sitä varten, tyytyi vähäiseen osaan maallisessa hyvässä ja suhtautui ylipäätään onnellisen huolettomasti maailman menoon. Vaatimattomana, reiluna, avoimena ja osaaottavana hän saavutti tavallista selvemmin kaikkien häntä lähestyneiden kiintymyksen. Tämä jalo luonne tulee esiin myös hänen runoissaan ja antaa hänen rikkaan kokoelmansa vähäpätöisimmällekin runolle vetovoimaa, joka opettaa lukijaa rakastamaan laulua siinä kuin laulajaakin. Ingelmanin miltei lapsenomaisen hurskaassa maailmankatsomuksessa oli se omalaatuinen puoli, että hänellä oli horjumaton usko siihen että näkymätön henkimaailma yhdistyy meidän tavallisiin maallisiin oloihimme. Jos kielsi henkinäyt, se oli hänen silmissään julkeaa uskosta luopumista. Poikkeavine katsomuksineen hän oli jalomielisen suvaitsevainen, mutta kuitenkin kaikitenkin hän ilahtui jos joku antoi periksi siinä asiassa; ja tunnen haikeutta muistellessani, kuinka voitonriemuiseksi hän tuli luullessaan sepitetyn kertomuksen perusteella, että minä olin siirtynyt kannattamaan hänen oppiaan koettuani yöllä Kattegatissa henkinäyn. Ystävien julkaiseman ”Skalden Ingelman” –teoksen alkulehdellä on hyvin onnistunut muotokuva hänestä ja siinä näkyvät hänen kauniit, iloiset ja lempeät piirteensä ja niissä sielun läpikuultavuutta, mikä tavallaan tuokin mieleen henkinäyt. Useimmat lukijat varmaankin tietävät, että jalo runoilija sai hautansa aalloista.

Seuran jäsenpiiriin kuului aika ajoin myös hra Fryxell, historioitsijan nuorempi veli, vapaaherra Rudbeck ja hra Wénström. Hra Fryxell, ns. Wallinin tyttökoulun johtaja, on kirjoittanut melko tavalla runoa ja proosaa ja osa siitä on aika ansiokasta. Kuitenkin hiukan pakotetulta maistuva omaperäisyys ja aivan liian kylmä pohdiskelu ovat sekoittuneet hänen tuotantonsa vaikuttavampiin puoliin ja tehneet ne vieraiksi laajemmalle yleisölle. Hra Rudbeck on hyvässä maineessa matkakuvaajana ja romaanikirjailijana, ja romaaneissaan arkeologiaan perehtyneenä tutkijana, joka käsittelee menneisyyden tapoja ja käytäntöjä. Hra Wénström on julkaissut sarjan lauluja, joissa hän kuvailee Lutherin luonnetta ja toimintaa. Monet niistä on otettu vastaan hyvin suopeasti.

Seuran innokas jäsen oli myös meidän maanmiehemme, kaikkien suomalaisten suuresti arvostama kirjastonhoitaja Arvidsson. Moninaiset käytännön hyötyyn tähtäävät kirjalliset toimet estivät häntä kuitenkin jatkamasta kaunokirjallisuuden alalla, jota hän oli harrastanut nuoruudessaan. Hänen sen kauden runonsa on julkaistu nimellä ”Ungdoms Rimfrost af Sonen i Örnaskog”, mutta ne eivät ole tulleet edes kirjakauppoihin.

Kukapa ei olisi tuntenut itseään onnelliseksi päästyään tähän piiriin, missä lahjakkuus, sivistynyt keskustelu ja sukkela leikinlasku kilpailivat jokaisen ohi kiitävän hetken täyttämisestä. Kyky antaa arvoa tälle onnelle oli minun ainoa tuomiseni seuran illanistujaisiin; pari kaunokirjallista yritystäni siltä kaudelta todistavat riittävän selvästi, että tarjoutunut tilaisuus ja innostava seura, ei suinkaan sisäinen kutsumus, saivat minut lisäämään näillä nimikkeillä ruotsalaisten romaanien joukkoa.

Iloinen seura oli itsekin hetken ja tarjoutuneen tilaisuuden lapsi. Se perustettiin vuoden 1839 lopulla ja toukokuussa 1840 se vietti juhlapäiväänsä, josta tuli samalla seuran hajoamisen päivä. Ajankohta ei ollut otollinen millekään kaunokirjalliselle uudistukselle eikä uudelle koulukunnalle. Siksi halu aukoa uria ei pitänyt koossa kykyjä, jotka olisivat kenties toisena ajankohtana ja toisissa oloissa saaneet tärkeämmän sijan kaunokirjallisuuden aikakirjoissa, joskin useimpien nimet tulevat nytkin elämään unohtumattomina Ruotsin kirjallisuushistoriassa.

III [nro 3]

Mainittu juhlapäivä ei taida liioin lähteä osanottajien mielistä. Sitä vietettiin kesähuvilalla Skurusundissa, joka kuuluu Tukholman kauniin saariston kauneimpiin paikkoihin. Kohtelias omistaja oli asettanut höyrylaivan seuran käyttöön ja ihanteellisen kaunis kevätpäivä suosi hilpeää matkaa. Musiikki, laulu, puheet ja runot virtasivat, samoin kaikki se, millä ruumiin hyvinvoinnista huolehditaan, kuten riemukasta tunnelmaa kohottavat vilvoittavat puroset. Tilaisuuteen kutsutut kaksi vierasta lisäsivät siihen eloa. He olivat professori Atterbom ja pääjohtaja Liwijn.

Herra Liwijnin nimi lienee vain vähän tunnettu meidän maassamme, sen tuntee kenties vain vanhempi polvi, joka seurasi osaaottavasti kaunokirjallisuuden vanhan ja uuden koulukunnan välistä kiistaa. Jälkimmäisen kamppailijoihin kuului myös hra Liwijn. Hänellä on kuulemma ollut huomattava osuus kirjoitettaessa vaikuttavaa sankarirunoelmaa ”Markall's sömnlösa nätter”, jossa vanhan koulukunnan sankareista ja heidän sotaretkistään laulettiin murhaavan ivallisesti ja monin paikoin hersyvän humoristisesti. Runoelman julkaisemisesta huolehti uuden koulukunnan jäsenten pieni seurue, joka käytti itsestään nimeä ”af gröna rutan” [vihreän ruudun seurue] Hamburger Börsissä sijaitsevan kokoontumishuoneensa mukaan. Kuitenkin hra Liwijn tunnetaan parhaiten anonyymisti julkaisemastaan teoksesta ”Spader Dame”. Se kuuluu ainoana Ruotsissa siihen romanttisen kirjallisuuden haaraan, jota ennen muuta Hoffman edusti Saksassa. Teos pysyy aina perin erikoislaatuisena Ruotsin kirjallisuudessa, sillä siinä on runsain mitoin syvällistä tunnetta, mielikuvitusta ja aitoa huumoria, vaikkakin se omalaatuisuudessaan hylkää kaikki taiteelliset mittapuut ja menee silloin tällöin pidäkkeettömyydessään hillittömyyteen asti. Juhlan aikoihin tekijä toimi Ruotsin vankeinhoidon johtajana ja käytti myötätuntonsa ja ponnistuksensa yhteiskunnan onnettomimpien jäsenten parhaaksi; hän oli yhtä lämpimästi kuin ymmärtäväisestikin ajamassa suunnitelmia Ruotsin vankeinhoidon ja rangaistusjärjestelmän uudistamiseksi. Kuolema tempasi hänet näistä huolista, aivan samoin kuin niiden opettama katkera todellisuus näyttää vetäneen hänen ajatuksensa pois mielikuvituksen luomuksista.

Monet varmasti muistavat professori Atterbomin nimen siltä ajalta, jolloin kirjallisia kysymyksiä seurattiin myös meillä tarkemminkin. Mutta nuoremmallakin ikäpolvella lienee jokin hämärä aavistus hra Atterbomin merkityksestä Ruotsin kaunokirjallisuudelle, jonka ennen muuta hän vapautti ranskalaisen klassisuuden raskaista kahleista. Etenkin hra Atterbomin kirjallisuuskritiikki kuuluu epäilemättä parhaimpaan mitä Ruotsissa on sillä alalla julkaistu. Meidän on tarpeetonta muistuttaa runotaiteen ystäville hra A:n tuotteiden unohtumattomista helmistä. Kuvauksemme aikoihin hra A. pääsi samaan Ruotsin Akatemiaan, jonka ”nerouden” puutteen ja vinoutuneen ”maun” hän oli aiemmin yrittänyt osoittaa. Mutta kamppailu oli jo aikoja sitten käyty loppuun ja voittanut osapuoli tunnusti epäröimättä, että se oli sivuuttanut osan hävinneiden ansioista. Hra A. sai tilaisuuden kosketella näitä sovituksen kieliä pitäessään muistopuheen Lingille, joka oli edustanut romanttisesta koulukunnasta erottautunutta gööttiläistä ryhmää; ja akatemian silloinen johtaja Tegnér, joka oli aina pysytellyt riippumattomana kummastakin koulukunnasta, häivytti hänkin entisiä epäsointuja runoelmansa melodisilla säkeillä. Siten kokouksesta tuli sovitusjuhla ja siitä levisi kaikille tahoille hyvää tekevä vaikutelma. Tosin hra Atterbomin täytyi tuntea tulleensa akatemiaan ajankohtana, jolloin myös merkityksettömyys päästettiin sisään laitokseen, niin kuin oli sovittu, ja joutuvansa todistamaan sitä romahdusta, jonka parissa hän itse oli aiemmin puuhannut. Sitä ei saanut aikaan yksi mies, vaan ajan henki, joka asetti akatemioiden koettelun ja tuomioiden sijaan julkisuuden tuomiot ja teki etuoikeutettujen korporaatioiden sijasta yleisen kritiikin mittapuuksi neroudelle ja maulle.

Hra Atterbom on kasvultaan pikemminkin lyhyt kuin pitkä ja on lisäksi sirorakenteinen. Hra A:ta on vaikea uskoa rohkeaksi taistelijaksi, kun ajattelee runoilijan kasvoille luonteenomaista lempeää ja rauhallisen luottavaista ilmettä yhdessä silmien värin, vaalean ihon ja vaalean kiharan tukan kanssa; samoin on vaikea aavistaa, että kukkien runoilija ja fosforismin lipunkantaja yhdistyvät tässä samassa persoonassa.

On erityisen miellyttävää kuulla hra A:n kuvailevan henkilöitä ja tapahtumia jäljittelemättömän naiivisti ja yhtä runollisen havainnollisesti. Kiistely ei tunnu kuuluvan lainkaan hänen luonteeseensa. Kodissaan viehättävän perheensä keskellä, pelkästään lempeiden kasvojen ja vaaleiden kiharoiden ympäröimänä, runoilija pystyy vaikuttamaan kiitollisten vieraidensa tunteeseen ja kehittämään sen vakaumukseksi, että esteettinen sivistys kykenee voimakkaasti jalostamaan myös ihmisen siveellisiä olosuhteita.

Ja sen vakaumuksen mukaisesti minä viittaan merkitykseen, jota esiintyy myös taiteen alueen ulkopuolella, esimerkiksi ”Aganippen lähdeseurassa” syntyvissä kosketuksissa.

Ystävyyden muistelu johdattaa minut mainitsemaan tässä erään runoilijan sanan täydessä merkityksessä. Aikoinaan hän kuului ajatustavaltaan ja yhteyksiltään siihen piiriin, joka sitten muodosti Aganippen seuran ytimen – tarkoitan Carl August Nicanderia. Hänellä oli määrätietoisempi runoilijankutsumus kuin Ingelmanilla, mutta kummankin asenne elämään ja kohtalo oli hyvin samankaltainen. Köyhimmälläkin maalla riittää tavallisesti rikkautta tuhlattavaksi tyhjään komeiluun; mutta runoilijalle ei usein riitä edes välttämättömintä toimeentuloa. Virkamiehet ovat kylläkin hyödyllisiä kaikilla hallinnon haaroilla ja voivat olla hyvin kunnioitettavia yhteiskunnan jäseniä. Mutta mikä virkapaikka vastaa oivaa runoilijaa, miestä, jonka tuotanto kohottaa kansakunnan tietoisuutta vuosisatojen ajan, muokkaa mielenlaatua niin palatsissa kuin töllissäkin ja kohottaa itsekkäisiin huoliin vajonneet sielut eläytymään ilolla ihmiskunnan yleisiin asioihin! Ruotsalaiset tulevat myös kaikkina aikoina mainitsemaan Nicanderin nimen todisteena siitä, että kansakunnalla on oikeus lukeutua maailman henkisesti lahjakkaiden heimojen joukkoon – mutta kukaan ei voi muistaa, mitä kansakunta teki tämän kunniansa tulkitsijan ja sivistyksensä edistäjän hyväksi. Sitten kun kansakunta pystyy arvostamaan runoilijan ja taiteilijan ansioita ja palkitsemaan ne, se elää todellakin jo korkean sivistyksen aikaa – sivistyksen, jonka puolesta moni lahjakkuus on siihen mennessä kärsinyt ja kuollut. Toivokaamme, että Nicander oli Ruotsissa yksi viimeisistä, joiden elämä suistettiin hengen korkeiden ilojen ja viheliäisimpien maallisten murheiden väliin.

