ESIPUHE

 

Usein valitetaan sitä, kuinka vaikea hegeliläiseen spekulaatioon on päästä sisälle ja siksi tekijä suositteleekin lukijaa aloittamaan tästä kolmannesta osasta. Oikeusoppi nimittäin koostuu jo tutuista ja objektiivisesti olemassa olevista määrityksistä ja sen vuoksi ajattelu saa niistä lujemman perustan, kun lukija vertaa tässä esitettyä omiin käsityksiinsä asiasta.

Tämä Oikeusoppi poikkeaa Hegelin ”Philosophie des Rechts” -teoksesta lähinnä opissa subjektiivisesti oikeasta ja opissa kansalaisyhteiskunnasta. Edellisen suhteen tekijä ei myöskään ole voinut yhtyä Micheletin teoksessaan ”Das System der Philosophischen Moral” esittämään käsitykseen, koska se kirjoittajan mielestä ei ole tarpeeksi perusteltu etenkin pääjaksojen suhteen. Opissa kansalaisyhteiskunnasta tekijä on sivuuttanut työn, korporaation ym. yksityiskohtaisen määrittämisen ja koettanut tuoda esille ainoastaan sen, mikä tältä kannalta on siveellistä ja kestävää. Oppi valtiosta on käsitelty kovin lyhyesti, mikä johtuu osin pakosta rajoittaa kirjan laajuutta, mutta pääasiassa sellaisista tällä hetkellä sitovista syistä, joita tässä ei voida esittää, mutta jotka kirjoittajan on ollut pakko ottaa huomioon.

Tekijä rohkenee pyytää ainakin tämän vihon arvioimista Ruotsissa. Itse hän kantaa kevyesti sen suurimman onnettomuuden, joka kirjailijaparkaa saattaa kohdata, sen että hän näkisi teoksensa jäävän huomiotta. Mutta hän arvioi asian, jonka puolesta hän on koettanut työskennellä, yhtä tärkeäksi kuin hänen luottamuksensa omiin voimiinsa on vähäinen.

 

 

[SISÄLTÖ

 

JOHDANTO

 

ENSIMMÄINEN OSA. OPPI ABSTRAKTISESTA OIKEASTA ELI LUONNONOIKEUS

A. Välitön omistusoikeus

a. Omaisuuden valtaaminen

1. Ruumiillinen tarttuminen

2. Muodonanto

3. Merkitseminen

b. Omaisuuden käyttäminen

1. Esineen substanssi

2. Esineen arvo

3. Esineen satunnaisuus

c. Omaisuuden luovuttaminen

B. Omistusoikeus sopimuksen nojalla

a. Antosopimus

1. Lahjoitus

2. Laina

3. Haltuunuskottu omaisuus. Talletus

b. Vaihtosopimus

1. Vaihto ja kauppa

2. Vuokraaminen

3. Työn vuokraaminen

c. Vakuus

C. Oikeus ja vääryys

a. Välitön vääryys

b. Petos

c. Rikos

Lisäys oppiin väärästä

 

TOINEN OSA. OPPI SUBJEKTIIVISESTA OIKEASTA ELI MORAALI

A. Subjektin oikeus

a. Vapaaehtoinen teko

b. Aiottu teko

1. Aikomus

2. Tapaturma

3. Tuottamus

B. Subjektin vapaus ja oikea

a. Onnellisuus päämääränä

1. Halujen tyydyttäminen

2. Täydellisyys

3. Subjektin tunnustaminen

b. Yleinen paras

1. Oikeudenmukaisuus

2. Hyväntahtoisuus

3. Pakkotila

c. Hyvä

C. Subjektin oikeus eli omatunto

a. Moraalinen tunne

b. Hyvä ja paha

c. Siveellinen omatunto

 

KOLMAS OSA. OPPI SIVEELLISESTÄ OIKEASTA ELI YHTEISKUNTAOPPI

A. Perhe eli luonnollinen yhteiskunta

a. Avioliitto

b. Perheen olemassaolo

c. Perheen hajoaminen

B. Kansalaisyhteiskunta eli lainalainen yhteiskunta

a. Positiivinen laki

b. Kansalaisen oikeus

1. Kansalaisen persoonallinen oikeus

2. Kansalaisen subjektiivinen oikeus

3. Kansalaisen oikeus siveellisenä.

c. Valtio kansalaisyhteiskunnan perustana

C. Valtio eli siveellinen yhteiskunta

a. Sisäinen valtio-oikeus

b. Ulkoinen valtio-oikeus

c. Maailmanhistoria]

 

 

JOHDANTO

 

§ I

Oikeusoppi on tiede oikean ideasta, toisin sanoen oikean käsitteestä ja sen toteutumisesta.

Huom. Käsitteen ja idean eron kehittäminen kuuluu logiikan piiriin. Tässä yhteydessä asiaa voidaan selvittää vain esimerkinomaisesti. Siten oikean käsite on oikea yleisyydessään tarkasteltuna, ainoastaan annettuna käsitteenä. Mutta käsitteen luonteeseen kuuluu, että se määrittää itseään ja päätyy määritysten moninaisuudeksi. Nämä käsitteen määritykset muodostavat sen todellisuuden. Siten oikean käsite on todellinen, määritetty, yksityisen, tahtovan subjektin (ihmisen) siveellisessä tietoisuudessa. Mutta tämä todellisuus on todellista ainoastaan sen kautta, että se on yhdenmukainen yleisen oikean käsitteen kanssa. Tällainen subjektin tahdon ja oikean yhdenmukaisuus on oikean idea, jonka momentit siten ovat oikea yleisyydessään, oikean käsite ja oikean olemassaolo subjektin tahtona. Tähän perustuu oikeusopin jako oppiin abstraktisesta oikeasta, oppiin subjektiivisesta oikeasta ja oppiin siveellisestä oikeasta.

 

§ II

Oikeusoppi on filosofian osa ja sen lähtökohta on psykologia, oppi subjektiivisesta hengestä. Oikean käsite on siten annettu käsite, jonka välttämättömyys on osoitettu viimeksimainitussa tieteessä. Sellaisena kuin tämä käsite mainitussa tieteessä esiintyy, oikea (justum) on järjellinen tahto.

Huom. Filosofia ei ota mitään käsitettä umpimähkään, eikä siten myöskään mitään erityistä filosofista tiedettä. Jokaisen käsitteen tulee syntyä edellisten käsitteiden kehittelystä ja siten jokaisen filosofian erityisen osan välttämättömyyden tulee olla edellisessä osassa. Siten oikean käsitteen ja oikeusopin perusta on subjektiivisen hengen käsitteen kehittelyssä ja lähinnä tahdon käsitteessä. Tässä voidaan vain todeta, että oppi subjektiivisesta hengestä on sellaisen hengen käsitteen kehittely, jonka määritys ja todellisuus on oikea. Siten oikeusoppi kokonaisuudessaan on tiede objektiivisesta hengestä, hengen käsitteestä todellisena, määritettynä. Hengen idea, subjektiivisen ja objektiivisen hengen ykseytenä, on absoluuttinen henki.

 

§ III

Tahto on subjektiivinen henki itsemäärityksenä, toisin sanoen valtana määrittää jokin sisältö, jonka henki tietää omakseen. Tahto on järjellinen kun se tekee tämän sisällön järjelliseksi, järjellisten määritysten järjestelmäksi. Tahdon vapaus on juuri tällaisessa järjellisyydessä, koska tahdon itsemääritys lankeaa silloin yhteen sisällön oman kehityksen kanssa.

Huom. Kaikki nämä lauseet on lainattu psykologiasta. Järjellisenä ajattelemisena subjektiivinen henki tekee tietämisen annetun sisällön omakseen ja huomaa ajattelemisensa olevan samaa prosessia kuin sisällön oma kehitys. Tahtona, itsemäärityksenä, subjektiivisen hengen välitön sisältö taas on erilaisia haluja, joiden tyydyttämisestä se määrää. Mutta halut sulkevat pois toisensa ja tahto on niiden sitoma. Tahto vapautuu halujen ylivallasta yleistämällä ne, siis käsittämällä reflektoivana tahtona sen mikä haluissa on yleistä ja olennaista. Näin tahto tekee itselleen haluista riippumattoman päämäärän, jonka mukaan se määrittää itsensä. Tämä päämäärä on viime kädessä itse tahdon vapaus ja henki toteuttaa sen tunnustamalla henkisen todellisuuden, hengen objektiivisesti olemassa olevat luomukset, järjelliseksi.

 

§ IV

Vapaa tahto on siten itse objektiivinen henki, hengen järjellisten määritysten maailma, oikea. Oikeusoppi voidaan siten määritellä myös tieteeksi vapaan tahdon todellisuudesta.

Huom. Oikean käsite lankeaa siten yhteen vapaan tahdon käsitteen kanssa ja oikean toteutuminen on tahdon vapautta todellisena, siis järjellisenä. Tavallisesti tahdon vapaudella ymmärretään ainoastaan mielivaltaa, tahtoa valtana päättää tekemisestään ja tekemättä jättämisestään. Silloin tahto on ainoastaan vapautta tyydyttää tämä tai tuo halu. Mutta tahto ei ole sisällyksetön. Myös abstraktisena minänä, jonka kaikki määritetty tietäminen, kaikki tunteet ja halut on jätetty huomiotta, tahto edellyttää tämän sisällön ja on siten sen määrittämä (ks. psykologia § 46). Siten tahto mielivaltana on aina sidottu johonkin määritykseen (vietti, halu ym.) ja se on vain vapautta siirtyä tästä annetusta määrityksestä johonkin toiseen. Mielivalta on siten ensinnäkin sidottu omaan lähtökohtaansa. Toiseksi myös se määritys, jonka mielivalta valitsee ja johon se siirtyy, on yhtälailla annettu määritys, toisin sanoen mielivallasta itsestään riippumaton tahdon sisältö, halu, mielle jne. Mielivalta on siten kaikkea muuta kuin vapautta, se on suurinta epävapautta. Se on sidoksissa epävapaaseen sisältöön, josta se ei voi vapautua, ja se on siten riippuvainen annetusta ja satunnaisesta, siis kaikkein mitättömimmästä välttämättömyydestä. Järjellisesti vapaa tahto sitävastoin määrittää itse oman sisältönsä olemalla järjellinen, toisin sanoen oivaltamalla tämän sisällön järjellisen yhteyden ja määrittämällä itsensä, toimimalla sopusoinnussa sen kanssa.

 

§ V

Koska oikea on todellinen vapaa tahto oikean määritysten järjellisenä järjestelmänä, niin oikeusopin on luovuttava ajatuksesta synnynnäisistä, luonnollisista oikeuksista, synnynnäisestä velvollisuudentunnosta jne. Sillä ihmiselle synnynnäistä on halu ja se on sinänsä yhtä järjetöntä kuin pelkästään luonnollinen tunne, jolle on yhdentekevää, onko se sopusoinnussa oikean kanssa vai ei.

Huom. Tämä ei kumoaa vanhaa sanontaa, jonka mukaan Jumala on antanut lain ihmisen omaantuntoon, vaikka se ei olekaan tapahtunut ruumiillisessa syntymässä. Ihmisellä on käsitys oikeasta ja väärästä jo ennen kuin hän spekulaation avulla kehittää tämän mielteen selkeäksi oivallukseksi, mutta tämä johtuu siitä, että hän elää yhteiskunnassa ja yhteiskunnan määritykset oikeasta siirtyvät tiedottomasti hänen tunteeseensa. Oikeasta tulee siten hänelle tapa, tottumus, mutta subjektiivisesta halusta riippumattomana; siten myös ihmisen tunne vaatii vallalle pääsyä vain silloin kun se on yhdenmukainen yleisen, järjellisen tahdon, sinänsä ja itselleen oikean kanssa.

 

 

ENSIMMÄINEN OSA. OPPI ABSTRAKTISESTI OIKEASTA ELI LUONNONOIKEUS

 

§ 1

Vapaa tahto lankeaa välittömästi yhteen oikean kanssa (ks. § IV) niin ettei tahtovan subjektin (subjektiivinen henki tahtovana) ja tahdon sisällön (oikea oikeusmääritysten moninaisuutena) välillä ole mitään eroa.

Selitys. Tahto on vapaa ainoastaan siten, että se tekee oman sisältönsä järjelliseksi ja näkee sen järjellisessä kokonaisuudessa oman järjellisyytensä ja vapautensa. Siten tahto itse muuttuu tahdon järjellisten määritysten (oikea, oikeusmääritykset) sisällöksi. Tämä tahdon käsite on subjektiivisen hengen opin tulos ja siksi se on nyt, oikeusopissa, välittömästi annettuna. Tässä tahto on siten samaa kuin sen sisältö, sen järjelliset määritykset, oikea. Niinpä esim. omaisuus oikeusmäärityksenä, siis omistusoikeutena, merkitsee sitä, että vapaa tahto on välittömästi omistusoikeutta, ei sitä, että tahdolla on tämä oikeus.

 

§ 2

Sellaisenaan vapaa tahto on persoona, muut poissulkeva, itseään määrittävä vapaa tahto.

Selitys. Tahtovana subjektina ihmisellä on tahdon määritysten moninainen sisältö, moninaisia tunteita, haluja, oivalluksia, tarkoituksia, päämääriä jne. Abstraktinen oikea jättää ne kaikki vaille huomiota. Sillä koska tahto ei tässä eroa sisällöstään, ei tässä myöskään voida sanoa, että tahdolla on sellainen sisältö tai että se itse olisi valta toteuttaa tuota sisältöä (tahdon tarkoituksia ja päämääriä). Edelleen, tahdon sisältönä abstraktisen oikean kannalla on ainoastaan oikea ja sen määritykset. Koska tahto lankeaa yhteen tämän sisällön kanssa, niin se on vain jokin muut pois sulkeva oikeusmääritys ja tahdon itsemääritys ei ole valtaa määrittää sisältöä, vaan oikean omaa kehitystä. Sanoa, että tahto on persoona on siten samaa kuin sanoa: oikea on persoona.

 

§ 3

Yksinomaisena, itseään määrittävänä tahtona persoona sulkee itsestään pois kaikki muut persoonat, siis kaiken muun tahdon, jonakin itselleen ulkoisena. Siksi se kohdistuu niihin negatiivisesti, niin kuin ulkoiseen, aistilliseen mailmaan.

Selitys. Tahtovien subjektien välillä syntyy eroa vasta silloin kun tahtova erottaa itsestään tahdon sisällön omana sisältönään. Persoona on tahtova subjekti ylipäänsä. Mutta jonkin oikeusmäärityksen kanssa yhdenmukaisena tahto on yksinomainen eli se sulkee pois muut oikeusmääritykset toisina tahtoina. Niillä on ainoastaan se merkitys, että ne ovat muista erottuvalle tahdolle, persoonalle, ulkoinen ja vieras määritysten maailma. Mutta hengelle ulkoinen on luontoa, aistillisuutta. Vieraalla tahdolla on siten persoonalle merkitystä ainoastaan aistimaailmassa ja sen kautta.

Esimerkiksi tahto omistusoikeutena on todellinen jossakin tietyssä oliossa, siis tietyssä omaisuudessa. Tämä tietty omaisuus on persoonan omaisuutta juuri tänä persoonana. Sen vuoksi hän sulkee pois kaiken muun omistusoikeuden, kaikki muut oliot omaisuutena. Sen kautta hän sulkee pois myös muut tahdot, jotka näissä olioissa ovat toteutuneet omistusoikeutena.

Huom. Persoonallisuus merkitsee samaa kuin abstrakti minä itsetietoisuudessa. Yksilö voi sulkea pois itsestään ruumiillisen minänsä ja tietoisuutensa kaiken sisällön, kaikki tunteet, halut, mielteet ym. ja silti hän voi tietää minänsä identiteetin ja sanoa: minä olen minä. Mutta jokainen yksilö on samanlainen minä olen minä. Toisin sanoen, jos yksilöt abstrahoidaan kaikista määrityksistään, kaikesta niiden tietoisuuden erityisestä sisällöstä, niin toinen yksilö lankeaa yhteen toisen kanssa, niistä tulee samaa minää. Juuri se, jonka pitäisi muodostaa yksilön korkein yksilöllisyys, minuus, saakin yksilön lankeamaan yhteen kaikkien yksilöiden kanssa. Näin on myös persoonallisuuden laita. Persoona on yksi persoona ja kaikki persoonat. Mutta persoonan käsite sisältää myös sen, että persoona on tahtova objektiivisena henkenä, toisin sanoen oikeusmääritysten järjestelmänä. Siksi persoona yhtenä oikeusmäärityksenä (tai tahdon määrityksenä) eroaa muista määrityksistä. Ne ovat persoonalle ulkoista, sen kieltämistä ja siten hengen kieltämistä, siis materiaa, aistillisuutta.

 

§ 4

Oikea on siten välittömästi persoonallista eli abstraktista oikeaa, toisin sanoen vapaan tahdon toteutumista persoonana. Se on abstraktista oikeaa, koska se on vapaan tahdon toteutumista pelkkänä persoonana. Kaikki tahdon erityinen sisältö (ks. § 1), tahtovan erityiset halut, tarpeet, tiedot, tarkoitukset jne. ja siten myös kaikki tahtovien subjektien väliset erot jätetään siis vaille huomiota.

Selitys. Abstraktisen oikean määritykset koskevat kaikkia tahtovia subjekteja niiden erityisluonteeseen, erityisiin tarpeisiin ja tarpeiden erityiseen tyydyttämiseen katsomatta. Abstraktinen oikea on siten absoluuttisesti pätevää, kaikki muu oikeus paitsi persoonan oikeus on sen kannalta yhdentekevää.

Lisäys 1. Edellä esitetystä persoonallisuuden käsitteestä on erotettava se kehitelty persoonallisuus, joka muodostaa hengen kuolemattomuuden. Tässä kohdassa ihmisen käsite, persoonana, on abstraktinen, sisällyksetön persoonallisuus, jonka on ensin kehityttävä joksikin sisällöksi. Konkreettinen persoonallisuus sitävastoin on itse tietämisen ja tahtomisen sisältö, järjellisenä ja siveellisenä substanssina, ja sen itsessään elävä kehitys muodostaa sen, mikä ihmiskunnassa on pysyvää ja katoamatonta.

Lisäys 2. Abstraktista oikeaa on tavallisesti kutsuttu luonnonoikeudeksi. Näin on tehty osin siksi, että sen määräysten on kuviteltu pätevän yhteiskunnan ulkopuolisessa luonnontilassa, osin siksi, että niitä on pidetty niin kutsuttuina luonnollisina, synnynnäisinä oikeuksina. Molemmat tarkastelutavat ovat virheellisiä. Jälkimmäisestä on jo puhuttu §:ssä V. Edellinen on tyhjä oletus, koska ihminen ei milloinkaan voi järjellisenä ja oikeutettuna olla olemassa yhteiskunnan ulkopuolella. Päinvastoin nämä niin kutsutut luonnolliset oikeudet tulevat voimaan juuri yhteiskunnassa. Viittauksena tähän asti vallinneeseen käsitykseen käytämme silti tässä esityksessä luonnonoikeuden nimeä abstraktisen oikean ohella.

 

§ 5

Opin abstraktisesta oikeasta voidaan siten sanoa olevan tiede henkilöllisistä oikeuksista (jura). Sellaisena se sisältää ainoastaan kieltoja, se määrittää ja rajoittaa persoonan oikeutta. Mutta yhtä lailla se ilmaisee sitä, mitä persoonallisuus on ja määrittää siten tahtovan velvollisuuksia (officia) persoonana. Siksi kaikki sen määräykset ovat myös käskyjä. Se asettaa samalla kertaa käskyn: ole persoona! ja kiellon: älä loukkaa persoonaa!

Huom. Oikeuden ja velvollisuuden suhde käsitetään tavallisesti niin, että toisen ihmisen oikeutta vastaa toisen velvollisuus. Siten esim. minun omistusoikeuttani vastaisi toisten velvollisuus kunnioittaa sitä. Mutta itse asiassa oikeus ja velvollisuus lankeavat yhteen samassa yksilössä. Eikä tämä tarkoita vain sitä, että yksilö persoonana, jolla on omistusoikeus, on velvollinen kunnioittamaan toisten omistusoikeutta vaan myös sitä, että itse omistusoikeus on yksilölle yhtä paljon velvollisuus kuin oikeuskin. Persoonan velvollisuus on hankkia omaisuutta, sillä vasta siten hänestä tulee persoona. Vasta sen kautta hän toteuttaa persoonallisuuttaan ja saa sellaisen puolen, jossa muut voivat tunnustaa hänen persoonallisuutensa. Abstraktisessa oikeassa oikeus ja velvollisuus ovat välittömästi yhtä. Sinänsä kumpikin näistä käsitteistä nimeää abstraktisen oikean määrityksiä ainoastaan virheellisesti.

 

§ 6

Abstraktinen oikea on sisällöltään objektiivista ja yleispätevää mutta muodoltaan subjektiivista ja mielivaltaista. Tätä ei pidä kuitenkaan ymmärtää niin, että itse metodi, kehittely, olisi satunnaista. Päinvastoin sisältö on yleispätevää ja järjellistä juuri tämän metodin järjellisen välttämättömyyden kautta. Mutta koska abstraktinen oikea sivuuttaa tahtovan subjektin kaiken erityisen sisällön (ks. § 4), se itse tulee yksipuoliseksi ja subjektiiviseksi. Sen kehittely johtaa siksi tämän yksipuolisuuden ilmaisemiseen ja osoittaa, että johdonmukaisesti toteutettuna abstraktinen oikea on väärää.