Mielestämme Nicanderin runous ilmaisee paremmin kuin monen muun, aitoa Ruotsin kansallisluonnetta, jonka Ehrenswärd määrittelee näin: ”kylmä kansa täynnä kiihkoa”. Kuten yleisesti tunnustetaan, hänen runoudessaan on etelämaista hehkua, mutta suljettuna kylmään muotoon, joka muutaman kerran muuttuu kiviriipaksi. Silti tätä runoutta voi pakottomasti pitää ilmauksena hänen omalle elämälleen. Enkä halua suinkaan väittää, että tästä seikasta olisi haittaa hänen runoudelleen. Juuri sen hillityn palon ansiosta se kaikesta huolimatta antaa virkistävän ja kohottavan, lämpimän ja juhlavan vaikutelman. Myös omassa käytöksessään Nicander osoitti samoja luonteenpiirteitä, eloisaa tunnetta alati tyynen, miltei jähmeän pinnan alla. Vaikka hän oli päältä katsoen aina kylmä, hän otti joka hetki lämpimästi osaa ihmiskunnan korkeampiin harrastuksiin, ja hänen lempeä, rakkauden täyttämä mielensä muutti lyhyenkin tuttavuuden luottamukselliseksi ystävyyssiteeksi. Sellaisena tunsin Nicanderin ja opin antamaan arvoa myös hänen persoonallisuudelleen. Hänen runoilijanlaatuunsa kuului naiivi, pohdiskelematon rakkaus omiin tuotteisiin, joita hän mielellään lausui. Muistan kuinka Djurgårdenissa vietetyn iloisen illan jälkeen kävelimme kauniissa kesäyössä Norrbrota ja hän lausui pateettisesti katkelmia runostaan ”Lejonet i Öknen”. Kun ajattelen murheellisena jalon runoilijan ohdakkeista elämänuraa ja sitä, miten ylevän urhoollisesti hän kantoi sen hirveydet, silmiini osuu muistoesine hänen elämänsä onnellisimmalta kaudelta, Rooman-matkalta. Se on hyvin vaatimaton piippu, jonka pohjassa on lyijyllä paikattu halkeama. Se oli hänen seuranaan matkalla ja se suussa hän sepitti ”Hesperider”-runonsa.

Nicander tuo pakottamatta mieleen Braunin. Hän on se yhä elossa oleva ruotsalainen runoilija, joka antoi periksi runoilijanluonteelleen, mutta ei ymmärtänyt antaa periksi ulkoisille olosuhteille ja hankkia vakiintunutta asemaa yhteiskunnassa. Monia hra v. Braunin sangen humoristiset jäähyväiset miekalle alkavat varmaankin huvittaa, mutta herättävät sitten surumielisiä ajatuksia nuorukaisen elämän harhakuvitelmista. Aidon runoilijan laatuun kuuluukin se, että hän korottaa elämänsä yksityiset kokemukset ihmiskunnan yhteisen kohtalon tarkasteluksi ja vapauttaa sovittavalla huumorilla oman ja samalla lukijan sielun kaikesta siitä, millä maailman nopeasti katoavat ilot ja murheet kahlitsevat ihmishenkeä. Sellaisena tämä runoilija tulee esiin useimmissa runoissaan. Yksikään Stagneliuksen jälkeinen lyyrinen runoilija ei ole Ruotsissa runoillut yhtä täydestä sydämestä, yhtä rikkaan innoituksen elähdyttämänä kuin v. Braun. Totta kuitenkin on, että hänen varhaisemmissa runoissaan on hillittömyys silloin tällöin syrjäyttänyt runollisen tarkoituksen, ja runollinen muotokin on usein saanut väistyä nuorekkaan ylimielisten päähänpälkähdysten tieltä. Mutta jokaisella uudella niteellä runoilija on antanut näytteitä yhä vakavammista pyrkimyksistä, tunteesta, jonka syvä perusta on muuttanut ilkamoinnin aidoksi huumoriksi – aivan kuin syvänteiden kauhujen yllä leikittelevä länsituuli. Tämä on tuonut myös muotoon täydellisyyttä, jota voi verrata kaiken runotaiteen parhaisiin luomuksiin.

Koska ruotsalainen kritiikki on suureksi osaksi sivuuttanut v. Braunin tuotteet eikä ole arvostanut asianmukaisesti hänen erinomaista runoiluaan, tämän suhtautumistavan voisi sanoa käyvän ristiin meidän näkemyksemme kanssa, elleivät erityiset syyt tarjoaisi helppoa selitystä. v. Braunin varhaisemmat runot ja monet myöhemmistäkin ovat kevytmielistä lajia, jota meidän aikanamme ei enää voi eikä ylipäätään koskaan pidä hyväksyä. Monet mielikuvitukseltaan turmeltuneet nauttivat kuitenkin salassa niiden sisällöstä; tosin myös monet lukijat jättävät sisällön sikseen ja kiintyvät niissä esiintyvään todelliseen runollisuuteen, lukevat näitä samoja runoja, mutta tunnustamatta toisille mitä arvoa he niissä näkevät. Juuri kukaan ei halua julkisesti esiintyä runoilijan ihailijana. Eikä siihen voi oikeastaan sanoa moitteen sanaa. Samalla kun tämä runoilun laji tuomittiin julkisesti, kirjailija luuli teostensa saamaa melkoista menekkiä kehotukseksi jatkaa aloittamallaan uralla ja katsoi paheksunnan ulkokultaisuuden osoitukseksi. Mutta myöhemmin hän näköjään ymmärsi erehtyneensä. Sellainen runo, jota luetaan vain salavihkaa, on jo tästä syystä hylättävä. Runoilija kuuluu julkisuuteen; hänen laulunsa on kaiuttava avoimilta toreilta, sen on säteiltävä valona, johon koko kansakunta voi kohdistaa katseensa. Sen on elähdytettävä kansakuntaa ja kohotettava se kaikkiin jaloihin ajatuksiin, kaikkeen ylevämieliseen toimintaan. Ja tällä varauksella hänen tuotantonsa joitakin osia kohtaan julkisen kritiikin olisi pitänyt kyllä tunnustaa v. Braunin aito runoilijankyky. Se kyky lyö leimansa etenkin niihin lauluihin, jotka ovat tavoitteiltaan ja sisällöltäänkin olleet kyvyn arvoisia. Ja näitä ihmiskunnan ja isänmaan herättämän hehkuvan tunteen todella runollisia purkauksia hänellä on runsaasti. Hän ylistää lauluissaan myös sielun aateluutta ja mielen puhtautta, ja ne ovat sitä vaikuttavampia mitä pakottomammin ne tunkeutuvat toisinaan miltei hengen autiutta lähestyvän kevytmielisyyden usvan lävitse. Sanalla sanoen: on väärin lukea v. Braun pelkästään iloisten laulajien joukkoon, kuten on tehty, pitää hänen runojaan kaikkien ilonpurkausten tavoin hetken tuotteina, jotka on luotu häviämään hetken myötä. Tässä ”iloisessa laulajassa” on enemmän vakavuutta ja syvyyttä kuin monessa arvokkaassa virsirunoilijassa.

IV Upsala

Luultavasti yksikään suomalainen opiskelija ei ole pitänyt Upsalan olosuhteita miellyttävinä.

Kiistat ja ryhmittymät ovat enimmäkseen hallinneet yliopistoja niiden syntyajoista lähtien. Uusi aikakausi yrittää aina ajaa oppinsa voimaan ja vanha näkee uusissa teorioissa auktoriteettinsa vastustajan. Voisi kyllä olla sitä mieltä, että tieteellisen sivistyksen on tehtävä ihminen suvaitsevaksi poikkeavia käsityksiä ja oppeja kohtaan; mutta toisaalta oppi ei aina yhdisty korkeampaan ihmisyyteen, toisaalta suvaitsevaisuus ei voi eikä saa vaihtua välinpitämättömyydeksi. On näet selvää, että jokaisen tosi tiedemiehen on vastustettava väärinä pitämiään oppeja ja yritettävä levittää niitä, joita hän kannattaa. Se kuitenkin edellyttää, että tiedemies on tosiaan seurannut aikaansa, tieteensä ja yleensä kirjallisuuden edistymistä, että hän siis vastustaa tuntemiaan asioita eikä torju tuntematonta vain säilyttääkseen mukavasti vanhat hyvät asiat; toisaalta vaaditaan, että hän tuntee tieteen historiaa, ei vain kaipaa mitään ajattelematta uutta, vaan ymmärtää, että uusi kehittyy välttämättä edeltävästä vaiheesta. Valitettavasti puutteita on yleensä molemmilla puolilla. Usein puuttuu sitä avaramielisyyttä, joka tunnustaa kaikki ansiot; vielä useammin puuttuu todellista tieteellisyyttä, josta vastikään puhuimme. Siinä tieteen ja sivistyksen edut tukahduttavat ne yllykkeet, jotka lähtevät henkilökohtaisesta turhamaisuudesta.

En ryhdy lähemmin soveltamaan näitä yleisiä väittämiä, vaan tyydyn kertomaan asiasta, joka tunnustettiin Ruotsissa sekä puheissa että teksteissä: Upsalan yliopisto on moneen kertaan pirstoutunut ryhmittymiksi. On vaikea ratkaista, onko pirstoutumisen perustana ollut yleisiä tieteellisiä pyrkimyksiä; sitä ei voi kuitenkaan kieltää, että poliittiset mielipiteet ovat vaikuttaneet asiaan. Tiedeakatemia, Karoliininen instituutti ja Tähtitieteellinen observatorio toimivat Tukholmassa, mikä on jättänyt varjoonsa yliopistot luonnontieteiden alalla, vaikka esimerkiksi kasvitieteellä onkin Upsalassa erinomaiset edustajansa, herrat Fries ja Wahlenberg. Filologiset ja spekulatiiviset tutkimukset eivät ole Ruotsissa mitenkään merkittävällä tasolla. Teologiaa on Upsalassa leimannut lähes yksinomaan tuomiokapitulin intoilu akateemisten piirien ulkopuolisia teologeja, kuten Ahnqwistia ja Ignelliä vastaan. Näin tieteellinen elämä ei ole Upsalassa sellaisella tasolla, jonka soisi kohtaavansa Ruotsin parhaassa yliopistossa. Pääkaupungilla on lisäksi monia muitakin tieteellisiä laitoksia, kuten Kirjallisuuden, historian ja antiikin akatemia, Lääkäriseura, Sotatieteen akatemia, Maatalousakatemia, teknologian ja eläinlääketieteen laitokset sekä taiteita varten Ruotsin Akatemia, Taideakatemia, Musiikkiakatemia, taidekokoelmat ja teatterit. Lisäksi on viime aikoina perustettu useita yksityisiä seuroja ja yhdistyksiä edistämään kirjallista sivistystä. Kaikki tämä yhdessä on synnyttänyt Tukholmaan niin otollista maaperää kirjallisille harrastuksille, että Upsalan kaltaisessa pikkukaupungissa ei sen kaltaista voi olla. Sekä Upsalan että Lundin yliopistojen opettajat ovatkin jo etsineet kuulijoita luennoilleen pääkaupungista ja ovat siten tunnustaneet, että tieteellinen mielenkiinto on pääkaupungissa elävämpää kuin yliopistokaupungeissa.

Voisi tosin luulla, että yliopisto pystyy omassa piirissään pitämään yllä tieteellistä mielenkiintoa. Niin on toisinaan ollutkin. Tiede näet säilyi keskiajalta lähtien pitkään jonkinlaisena ammattikunnan omaisuutena, joka koski vain oppilaita ja asiaan vihkiytyneitä ja vaikutti vain heihin. Erityisen pitkään tämä tilanne on jatkunut Saksassa; niissä maissa, joille saksalainen tiede ja saksalainen yliopistolaitos ovat olleet esikuvana, ei saman tilanteen säilymistä vieläkin pitempään ole juuri voitu välttää. Vähitellen tiede on kuitenkin saanut toisen hahmon ja siitä on tullut yhä enemmän kansakuntien yleistä omaisuutta. Tämä uudelleen muotoutuminen on tietenkin liittynyt läheisesti kansalliskirjallisuuden syntyyn ylipäätään. Ja kannattaa tarkoin miettiä, missä määrin kansalliskirjallisuuden puuttuminen todistaa myös tieteellisen sivistyksen alhaisempaa tasoa. Kun sitten yliopistot ovat pitäneet kiinni sellaisesta tieteellisyydestä, joka on suljettu muilta kuin oppineiden ammattikunnalta, ja kun elävä vuorovaikutus kansallisen sivistyksen kanssa ylipäätään on puuttunut, niin tiede on jäänyt niissä yhä selvemmin tyhjäksi skolastisuudeksi ja elävämpi tieteellinen mielenkiinto on hävinnyt. Upsalan yliopiston taholta on joku Geijer, joku Atterbom kylläkin vaikuttanut melkoisesti kansalliskirjallisuuteen. Mutta hekin suhtautuivat pitkään torjuvasti yleissivistykseen ja siitä yliopistoon heijastuvaan vaikutukseen, kunnes Geijer pääsi rajoittavasta asenteesta poliittisen toimintansa ansiosta ja Atterbom osallistuttuaan skandinaavisiin pyrkimyksiin. Kun hra Atterbom aikaisemmin anoi lukukaudesta toiseen virkavapautta, mihin auditorion tyhjyys hänet miltei pakotti, on muutoksen vaikutus ollut niin suuri, että hän ei nykyään löydä kyllin suurta luentosalia, johon kaikki halukkaat mahtuisivat kuuntelemaan hänen luentojaan Ruotsin kaunokirjallisuuden historiasta. Upsalassa käydessäni ei tätä muutosta ollut vielä tapahtunut. Eikä luentosaleissa siihen aikaan ollut juuri kävijöitä, vaan tilannetta valiteltiin yleisesti. Vaikka Geijer, hänen nykyinen seuraajansa hra Wingqwist, hra Bergfalk ja ehkä jokunen muu nuoremmista opettajista olikin luomassa elävämpää henkeä, niin siihen aikaan mekaanisella oppikurssien pänttäämisellä oli yliote, ja yleisempi, todella tieteellinen pyrkimys puuttui. Täytyy toivoa että viime vuodet olisivat muuttaneet tilannetta. Yksi oire on se lämpö, millä akateeminen nuoriso on omistautunut luomaan kirjallista yhtenäisyyttä kolmen skandinaavisen heimon välille.

Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että Saksassakin on kuultu yleistä valitusta yliopistojen merkityksen vähenemisestä ja siellä on monissa maissa yritetty saada lisää kuulijoita oppisaleihin määräyksillä ja erittäin ankarilla tutkinnoilla. Edellisen on kai katsottava kuuluvan asian luonteeseen, koska yliopistot ovat lakanneet olemasta tieteellisyyden yksinomaisia tyyssijoja; jälkimmäinen on puolestaan laskettava yliopisto-opintojen pelkkään skolastiseen vaiheeseen, mistä saksalaisissa yliopistoissa luotu kirjallisuuskin tarjoaa lukuisia esimerkkejä.

Käydessäni ensi kertaa Upsalassa oli yliopiston hyväksi merkittävällä tavalla toiminut Törneros yhä elossa. Hän oli kaikin puolin sivistynyt, myös älyllisesti sangen lahjakas mies ja hänellä oli suuri vaikutus henkilökohtaisten keskustelujen välityksellä. Sekä keskustelu- että elintavoiltaan hän oli täydellinen opiskelija. Hänen huoneestaan oli yhtä vaikea löytää tuolia, jolla ei olisi kirjoja ja papereita kuin käyttökelpoista piippua. Puutetta ei sitä vastoin ollut opettavaisten keskustelujen aiheista eikä taidosta tehdä keskusteluista samalla sekä miellyttäviä että opettavia. Vaikka Rooman kirjallisuus olikin hänen pääalansa ja vaikka häneen monesti vedotaankin latinan kieliopin auktoriteettina, hän luultavasti kosketteli sitä alaa kaikkein vähiten. Myös hänen kuolemansa jälkeen julkaistu ”Dagbok” osoittaa, että hänen pohdintojensa kohteina olivat kaikki ihmiskuntaa eniten kiinnostavat asiat ja moderniin sivistykseen kuuluvan kysymykset. Vaikka hän yleensä olikin ennakkoluuloton, hän oli silti monissa asioissa samalla kannalla kuin ns. historiallinen koulukunta, toisin sanoen romantiikan koulukunta, jonka yhteiskunnallisena ja tieteellisenä iskulauseena oli ”historiallinen kehitys”. Ei ole kai milloinkaan selvitetty, mitä sillä tulisi ymmärtää; mutta koulukunnan kannattajat ovat ylipäätään vastustaneet uudistuksia sillä perusteella, että ne hävittävät historiallisesti olemassa olevan, jota pitäisi vain muokata, kehittää. Luulisi olevan niin, että kun kaikki maallinen menee kohti tuhoaan, niin tämä on jokaisen yksittäisen ilmiön lopullinen kehityskulku. Mutta niin eivät koulukunnan kannattajat käsitä asiaa. Koska Törneros oli, kuten sanottu, sitoutunut tietyltä kannalta samaan kaavaan ja koska hän oli siitä huolimatta hyvin suosittu, niin hänen lausumansa ja arvionsa ovat usein antaneet aseita konservatiiviselle ryhmittymälle. En tiedä onko hänestä muotokuvaa; eikä hänen ulkonäkönsä kuvailu suurta hyötyä tuottaisi. Eloisa katse ja kauniit luonteikkaat kasvonpiirteet ja niihin yhtynyt teeskentelemätön avoimuus ja hyväntahtoisuus tekivät hänen persoonallisuudestaan hyvin kiehtovan.

Nykyinen tähtitieteen professori Swanberg muistuttaa hengeltään suuresti Törnerosia, hän seuraa kulttuurin kaikkia ilmiöitä yhtä laajasti ja kiinnostuneesti arvioi niitä yhtä terävästi. Koska hän on kuitenkin rauhallisempi ja viileämpi, hän esittää arvionsa perin kevyesti ja nokkelasti. Kuitenkin hän on huomattavasti enemmän vasemmalla kuin T., minkä vuoksi hänen vaikutuksensa nuorisoon voi olla nyt sama kuin T:n vaikutus viisitoista vuotta sitten. Toinen yliopiston opettaja, joka vaikuttaa persoonallisuudellaan, on edellä jo mainittu hra Wingqwist, Geijerin seuraaja historian oppituolin haltijana, joskaan hän ei ole saman tutkimusalan edustaja. Vaikka hra W. onkin tullut hyvin tunnetuksi useista historiallisista tutkimuksistaan, ei hänen ole kuitenkaan kiittäminen yksin niitä nauttimastaan suuresta suosiosta. Hän on ilmeisesti hankkinut sen tunnetuilla mielipiteillään, jotka ovat ristiriidassa jonkin aikaa vallalla olleiden historiallisen koulukunnan kantojen kanssa, sekä sangen arvostetulla luonteellaan. Hän oli mukana hallituksen asettamassa komiteassa, jonka oli määrä laatia ehdotus edustusuudistukseksi. Kuten tunnettua, ehdotus syntyi kuolleena; mutta hra W. jäikin komiteassa useimmissa kysymyksissä vähemmistöön.

Herroilla Friesillä ja Hwasserilla on välittömämpi vaikutus tieteessään. Edellinen on pitkä ja sirorakenteinen, hänen kasvonpiirteensä ovat avoimet ja hän on hyvin vilkas. Hän on hankkinut suuren maineensa paitsi tarkoilla ja uutterilla havainnoillaan, myös sillä filosofisella näkemyksellä, millä hän on yhdistänyt havaintojensa tulokset ja millä hän on ylipäätään pyrkinyt saattamaan kasvitieteen tutkimuksen lähempään yhteyteen inhimillisen tutkimuksen suurimpien kiinnostuksen kohteiden kanssa. Näin hra F. yhdistää runollisen katsomustavan ja lämpimän tunteen, joiden ansiosta hänen käsityksensä ja esityksensä on yhtä elävää ja vetoavaa kuin vakuuttavaakin. Hra Fries on Humphry Dawy Ruotsin luonnontutkijoiden joukossa ja hänen valtiopäivämiehenä pitämänsä puheet tuovat mieleen Lamartinen.

Saman sukuinen luonteeltaan ja mielipiteiltään on hra Hwasser, joka on jättänyt Suomeenkin vaikuttavia jälkiä opetustoiminnallaan. Hän on muistanut isänmaatamme täällä viettämänsä ajan jälkeenkin tunnetussa kirjasessaan ”Finland och dess Framtid”. Vaikka hra H:n esitystä Suomen tulevasta merkityksestä kulttuurille voikin pitää hyväntahtoisena haaveiluna, olisi kuitenkin silkka vääryys kieltää, että kaiken lähtökohtana on aito hyvä tahto, jota hän tuntee Suomea ja sen kansaa kohtaan. Ruotsissa hra H:lle on tehty tällaista vääryyttä, onpa häntä vastaan hyökkäilty karkean kiihkon vallassa aivan kuin hän olisi lähes maanpetturi. Entä mistä syystä? Koska hän on uskonut Suomen tulevaisuuteen ilman ruotsalaisten johtoa ja myötävaikutusta. Upsalassa hänen tulisen neronsa hyvää tekevä vaikutus on vahvasti rajoittunutta, mutta sitä ei ole aiheuttanut niinkään mainittu seikka, vaan pikemminkin hänen yleinen asennoitumisensa. Mutta lähempiä oppilaitaan hra Hwasser elähdyttää nyt yhtä paljon kuin ennenkin. Yleisenä käsityksenä näyttää muutoin olevan, että hra Hwasser ei ole varsinaisessa käytännön lääketieteessä mikään suuri oppinut. Hänen teoksensa osoittavat myös, että hän ei ole ankaran systemaattinen filosofi. Kuitenkin hän kokoaa avarakatseisesti yhteen tieteensä empiirisiä tuloksia ja tuo esiin niitä periaatteita, joista on lähdettävä koottaessa tuloksia järjestelmäksi, joka on läheisessä ja myönteisessä yhteydessä sekä filosofian että ylipäätään kulttuurihistorian kanssa. Samalla kun hra H:lta siis puuttuu se empiirinen käsitys, joka on niin leimallinen hra Friesille, hän pyrkii tämän tavoin vaatimaan että luonnontieteiden on kohottava korkeammalle suhteessa ihmiskunnan henkiseen kehitykseen. Hänen suullisessa esityksessään on innoittunutta paatosta, joka vaikuttaa voimallisesti kuulijaan. Sitä vastoin tyylikysymyksissä hra Hwasser joutuu ilmeisesti kamppailemaan ja pystyy vain harvoin saamaan tyylin hallintaansa; tästä syystä hänen kirjallisissa esityksissään ei ole samaa havainnollista, runollisen värikylläistä selkeyttä, mikä on luonteenomaista hra Friesin teoksille.

Teologinen tiedekunta, kärjessään hra Fahlcrantz, noudattaa suuntaa, jota voisi sanoa vanhaksi hyväksi skolastiikaksi. Sen tunnussanana voi pitää järjen vangitsemisesta ikuisiksi ajoiksi annetun järjestelmän rajoihin. Siihen suuntaukseen kuuluu nykyään myös hra Anjou, teologi, jolla on erinomainen filosofinen koulutus ja joka uransa alussa esiintyikin vapaammassa tieteellisessä hengessä. Varsinainen tieteellinen vaikutus, kannustaminen vapaaseen tutkimukseen, ei tällä taholla tule kysymykseen. Ja kaikesta huolimatta sekä hra Atterbom että hra Hwasser laskettiin eräässä vaiheessa tähän suuntaukseen. Nykyistä tilannetta en tunne. Hra Atterbom on ainakin skandinavismia koskevassa kysymyksessä sanoutunut irti suuntauksesta, joka vastusti innokkaasti juuri skandinavismia; eikä voikaan juuri uskoa, että hra Hwasser antaisi näin mielivaltaisten siteiden kahlita spekulaatiotaan. Merkittävin sillä taholla on hra Palmblad monipuolisen sivistyksensä ja kirjailijankykyjensä ansiosta. Kreikan kirjallisuus on hänen erikoisalansa. Hra Palmbladilla ei ole kuitenkaan suurta mainetta filologina; sen sijaan hän on taitavana kääntäjänä ja arkeologina hankkinut tunnustusta myös tällä taholla. Meidän maassamme hänen nimensä tunnetaan parhaiten historian ja maantiedon oppikirjoista. Yhtenä romanttisen koulukunnan esitaistelijana hra P. on romaaneissaan ja novelleissaan osoittanut huomattavaa runollista kykyä ja hänellä on ollut suuri vaikutus etenkin kaunokirjallisuuden kriitikkona. Sen sijaan hra P:n poliittinen julkaisutoiminta on jäänyt vaikutukseltaan vähäisemmäksi, vaikka hän onkin harjoittanut sitä uutterasti. Hänen viimeisintä yritystään tällä alalla, Tiden-lehden päätoimittajan tehtäviä, täytynee nyttemmin pitää täysin epäonnistuneena. Sekä poliittisen toimintansa luonteen että tieteellisen asemansa takia hra P. ei ole yliopiston opettajana pystynyt liiemmin vaikuttamaan nuorisoon.

Kun vielä muistaa että Geijer ja hra Bergfalk ovat edustaneet aivan toisenlaista linjaa kuin viimeksi mainitut, niin on mahdotonta otaksua yliopisto-opetuksen noudattaneen täysin näiden edustamaa suuntausta. Silti vapaamman tutkimuksen vaikutukset eivät ole näköjään riittäneet tasapainottamaan sitä edellä mainittua haitallista suuntaa, jonka valtaan Saksan yliopistot on yleisesti saatettu. Se on tullut selvimmin esiin siellä, missä yliopistot ovat pahimmin kietoutuneet pikkukaupungin ahtaaseen elämään ja missä korkeampi yhteiskunnallinen sivistys on vaikuttanut niihin vähiten. Muutoin Upsalan pysähtyneellä teologisella ryhmittymällä on yleensä ollut yliote yliopiston asioiden järjestelemisessä, koska sillä on ollut vankkumattomana tukijanaan arkkipiispa af Wingård, yliopiston varakansleri. Samasta syystä ovat välinpitämättömämmät, ”odottelevat neutrit” kallistuneet tämän suuntauksen puolelle.

Neutraaleihin kuului professori ja myöhempi valtioneuvos Grubbe. Filosofina hra Grubbe on yhtä neutraali, eklektikko, jolla ei ole tiukkaa järjestelmää. Voisi sanoa että hänen filosofinen oppinsa, samoin kuin hänen esiintymisensä ja vaikutuksensa, oli perin kunniallista kansalaistoimintaa, vailla mitään merkille pantavaa ominaisluonnetta. Hra G:n esitystapaa pidettiin yleisesti ja oikeutetusti selkeänä; ja hänen ”paperillaan” oli filosofian tutkinnossa sama osa kuin ”Borgströmin paperilla” Porvoon hiippakunnan pappistutkinnoissa. Kaikkialla pidettiin hyvin odottamattomana että hra Grubbelle tarjottiin kirkollisasiain salkkua, mikä katkaisi hänen akateemisen uransa. Eikä kenenkään tiedossa olekaan, että hra G. olisi noudattanut jotakin määrättyä poliittista suuntaa niiden kolmen vuoden aikana, jotka hän kuului ministeristöön.