Huom. Pelkästään subjektiivinen, ainoastaan tahtovasta ja ajattelevasta subjektista riippuva ja mielivaltainen sekä pelkästään objektiivinen, annettu ja välitön, ovat molemmat yhtä satunnaisia ja yksipuolisia. Tämä yksipuolisuus haittaa abstraktista oikeaa muodollisesti, sillä abstraktinen oikea on oikeaa välittömästi oikeana. Mutta seuraavien oikean piirien (subjektiivinen ja siveellinen oikea) välttämättömänä lähtökohtana ja edellytyksenä se on sisällöltään välttämätön, vaikka tämä sisältö saa järjellisen todellisuutensa vasta siveellisessä oikeassa.

Huomaa!! Usein esiintyvien käsitteiden subjektiivinen ja objektiivinen yhteydessä on syytä katsoa, edeltääkö näitä sanoja sana vain, jolloin ne aina esittävät mainittua yksipuolisuutta. Muuten objektiivinen on asianmukainen ilmaus esittämään sitä, mikä jossakin esineessä on totta, järjellistä ja todellista, pelkän subjektiivisen luulottelun vastapainona.

 

 

A. Välitön omistusoikeus (Modus originarius adquirendi)

 

a. Omaisuuden valtaaminen (Occupatio)

 

§ 7

Koska tahto persoonana ainoastaan kohdistuu johonkin itselleen ulkoiseen ja siten aistilliseen maailmaan (ks. § 3), tämä on suhteessa persoonaan persoonaton ja oikeudeton. Tahto suhtautuu tähän maailmaan kuten olioon ylipäänsä, tahdolle se on oikeudeton esine oikeutetun tahdon, persoonan, vastakohtana.

Selitys. Abstraktisessa oikeassa tahto suhtautuu ainoastaan ulkoisiin olioihin ja niiden kautta toisiin tahtoihin, mikä on osoitettu §:ssä 3. Nyt on kysymys vain sen välttämättömyyden oivaltamisesta, että olio on suhteessa persoonaan oikeudeton. Tämä seuraa välittömästi jo siitä, että persoonallisuus on ainoa oikea, ainoa oikeusmääritys, joksi oikea on kehittynyt. Kaikki muu, kaikki persoonalle ulkoinen on oikeudetonta suhteessa persoonallisuuden absoluuttiseen oikeuteen.

Huom. Oikeudettomia olioita eivät ole ainoastaan niin kutsutut elottomat oliot, vaan myös eläimet. Vieläpä itse ihmisen henkiset ja ruumiilliset kyvyt, hänen tietonsa, taitonsa, ruumiinsa, terveytensä ja elämänsä ovat tässä mielessä oikeudettomia olioita. Sen vuoksi ihminen on myös ainoa olento, joka voi riistää itseltään elämän, sillä hän on persoona.

 

§ 8

Persoonan suhde esineeseen on negatiivinen, se sulkee tämän itsestään oikeudettomana. Mutta tämän negatiivisen suhteen kautta persoona on esineen määrittämä. Sellainen ulkoinen määritys sitoo tahdon vapautta itsemäärityksenä ja sen vuoksi persoona on prosessi, joka ylittää tämän ulkoisen esteen ja toteuttaa itselleen esineen oikeudettomuuden.

Selitys. Esine on toki persoonalle jotain ulkoista ja epäolennaista, mutta juuri se, että persoona erottaa itsensä esineestä ja on ei-esine, tekee hänet esineen, jonkin hänelle itselleen vieraan ja ulkoisen, määrittämäksi. Kun persoonan käsite kuitenkin sisältää hänen riippumattomuutensa kaikesta ulkoisesta, niin tässä on ristiriita, jonka kumoamista persoona on.

Huom. Tämä on ylipäätään ihmisen tilanne tahtovana olentona. Hän edellyttää ulkoisen, aistillisen luonnon jota hän tietää hallitsevansa, ja kuitenkin hän näkee vaivaa alistaakseen tämän luonnon aivan kuin se olisi itsenäinen. Ajattelevana hän päinvastoin edellyttää luonnon itsenäisyyden, mutta toimii tätä edellytystä vastaan ajattelemalla luontoa ja omaksumalla sen jonakin sinänsä ja itselleen epäitsenäisenä.

 

§ 9

Mainitun prosessin sisältö on se, että persoonallinen tahto kajoaa esineeseen, ottaa sen haltuunsa (possessio) ja saattaa itsensä esineessä voimaan omistusoikeutena (dominium). Esine on siten persoonan omaisuutta ja itse tämä teko, prosessi, on valtaamista (occupatio).

Selitys. Ilmaus ”tahto kajoaa esineeseen” tarkoittaa samaa kuin että tahto tekee esineen oman vapautensa välineeksi ja että esine siten saa vapaasta tahdosta riippuvan merkityksen. Omaisuutena esineellä on siten sen lisäksi, että se luonnonvälttämättömyyden kautta on yhteydessä muihin olioihin, myös järjellinen päämäärä, se on yksi lenkki järjellisen tahdon määritysten ketjussa.

Lisäys. On erotettu toisistaan jus possessionis ja jus possidendi siten että edellinen tarkoittaa persoonan oikeutta vain tosiasiallisen haltuunoton (possessio) kautta, kun taas jälkimmäinen on tosiasiallisesta haltuunotosta riippumatonta, oikeusperusteisiin nojautuvaa omistusoikeutta.

Huom. Se, että ihminen tekee olion omaisuudekseen, ei ole lainkaan satunnaista, vaan se on hänen persoonallisuutensa välttämätöntä kehitystä. Vasta omistaessaan jotakin hän luonnonherruudessaan toteuttaa vapaan tahtonsa itselleen ja kuten tuonnempana osoitetaan, tuo herruus antaa hänelle myös muiden ihmisten tunnustuksen. Tässä on myös syy siihen, miksi taloudellisesti riippumatonta kunnioitetaan yhteiskunnassa ja hänellä on poliittisia oikeuksia, joita riippuvaisella ihmisellä ei ole. Riippumattomuutensa kautta hän on osoittanut olevansa, kuten sanotaan, mies paikallaan.

 

1. Ruumiillinen tarttuminen

§ 10

Koska persoona suhtautuu johonkin itselleen ulkoiseen olioon, myös persoona on oliolle ulkoinen, aistillinen erityisyys, ruumiillisesti olemassa oleva ihminen. Ihmisen suhde olioon on siten vain aistinvarainen, se, että ihminen ruumiillisesti tarttuu esineeseen omana omaisuutenaan.

Selitys. Jo psykologiassa on selvitetty, että subjektiivinen henki on ruumiissa olemassa olevan sielun ja itsetietoisuuden ykseys (ks. psykologia, § 22). Mutta abstraktisessa persoonallisuudessa, joka on välitöntä tulosta, ruumiillinen olemassaolo on kumottuna tässä ainoassa käsitteessä. Suhteessa ulkoiseen olioon myös persoonasta itsestään tulee jokin olion ulkopuolinen oleva ja sellaisena aistittavasti olemassa oleva yksilö.

Lisäys. Se, mitä on kutsuttu nimellä communio bonorum ja joka on tulkittu kaikkien ihmisten oikeudeksi ottaa valtaansa aiemmin omistajaa vailla ollut esine (res nullius), ilmaisee vain persoonan absoluuttista oikeutta esineeseen. Molemmat säännöt: res nullius cedit primo occupanti [omistajaton esine kuuluu ensimmäiselle valtaanottajalle] ja prior tempore potior jure [ensin ehtineellä on suurempi oikeus] ovat siten päteviä tämän absoluuttisen oikeuden ilmauksina, mutta ne eivät päde ratkaistaessa jonkin persoonan etuoikeutta toiseen nähden. Tässä ei nimittäin ole kysymys eri persoonien välisestä suhteesta, vaan ainoastaan persoonan suhteesta olioon.

Huom. Tässä, kuten kaikkialla abstraktisessa oikeassa, on helppo ymmärtää, että nämä määritykset eivät kehittyneessä yhteiskunnassa ole absoluuttisesti päteviä oikeusperusteita. Niinpä kehittyneessä yhteiskunnassa ei esim. yhdelläkään kansalaisella ole valtaamisoikeutta siinä merkityksessä, että hän vain esineeseen tarttumalla voisi tulla sen omistajaksi. Valtaaminen sisältää siten ainoastaan ihmisen yleisen oikeuden ulkoisiin olioihin, itsessään oikeudettomaan esineeseen.

 

2. Muodonanto

§ 11

Tällainen esineeseen tarttuminen edellyttää sitä, että persoonalla on jo ruumiinsa ja jäsenensä hallussaan. Edelleen ulkoiset oliot ovat monin tavoin yhteydessä toisiinsa (ks. logiikka, § 18), ja yhteen olioon tarttuminen antaa persoonalle välineen ottaa haltuunsa myös muita. Sekä persoonan oman ruumiin että ulkoisten olioiden käyttäminen valtaamisen välineinä on muodonantoa.

Selitys. Ihmisen ensimmäinen muotoutuminen on sitä, että hän ottaa oman ruumiinsa haltuunsa ja toteuttaa omaa vapauttaan sen vapaissa liikkeissä. Ulkoisiin olioihin tarttuminen edellyttää siis jo tällaista muotoutumista. Lapsi ei voi suunnata katsettaan tai kättään tiettyyn kohteeseen tai lähestyä sitä, siihen vaaditaan tottumista ja muodostumista.

Ulkoisena oliona jokaisella esineellä on lisäksi suuri joukko satunnaisia ominaisuuksia, olion kanssa yhteen kuuluvia muita esineitä ja nämä yhteydet on ylitettävä, jotta esine siihen tarttumalla voidaan tehdä persoonan omaisuudeksi. Välitön ruumiillinen tarttuminen käy lisäksi päinsä vain pienellä alueella, mutta sen ala suurenee, kun olioita käytetään tarttumisen apuvälineinä. Apuvälineinä käytettäviä olioita taas on puolestaan muokattava omaa päämääräänsä varten. Inhimillisen sivistyksen kasvun myötä tämä päämäärä voidaan asettaa yhä kauemmaksi ja samalla ihmisestä tulee yhä enemmän luonnon ja sen voimien herra.

Huom. Muokkaamisella, muotoamisella, on omaisuuden valtaamisena hyvin laaja merkitys. Siihen kuuluvat eläinten kesyttäminen, maanviljely, kaikki mekaaniset taidot ym. Muokkaamisen kautta ihminen voi saada osittaisen omistusoikeuden myös kaikkein perustavimpiin kohteisiin, esim. myllyn rakentamalla veteen tai tuuleen. Mutta muokkaamisen avulla ihminen ei vain laajenna omistusoikeuttaan myös sellaisiin esineisiin, joita hän niiden luonteen vuoksi ei voi saada valtaansa välittömästi tarttumalla. Hän saavuttaa siten myös entistä järjellisemmän omistusoikeuden pelkästään tarttumalla haltuunotettuihin esineisiin. Muotoamalla hän tekee esineestä välineen omia päämääriään varten ja siten se on jatkuvasti käyttökelpoinen hänen hyödykseen. Muotoaminen antaa myös itse esineelle vapaan tahdon leiman eikä se sinänsäkään enää ole pelkkä luonnonesine.

Lisäys. Esinettä, jonka persoona omistaa välittömän valtaamisen kautta, kutsutaan nimellä principale ja olioita, jotka tulevat persoonan omaisuudeksi siksi, että ne ovat yhteydessä ensinmainittuun, nimellä accessoria. Tästä seuraa sääntö: Accessorium sequitur Principale [välittömän valtaamisen kautta persoonan omistamaa esinettä seuraa siihen yhteydessä oleva olio].

 

3. Merkitseminen

§ 12

Mutta muodonanto antaa myös itse esineelle uuden ulkoisen hahmon, joka merkitsee sen jonkin persoonan omaisuudeksi. Persoonan aistittava läsnäolo ei siten enää ole tarpeen, jotta esine olisi hänen omaisuuttaan, vaan esine on itsessään persoonan, vapaan tahdon, ilmaus. Nyt esineellä on vain se merkitys, jonka persoona on siihen asettanut. Se on menettänyt välittömän erityisluonteensa ja se on pelkkä väline, toisin sanoen se on olemassa vain käyttämisensä, hyödyttämisensä, välityksellä.

Huom. Merkki, jolla jonkin osoitetaan olevan persoonan omaisuutta, voi olla puumerkki, nimi ym. Tämänkaltainen merkitseminen on vain satunnaista eikä sitä voida myöskään ulottaa kaikkiin olioihin. Mutta muodonannon kautta olio kantaa itsessään merkkiä, jonka kautta se ilmaisee persoonasta riippuvaa tarkoitusta. Myös ihmisen oma ruumis saa jonkin tietyn ilmeen, luonteen, kypsyessään ihmisen päämäärien toteuttamisen myötä. Siksi miehellä on tavallisesti sekä ulkonäössään että eleissään enemmän merkkejä kuin naisella ja ylipäänsä aktiivisemman persoonan ilme on erikoisempi kuin toimettoman.

 

 

b. Omaisuuden käyttäminen (Usus fructus)

 

1. Esineen substanssi

§ 13

Omaisuuden käyttäminen on sitä, että persoona antaa esineelle jonkin tehtävän. Käyttämiseen sisältyy siten se, että ihminen käyttää hyödykseen sitä, mikä esineessä on substantiaalista, sen ominaisuuksia, voimia ym.

Lisäys. On virheellisesti erotettu toisistaan dominium directum, omistusoikeus esineen substanssiin (proprietas) ja dominium utilis, oikeus esineen käyttöön, kahtena omistusoikeuden lajina, jotka tekevät esineen omaisuudeksi. Käyttäminen kuuluu olennaisena kaikkeen omistusoikeuteen ja se voi vain väliaikaisesti (lainan tai vuokraamisen kautta) kuulua jollekin toiselle persoonalle kuin varsinaiselle omistajalle. Esineen substanssi on siten juuri sen hyödyllisyys, sen käyttö, ja persoona omistaa siten esineen vain käyttämisen kautta. Esineen väliaikainen luovuttaminen toisen käyttöön on itse asiassa myös esineen käyttämistä (omistaja voi tehdä niin saadakseen vuokratuloja, vastapalveluksen tai kiitollisuutta, osoittaakseen ystävyyttään jne.). Usuksen, pelkän käytön ja fructuksen, esineen tuotteen välinen ero perustuu omistusoikeuden kannalta yhdentekevään ulkoiseen refleksioon.

 

2. Esineen arvo

§ 14

Erilaisten ominaisuuksiensa vuoksi esineiden käyttökelpoisuus omaisuutena, välineenä niiden tehtävän suorittamiseksi, on erilainen. Tämä esineen suhde tahdon määritykseen muodostaa esineiden arvon (pretium). Vasta tietoisena esineen arvosta persoona on tietoinen esineen mitättömyydestä sinänsä ja esine kelpaa vain sen arvon merkkinä, jonka omistaja katsoo omistusoikeudellaan olevan.

Selitys. Samoin kuin persoona yleisesti on esineen todellinen omistaja sen käyttämisen kautta, niin samoin hän yleistäessään esineen ja antaessaan sille jonkin määrätyn arvon on tehnyt esineestä pelkästään oman vapaan määräysvaltansa ilmauksen ja siten hän on esineessä objektivoinut itselleen oman vapautensa. Esineen arvo ei nimittäin riipu sen luonnollisista ominaisuuksista, vaan niiden käyttökelpoisuudesta persoonan kannalta ja siten siitä merkityksestä, jonka persoona on valtaamisen, muodonannon jne. kautta esineelle antanut.

 

3. Esineen satunnaisuus

§ 15

Koska esine on alennettu pelkäksi arvon ilmaukseksi, pelkkä esine on omistusoikeuden kannalta yhdentekevä, ja persoona voi irrottaa tahtonsa tästä esineestä, mutta säilyttää kuitenkin omistusoikeutensa, joka on olemassa arvossa, ei itse omistuksessa. Mikä tahansa esine voi ilmaista samaa arvoa. Siksi persoona on valtaa kumota esine omaisuutena, luovuttaa se, ja esine sellaisenaan on satunnainen, tilapäinen.

Huom. Opissa omaisuuden käyttämisestä persoona on ikään kuin esineeseen sidottu ja tahto tulee mukaan tarkasteluun vain sellaisena kuin se on esineessä objektivoituneena, siihen ryhtyneenä. Kun omaisuus arvona erotetaan itse esineestä, myös tahto vapautuu riippuvuudestaan esineeseen. Se vetäytyy takaisin itseensä ja jättää esineen satunnaisena ja yhdentekevänä. Tämä ei kuitenkaan kumoa omaisuuden järjellistä välttämättömyyttä tahdon vapauden toteutumisena. Päinvastoin esine on persoonan omaisuutta vasta kun persoona voi sen luovuttaa.

 

§ 16

Edellisen seurausväittämänä voidaan sanoa, että vain sellainen omaisuus voidaan luovuttaa, jossa arvo voidaan erottaa itse esineestä. Persoonan henkisiä ja ruumiillisia kykyjä voidaan siten luovuttaa ainoastaan väliaikaisesti, yksittäisenä ulkoisena tekona ja sen tuloksena. Persoonan toiminnan totaalisuus on itse tuo kyky, toisin sanoen kykyä ei voi erottaa toiminnan totaliteetista sen arvona. Kyvyn arvoa ei voi määrätä.

Selitys. Olemme tässä nimittäneet kykyä toimia, tehdä, teon arvoksi. Tämä tulee ymmärtää siten, että tällaisena kykynä vapaa tahto on todellinen vain tekemisessä. Sen vuoksi myös teko on teko vain vapaan tahdon tuotteena, siis sen todellisuutena ja sillä on vain sellaisena arvoa persoonalle. Kaiken tekemisensä luovuttaminen olisi persoonalle siten samaa kuin olla tekemättä mitään eli olla vailla vapaata tahtoa, mikä merkitsisi itse persoonallisuuden kumoamista. Tällöin tulisi kumotuksi myös teon siveellinen arvo (josta tuonnempana). Tämä nimittäin edellyttää tahdon vapautta. Sen vuoksi esimerkiksi ihmisen vakaumus, henkilökohtainen vapaus ja henki ovat luovuttamattomia. Ja niin kuin persoona ei voi luovuttaa omistusoikeuttaan ylipäänsä kumoamatta samalla persoonallisuuttaan (sillä persoona on todellinen vasta omistusoikeutena), hän ei voi myöskään luovuttaa kaiken toimintansa tulosta. Mutta kuten jokainen yksittäinen omaisuus (juuri tämä esine) on luovutettavissa, niin on myös jokainen persoonan toiminnan yksittäinen tulos luovutettavissa. Toiminta voimana ja kykynä eroaa tästä tietystä ilmauksesta, koska sillä on myös muita ilmauksia. Sen sijaan toiminta lankeaa yhteen ilmausten totaalisuuden kanssa, se ei ole mitään muuta kuin tuo totaalisuus.

Huom. Se, että ihmisen valtionkansalaisena ja yhteiskunnan jäsenenä tietyissä tapauksissa täytyy uhrata niin vakaumuksensa, henkilökohtainen vapautensa kuin henkensäkin ei millään tavalla rajoita edellä esitetyn pätevyyttä. Siveellisyys on jo sinänsä välittömän persoonallisuuden uhraamista. Valtionkansalaisena ihminen palvelee siveellistä ideaa, jonka todellisuus on valtio ja siinä on hänen todellinen vapautensa. Tässä kohdassa kysymys on vain siitä, mitä välitön persoona, juuri tämä persoona voi luovuttaa ja se, mitä tulee uhrata idean palveluksessa, ei riipu lainkaan tämän persoonan tahdosta. Tässä on toisin sanoen kysymys vain siitä, onko ihmisellä itsellään oikeus luopua vakaumuksestaan tai vapaudestaan niin kuin mistä tahansa omaisuudesta ja tähän kysymykseen vastataan kieltävästi.

 

 

c. Omaisuuden luovuttaminen (Abalienatio)

 

§ 17

Omaisuuden luovuttaminen on sitä, että ihminen irrottaa tahtonsa esineestä eli lakkaa pitämästä omistusoikeuttaan esineeseen voimassa. Näin esine luovutetaan ja siitä tulee persoonalle jälleen pelkkä ulkoinen olio. Luovuttaminen on siten yhtä välttämätön tahdon vapauden toteutumisen momentti kuin haltuunottokin. Sillä luovuttamisen kautta persoona ei vain todista oikeuttaan annettuun, oikeudettomaan esineeseen, vaan hän tekee esineen oikeudettomaksi.

 

§ 18

Välitön luovuttaminen on sitä, että persoona luopuu esineestä niin että se jää vaille omistajaa (derelictio).

Lisäys. Deperditio tarkoittaa sitä, että henkilö kadottaa esineen ja siten menettää sen omistuksen. Koska tämä on satunnaista ja vapaasta tahdosta riippumatonta, se ei kuulu oikeusoppiin. Nautinnan antama omistusoikeus (usucapio) on pitkäaikaisen hallussapidon kautta hankittu omistusoikeus (saantonautinta) tai niin kutsutun derelictio tacitan (äänetön laiminlyönti) nojalla menetetty omistusoikeus (menettävä nautinta). Nautinnan pätevyys oikeutena riippuu porvarillisesta laista, joka määrää nautinnalle tietyn määräajan. Nautinnan oikeusperusteena on vain se, että pitkän ajan kuluttua on mahdotonta lain edessä ratkaista, mikä on sinun ja mikä minun.

 

§ 19

Mutta koska persoona ei ylipäänsä suhtaudu esineeseen sellaisenaan vaan esineeseen, joka on oikeudeton vapaan tahdon oikeutta vastaan (ks. § 8), niin luovutettu esine on jälleen ristiriidassa vapaan tahdon kanssa ja se on sellaisena kiellettävä, toisin sanoen sen on jälleen tultava omaisuudeksi. Luovuttaminen ei tarkoita vain sitä, että persoona luopuu esineestä, vaan hän luopuu siitä omaisuutena, toisin sanoen siirtää esineen jonkin toisen persoonan (ks. § 3) omaisuudeksi sopimuksen nojalla.