Hänen seuraajansa professorinvirassa, hra Boström, opetti melko pitkään nuoria prinssejä, nykyisen kuninkaan poikia. Kun kävin tapaamassa hra Boströmiä Drottningholmissa vuonna 1837, minulla oli myös kunnia nähdä hänen ruhtinaalliset oppilaansa ja keskustella heidän kanssaan ja sain tietoja siitä huolitellusta, koruttomasta kasvatuksesta ja perusteellisesta opetuksesta, jota he nauttivat. Nuorten prinssien silloisessa ikävaiheessa saattoi vain heidän ujostelemattoman ja järkevän käytöksensä perusteella arvioida, että kasvatus lupasi täydellistä menestystä. Sittemmin hra B. jätti tämän paikan, jossa hänen terveytensä ehti jo kärsiä melkoisesti ja otti vastaan Upsalan yliopistosta ensin käytännön filosofian apulaisen ja sitten professorin viran. Hänen terveytensä kuitenkin huononi ja se lienee keskeyttänyt ne filosofiset tutkimukset, joissa hra B. on seurannut omaa tietään ja on jo ehtinyt hankkia joukon innokkaita kuulijoita ja kannattajia. Vaikka hra B:n julkaisut näyttävätkin kuuluvan dogmaattiseen refleksiofilosofiaan, olisi silti valitettavaa jos niiden eteneminen olisi pysähtynyt. Herra E. A. Schröder, teoreettisen filosofian professori, joka tunnetaan opetuslaitoksen tilaa selvitelleistä tutkimusmatkoistaan ja ”Skandiassa” julkaistusta selonteosta sen alan olosuhteista Saksassa ja Englannissa,3 on opettanut ainakin jonkin aikaa Hegelin filosofiaa, kuitenkin saavuttamatta suurempaa vastakaikua. Viimeksi on hra Afzelius, sangen hyvin toimitetun Intelligensbladetin julkaisija, esiintynyt saman suuntauksen edustajana, eikä tämä herätys ole jäänyt vaille vaikutusta, mitä monet merkit näyttävät osoittavan. Hra Afzeliuksen persoona on kärsinyt eräänlaisen tappion kun hän ryhtyi joka suhteessa sopimattomaan polemiikkiin, jonka hän kävi Lundin professuurin toista hakijaa, hra Genbergiä vastaan (tästä tuli sittemmin valtiopäivämies ja äskettäin hänet nimitettiin kirkollis-opetusasioiden ministeriksi). Viimeksi mainittu on osoittanut hra A:n esityksissä Hegelin järjestelmästä kohtia, jotka on lainattu saksalaisilta tekijöiltä lähdettä mainitsematta. Se tuskin vähentää hra A:n ansioita4 ja vielä vähemmän hänen teostensa hyödyllisyyttä filosofisten opintojen edistämisessä.

Hra Afzeliuksen ympärille liittyi nuorempien kirjailijoiden piiri, useimmat heistä aloittelevia laululyyrikoita. Siihen piiriin kuuluivat hra Hagberg, sittemmin estetiikan professori Lundissa, hra Lénström sekä herrat Malmström, Nybom ja Bergman. Hra Hagberg, joka on suuntautunut kokonaan omaan alaansa kaunokirjallisuuteen, tunnetaan meilläkin Lundissa julkaistusta lehdestä Studier, Kritiker och Notiser sekä viimeksi Shakespeare-käännöksistään. Hra Lénströmin kirjallinen tuotanto on laaja, mutta se on enimmäkseen liikkunut Ruotsin kirjallisuuden historian alalla. Melkoinen määrä huolimattomuutta ja kriittisyyden puutetta on vienyt häneltä kirjallista arvostusta ja samoin periaatteiden horjuvuus henkilökohtaista arvostusta, samalla kun jokainen hra L:n henkilökohtaisesti tunteva myös tietää, että hänen lukeneisuutensa on yhtä suuri kuin hänen synnynnäiset taitonsa ja kykynsä ja että hänen luonteensa on rakastettavimpia mitä voi kohdata. Hän joutui kaltoin kohdelluksi yliopistossa osoitettuaan julkisesti lukuisia yliopistoelämän heikkoja puolia ja niin hän siirtyi Atheneumiin Gävleen ja sieltä hyvään pastorinvirkaan.

Aivan samoin kuin hra Malmströmin runot ovat suljettuja, näyttää hän omaksuneen akateemisessa elämässäkin pikemmin torjuvan kuin välittävän aseman. Hänen runojaan on arvosteltu myös Kallavedessä vuonna 1846. Liioin eivät Nybomin runot ole aivan tuntemattomia meidän maassamme. Hra Bergmanin tavoin on hänkin voittanut Ruotsin akatemian toisen palkinnon – se huomionosoitus tulee nykyään lähes jokaisen Ruotsin runoilijan osaksi. Mutta useimpiin nuoremman polven runoilijoihin verrattuna hra Nybomilla on etelämaalaisen lämmin mielikuvitus ja rehevä kieli ja ne antavat omaperäisen leiman hänen runoilleen. Myös hänen persoonallisuutensa on perin mielenkiintoinen. Ulkonäöltään hän muistuttaa suuresti Runebergia ja hänen käytöksensä osoittaa taiteilijan riippumattomuutta ja välinpitämättömyyttä kaikkea sovinnaista kohtaan ja samalla lämmintä suhtautumista kaikkeen ylevään ja kauniiseen. Hra Nybom aloitti uransa tarjoilijana, tarjoilemalla niille opiskelijoille, jotka ympäröivät hänet nyt jakamattomalla uskollisuudellaan ja arvostavalla ystävyydellään.

Minä tunnustan, että tämä suhtautuminen runoilija Nybomiin oli suurin yhdistävä tekijä, jonka saatoin yliopistossa havaita nuorempien kirjallisuudenharrastajien keskuudessa. Jos niin suuren yliopiston kuin Upsalan nousevilta kyvyiltä odottaa vilkkaampaa yhteistoimintaa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi, ei sen kai tarvitse olla pelkkää liian vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Minulla on kuitenkin syytä epäillä, että kyseisenä ajankohtana ei tapahtunut mitään tämän kaltaista. Eräänä todisteena sellaisen toiminnan puutteesta on se seikka, että Upsalassa ei ole ilmestynyt vähänkään värikästä tai merkittävää lehteä tai aikakausjulkaisua Litteraturtidningenin ja Svean julkaisemisen jälkeen (siitä on kulunut l5–20 vuotta). Silloin romanttisella koulukunnalla oli näiden aikakausjulkaisujen ansiosta yhä suuri vaikutus Ruotsin kirjalliseen sivistykseen. Jo Skandia ja Litteraturföreningens Tidning olivat värittömiä ja jäivät vaille menestystä. Sitten seurasi monia vuosia, jolloin Ruotsilla ei ollut yhtä ainoaa kirjallista lehteä. Sen jälkeen hra Lénström tavoitteli suurempaa vaikutusta julkaisemalla muutamien äsken mainittujen nuorten kirjallisuusmiesten tukemana Eosta; lehdestä ei kuitenkaan ilmestynyt edes täyttä vuosikertaa. Sittemmin esiin astunut aikakauslehti Frey tarjoaa kaikenkaltaisia tutkielmia, joista monilla on kyllä ansioitakin, mutta lehdellä ei ole selvää suuntaa ja sen kritiikki on useimmiten yhtä voimatonta ja mehutonta kuin ilmeisen epäoikeutettuakin, ja se kohdistuu kerta kaikkiaan merkityksettömiin tuotteisiin ja nostaa niitä esiin. Intelligensbladetin asema muodostui myönteisemmäksi; kävi kuitenkin selväksi, että sitä asemaa ei juuri kannatellut yleisempi mielten herääminen. Tilanne tuntuu sitäkin epäselvemmältä kun näihin aikoihin esiintynyt skandinaavinen innostus lupaili kansalliskirjallisuuden uutta virkoamista. Intelligensbladet esiintyi kyllä senkin edustajana, mutta kiinnostuneiden määrä jäi ilmeisesti melko pieneksi. Ei ollut yllättävää että lehti kahden vuoden kuluttua jakoi monen edeltäjänsä kohtalon ja lakkasi ilmestymästä. Samoihin aikoihin lakkasi ilmestymästä myös lundilaislehti Studier, Kritiker och Notiser, joka oli alusta asti ollut värittömämpi, ja nyt Frey edustaa kolmellakymmenellä vuotuisella painoarkillaan kirjallista elämää Ruotsin yliopistoissa. Maan teologiset, juridiset, lääketieteelliset ja luonnontieteelliset aikakausjulkaisut ja lehdet ilmestyvät yliopistojen ulkopuolella. Me toistamme: tilanne perustuu osaksi aikakauden henkeen, kirjallisen ja tieteellisen sivistyksen entistä yleisempään luonteeseen ja siitä johtuvaan yliopistojen merkityksen vähenemiseen; mutta siihen täytyy olla vaikutuksensa myös akateemisen opetuksen suljetulla luonteella suhteessa kansalliseen sivistykseen, jonka puitteissa se esiintyy.

V Tukholma [nro 4]

Niin kuin lukija havaitsee, otsikoistamme tulee mielivaltaisia – koska näiden siluettien järjestyksen ovat määränneet satunnaiset yhdistävät siteet. Tämänkertaisen otsikon tarkoituksena onkin vain osoittaa, että olemme palanneet Upsalasta takaisin pääkaupunkiin.

On tunnettu asia – ja olen useita kertoja myös muistuttanut siitä – että Tukholmassa on enin osa Ruotsin erinomaisista luonnontutkijoista ja niin ollen myös maan tieteellisistä merkkihenkilöistä ylipäätään. Hyvällä onnella pääsin jopa tapaamaan joukon merkittävintä mestaria, vapaaherra Berzeliusta, joka muutamia kuukausia sitten perin onnettomasti sairastui lähes parantumattomasti.

Tiedeakatemia piti kokoustaan. Paikalle saa tulla kuulijoita, kunhan asiasta on ilmoitettu ja lupa on saatu. Tämä kuvaus herättää surullisen muiston siitä edesmenneestä ystävästä, jonka välityksellä sain vierailuluvan. Kun hän oli tuonut minut kokoukseen, kuulin muutaman tutkijan esittävän pari arviota lähetetyistä kirjoituksista ja lukevan selostuksia. Jälkimmäisistä oli erityisen kiinnostava kirje, jonka oli lähettänyt professori Fries, kasvitieteilijän veli, joka on nyttemmin kuollut. Hän oleskeli silloin Bohuslänin saaristossa ja kuvaili kirjeessä lämpimin sanoin ihastustaan nähdessään ympärillään saaveja, joissa oli kaloja ja muita merieläviä. Hänellä oli tällä matkalla mukanaan piirtäjänä maanmiehemme hra W. von Wright. Mutta sitten kokous huipentui tavalla, jota kukaan ei osannut odottaa. Vahtimestari toi vapaaherra Berzeliukselle kortin. Tämä nousi ja meni salin ovelle ottamaan vastaan vierasta, isokokoista miestä, jolla oli valoisat avoimet kasvot ja luullakseni jo iän hiukan vaalentama tukka. Vapaaherra johdatti vieraan viereensä istumaan ja esitteli paikalla olijoille tämän Sir Rob. Brownin, mikä herätti oikean sensaation. Minä en tietenkään ihmetellyt yleistä iloista hämmästystä, vaikka en ymmärtänytkään sen syytä; hiljaisessa mielessäni minua vain nolotti kun en asiaa käsittänyt. Onneksi vieressäni istui mies, jolle saatoin vapaasti paljastaa tietämättömyyteni, ja niinpä sain kuulla että vieras oli aikakauden ehkä kuuluisin kasvitieteilijä. Olen myöhemmin saanut selville – ja kerron nyt toisille yhtä tietämättömille – että hra Brown lähti jo 20 vuoden iässä Australiaan ja vietti siellä sekä Van Diemenin maalla [Tasmaniassa] ja muilla Etelämeren saarilla viisi vuotta ja palattuaan Eurooppaan mukanaan 4 000 kasvilajia julkaisi Australian kasviston; sittemmin hän kuvaili useita muita, toistaiseksi tuntemattomia kasvistoja muiden tutkimusmatkailijoiden kokoelmien mukaan. Suuren nimensä hän on luonut sekä näillä kuvauksilla, joita pidetään mallikelpoisina luotettavuudeltaan ja selkeydeltään, että suurenmoisilla yleisesityksillään ja kasvifysiologian alalla tekemillään löydöillä. Paikalle kerääntyneet tiesivät kaiken tämän ja siitä iloinen yllätys johtui.