Selitys. Persoona luovuttaa esineen eli lakkaa pitämästä omaisuuttaan siinä. Mutta ulkoinen olio, esine, on persoonalle ylipäänsä ulkoinen side, joka määrittää persoonaa. Persoona taas on pyrkimystä tämän määrittämisen ylittämiseen. Esine kuuluu siten edelleen samaan haltuunoton prosessiin kuin aiemminkin eli se pysyy omaisuutena. Ja kun persoona on luovuttanut sen omaisuutenaan, niin esine on luovutuksen kautta jonkun toisen omaisuutta.

 

 

B. Omistusoikeus sopimuksen nojalla (Modus derivativus adquirendi)

 

§ 20

Omaisuuden siirtämiseksi persoonalta toiselle vaaditaan ensinnäkin, että molempien persoonien tahto esineen suhteen on yhdenmukainen eli että esine omaisuutena on yhteisen tahdon ilmaus. Toiseksi vaaditaan, että niin siirtävän kuin vastaanottavankin persoonan tahto on vapaa, koska esine vain silloin on oikeudeton suhteessa persooniin. Kolmanneksi vaaditaan, että esine on ulkoinen, oikeudeton olio, joka on luovutettavissa (ks. § 16), koska se vain sellaisena voi olla persoonan mielivallan kohde.

Selitys. Molempien persoonien tahdon yhdenmukaisuus ei ole yhdenmukaisuutta jonkin edellytetyn lain kanssa eikä se ole siveellinen tahto joka vaatisi mielivallan alistamista oikean, yleisen tahdon alaisuuteen. Tämä yhdenmukaisuus on vain kahden persoonan mielivallan1 satunnaista yhteisyyttä, joka siksi myös ilmenee vain satunnaisuutena, ulkoisessa ja satunnaisessa oliossa. Mutta tästä satunnaisuudesta huolimatta itse teko, prosessi, on välttämätön (ks. edellä) omistusoikeuden kehittely, jonka nojalla tämä saa molempien persoonien molemminpuolisen tunnustuksen niin että toinen tunnustaa toisen oikeuden oikeudettomaan esineeseen.

Lisäys. Tahtojen yhteisyyden momenttia nimitetään yksimielisyydeksi (consensus). Siirtäjän suostumus on lupaus (promissio) ja sen, jolle hän siirtää omaisuuden, suostumus on hyväksyntä (acceptatio). Sopimusta, joka koskee luovuttamatonta omaisuutta kutsutaan nimellä pactum turpe [häpeällinen sopimus].

 

§ 21

Teko, jonka kautta kahden persoonan vapaasta tahdosta tulee yhteinen tahto, ja joka sellaisena ryhtyy esineeseen tehden sen omaisuudeksi, on sopimus (pactum). Tämä teko sisältää ristiriidan, nimittäin sen, että persoonan mielivallan tulee olla toisen persoonan tahto, mutta samalla oma itsensä, koska se on välttämätön oikeusmääritys ja tämän ristiriidan tosiasiallinen ratkaisu.

Selitys. Vaikka se, joka luovuttaa omaisuuden, on jo aiemmin sen omistaja, jolla on esine hallussaan ja oikeus sen käyttämiseen, niin siirtäminen on silti hänen omistusoikeutensa välttämätön momentti. Sen kautta hän toteuttaa oikeuttaan esineeseen ja näyttää valtansa tehdä esineen suhteen niin kuin haluaa. Sopimukseen sisältyvä ristiriita on samasta syystä välttämätön, koska esineen siirtäminen omaisuutena edellyttää toista persoonaa, jonka tahto on yhteinen siirtäjän tahdon kanssa. Tämän ristiriidan kehittely sisältää sopimuksen purkautumisen.

Huom. Voisi näyttää siltä, ettei sopimus olisi oikeusmääritys eikä se olisi oikeudenmukainen, koska se sisältää itsessään ristiriidan ja siten oman purkautumisensa siemenen. Mutta jo omaisuuden valtaaminen sisältää tällaisen oman ylittämisensä siemenen, jonka vuoksi se välttämättä muuttuu vastakohdakseen, omaisuuden luovuttamiseksi. Ja molemmat ovat oikein. Samoin sekä sopimuksen solmiminen että sen kumoaminen ovat oikein. Mutta se, että yhtä hyvin haltuunotto kuin sopimuskin tässä perustuvat mielivaltaan, muodostaa näihin vapaan tahdon tekoihin sisältyvän vääryyden. Vanha sanonta summun jus summa injuria [suurin oikeus on suurinta vääryyttä] ilmaisee siten abstraktisen oikean luonnetta. Vääryys ja mielivalta ovat abstraktisen oikean äärimmäiset määritykset. Vasta valtiossa, jossa omaisuus ei perustu mielivaltaan, jossa haltuunotto ja sopimus tapahtuvat annettujen lakien mukaisesti, omistusoikeus on pyhä.

 

§ 22

Samoin kuin henkilö sopimuksessa luopuu omaisuudesta, mutta juuri tämän kautta saattaa omistusoikeutensa voimaan, voidaan sopimuksen sisältämä ristiriita ilmaista myös näin: sopimus on teko, jossa persoona toteuttaa omistusoikeuttaan kumoamalla sen. Koska myös omaisuuden vastaanottaja sopimuksessa tunnustaa omaisuuden siirtäjän, luovuttajan, omistusoikeuden samaan omaisuuteen, niin tämä ilmaus pätee myös vastaanottajan suhteen. Olennaista sopimuksessa on siten se, että sopimuksessa tunnustetaan persoonan omistusoikeus ja siten persoonan oikeus ylipäänsä.

Huom. Tunnustaminen on sopimukseen sisältyvä omistusoikeuden edelleen kehittely. Persoonan oikeutta ei sopimuksessa kuitenkaan tunnusteta välittömästi, vaan ulkoisessa olemassaolossaan, omaisuudessa. Ylipäänsä abstraktin oikeuden kannalla persoona ei suhtaudu toiseen persoonaan välittömästi muuten kuin molemmille ulkoisen esineen välityksellä.

Lisäys. Sopimuksen molempia persoonia nimitetään sopijapuoliksi. Joskus tehty ero itse välipuheen (stipulatio) ja sen toteutuksen, omistuksen reaalisen siirtämisen (praestatio) välillä on tässä yhdentekevä, koska kysymys ei nyt ole esineen hallussapidosta (possessio), vaan tunnustamisesta, omistusoikeudesta (dominium). Samalla tavalla satunnainen on suullisen ja kirjallisen sopimuksen välinen ero.

 

§ 23

Välittömästi, opin omaisuuden käyttämisestä tuloksena, sopimus sisältää ainoastaan sen, että jokin persoona luovuttaa jonkin omaisuuden, josta siten tulee toisen omaisuutta. Tämä on antosopimus.

Huom. Sopimuksen eri lajien määrittelyn pohjana ovat omistusoikeuden, haltuunoton ja omaisuuden käyttämisen yleiset kategoriat. Siirtyminen lajista toiseen tulee kuitenkin, niin kuin kaikkialla filosofiassa, ymmärtää niin, että se, johon siirrytään, on sen ilmaus, josta siirrytään ja siten vain tämän edelleen kehittelyä.

 

 

a. Antosopimus (Pactum unilaterale)

 

§ 24

Antosopimus on sopimus, jonka nojalla toinen persoona vain luovuttaa jonkin omaisuuden ja toinen persoona vain ottaa saman omaisuuden haltuunsa. Tässä sopimuksessa molempien persoonien tahto on täysin mielivaltainen ja sopijapuolia yhdistää vain kummankin omistusoikeuden ja persoonallisuuden molemminpuolinen tunnustaminen.

Lisäys. Tätä sopimusta on kutsuttu nimellä pactum unilaterale [yksipuolinen antosopimus], sillä ainoastaan toinen sopijapuoli luovuttaa ja toinen vastaanottaa omaisuutta. Sitä on kutsuttu myös nimellä pactum beneficum [hyväntahtoisuuden sopimus], koska luovuttajan moraalisena vaikuttimena on yleensä hyväntahtoisuus.

Selitys. Esine, josta sovitaan, on omaisuutta sen seurauksena, että sopijapuolet yhteisesti tunnustavat toisen oikeuden luovuttaa omaisuus ja toisen oikeuden ottaa se haltuunsa. Sopimus osoittaa siis mielivaltaisuutensa siinä, että itse luovuttaminen ja vastaanottaminen riippuvat vain toisesta osapuolesta, eivät molemmista.

 

1. Lahjoitus

§ 25

Lahjoitus (donatio) on antosopimus, jossa luovuttajan ja vastaanottajan omistaminen sulkevat pois toisensa niin että omaisuuden hallussapito ei ole yhteistä eikä yhteistä tunnustamista siten ole ilmaistu itse esineessä.

Selitys. Tämä tarkoittaa, että esine ei yhteisenä omistuksena ilmaise yhteistä tahtoa; molemmat persoonat eivät omista esinettä yhdessä.

 

2. Laina

§ 26

Mutta sopimukseen kuuluu, että esine on omaisuutta molempien sopijapuolten tahdon nojalla. Laina (commodatum) on sopimus, jonka nojalla molemmat sopijapuolet omistavat esineen siten, että itse esine kuuluu luovuttajalle, mutta vastaanottajalla on väliaikainen käyttöoikeus.

Laina ilman korkoa (mutuum) on rahan lainaamista, siis esineen, joka nimeää esineen yleistä arvoa ja joka siten voidaan korvata toisella samanarvoisella esineellä.

Selitys. Siirtyminen tapahtuu siten, että sopimus lahjoituksena ei vastaa sopimuksen käsitettä, johon kuuluu, että esine on omaisuutta yhteisen tahdon kautta, toisin sanoen, että yhteinen tahto ryhtyy esineeseen, ilmenee siinä. Siitä, miksi käyttö voi olla vain väliaikaista, ks. § 13, lisäys.

 

3. Haltuunuskottu omaisuus. Talletus

§ 27

Laina edellyttää sitä, että lainanottaja, vastaanottaja, sallii luovuttajan, lainanantajan, säilyttää täyden valtansa esineeseen totaalisuutena, jolloin esine on vain lainanantajan haltuun uskottua omaisuutta (depositum). Mutta siten myös vastaanottaja omaisuudesta huolehtimalla luovuttaa omistajalle palveluksensa, siis oman omaisuutensa, ja sopimus muuttuu vaihtosopimukseksi.