Tiedeakatemialla on suuri kaunis palatsi, joka oli ennen vanhaan kuningasmielisen kansanjohtajan, oluenpanija Westmanin kotitalo. Akatemian sihteerillä, vapaaherra Berzeliuksella on siinä tilava huoneisto, joka on välittömästi istuntosalin yhteydessä. Tapana kuuluu olevan, että hän tarjoaa istunnon jälkeen jäsenille teetä ja sama kunnia tuli nyt myös meidän kahden kuuntelijan osaksi. Eräs jäsenistä oli kyllin hyväntahtoinen esitelläkseen minut maineikkaalle isännälle ja huvikseen hän lisäsi nimeeni epiteetin hegeliläinen. Seisoin selin pöytään ja lamppuun, joka valaisi huonetta, ja syvään kumartaessani jäin kai entistä pahemmin varjoon. Silloin Berzelius itse tarttui minua sangen lujilla käsillään hartioista, käänsi minut lampun valoon ja sanoi leppoisasti: ”Tutkitaanpas tätä filosofia!” Koska en ollut joutumassa suuren luonnontutkijan upokkaaseen, missä hän tutkailee kaikkea, säilytin hyvän tuuleni ja lisäksi tunsin sisässäni ilon läikähdyksen siitä, että maailman todelliset suurmiehet ovat näin inhimillisiä. Oli vuosi 1837 ja vapaaherra Berzelius oli hiukan toista vuotta aikaisemmin saanut valtioneuvos, presidentti Poppiuksen tyttärestä itselleen nuoren vaimon – siis suomalaissyntyisen neidon. Tämä toimi nyt emäntänä teepöydässä, liikkui perin viehättävästi ja vapaasti runsaan oppineisuuden ja nimekkyyden keskellä. Berzelius sai vastaanottaa vapaaherran diplomin juuri hääpäivänään. Säätyjen päätöksellä hänelle myönnettiin 4 000 bankoriksiä kansakunnan erityisenä kiitollisuuden osoituksena siitä isänmaallisuudesta, millä hän oli torjunut mitä loistavimmat ulkomaiset tarjoukset. Useimmat lukijat kai tietävät laajalle levinneiden ja sangen osuvien muotokuvien perusteella miltä vapaaherra Berzelius näyttää, joskaan kuvista ei näe, että hän on isokokoinen ja tukevatekoinen, lähes pyylevä. Hän on nykyään 70 vuoden ikäinen ja on omistanut yli 40 vuotta tavattoman uutteralle, itsenäiselle tieteelliselle tuotannolle.

Ulkomaalaisista lienee berliiniläinen hra Mitscherlich Berzeliuksen etevin oppilas. Ruotsiin Berzelius on luonut kokonaisen ansiokkaiden tiedemiesten koulukunnan, osaksi suoraan kemian alalle, osaksi antamalla elävöittäviä vaikutteita luonnontutkimuksen muille haaroille. Oppilaista ovat professori Mosander ja kapteeni Swanberg jo Euroopan mitassa tunnettuja kemistejä.

Professorit Retzius ja Selander kuuluvat tiedeakatemian aktiivisimpiin jäseniin. Hra Selanderin, Tukholman tähtitieteellisen observatorion esimiehen asema on huomattavasti onnellisempi kuin Upsalan tähtitieteen professorin, koska yliopistokaupungin observatoriolla on käytettävissään melko vähän varoja laitteisiin ja vuotuisiin menoihin. Kymmenisen vuotta sitten ehdotettiin, että hra Selander, Besseltin oppilas Königsbergistä, hankittaisiin Helsingin observatorioon; neuvottelut kuitenkin keskeytyivät kun hän sai edullisemman tarjouksen nykyisin hoitamastaan toimesta. Prof. Retziuksella on suuri maine anatomina ja se anatominen kokoelmahuone, jonka Tukholman Karoliininen instituutti on saanut ennen muuta hra Retziuksen johdolla, voidaan lukea kaikkein parhaisiin preparaattien erinomaisuuden ja hyvän hoidon ansiosta. Hra Retzius on erikoisen vilkas, puhelias mies, jota elähdyttää lämmin kiinnostus tieteeseensä. Hän on lukuisilla matkoillaan solminut uusia yhteyksiä ulkomaisiin tieteenharjoittajiin. Kun hän oli kerran palaamassa matkaltaan, minulla oli Göteborgista alkaneella kanavamatkalla kunnia keskustella hänen kanssaan. Olin saanut jo aikaisemmin tutustua häneen ja hänen välityksellään saatoin nyt lähestyä erästä aikamme huomattavinta tiedemiestä, kuuluisaa berliiniläistä anatomia Johannes Mülleriä.

En mainitse asiasta pelkkää puheliaisuuttani, vaan sen perin omalaatuisen keskustelun tähden, johon kuulua tutkijaa huvitti ryhtyä. Ehkä koetellakseen nimellistä filosofia hra Müller heittäytyi näet puolustamaan hengen materiaalisuutta, tai jos niin halutaan, materian henkisyyttä. Hän selitti asian luonnontutkimuksen tuloksella, jota saattoi varmuudella odottaakin: epäorgaanisten kappaleiden vetovoima ja kemiallinen affiniteetti, samoin kuin orgaanisten olioiden niin sanottu elämänprosessi ovat yhtä ja samaa prosessia, joka vain muuntelee eri tavoin. Hän osoitti aika vakuuttavasti, kuinka kemian atomiopin täytyy palauttaa ns. kemiallinen yhtymistaipumus yksinkertaiseksi vetovoimaksi. Sikäli kuin minä ymmärrykseni perusteella pystyn palauttamaan mieleen tämän todistelun, se perustui pääasiassa seuraavalle: koska erilaiset kemialliset yhdisteet syntyvät perusaineiden atomien erilaisen lukusuhteen nojalla, niin vain näiden aineiden määrä, esimerkiksi niiden massa, toisin sanoen atomien suhteellinen paljous ratkaisee yhdistymisen. Kun samojen perusaineiden kahdesta erilaisesta yhdisteestä ei kyetä löytämään vastaavien atomilukujen eroa, voi korkeintaan tulla kysymykseen, että jokin eroavuus atomien keskinäisessä sijainnissa on määräämässä affiniteettia. Siten tällä nimityksellä tarkoitettaisiin pelkkää erilaisten tekijöiden keskinäistä vetovoimaa, kun taas jälkimmäinen nimi kuvaa samantapaisten affiniteettia. – Suunnilleen näin kuului todistus. Mutta olipa se millainen tahansa, minä en tietenkään pystynyt väittämään vastaan. Todistus kuitenkin muuttuu selvästi vaikeammaksi, kun siirrytään orgaaniseen elämänprosessiin. Useita organismin toimintoja – esimerkiksi ääni – voi toistaa mekaanisesti, toisia (esimerkiksi elintarvikkeiden hajoaminen) voi miltei jäljitellä kemiallisesti. Kasvien siitepölyä (kuten myös eläinten siementä) voi jakaa loputtomasti ilman että se menettää tehtävänsä vaatiman voiman. Tässä minä puutuin asiaan kysymällä voiko siemenenkin pilkkoa – ja se oli ilmeisesti heikko kohta, johon ei vielä löydy myöntävää vastausta. Jos näet veitsellä tai kemistin tislauskolvilla pystytään mielin määrin lisäämään organismien lukua, olisi kysymys itse asiassa ratkaistavissa veitsen terällä. Entä miten uskaltaisi kaikesta huolimatta pitää kiinni vastaväitteestä, kun kuulee tällaisia vakuutteluja: ”Kehittynyt organismi, elämä, tietoisuus, tahto voidaan jakaa mekaanisesti, niitä voi monistaa veitsellä”! Siinä jää hämmästyneenä odottelemaan todistusta; ja se onkin aivan käden ulottuvilla. Lukemattomia kasveja lisätään juuriversoista, katkaistuista vesoista jne.; siinä siis veitsellä tehdään yhdestä elämästä kaksi. – Aivan tavallisen onkimadon voi katkaista ja siitä syntyy kaksi elämää, kaiken todennäköisyyden mukaan kaksi tietoista oliota, sillä yhdestä tahdosta on tullut kaksi ja ne määräävät kummankin osan ”vapaaehtoiset liikkeet”, kun toinen osa lähtee itään ja toinen länteen. – – Tässä voi tosin yhä väittää totuudenmukaisesti: korkeammat eläinorganismit eivät kylläkään salli tällaista jakamista. Kuitenkin tämä vastaväite tarjoaa vain suhteellisen varmuuden elämän, tajunnan mekaanista jakamista vastaan. Näin jää lopulta jäljelle tämä: itsetietoisuus on jakamaton, järjellinen henki on jakamaton persoonallisuus jne. – Mutta onko itsetietoisuuden olemassaolo ”jakaantunut” eri ajoiksi ja paikoiksi? Se olemassaolo on tietoisuutta ulkoisesta maailmasta; ja sen pohjalla on kaikesta huolimatta itsetietoisuus, joka sekunnin aikana ei ole sen suurempi tai pienempi kuin vuosisadan kuluessa; eikä siinä kaikki: Jumala-tietoisuus, tieto todesta ja oikeasta on yhtä lailla ajassa mittaamatonta. Siihen ei mikään anatomin veitsi yllä. Kuitenkin empiirikolla on epäilemättä oikeus huomauttaa: tätä on mahdotonta todistaa aistikokemusten osalta. Mutta taaskaan hän ei voi kieltää, että kaikki hänen tietonsa, koko hänen todistelunsa tukeutuvat tähän sisäiseen kokemukseen. Muuten ei näet samaa todistusta voisi pitää koossa samassa tietoisuudessa.

Tämä mainio oppinut muistuttaa ulkoiselta olemukseltaan niin vähän oppinutta kuin kuunaan voi nähdä. Ylipäätään on oppinut kömpelyys nykyään väistynyt tietyn diplomaattisen pintasilauksen tieltä. Mutta hra Müller, jonka erityisen vahvaan ruumiinrakenteeseen yhdistyvät avoimet, hipiältään tummat kasvot, hyvin rohkeat ja ujostelemattomat silmät ja musta kihara tukka, esiintyi lyhyessä keltaisessa nankiinifrakissa, kengissä ja valkeissa sukissa, aivan kuin Itä-Intian purjelaivan päällikkö. Vertailuun antoi aihetta välinpitämätön tapa liikkua laivan kannella kädet aina taskussa. Viime kesänä näin hra M:n uudelleen Berliinissä, juuri kun hän otti vastaan kuningas Fredrik Vilhelm IV:n, joka tuli tutustumaan yliopiston anatomisiin kokoelmiin. Hänellä oli vaaleasta kesäkankaasta tehty housut, musta frakkitakki ja kaulaliina ja hän liikkui tilaisuudessa yhtä häkeltymättömän varmana kuin aikaisemmin porvarillisten matkustajien keskellä höyrylaivan kannella.

Palatkaamme tämän uuden sivuharppauksen jälkeen Tukholmaan ja Tiedeakatemiaan. Yksi sen erinomaisista jäsenistä on vapaaherra Wrede, Mariebergin oppilaitoksen johtaja ja nimekäs fyysikko. Tämä oppilaitos on omistettu upseereille, jotka täydentävät siellä sotatieteiden opintojaan. Vapaaherra Wrede kuuluu myös jonkin hovitoimen perusteella nykyisen kuninkaan lähipiiriin. Sotilashenkilöissäkin kuningas näyttää suosivan niitä, joilla on laajimmat tiedot. Heihin kuuluu myös hra Hazelius, sotilas, jonka koulumiehet tuntevat hänen teoksistaan, sotatieteiden akatemian sihteeri, joka on johtanut myös nuorten sotilaiden yksityistä oppilaitosta Tukholmassa. Kolmas samoissa asioissa kunnostautunut mies on kenraali Lefrén, syntyään suomalainen, ulkomuodoltaan komea sankarityyppi. Aiemmin hän toimi topografijoukkojen päällikkönä ja on nyt, ellemme erehdy, taisteluvälinepäällikkö, mikä paikka oli nykyisellä kuninkaalla hänen ollessaan kruununprinssi; eikä ole mahdotonta, että kenraali Lefrén saa jonkin melko korkean komentajanpaikan Ruotsin armeijassa, joka on tätä nykyä keskitettynä Skåneen. Niin Suomi saisi vielä kerran sen kunnian, että lahjoittaisi Ruotsille sotapäällikön. Ja kun näkee miten ylimielisesti saksalaiset tekevät vääryyttä Tanskalle, joka on vahva vain jalon urhoollisuutensa puolesta, on kaksin verroin aihetta toivoa, että siitä sotapäällikkyydestä tulisi onnellinen.

Tässä tarjoutuu jälleen kaksi houkuttelevaa pikku poikkeamaa aiheesta. Minut nimittäin esiteltiin kenraali Lefrénille kirjallisuutta harrastavan suomalaissyntyisen naisen luona, jonka nimi taitaa tosin olla tuntematon useimmille suomalaisille. Hän oli mamselli Lindqvist, jonka sukulaisuussuhteita minäkään en tunne. Onnellisen riippumattomissa oloissaan mamselli Lindqvist omisti aikansa kirjalliselle puuhailulle ja seurustelulle. Upsalassa hän oli ystävällisissä väleissä useiden yliopiston merkkimiesten kanssa ja kuollessaan hän testamenttasi omaisuutensa yliopistolle. Joko erityisessä vihkosessa tai jossain julkisessa lehdessä, en pysty tällä hetkellä sanomaan kummasta oli kyse, oli ilmoitus mamselli Lindqvistin kokoelmasta, joka sisälsi merkintöjä ja pohdintoja kaikenlaisista kirjallisista ja yhteiskunnallisista asioista, ja se sai aika kiittävän vastaanoton varman makunsa ja tunteensa ansiosta. Niin kuin tiedetään, nämä naisten salongit ovat etenkin Pariisissa koonneet yhteen syntymässä olevia kirjallisia pyrkimyksiä, jotka ovat sitten lähteneet uudistavina kiertämään ympäri Eurooppaa. Ruotsistakaan ei ole kokonaan puuttunut tällaisia kirjallisuuden suosijattaria, joiden osanotto ja varma maku ovat ensiarvoisella tavalla vaikuttaneet kirjallisuuden kehitykseen. Mamselli Lindqvist voitaneen jossain määrin lukea tähän joukkoon kirjallisten yhteyksiensä ja toimintansa perusteella. Sekä tältä kannalta että omaisuutensa jalomielisen käytön ansiosta hänet on laskettava siihen laajaan joukkoon, jonka Ruotsi ja Ruotsin sivistys ovat vieneet köyhältä Suomelta. Näissäkin pikaisissa piirrelmissä on jo mainittu aika monta tällaista nimeä: Franzén, mamselli Bremer, Mellin, Arwidsson, Lefrén, Poppius. Jokaisen suomalaisen täytyy kohdata nämä nimet ruotsalaisen sivistyksen aikakirjoissa kylläkin ylpeänä, mutta samalla jonkin verran kateellisena.