Selitys. Tässä pykälässä esitettyä ei pidä ymmärtää siten, että laina olisi pelkkä haltuunuskominen. Mutta jo lainaan sisältyy vaatimus lainanottajan tekemästä palveluksesta. Haltuunuskominen eroaa lainasta siten, että esineen vastaanottaja (depositarius) on oikeastaan lainanantaja, koska hän lainaa luovuttajalle (deponens) palveluksensa saamatta siitä hyvästä esineen käyttöoikeutta. Siirtyminen vaihtosopimukseen on siten vain muodollinen niin että esineen vastaanottaja on myös luovuttaja ja päinvastoin.

 

 

b. Vaihtosopimus (Pactum bilaterale)

 

§ 28

Sopimus, jonka nojalla toinen sopijapuoli on omistaja ja toinen saa vain esineen tilapäisen käyttöoikeuden, ei vastaa sopimuksen käsitettä, jonka mukaan esine on omaisuutta molempien yhteisen tahdon kautta niin että molemmilla tulee olla sama omistusoikeus.

Vaihtosopimus on tällainen sopimus, jossa molemmat sopijapuolet ovat omaisuuden luovuttajia ja vastaanottajia ja molempien tahto siten on ilmaistu esineessä. Molemminpuolinen tunnustaminen on vaihtosopimuksessa sitä, että molemmat sopijapuolet yhteisen tahdon toimenpiteen kautta sekä ottavat omaisuutta haltuunsa että luovuttavat sitä.

Lisäys. Tätä sopimusta kutsutaan nimellä pactum bilaterale, koska molemmat sopijapuolet luovuttavat omaisuutta ja molemmat ottavat omaisuutta haltuunsa. Sitä kutsutaan nimellä pactum onerosum [rasitettu sopimus], koska molemmat sopijapuolet sen kautta mistään moraalisista vaikuttimista riippumatta luovuttavat toisilleen omaisuutta ja molemmat siten sitoutuvat johonkin.

Huom. Ristiriita, että omaisuuden tulee täydellä omistusoikeudella kuulua kahdelle persoonalle, ratkaistaan siten että se, mikä vaihtosopimuksessa muodostaa yhteisen, molemmille sopijapuolille kuuluvan ja molempien tahtojen kautta määritetyn omaisuuden, on arvo (ks. tuonnempana).

 

1. Vaihto ja kauppa

§ 29

Omaisuus, jonka luovuttaminen ja vastaanottaminen muodostaa vaihtosopimuksen koostuu toki kahdesta aistillisesti erillisestä esineestä. Mutta yhteistä tässä omaisuudessa on sen arvo. Vaihto (permutatio) on siten sitä, että sopijapuolet yhteisesti määrittävät esineen arvon ja molemminpuolisesti luovuttavat sekä vastaanottavat esineen tämän arvon ilmauksena.

Kauppa (emtio & venditio) on vaihto, jossa ostajan antama esine on esineen yleisen arvon sovittu merkki, rahaa.

Huom. Kauppa on parempi ilmaus vaihtosopimukselle kuin yksinkertainen vaihto, koska vaihdon väline, raha, sinänsä on vain esineen arvon ilmaus. Itse rahan voidaan siten katsoa syntyneen siksi, että on haluttu ilmaista vaihtosopimuksen sisältö, se että kysymys on esineen arvosta. Vaihtosopimuksessa voidaan sanoa, että persoona samalla kertaa tulee omaisuuden omistajaksi, pysyy sen omistajana ja lakkaa olemasta sen omistaja.

 

2. Vuokraaminen

§ 30

Mutta vaihtokaupassa ei sopijapuolten tahdon kautta tehdä samaa esinettä omaisuudeksi. Ja sopimukseen kuuluu, että esineen omaisuutena tulee olla molempien tahdon ilmaus. (ks. § 26). Näin tapahtuu, kun molemmat sopijapuolet tekevät saman esineen yhteiseksi siten että toinen omistaa esineen ja toisella on sen tilapäinen käyttöoikeus käyttöoikeuden arvon sovittua ilmausta eli vuokraa vastaan. Tämä on vuokrasopimus (locatio & conductio).

Laina korkoa vastaan on vuokrasopimus, jossa lainanantaja (creditor) antaa lainanottajan (debitor) käyttöön rahaa sovittua korkoa (usura) vastaan.

Selitys. Myös vuokrasopimuksessa molemmat sopijapuolet ovat luovuttajia ja vastaanottajia niin että se, joka luovuttaa esineen käyttöoikeuden, siis vuokranantaja (locator), samalla vastaanottaa sen arvon vuokrana, kun taas vuokraaja (conductor) vastaanottaa käyttöoikeuden ja luovuttaa vuokran. Vuokrasopimukseen kuuluu olennaisena se, että vuokran tulee olla määritetty rahassa, koska vain siinä voidaan määritellä niin kaikkein lyhytaikaisimman kuin ajallisesti määrittelemättömänkin käyttöoikeuden arvo.

 

3. Työn vuokraaminen

§ 31

Samoin kuin yksinkertainen laina (ks. § 26) edellyttää, että lainanottaja kunnioittaa lainanantajan omistusoikeutta lainattavaan esineeseen, niin vuokrasopimus edellyttää ilmausta vuokraajan kyvystä huolehtia vuokraamastaan esineestä ja tämän huolenpidon hän vuokran ohella luovuttaa esineen omistajalle. Sopimus, jonka nojalla persoona luovuttaa palveluksensa toisen tilapäiseen käyttöön sovittua työnvuokraa, palkkaa, vastaan, on työsopimus.

Huom. On selvää, että tämä sopimus voi koskea vain luovutettavissa olevaa omaisuutta eli siten vain persoonan kykyjen rajoitettua käyttöä. Tämä rajoittaminen tapahtuu joko määrätyksi ajaksi (locatio operarum [avun palkkaaminen]) tai se koskee määrättyjä kykyjen tuotteita (locatio operis [työsopimus]).

Lisäys. Tavallisesti erotetaan ruumiinvoimien (operae illiberales) ja sielunvoimien (operae liberales) käyttäminen toisen palveluksessa. Edellisessä tapauksessa vuokraa kutsutaan nimellä merces [palkka], jälkimmäisessä nimellä honorarium [kunnian vuoksi, vapaaehtoisesti annettava korvaus tai palkkio].

 

 

c. Vakuus (Pactum accessorium)

 

§ 32

Jo antosopimukseen (§ 24 ja 25) ja vielä selvemmin kaikenlaisiin vaihtosopimuksiin sisältyy omistusoikeuden molemminpuolisen tunnustamisen lisäksi vaatimus sopimuksen tarkasta määrittelemisestä niin että toisen persoonan tahto käy täsmälleen yksiin toisen kanssa. Ilman tällaista määrittämistä sopijapuolten tahto ei ole yhteinen. Tämä vaatimus ilmaistaan erityisessä sopimuksessa, jonka nojalla kumpikin sopijapuoli sitoutuu tahtonsa yhdenmukaisuuteen toisen sopijapuolen tahdon kanssa ja se muodostaa vakuuden.

Lisäys. Vakuutta kutsutaan nimellä pactum accessorium (lisäsopimus), sillä se on sopimus, joka koskee toisen sopimuksen välipuheita. Tavallisesti vakuuksia erotetaan kolme lajia: sakko (clausula poenalis), pantti (pignus opignoratus) ja takaus (fidejussio). Neljäs, panttivankeus (praestatio obsidis), on luovuttamatonta oikeutta (persoonallista vapautta) koskeva pactum turpe [häpeällinen sopimus] ja se voi olla voimassa vain valtiossa, uhrauksena isänmaan puolesta. Positiivinen laki määrittelee takauksen tavallisesti kolmella tavalla: pro parte rata; pro parte certa; in solidum [pääluvun mukaan; osuuksien mukaan; yhteisvastuullisesti].

Huom. Näyttää siltä, että tässä olisi välttämätöntä tehdä ero välipuheen ja suorituksen välillä. Mutta jälkimmäinen olisi silloin vain sopimuksen jatkuvaa tunnustamista. Pelkästään ulkoisesta suorituksesta ei tässä voi olla kysymys. Sen tulee edellyttää tapahtuvan jo itse välipuheessa ja tämän myötä. Mutta vaatimus sopimuksen jatkuvuudesta sisältyy molempiin äsken mainittuihin sopimuksen lajeihin, yhtä hyvin anto- kuin vaihtosopimukseenkin.

 

 

C. Oikeus ja vääryys

 

§ 33

Se yhteinen tahto, jossa molempien persoonien tahdot sopimuksessa yhtyvät, on ajatuksen määrityksenä moninaisissa suhteissa muihin määrityksiin ja siten monella tapaa tulkinnanvarainen. Edelleen se esine, jonka tämä yhteinen tahto tekee omaisuudeksi, on ulkoinen olio ja se liittyy samalla tavoin muihin olioihin, mistä syystä myös esineen kokoa, laatua ym. voidaan loputtomasti rajata ja määrittää.

Selitys. Tässä pykälässä esitetty väite on todistettu logiikassa. On helposti ymmärrettävissä, että vaikka sopimus olisi tehty niin täsmälliseksi kuin mahdollista, niin sen jokainen sana antaa mahdollisuudet monenlaiseen tulkintaan. Samoin on helppoa huomata, että erilaisia mielipiteitä syntyy jo ratkaistaessa sitä, vastaako ulkoinen esine sanaa.

Huom. Tässä kohdassa on jätettävä huomiotta porvarillisen lain käskyt ja sen määritelmät niin sanan kuin esineenkin merkityksestä. Sopimus voi olla oikeanmukainen ja subjektiivisista tulkinnoista riippumaton vain edellyttämällä tällainen mielivallasta riippumaton määrittäminen. Mutta abstraktisessa oikeassa käsitellään vain sopimusta kahden persoonan vapaasta tahdosta riippuvana eikä sopimuksella siten voi olla mitään muuta tulkintaa kuin minkä tämä tahto, mielivalta, sille antaa.

 

§ 34

Sopimuksen tulkintaa ei ratkaise mikään muu kuin ne kaksi persoonaa, jotka ovat tehneet sopimuksen. Kumpikin persoona on yhtä oikeutettu tulkitsemaan sopimuksen määrityksiä ja toisen väärällä tulkinnalla on sama pätemisen oikeus kuin toisen oikealla. Mutta siten väärästä tulee oikeusmääritys, toisin sanoen kahdesta lauseesta: oikea on omistusoikeutta ja oikea on sopimusta (yksimielisyydestä riippuvaa) seuraa kolmas: oikea on vääryyttä.