Toiseen sivuharppaukseen houkuttelee maininta Tanskan tämänhetkisistä oloista. Maan nykyisen suuntauksen ja rohkean itsenäisyyden puolustamisen johtajat puolsivat näet vasta kahdeksan vuotta sitten niiden aatteiden totuutta, joiden sisäinen voima on nyt vienyt heidän kamppailunsa voittoon.

Nykyinen kulttuuriministeri Monrad oli silloin nuori teologian kandidaatti, hieman päälle kahdenkymmenen ja oli vastikään ryhtynyt Faedrelandet-lehden päätoimittajaksi. Saman lehden avustajana toimi nykyinen prokuraattori Christensen, joka myös on uuden järjestelmän tärkeimpiä esitaistelijoita ja saa epäilemättä oman osansa maan nykyisessä hallinnossa. Siihen aikaan hra Monrad asui, kuten maistereilla on toisinaan tapana, kahdessa somassa huoneessa kauniin vaimonsa kanssa. Sain niissä huoneissa ensi kerran näytteen siitä koruttomasta saksalaisesta tavasta, että emäntä saa omin käsin hyväntahtoisesti huolehtia siitä, mitä pieni illastava seurue tarvitsee viihtyäkseen ja hän saa myös olla enemmän kuin pelkkä jäykkä pöytäkoriste osallistumalla ainakin kysymyksillään yleisiä puheenaiheita koskevaan keskusteluun. Hra Monrad on keskimittainen ja täydellisesti maisterin näköinen, esittää katsomuksensa yhtä varmasti kuin eloisastikin ja koko hänen lehtimiesuransa on osoittanut, että hän on ponnistellut lannistumattoman rohkeasti ja sitkeästi viedäkseen mielipiteensä voittoon. Tanskassa ei ole sensuuria; painovapauslaki on kuitenkin ollut aika ankara, minkä etenkin Faedrelandet-lehti on usein joutunut kokemaan. Näkemäni lehden numerot ovat todistaneet siveellisestä rohkeudesta ja lahjakkuudesta. Toimittajat ovat saaneet paitsi sakkoja, jotka lehden tilaajat ovat tavallisesti maksaneet, myös useita lyhyempiä tai pitempiä julkaisukieltoja. Jälkimmäinen rangaistus näyttää tosin lievältä, mutta se on varmasti vaikuttanut sakkoja raskaammin, koska se on kohdistunut herkkätuntoisiin miehiin, joiden kunniantunto ei ole sallinut heidän esiintyä salanimellä.

Kun tämän episodin jälkeen siirryn luettelemaan niitä tiedemiehiä, joita nykyinen kuningas on erityisesti suosinut, tulee etsimättä mieleen Ruotsin kirjallisuuden veteraani, jota kohtaan Kaarle Juhana osoitti suurta luottamusta. Tämä mies on kanslianeuvos Wallmark, nyttemmin eläkkeelle jäänyt kuninkaallinen kirjastonhoitaja, kuulu Ruotsin Akatemian ja ranskalaisen klassismin esitaistelija. Erikoinen kohtalo näyttää todellakin johtaneen hra Wallmarkin kirjallista toimintaa. Kukaan ei voi varsinaisesti sanoa, mikä sai hra W:n puolustamaan Ruotsin Akatemiaa romantikkojen rynnäkköä vastaan, mikä teki hänestä maalitaulun kaikille todistelun ja satiirin aseille, joita nämä hyökätessään käyttelivät. Hra W. ei ole vielä edes akatemian jäsen, kun taas hänen kärkevin arvostelijansa on jo ajat sitten saanut yhden sen tuoleista. Runoilijana hra W. on esiintynyt melko vähillä tuotteilla ja vähin vaatimuksin; kaikesta huolimatta hänen opettavainen ”Handen”-runoelmansa tuli romantikkojen kritiikin pysyväksi kohteeksi. Hra W. toimitti pitkään Stockholmspostenia, eikä häntä juuri voi syyttää siitä – kuten ei ketään muutakaan – ettei hän arvosteluissaan hyväksynyt romanttisen koulukunnan varhaisinta, perin juurin sekavaa runoilua, samaan aikaan kun hän ei toisaalta kyennyt myöntämään Leopoldin ja muiden klassisten runoilijoiden täydellistä arvottomuutta. Tosin hän erehtyi vastustaessaan sitkeästi uuden koulukunnan esteettisiä periaatteita; tämä koulukunta teki kuitenkin omissa arvioissaan yhtä suuren erehdyksen, minkä hra Atterbom onkin jalomielisesti myöntänyt tuoreimmissa kirjoituksissaan. Kun Kaarle Juhana saapui Ruotsiin, hra W:stä tehtiin hänen ruotsinkielenopettajansa. Vaikka opetus jäi tuloksettomaksi – asiasta on haluttu syyttää jopa puoluejuonitteluja: kieltä taitamattomana kuningas haluttiin pitää irrallaan kansasta – niin hra W:n läheinen henkilökohtainen kosketus Kaarle Juhanaan jatkui aina tämän kuolemaan saakka. Luultavasti tämä seikka, eikä niinkään hra W:n poliittiset näkemykset, sai hänet ryhtymään Stadstidningenin toimittajaksi, ja samasta syystä hän jatkoi sillä paikalla niin kauan kuin kuningas eli, vaikka yrittikin useita kertoja vapautua tehtävästä. On itsestään selvää, että lehteä toimitettiin ankaran konservatiivisesti. Mutta sen lisäksi toimitus sai hovista uutterasti läheteltyjä kirjoituksia, ja pikemminkin tämän vuoksi kuin lehden oman suuntauksen tähden liberaali lehdistö hyökkäili lehteä vastaan. Tiedetään varmasti, että lukuisat artikkelit olivat ikääntyneen ”sankarikuninkaan” omasta kynästä. On tunnettua, että hra W:n uhrausta ei ole palkittu loistavilla kunnianosoituksilla, ja yleisesti ollaan vakuuttuneita siitä, että hän itse torjui kaiken sellaisen. Liioin kukaan ei voi sanoa, että hän olisi käyttänyt asemaansa vaikuttaakseen jotenkin asioiden kulkuun. Sen sijaan hra W:stä tehtiin julkisuudessa syntipukki sille, mitä tuohon aikaan sanottiin ”järjestelmäksi”, aivan samoin kuin hän oli aikoinaan ollut kirjallisuuden klassismin syntipukki. Ja hra W. on säilyttänyt tämän aina aseistautuneen ja alituisten hyökkäysten kohteeksi joutuvan taistelijan epäkiitollisen roolin liki 40 vuotta, samalla kun hän on yksityisessä elämässään mahdollisimman rakastettava ja rauhantahtoinen luonne. Hra W. ei todellakaan kuulu yltiöpäiden joukkoon, mutta hänen ajatustapansa, sellaisena kuin se tulee esiin yksityisessä keskustelussa, on niin inhimillisen ennakkoluulotonta kuin siinä iässä olevalta suinkin voi toivoa. On omituista ellei hra W:lle anneta vastedes tunnustusta siitä, että hän henkilökohtaisesta uskollisuudesta uhrasi perin ritarillisesti oman rauhansa palvellakseen kuningastaan. Monet ovat sitä mieltä, että samanlainen henkilökohtainen uskollisuus ja kunnioitus Leopoldia kohtaan oli pääsyynä siihen, että hra W. aikoinaan ryhtyi puolustamaan Ruotsin akatemiaa.

Eräs toinen julkista mainetta saavuttanut kirjallisuusmies on kapteeni Lindeberg, josta on käytetty vuosikymmeniä julkisesti pilkkanimeä ”Mårten-setä”. Hänen murhenäytelmänsä ”Blanca” on tainnut joutua yhtä innokkaiden hyökkäilyjen kohteeksi kuin hra Wallmarkin mainittu opettavainen runoelma. Kun hallitus kehotti vuonna 1809 Upsalan ylioppilaita lähtemään vapaaehtoisesti ja upseerin arvoisina rintamalle, nuori Lindeberg teki sen maineteon, että hän noudatti kehotusta ainoana koko ylioppilaskunnasta. Aiemmin hra Lindeberg toimitti Granskaren-lehteä konservatiivisissa merkeissä. Vasta rakkaus runouteen, etenkin näytelmään ja teatteriin, näkyy todella saattaneen hra L:n opposition riveihin. Hän nimittäin toivoi, että pääkaupunkiin saataisiin teatteri ennen muuta kotimaisille draamatuotteille. Kuninkaallisella teatterilla on kuitenkin ollut perustamisestaan lähtien se erioikeus että se saa olla pääkaupungin ainoa teatteri. Se erioikeus näytti nyt hra L:n mielestä olevan ristiriidassa valtakunnan perustuslakien kanssa. Kun kapteeni Lindeberg esitti tässä yhteydessä joitakin lausumia kuninkaan persoonasta, hänelle luettiin syyte tuomioistuimessa, ja juttu johti siihen, että hänet tuomittiin kuolemanrangaistukseen.

Olisi ollut maailman helpoin asia pudottaa pää L:n hartioilta, mutta se olisi julmuudessaan tahrannut Kaarle Juhanan hallitusta eikä tämä olisi oikein sopinut yhteen hallituksen ihmisystävällisen suuntauksen kanssa. Mutta toisin kuin otaksuttiin, se pää olikin niin välinpitämätön omasta paikastaan, että tuomittua ei saatu kaikista kehotuksista huolimatta jättämään armonanomusta. Todella suurenmoinen on tällainen lain suoja, joka ei vain rankaise ankarasti rikkomuksesta, vaan tekee samalla itse rangaistuksen syyllisen oikeudeksi. Tosin hra L. ei tainnut ajatella samoin kuin se ystävä, joka häntä piristääkseen sanoi: ”Anna niiden viedä pääsi – se tekee niin hyvää, se tekee niin hyvää!” Hän ei tahtonut päästää lain vartijoita siitä pinteestä, johon virkaintoisuus oli heidät johtanut – se on kaikesta huolimatta helppo käsittää. Olisihan rikkomus ollut itse asiassa mitätön, jos se olisi painettu unohduksiin, ja laki ja perustuslaki olivat hra L:n puolella itse tärkeimmässä asiassa, joka koski teatterin erioikeutta. Hra Lindebergin teloitus hoidettiin pois päiväjärjestyksestä antamalla asetus yleisestä armahduksesta; siitä pitäen hänestä tuli kuitenkin härkäpäinen oppositiomies ja hänellä oli melkoinen vaikutus yleiseen mielipiteeseen osaksi Aftonbladetin avustajana, osaksi julkaisullaan ”Bidrag till Sveriges historia från den 5 Nov. 1810”. Myöhemmin hra L. kävi teatterikysymyksen kimppuun myös käytännöllisemmällä tavalla, pystyttämällä uuden teatteritalon, joka perustui osakeomistukselle. Hän jätti kuninkaallisen teatterin hallituksen asiaksi koettaa laillista tietä estää yritystä. Tosin hra Torslow oli jo sitä ennen murtanut jään antamalla erioikeudesta piittaamatta näytöksiä Kirsteinin talon teatterisalissa. Hra Lindebergin yritys epäonnistui, sillä hän pyrki esittämään teatterissaan suurempia näytelmiä kuin mihin voimavarat riittivät. Hänen saavutuksenaan kuitenkin on, että hän ennakoi suuren teatterin tuloa antamalla esimerkin kotimaisten draamateosten esittämisestä, ja se nousu, johon Ruotsin draamakirjallisuus on viime aikoina yltänyt, on siis laskettava huomattavalta osalta hra Lindebergin ansioksi.

Kirjailijana hra L:llä on kieltämättä runsaasti kykyjä, sekä otteen että tyylin osalta. Mutta heti kun hän siirtyy annetuista tosiasioista teorioiden puolelle, hänen vilkas mielikuvituksensa näyttää tehneen hänelle monta kepposta. Liioin ei hänen runotuotannollaan taida olla pysyvää arvoa. Mutta jokin aivan liian herkästi haavoittuva kirjailijan turhamaisuus on antanut hänen vastustajilleen tilaisuuden tehdä kärkevämpiä hyökkäyksiä kuin mihin hra Lindebergin eittämättömät ansiot ovat oikeuttaneet, ja niin hänen nimensä on joutunut usein väärin pilailun kohteeksi. Sen sijaan hyökkäysten kitkeryys ei tuottanut yhtä suuria yllätyksiä, koska niin annettiin vain oikeutettu tunnustus sille, että hra Lindebergin tapaisen ihmisen vakaumus ja kynä ovat vaikeita vastustajia. Hänen vakaumuksensa on näet osoittautunut vankkumattomaksi ja vilpittömäksi, ja samoin hra L. saa yksityisessä elämässään jakamatonta tunnustusta oikeamielisyydestään.