Huom. Tässä nousee esiin edellä (§ 21) esitetty summum jus summa injuria [suurin oikeus on suurinta vääryyttä]. Tätä ei kuitenkaan nyt esitetä siinä tavallisessa merkityksessä, että inhimillisyys ja erityisen lieventävät olosuhteet voisivat vaatia persoonan oikeuden anteeksiantamista, vaan siinä merkityksessä, että oikeus in abstracto [teoreettisesti], persoonan oikeutena, sinänsä ja itsessään on vääryyttä. Persoonan oikeutta ei nimittäin ratkaise mikään muu kuin persoona itse ja mielivaltaisen luonteensa vuoksi tämä on väärin. Ajateltakoon sen vuoksi abstraktia oikeutta ihmisten synnynnäisten oikeuksien kokoelmana, tai mikä on sama asia, sellaisena oikean käsitteenä, joka on jokaisen ihmisen järjellisessä tietoisuudessa. Molemmat käsitykset johtavat siihen tulokseen, että kaiken, minkä yksilö vakuuttaa ja vaatii oikeaksi, tulee sellaisena myös päteä. Sellaisesta oikeudesta puhuminen, joka kuuluu kaikille ihmisille merkitsee oikean jättämistä itse kunkin ihmisen arviosta riippuvaksi. Mutta tällainen arvio voi olla yhtä hyvin tosi kuin virheellinen, se voi vaatia niin oikeaa kuin väärääkin.

 

 

a. Välitön vääryys

 

§ 35

Välittömänä vääryys on persoonan omaa tahtoa, joka on ristiriidassa toisen persoonan tahdon kanssa, vaikka yhteinen tahto (sopimuksessa) tunnustetaankin oikeaksi. Sellainen väärä on välitöntä vääryyttä, tai sitä mitä kutsutaan siviilivääryydeksi. Tämä epäoikeudenmukaisuus sellaisenaan on siten persoonassa tiedotonta ja hän vaatii tahdolleen oikeutta, sillä hän katsoo tahtonsa olevan yhdenmukainen oikean kanssa. Molempien persoonien tahdon erilaisuutta kutsutaan oikeuksien ristiriidaksi.

Selitys. Oikeuksien ristiriidassa molemmat osapuolet tunnustavat oikean sinänsä, kysymys on vain siitä, kummalla on riittävät oikeusperusteet mielipiteensä tueksi. Sellainen oikeusperuste voi tässä olla vain välitön omistusoikeus tai sopimuksen sanamuoto. Mutta omistusoikeus, sekä valtaamisena että käyttönä, antaa oikeusperusteen ainoastaan nautintana. Sopimus on sen yläpuolella ja siten erityisesti sopimus on se, joka suhteessa ihmisen omapäisyyteen muodostaa oikean.

Huom. Abstraktisessa oikeassa mikään ei ratkaise oikeaa ja väärää. Tässä pätee vain persoonan tahto ja oikea on vain sitä, minkä persoona sellaiseksi tunnustaa. Persoonallisen tahdon kutsuminen vääräksi perustuu siksi vain siihen, että tämä tahto sotii toisen persoonan tahtoa vastaan. Oikeasta ja väärästä ratkaisemiseksi vaaditaan kolmatta tahtoa, joka ei ole vain persoonallinen, vaan absoluuttisesti pätevä kaiken vain persoonallisen tahdon suhteen. Porvarillisessa yhteiskunnassa tämä tapahtuu säädetyn lain nojalla, se ratkaisee, mikä on minun ja sinun eikä sen määritysten yläpuolella ole mitään korkeampaa oikeutta.

 

 

b. Petos

 

§ 36

Oikea, jonka persoonallinen tahto tunnustaa ja haluaa saada voimaan, on kuitenkin vain jokin oletettu ja vaadittu oikeus, joka persoonasta vain näyttää oikealta. Se, että persoona haluaa vain näennäisesti oikeaa, muodostaa petoksen. Myös siinä persoona tunnustaa oikean, mutta vain sellaisena, että hän voi vaatia sille pätevyyttä toisen persoonan suhteen.

Selitys. Siirtyminen siviilivääryydestä petokseen perustuu siihen, että ensin mainitussa persoonan tulkinta oikeasta viime kädessä myös määrää oikean; tämän tulkinnan yläpuolella ei ole mitään ratkaisua. Tällaisesta tulkinnasta riippuva oikea voi siten olla myös sinänsä oikeaa, mutta yhtä hyvin se voi olla vain näennäisesti oikeaa, joka vain näyttää persoonasta oikealta ja oikeusperusteena, todistuksena tämä tulkinta on vain näennäinen. Siksi asian luontoon kuuluu, että persoonan määrittämästä oikeasta tulee näennäisesti oikeaa ja sellaisen oikean tahtominen on petosta.

Huom. Petos edellyttää tietoisuutta siitä, että luuloteltu oikeus on vääryyttä ja siten se sisältää oikean tunnustamisen, mutta tarkoituksella kiertää se. Sen vuoksi yleinen laki rankaisee petoksesta kun taas siviilivääryyttä ei pidetä rangaistavana. Mutta tällä kannalla ei kysymys ole tarkoituksesta ja subjektiivisesta tietoisuudesta. Oikea näkökulma tässä on seuraava: oikea on petosta, toisin sanoen petos on oikeutettua. Abstraktinen oikea johtaa viime kädessä tähän tulokseen ja kumoaa itsensä oikeutena.

Lisäys. Petoksen avulla hankittua omistusta kutsutaan nimellä possessio injusta, malae fidei, [vilpillisellä mielellä tehty oikeudenvastainen haltuunotto] kun taas siviilivääryyteen perustuva omistus on possesio injusta, bonae fidei [hyvässä uskossa tehty oikeudenvastainen haltuunotto].

 

 

c. Rikos

 

§ 37

Mutta tahto, joka tahtoo vain näennäisesti oikeaa tahtoo myös tehdä itsensä korkeimmaksi oikean normiksi. Persoonallinen tahto, josta näin on tehty absoluuttinen oikea, on rikos, sillä se kumoaa sekä välittömän omistusoikeuden että sopimuksen ja siten vapaan tahdon olemassaolon, oikean vapaan tahdon määrityksinä. – Vapaan tahdon kumoamisena rikos on pakkoa, oikeudenloukkaus.

Selitys. Koska persoona petoksessa toteuttaa tahtoaan näennäisesti oikeana, niin sen kautta kaikki oikea muuttuu vain näennäiseksi. Olennaista tässä ilmiössä on persoonan tahto, joka toteuttaa itsensä ja tekee itsensä päteväksi oikeutena. Persoonan tahdon tällaisen toteutumisen leimaa rikokseksi se, että näin kumotaan ne oikeusmääritykset, joissa sama persoonallinen tahto omistusoikeutena jo on toteutunut, nimittäin välitön omistusoikeus ja sopimus.

Lisäys. Rikoksen kautta hankittua omistusta kutsutaan nimellä possessio injusta violenta [väkivalloin tehty oikeudenvastainen haltuunotto].

Lisäys oppiin väärästä. Kaikkiin edellä esitettyihin vääryyden lajeihin pätee väärän toteutumisen suhteen se, mitä §:ssä 33 on esitetty. Väärä voi nimittäin koskea joko itse sopimusta tai ulkoisen esineen alistamista sopimuksen määräyksiin. Välitön vääryys ja petos rajoittuvat kuitenkin vain näiden momenttien väärään tulkintaan kun taas rikos kumoaa ja hylkää niin itse sopimuksen kuin esineenkin omaisuutena ja siten se ulottuu myös välittömään omistusoikeuteen.

Positiivisen lain määrittelemät vääryyden, petoksen ja rikoksen eri lajit perustuvat joko sopimuksen tai esineen erilaiseen luonteeseen. Persoonaa vastaan voidaan tehdä vääryyttä vain ulkoisesti, se voi koskea hänen omistusoikeuttaan omaan ruumiiseensa tai omien kykyjensä ulkoiseen tulokseen, ylipäänsä se koskee jotakin ulkoista esinettä. Hänen persoonallisuuttaan voidaan loukata vain näissä. Tällaisia oikeudenloukkauksia ovat injuria, vääryyden tekeminen ja calumnia, herjaus. Ensinmainittu jaetaan kahteen lajiin, verbalis ja realis [sanallinen ja reaalinen], jälkimmäisen lajit ovat tacita ja expressa [äänetön ja julkituotu]. Myös injuria verbalis ja calumnia expressa, sikäli kuin ne koskevat persoonaa persoonana, rajoittavat hänen oikeuttaan sopimukseen, omaisuuden valtaamiseen jne. Sillä esim. halventava lausunto jonkin yksilön luonteesta ei loukkaa hänen persoonallisuuttaan, vaan hänen arvoaan siveellisenä ihmisenä, siis yhteiskunnan jäsenenä. Siksi ne oikeusmääritykset, joita luonnonoikeudessa tavallisesti on kutsuttu yksinomaan henkilökohtaisiksi oikeuksiksi, kuuluvatkin joko oppiin subjektiivisesta oikeasta tai yhteiskuntaoppiin.

 

§ 38

Vääryys rikoksena on pakkoa ja tahdon vapauden este. Siten se oikeuttaa pakon, tekee pakosta oikeuden. Kun rikos kieltää tahdon vapauden, se itse vääryytenä on pelkkää oikeuden harhakuvaa, jota vastaan tahdon vapaus on todellinen oikea. Rikos ei vaadi mitään muuta oikeutta kuin pakkoa ja kosto on tämän vaatimuksen täyttämistä. Mutta koska rikos on kieltoa, oikean kieltämistä, jonka kosto jälleen kieltää, niin kosto on oikean muodollista palauttamista, jonka kautta rikoksesta tehdään vain näennäistä oikean ja tahdon vapauden kumoamista.

Huom. Juuri tämä rikoksen luonne, että se on pakkoa, on rikosoikeuden perusta. Siksi rangaistusta voidaan pitää rikollisen henkilökohtaisena oikeutena jonka kautta hänet persoonana tunnustetaan ja häntä kunnioitetaan. Sillä itse rangaistus on sen tunnustamista, että pakko on oikeutta ja siten se on samaa oikean toteuttamista kuin rikoskin. Mutta tässä, abstraktisessa oikeassa, rangaistus on pelkkää kostoa. Rikoksen kumoaminen sinänsä käsitettynä on uusi rikos. Vain valtiossa rikosoikeus yleisenä, järjellisenä tahtona kykenee kumoamaan rikoksen ja palauttamaan oikean. Tämän seurauksena se samalla on oikeanmukainen.

 

§ 39

Mutta koska kosto on jälleen persoonallisen tahdon ilmausta, oman käden oikeutta, niin se on uusi oikean kieltäminen ja vaatii uutta kostoa. Siten oikeasta tulee loputon prosessi, jossa persoonallinen tahto toteuttaa ja jälleen kumoaa oikean. Pysyvää tässä prosessissa on itse tämä tahto valtana tehdä sekä oikein että väärin. Sen kautta persoonallinen tahto reflektoituu itseensä tänä valtana määrittää oikeaa ja siten se on subjekti, subjektiivinen tahto.

Selitys. Tätä siirtymistä valaistaan seuraavassa tarkemmin. Olennaista on se, että vääryydessä persoona objektivoi oman valtansa oikean yli, mutta kostossa hän näkee oikean vallan itsensä yli. Siksi persoona käsittää itsensä valtana tehdä tai olla tekemättä, mutta tunnustaa samalla sen, että hänen väärät tekonsa raukeavat tyhjiin. Sen vuoksi hänen tietoisuutensa omasta vapaudestaan sisältää samalla vaatimuksen tämän vapauden yhdenmukaisuudesta oikean kanssa. Mutta siten persoona tietää olevansa oikean toteuttaja ja tämä hänen tietoisuutensa muodostaa hänen subjektiutensa.