Arvostelukyvyltään merkittävämpi ja Ruotsin kaikista lehtimiehistä etevin esitystavan ja tyylin nerokkuudessa on kanslianeuvos Askelöf, Minerva-lehden julkaisija ja kokonaisen vuosikymmenen ajan sen ainoa toimittaja. Vaikka hra Askelöf ei olekaan vanhan ”järjestelmän” intohimoinen kannattaja, hän on silti antanut järjestelmälle melkoista tukea arvostelemalla yhtä taipumattomasti kuin taitavasti ja nokkelastikin liberaalin ryhmittymän ja sen lehtien edesottamuksia. Hra A. oli aikaisemmin suuntautunut kaunokirjallisuuteen ja tuli julkisuuteen vuonna 1808 yhdessä tunnetun Polyfem-viikkolehden kanssa. Tämä lehti taisteli Ruotsin Akatemian kaunokirjallisia oppeja vastaan ja uursi siten ensimmäisenä uraa romanttisen koulukunnan esteettisille katsomuksille. Myöhemmin hän julkaisi Lifwet och Döden -sanomalehteä ja sen jälkeen edellä mainitun hra Liwijnin kanssa Läsning till utbredande af medborgerliga kunskaper -aikakauslehteä. Koska hra A. hoiti näihin aikoihin useita puoliksi diplomaattisia erityistehtäviä, hänen harrastuksensa suuntautuivat yhteiskunnallisiin kysymyksiin – kuten viimeksi mainitun lehden nimikin jo osoittaa. Tosin hän alkoi vasta vuonna 1824 julkaista kokonaan Svenska Minerva -lehteä. Syventymisestä kaunokirjallisuuteen näkyy hra A:iin jääneen jonkinlaista horatiusmaista ylevyyttä, joka oli yleinen entisajan oppineiden ja kirjallisuusmiesten keskuudessa. Nämä toistelivat usein itsetyytyväisinä banaalia sanontaansa: ”Odi profanum vulgus & arceo”5 Lisäksi hra A:llä oli luottamuksellisia suhteita Tukholman diplomaattisiin piireihin, joille hänen valikoitu seuransa sopi yhtä hyvin kuin hänen liberalismia vastaan suunnattu nokkeluutensakin. Konservatiiviseen suuntaan kääntyivät muutoin useimmat uuden eli romanttisen koulukunnan kannattajat Ruotsissa, samoin kuin Saksassakin. Sen jälkeen kun hänen ylhäisyytensä Rosenblad ja hänen ministerinsä olivat eronneet Kaarle Juhanan neuvostokunnasta, myös hra A. menetti liiaksi asemiaan kyetäkseen säilyttämään sen rauhallisen vapauden, jota hän oli edellisiin vuosiin asti voinut esiintymisissään käyttää. Myös terveyden heikkeneminen oli vaikuttamassa asiaan; nyt lehden toimitus on siirtynyt hra A:n sairastelujen tähden toisiin, kaikkea muuta kuin horatiusmaisiin käsiin.

Eräs norjalainen lehti halusi luonnehtia hra Askelöfin persoonallisuutta vertaamalla häntä toiseen vanhaan lehtimieheen. Lehti kirjoitti suurin piirtein näin: edellinen viihtyy kunnolla vain tryffelipasteijan ja samppanjan ääressä, kun taas jälkimmäiselle maistuvat paremmin ruotsalainen hernekeitto läskeineen ja ”vanha kunnon ryyppy”.

Norjalaislehti liitti nämä isänmaalliset ruotsalaissympatiat hra Johan Johansoniin, joka tunnetaan Ruotsin journalistiikan historiassa vuodesta 1818 lähtien. Vertaus tuskin imarteli herra Johansonia, sillä hänelläkin on ollut oma loiston aikansa, jolloin monet merkkihenkilöt osasivat arvostaa hänen päivällisiään. Silloin Ruotsin lehtimiehet vielä ymmärsivät edustusvelvollisuutensa, kuten hra Johanson yhä sanoo. Siihen aikaan Argus, ”poliittinen, kaupallinen ja kirjallinen” lehti, oli Ruotsin ainoa varsinainen oppositiolehti ja sitä saattoi pitää mahtitekijänä Ruotsin yleisissä asioissa, sillä lehdellä oli ennen kuulumattomat 2 000 tilaajaa. Viime mainitussa asiassa Aftonbladet vie nyt voiton – sitähän painetaan kuulemma yli 6 000 kappaletta ja siten sillä on laaja vaikutus. Aftonbladet joutuu kuitenkin jakamaan osan vaikutuksestaan lukuisien muiden liberaalisten lehtien kanssa, kun taas Argus oli aikoinaan yksinvaltias. Niinpä hra Johansonin vastustajat eivät ole aivan syyttä suotta laittaneet hänen suuhunsa liioittelevaa kysymystä: ”Mitä oli Ruotsi silloin kun minä otin sen vastaan?” Argus oli eittämättä myös oppineempi kuin yksikään seuraajistaan. Mutta sinänsä kiitettävä asevarustus tuli vähitellen liian raskaaksi yhä lisääntyneissä päivänkohtaisissa kamppailuissa; ja kun hra Johansonilta puuttui sekä tyyliä että leikkisää nokkeluutta, hän jäi lopulta uuden ajan kepeämpien ja liikkuvampien kamppailijoiden varjoon, ja lehti joutui lopettamaan vuonna 1837. Se oli kuitenkin 18 vuotta kestäneellä toiminnallaan edistänyt yleistä yhteiskunnallista sivistystä. Sittemmin hra Johanson on turhaan ponnistellut milloin yhdessä, milloin toisessa lehdessä herättääkseen epäluottamusta uudempaa liberaalilehdistöä kohtaan; samaan aikaan hän on esiintynyt vaikuttavammin teollisuuden etujen puolesta, kaikkia asiaan kuuluvia tullien alennuksia vastaan. Eikä kukaan taida tunteakaan häntä paremmin kaikkia niitä teitä, joita hallitus ja säädyt käyttävät ratkaistessaan tämän kaltaista hallinnollista kysymystä. Hra Johansonia voi kuitenkin aiheellisesti syyttää poliittisen toimintansa epäluotettavuudesta; ja todella omalaatuinen käänne tapahtuikin, kun Ruotsin ensimmäisen oppositiolehden entinen julkaisija alkoi toimittaa Svenska Minervaa. Sitä vastoin on myönnettävä, että hra J:n lukeneisuus ja tiedot ovat suuremmat kuin useimmilla Ruotsin lehtimiehillä ja hänen järkensä on terävä ja savoir fairensa [taitavuutensa] melkoinen.

Jos jollakulla sattuu olemaan F. T:n [Ferdinand Tollinin] piirtämä, myös Suomen kirjakaupoissa myyty näkymä Norrbrosta ja Kustaa Aadolfin torista, voi siinä nähdä oikeanpuoleisella jalkakäytävällä pitkän miehen, joka kävelee kädet selän takana ja vasemman puoleisella pyylevän herran, jonka lähellä ajaa ajuri. Jälkimmäinen on hra Askelöf, edellinen hra Johanson. Ajurinrattailla istuu nyttemmin kuollut ylhäisyys Brahe. Vaikka nämä hahmot ovat tietystikin pienoiskokoisia, jokaisen asento on tavoitettu oivallisesti, samoin kuin kahden jälkimmäisen kasvonpiirteetkin.

Dagligt Allehandan julkaisijalla ja päätoimittajalla hra Dalmanilla on myös ollut oma osansa Ruotsin lehtimieskunnassa, joskaan ei merkittävä, niin ainakin pitkä. Ennen kuin hra Dalmanista tuli tämän lehden omistaja, hän julkaisi yhdessä kuulun Richertin kanssa muutaman numeron valtiotieteellistä aikakauslehteä Mimer ja toimi sitten jonkin aikaa Allehandan avustajana hra Theorellin omistaessa lehden. Hra Dalmanin aina lojaalinen esiintyminen on muuttanut Allehandan ”rehellisyyden” pistosanaksi, johon sisältyy melkoista arvostusta, joskin julkaisijan helposti syttyvä innostus on toisinaan johtanut hänet harhaan. Tämä vakaumusten liikkuvaisuus antoi aikoinaan Sv. Minervalle pysyvän aiheen pilailuun ja raskaisiin iskuihin. Lehti ei ole pystynyt antamaan hra Theorellin toimitusosuuden ulkopuolelta näyttöjä erityisestä näkemyksestä tai lahjakkuudesta; lehdellä on kuitenkin ollut aina lukijapiiri, jonka mielestä Aftonbladet on antanut liikaa periksi päivänkohtaisille mielipiteille, ja toisaalta Aftonbladet on luonut maltillisemman esiintymisensä ansiosta suhteita hallitukseen ja hankkinut siten erinomaisia uutislähteitä siltä taholta. Etenkin viimeisestä kuninkaan vaihdoksesta lähtien Dagl. Allehandaa pidettiin jonkin aikaa miltei hallituksen äänenkannattajana, samoin kuin sitä oli jo aikaisemmin pidetty ns. ”tulevaisuuden miesten” äänenkannattajana, toisin sanoen niiden, jotka liittivät sekä omia että yleisiä toiveita tähän vaihdokseen. Nyttemmin hra D. on luovuttanut lehtensä toiselle omistajalle ja näyttää vetäytyneen kokonaan lehtityöstä. Hän työskentelee ritarihuoneen kansliassa ja samalla jossakin keskusvirastossa, vaikkakaan hän ei ole aikaisemmin palvellut jälkimmäisellä alalla eikä ole voinut yletä urallaan. Mainitussa Norrbron näkymää esittävässä painolehdessä on vasempaan etureunaan piirretty myös hra D. keskustelemassa Sturzenbecherin kanssa. Lyhyt, täyteläinen hahmo ”rabulistinviitassa”, sikari suussa – siinä pinnallisimmat tuntomerkit.

Merkittäviä lehtimiehiä ovat myös herrat Ridderstad ja Ameen, joista edellinen julkaisee Östgötha Korrespondentenia, jälkimmäinen Najadenia Karlskronassa. Kummankin lehden erinomaisia puolia ovat mahdollisimman pitkälle menevä kohtuullisuus ja puolueeton totuudenrakkaus. Hra Ridderstad tunnetaan myös runoelmien sarjastaan ja muutenkin monipuolisesta kirjallisesta toiminnasta, joka vei hänet pois nuoruuden sotilasuralta. Viime aikoina ovat monet muutkin maaseutulehdet saaneet huomattavaa arvostusta osakseen. Koska en kuitenkaan tunne niiden julkaisijoita, ei niitä ole syytä tässä lainkaan luetella.

Kun puhutaan ruotsalaisista lehtimiehistä, ei pidä unohtaa hra Crusenstolpea, taitavaa kynänkäyttäjää, joka on kirjoittanut ennen näkemättömällä taidolla Ruotsin tai pikemminkin maan hallituksen ja hovin uusimman historian. Hän on taitava keräämään dokumentteja, joita tarvitaan originelliksi historialliseksi pohjaksi, ja hän käyttää niitä yhtä originellisti, antaa jokaisen käsin kirjoitetun rivin käydä historiasta, lisää aineistoa kaikenlaisella suullisella perimätiedolla ja lisäksi jokaisella olemassa olevalla painetulla tiedolla, vaikka tieto olisi vain olettamuksena mustana valkoisella hra C:n aikaisemmissa teksteissä, ja vihdoin hän täyttää aukot esityksellä, joiden sepityksen luonnetta hän ei halua eikä voikaan kieltää, vaikka hän kaikesta huolimatta varoo ilmoittamasta asian laitaa ja lyömästä esityksiinsä sepitteen leimaa. Näin hra C. on ilmeisesti pakottanut kriitikot siihen tilanteeseen, että he ovat joutuneet hylkäämään kaikki ne tiedot, jotka hän on tuonut päivänvaloon; totuus, todennäköisyys, arvaus ja puhdas sepitys ovat näet hänen esityksessään samanarvoisia. Kielellisen rikkauden ohella hra C:n tyylissä on kaksi ominaisuutta, joiden ansiosta se on loistokasta, mutta kylmää ja väsyttävää. Toinen on antiteesin käyttö, jonka hän vie huippuunsa niin aineiston jäsentelyssä, kuvauksessa kuin sanankäytössäkin; toinen on ilmauksen kärjistäminen kunnes syntyy se hiottu piikki, joka juuri antaa antiteesille perimmäisen voiman. Yksikään toinen ruotsalainen kirjoittaja ei ole tainnut hallita yhtä pitkälle tätä retorista keinoa missä ei ole enää mukana mitään lämpimämpiä runollisia mieleenjohtumia, ja näin hra C:n teoksista on helposti tullut houkuttelevaa lukemista. Kuitenkin niiden kylmyys vie niiltä pakosta pysyvää mielenkiintoa eikä ketään taida huvittaa lukea hra C:n loistavimpiakaan teoksia useampaan kertaan. Sitä paitsi teoksista pursuaa kyllä välillä intohimoja – vihaa ja aistillista rakkautta, mutta jalompia tunteita ei niissä juuri ole. Niinpä ei tarvitsekaan kummastella, että kun kirjailijan retorisen taidon ainekset ovat kuluneet loppuun, tulleet käytetyiksi ja laimentuneet, on myös yleisön mielenkiinto tähän kirjalliseen tuotantoon sammunut.

Hra C:n ura on ollut vaihteleva kohtaloiltaan ja pyrkimyksiltään. Hän oli ehtinyt virkauralla Svean hovioikeuden asessoriksi, kun yksityiset seikat pakottivat hänet eroamaan. Silloin hän kääntyi opposition kannattajaksi, ryhtyi hra Hjertan kumppaniksi Riksdagstidningeniin. Se lakkasi ilmestymästä. Hra Hjerta jatkoi aloittamaansa uraa Aftonbladetissa; hra Crusenstolpe tuli julkisuuteen yhdessä Fäderneslandetin, hallituksen kustantaman lehden kanssa. Tämän lehden artikkelit tunnustetaan yleisesti kehnoimmiksi, mitä hra C:n kynästä on virrannut; muutoinkin hän on osoittanut olevansa etevämpi kuvailussa kuin keskustelussa. Myös taloudelliselta kannalta yritys tuotti julkaisijalle pelkkää tappiota, niin että hän jopa menetti joksikin aikaa vapautensa; ja sitä että asianomistajat jättivät hra C:n kohtalon huomaan, on pidettävä yhtä epäpoliittisena kuin tahdittomanakin. Hra C:llä on aina rasituksenaan se heikkous, että hän suostuu hyväksikäytettäväksi; kuitenkin hänen saamansa kohtelu selittää pitkälle sitä katkeruutta, millä hän nyt hyökkäsi hallituksen jäsenten ja sen ”järjestelmän” kimppuun. Hra Crusenstolpen henkilöä kohtaan heräsi uutta myötätuntoa kun hänkin joutui vuonna 1838 maalitauluksi silloisen hovikansleri Hartmansdorffin intoillessa lehdistöä vastaan. Katkeruuden syyt olivat kuitenkin yleisissä olosuhteissa ja jokin hetkellinen yllytys aiheutti verisen kohtauksen hra C:n vankilan edessä, mikä puolestaan lisäsi katkeroituneisuutta kasvattamatta kuitenkaan hra C:n suosiota. Edes kolmivuotinen vankeuskaan ei näy sitä kasvattaneen – mikä todistaa, että vääristelevät syytökset ja henkilökohtaiset intohimot eivät voi korvata totuuden kaunistelematonta esittämistä, oikean rakkautta eivätkä isänmaallisuutta. Viimeksi mainittua ei hra C:n kuvauksissa ole, mikä näkyy siitä, että niissä koko Ruotsin uusin historia on alhaisten juonittelujen kudosta, samalla kun niissä puolustetaan vain ns. vapauden ajan lahjonnalle perustuvaa menettelyä.

En voi päättää tätä lukua Ruotsin lehtimiehistä muistamatta hra Theorellia. Tunnen hänen varhaisempaa lehtimiestoimintaansa esimerkiksi Kurirerin julkaisijana vain siitä, että huomautellaan ”kuriirin saappaista” – näin toiset lehdet joskus vieläkin osoittavat närkästystään jostakin hra Theorellin täyspainoisesta artikkelista. Ei voi kieltää, että tietojen laajuus ja esiin nousseiden kysymysten suoraviivainen käsittely on ominaista hra Theorellille. Hänen asenteensa on aina ollut kylläkin vapaamielinen, mutta itsenäinen ja riippumaton päivänkohtaisista mielipiteistä, aikaisemmin Dagligt Allehandan julkaisijana ja sitten sen avustajana ja viimeksi päivälehti Winterbladetin julkaisijana. Sellainen suhtautuminen on tietysti herättänyt kaikilla tahoilla vastustusta häntä kohtaan; mutta puoluenäkökannalta esitetty arvostelu ei tunnu juuri hääläyttävän häntä. Myös kirjallisuusarvostelun alalla hra Th. on lahjomattoman ankara tuomari, joka ei kiinnitä mitään huomiota päivänkohtaisiin äänenpainoihin. Vain harvat lehtimiehet ovat todistaneet poliittisten tutkimustensa perusteellisuuden niin kuin hän. Jo aika kauan sitten hän julkaisi historiallisen esityksen Yorkin ja Lancasterin sukujen riidoista Englannissa. Paitsi että esitys palkittiin, sitä pidetään yhä yhtenä parhaista syy-yhteyksiä seuraavista historiallisista esityksistä, mitä Ruotsin kirjallisuudella on esittää.

Hra Theorellin nimi tuo mieleeni, että Ruotsin tarkkasilmäisimmätkään miehet eivät pysty irtautumaan tietyistä ennakkoluuloista silloin kun tulee kysymys Suomen olosuhteista. Ruotsissa ei pystytä vielä pitämään uskottavana eikä järjellisenä, että suomalainen haluaa sekä sivistykseltään että yhteiskunnalliselta asemaltaan olla mieluummin suomalainen kuin ruotsalainen. Me annamme kyllä riittävästi aihetta heidän käsitykselleen, sillä sen sijaan että yrittäisimme päästä omaperäiseen, kansalliseen sivistykseen, rahjustamme jatkuvasti Ruotsin kulttuurin jalanjäljissä, vaikka emme ole milloinkaan kyenneet omaksumaan sitä ja vaikka voimme nykyisissä oloissa osallistua entistäkin vähemmän sen kehitykseen. Tämä asemamme saa Ruotsissa sitäkin vähemmän ymmärtämystä kun sitä ei juuri käsitetä edes omassa maassammekaan. Silti mikään asia ei näytä sen selkeämmältä. Jos kansakunnan sivistykseksi tehdään tuntematon X, jolla ei ole mitään yhteyttä kansakunnan kieleen, tapoihin tai yhteiskunnallisiin laitoksiin, silloin on kiinalainen kulttuuri yhtä mahdollinen sille kansakunnalle kuin muinaiskreikkalainen tai nykyamerikkalainenkin. Jos sen sijaan tahdotaan myöntää kansallisen sivistyksen riippuvuus mainituista tekijöistä, tai mikäli sen yhteyttä kieleen ja tapoihin pidetään liian hämäränä, ainakin tunnustetaan, että sivistys on suhteutettava lakeihin ja laitoksiin, niin silloin on tartuttava tähän totuuteen: Suomelle voi tulla kysymykseen vain ruotsalainen sivistys, sellaisena kuin se oli vallalla tämän vuosisadan alussa. Kysymys kuuluu siis näin: pitääkö suomalaisten jättäytyä kaikiksi ajoiksi tälle tasolle, niin kuin he ovat tähän asti suurin piirtein tehneet; vai pitääkö heidän muun ihmiskunnan tavoin raivata tiensä toiselle korkeammalle tasolle? Vastaus näyttää tarjoutuvan itsestään. Ja sen kulttuurin, jonka Suomen kansa voi itselleen hankkia, on kyllä pysyttävä suomalaisena eikä se saa kantaa sille vierasta nimeä. Siinä tapauksessa yksinkertaisena seurauksena on se, että tätä nimeä ei tule lausua vain ruotsin kielestä käännettynä, vaan suomalaisen omalla kielellä, että siis vain suomenkielinen kirjallisuus voi olla samalla kertaa tämän kulttuurin ilmaus ja edistämisen väline. Jos asia laiminlyödään ja jos samalla uneksutaan paistetuista varpusista, jotka lentäisivät suuhumme ja tekisivät mahdottoman mahdolliseksi, silloin menetellään kuin laiska tuhlaaja, joka kuluttaa viimeisenkin lanttinsa ja haaveilee samalla mahdollisesta sukulaisesta, joka on kukaties mennyt Amerikkaan ja ehkä kerännyt itselleen miljoona dollaria, on sattumoisin ollut lapseton ja on yhtä onnellisen sattuman oikusta päättänyt maallisen vaelluksensa käyttämättä miljoonaansa, ja juuri puolta vuotta aikaisemmin niin että perintö ehtii sopivasti seuraavaksi päivällisajaksi, jolloin haaveksijan ei tarvitse tyytyä vain kiristämään nälkävyötä, kuten hän joutuu tekemään ilman kaikkia näitä onnellisia sattumia. Ei, sanokaamme itsellemme ja toisillemme – ja vain raukkamainen silmien sulkeminen voi tämän salata – että Suomen kansan kulttuurin tie on muuttamattomasti määrätty, että tämä kulttuuri voi valita vain näiden välillä: joko se on oma itsensä tai lakkaa olemasta in rerum natura [maailmankaikkeudessa].

Mainitsen tässä yhteydessä vähemmän perustellusti vielä tiedemiehen, jonka elämä jää kauas kuluvan hetken leimaamasta kirjavasta lehtimiehen urasta. Herra Strinnholmin historiallisia teoksia ei meillä juuri tunneta, vaikka ne on arvioitu niin korkealle, että monet ovat asettaneet ne Geijerin teosten edelle. Hra Strinnholm siirtyi opiskeluaikana Upsalasta Tukholmaan, yhdessä erittäin tunnetun kustantajan Zacharias Haeggströmin kanssa. He perustivat yhdessä kirjapainon ja alkoivat kustantaa teoksia uuden koulukunnan hengessä. Herra Haeggström julkaisi itse toimittamaansa Klioa, joka ilmestyi kerran kuukaudessa ja esiintyi myös Dippoldin tunnettujen historian luentojen kääntäjänä. Hra Strinnholm siirtyi kokonaan tutkimaan historiaa, irrottautui yhtiöstä ja on kolmen vuosikymmenen ajan omistautunut yksinomaan tutkimukselle nauttien säätyjen myöntämää pientä eläkettä, joka on muutaman sadan riikintaalarin suuruinen. Täydellisyys leimaa kaikkia hänen teoksiaan: ”Magnus Stenbocks lefverne”, ”Sv. Historia under Vasa ätten” ja etenkin teosta ”Sverige under hednaåldern”. Hän on tutkija kiireestä kantapäähän, hän on kääntynyt pois nykyisestä maailmasta ja elää vain Ruotsin suurissa muistoissa – tässä hän on täydellinen vastakohta Geijerille, jota askarruttavat nykyisyyden elintärkeät kysymykset ja joka tutkii ja arvioi menneisyyttäkin niiden kehityksen kannalta. Hra Strinnholm sai vuonna 1842 kunniamaisterina vastaanottaa Upsalan yliopiston myöntämän laakeriseppeleen – ja se onkin ainoa hänen osakseen tullut huomionosoitus. Näiden kahden henkilökohtaiset yhteydet Arvid August Afzeliukseen, joilla on merkitystä myös minulle, antavat aiheen mainita tämän erinomaisen runoilijan ja kirjallisuusmiehen tässä viimeisenä. Kaikki lukijani tuntevat varmasti ”Näkinpolskan” ja jokainen ilahtuu kuullessaan, että sen kirjoittajan persoonallisuus on mitä parhaassa sopusoinnussa kappaleen lempeän rauhallisen tunnelman ja melodian kanssa. Hra Afzelius, joka toimii nykyään hovisaarnaajana ja pastorina Enköpingissä, kuuluu myös siihen uuden koulukunnan ryhmittymään, joka on suuntautunut Ruotsin menneisyyden lauluihin ja taruihin. Hän on kääntänyt pari suurempaa tarua ja julkaissut yhdessä Geijerin kanssa teoksen ”Svenska Folkvisor” ja on itse sekä kertonut maan varhaisimman historian teoksessaan ”Svenska folkets Sagohäfder” että sepittänyt joukon kauniita lauluja kansanlaulujen hengessä. Nuorena hra A. oleskeli jonkin aikaa Suomessa, pisimpään Espoon kartanossa ja hän muistelee yhä mielihyvällä tätä isänmaassamme viettämäänsä aikaa, jolloin hänellä oli kuulemma kosketuksia myös Turun silloisiin kirjailijoihin.

Kun tarkastelee näiden kuuluisien miesten toimintaa, se muistuttaa mieliin, kuinka arvokkaan kohtalon saakaan kuuluessaan rikkaan menneisyyden kokeneeseen kansaan. Miten miellyttävää onkaan vetäytyä levottomuutta herättävästä ja pakottavalta tuntuvasta nykyisyydestä tämän menneisyyden turviin. Mutta sekin ilo on suureksi osaksi kielletty meiltä suomalaisilta; kaikki liittyy meillä kuluvan hetken huoliin, jotka tähtäävät rikkaampaan tulevaisuuteen. Jos menemme yksityisiä muisteluksia, näiden pikaisten merkintöjen kaltaisia, pitemmälle menneeseen, viiden ja kymmenen vuoden jaksoja pitemmälle, kohtaamme kuuden kuohuvan vuosisadan kuilun, ja vasta sen takaa löydämme taas itsemme – suomalaisissa taruissa ja lauluissa.

J. V. S.

• 1. Samalla tavoin käy usein. Harvoin olen kuitenkin yllättynyt yhtä paljon kuin nähdessäni Schellingin. Hän on lyhyt ja laiha mies, vaikka hän kuvassa vaikuttaakin voimakkaalta, isokokoiselta hahmolta.
• 2. Hra M:n kerrotaan kirjoittaneen ”Kolarflickan”-novellin yhdessä yössä.
• 3. Hra S. ryhtyi äskettäin julkaisemaan Filosofins Historia -teosta, josta on julkaistu kiittävä arvostelu hra Palmbladin lehdessä ”Läsning för Nytta och Nöje”.
• 4. Emme ole nähneet hra Genbergin syytekirjoitusta, jonka otsikkoakaan emme voi tällä hetkellä ilmoittaa, emmekä voi siis ratkaista kuinka raskaasti syyte on otettava. Voi kuitenkin pitää selvänä, että hra Afzeliuksen teoksen kaltaisissa esityksissä täytyy olla paljonkin sellaista, minkä useampi kuin yksi kommentaattori on aikaisemmin esittänyt.
• 5. ”Inhoan asioihin vihkiytymätöntä roskajoukkoa ja torjun sen.”