Yleinen huomautus. Tämä abstraktisen oikean kehittely ei kuitenkaan julista sen määrityksiä epäpäteviksi. On ainoastaan osoitettu, että niiden pätevyys ja voimassa pysyminen edellyttää subjektiutta, sitä, että subjekti tunnustaa oikean. Omaisuuden valtaaminen ja käyttäminen, sopimus jne. ovat välttämättömiä määrityksiä, joiden toteutumiseen oikeutena subjektin tulee myös pyrkiä. Siksi ne ovat myös välttämättömiä vapaan tahdon tekoja. Mutta sellaisena abstraktiona, jona ne tässä on käsitetty, ne eivät anna mitään tulosta, ne eivät toteuta oikeaa. Ne eivät persoonan oikeuden ohella sisällä subjektiivista oikeaa joten ne voivat joutua tämän kanssa ristiriitaan, ja valtana tehdä tai olla tekemättä subjekti voi ne myös kumota. Se, että ihmisen vapaus vaatii omaisuutta, sopimusta omaisuudesta jne., pysyy siten totuutena, mutta sen sijaan kielletään se, että tällä abstraktisella kannalla voitaisiin määrittää, kuinka omaisuus tehdään todelliseksi tai sopimus voimassaolevaksi. Samoin tässä kielletään se, että omistusoikeus olisi ainoa oikea tai edes sellainen oikeusmääritys, joka pysyy voimassa ennen kaikkea muuta oikeutta. Siksi tässä on osoitettu, että subjektin oikeus tehdä oikein ja väärin on jo sinänsä korkeampi oikeus kuin omistusoikeus. Siten positiivinen lainsäädäntö saa abstraktisesta oikeasta vain sen tuen, että omistusoikeus yleisesti on järjellinen ja tahdon vapaudelle välttämätön. Samoin niiden käsitteiden, jotka ilmaisevat omistusoikeuden sisältöä (käyttäminen, luovutus, sopimus jne.), täytyy järjellisinä määrityksinä olla voimassa myös positiivisessa laissa.

 

 

TOINEN OSA. OPPI SUBJEKTIIVISESTA OIKEASTA ELI MORAALI

 

§ 40

Vapaa tahto persoonana lankeaa välittömästi yhteen oikean kanssa (ks. § 2). Mutta vapaa tahto kumoaa tämän välittömyytensä ja vääränä erottaa itsensä oikeasta. Sen kautta vapaa tahto reflektoituu itseensä subjektiivisena tahtona, vastakohtana oikealle, oikeusmäärityksille objektiivisena, oikean kanssa yhteenlankeavana vapaana tahtona.

Huom. Tässä pykälässä esitetty subjektiivisuuden puoli, joka on ainoastaan §:n 38 ja 39 edelleen selittämistä, muodostaa subjektin vapauden pelkästään negatiivisen puolen. Se, että väärä, rikos, näin on subjektiivisen vapauden lähtökohta, tarkoittaa vain sitä, että vasta tietoisena hyvästä ja pahasta ihminen on vapaa, tietävä ja tahtova subjekti. Näin ollen paha on tahdon vapauden välttämätön edellytys. Mutta sellaisena välttämättömyytenä paha on vain näennäistä (ks. § 38) ja subjektin tietoisuuteen pahasta sisältyy siten myös tietoisuus pahan olemattomuudesta, koska se on vain oikean kieltämistä.

 

§ 41

Mutta itseensä reflektoituva vapaa tahto ei ole pelkästään väärää, vaan myös sen kumoamista (ks. § 38 ja 39). Siten se tietää olevansa valta tehdä sekä oikein että väärin ja siis myös valtaa toteuttaa oikeaa. Sellaisena vapaa tahto on subjekti.

Selitys. Tämän vapaan tahdon reflektoituminen itseensä muodostaa subjektin tietoisuuden itsestään oikean todellisuuden ehtona. Subjektius ei siten ole vain subjektiivista ja satunnaista, vaan se on vapaan tahdon varsinainen perusta ja samoin kaiken oikean toteutumisen perimmäinen ehto. Subjektius on se kohta, josta kaikki toiminta lähtee ja sen päätöksen (Entschluss, avaaminen, kehittely) nojalla toteutuu oikea.

 

§ 42

Reflektoitumalla itseensä vapaa tahto käsittää itsensä tahdon määritysten sisällöksi ja nämä muodostavat tahdon itsemäärityksen, sen päätöksen, ja samalla ne eroavat oikeasta edellytettynä objektiivisuutena. (ks. § 40)

Selitys. Subjekti reflektoituu itseensä oikean kieltämisenä (ks. § 39). Siksi subjekti erottaa itsensä oikeasta. Tässä erotuksessa subjekti on valtaa tehdä tai olla tekemättä oikeaa, toisin sanoen valtaa määrittää itsensä joko oikean kanssa yhdenmukaiseksi tai sen kanssa ristiriitaiseksi. Nämä subjektin itsemääritykset ovat sen tahdon sisältö, sen vietit, halut, tunteet ja mielteet. Mutta tätä sisältöä vastaan asettuu oikea, ei oikeutena ylipäänsä, vaan objektiutena, jota subjekti määrittää ja jossa subjekti toteuttaa tahtonsa sisällön.

Huom. Psykologiasta pitäisi olla tuttua, etteivät tietäminen ja tahtominen ole subjektiivisen hengen eri prosesseja. Ihmisen ajattelu on itsemääritystä ja hänen tahtonsa on tietoisuutta jossakin määrätyssä mielteessä, ajatuksessa jne. Siten subjektin sisältö on yhtä hyvin tietämisen kuin tahtomisenkin määritysten sisältöä. Persoona voidaan käsittää abstraktiseksi minäksi, joka muodostaa kaiken itsetietoisuuden, siis yhdeksi yksilöksi ja samalla kaikiksi yksilöiksi. Subjekti taas on tämä määrätty minä omine, määritettyine tunteineen, haluineen, tarpeineen, ajatuksineen ja tarkoituksineen.

 

§ 43

Valtana tehdä ja olla tekemättä subjektin käsitteeseen sisältyy se, että subjekti pyrkii ylittämään tämän oman tahtonsa sisällön ja objektiivisuuden välisen eron, sillä tämä edellytys rajoittaa subjektin vapaata tahtoa. Tällä kannalla oikea on siten pitämistä, subjektin vaatimusta oman sisältönsä yhdenmukaisuudesta edellytetyn objektiivisen kanssa. Sellaisena oikea on subjektiivista oikeaa.

Selitys. Subjektin suhde edellytettyyn objektiivisuuteen on sama kuin persoonan suhde ulkoiseen, aistittavaan esineeseen (ks. § 3). Itse ero muodostaa erään ulkoisen määrityksen, jonka subjekti pyrkii kumoamaan. Kaikkialla opissa subjektiivisesta oikeasta kehitys tulee siten käsittää tämän subjektin vaatimuksen subjektiivisen vapautensa toteutumisesta kehitykseksi.

Lisäys. Tämän oikeusopin osan, opin subjektiivisesta oikeasta, tavallinen nimitys on moraali (sanasta mos). Sitä on myös kutsuttu etiikaksi (sanasta ethos) ja siveysopiksi. Kaikki nämä nimitykset ovat kuitenkin harhaanjohtavia, koska tähän kuuluvat oikeusmääritykset eivät muodosta siveellistä oikeaa. Teon siveellisyydeltä nimittäin vaaditaan, että se on samalla moraalista ja legaalista, toisin sanoen, että se ei ole vain subjektin vapaa teko, sen mielipide ja päätös, vaan myös yhdenmukainen oikean kanssa ja siten objektiivisen oikean toteuttamista. Nimitys velvollisuusoppi sopii vielä huonommin, koska kaikki oikeusmääritykset tässä ovat yhtä hyvin subjektin oikeuksia kuin sen velvollisuuksia.

Huom. Välittömänä mielteiden ja halujen sisältönä subjekti suhtautuu objektiiviseen ensinnäkin kuten ulkoiseen aistimaailmaan, toiseksi, kuten toisten subjektien tahtoon ja kolmanneksi niin kuin sinänsä ja itselleen oikeaan. Tämä ennakoiva yleiskatsaus perustellaan seuraavassa.

 

§ 44

Subjektiivinen oikea ylipäänsä on yhtä paljon subjektin oikeus kuin sen velvollisuuskin. Se on oikeus, koska se on subjektin vapauden toteuttamista, mutta se on velvollisuus, koska tämä toteuttaminen vaatii, että subjekti rajoittaa välittömiä halujaan ja viettejään sekä tekee vapautensa järjelliseksi.

Lisäys. Yhdessä §:n 5 kanssa tämä pykälä antaa yleisen määritelmän: oikeus on oikeaa vapaan tahdon vaatimuksena vastaavasta todellisuudesta. Velvollisuus on oikeaa toteutuneen oikean vaatimuksena vapaan tahdon järjellisyydestä. Opissa subjektiivisesta oikeasta oikeus ja velvollisuus kehittyvät myös korrelaattisiksi niin että oikeusmääritys ilmaisee milloin oikeutta, milloin velvollisuutta.

 

§ 45

Päinvastoin kuin mitä edellä on esitetty abstraktisesta oikeasta (ks. § 6), subjektiivinen oikea on muodoltaan objektiivista, koska sen määritykset ovat objektiivisen oikean olemassaolon muoto, mutta sisällöltään se on subjektiivista, koska määritykset ovat subjektin määrityksiä. Toisin sanoen oikean idea, siveellisyys, on olemassa subjektissa, sen aikomuksissa ja tarkoituksissa, mutta siveellisyys ei riipu subjektin määrityksestä. Siksi tämä oikeusopin osa esittää oikean subjektiivisen ja objektiivisen tahdon väliseksi ristiriitaisuudeksi kehitettynä (ks. § 40).

 

 

A. Subjektin oikeus

 

§ 46

Valtana toteuttaa oikeaa subjekti on toimiva subjekti, toisin sanoen subjektin toimenpiteet ovat vapaaehtoisia tekoja. Siten subjekti on toimenpiteidensä vapaa syy ja sillä on oikeus nähdä toimenpiteissään ainoastaan oman vapaan tahtonsa aikaansaannoksia. Toisin sanoen subjektin toiminta edellyttää vastuunalaiseksi katsomista (imputatio).

Selitys. Subjektin oikeudesta määrätä tekoon ryhtymisestä seuraa myös subjektin oikeus olla teoissaan tunnustamatta mitään muuta kuin oma vapaa tahtonsa. Tähän perustuu syylliseksi katsominen, joka siten ei ainoastaan anna toisille subjekteille tai laille oikeutta lukea toimivan subjektin teot sen syyksi. Se on myös subjektin oma oikeus tulla teoissaan tunnustetuksi ja sen velvollisuus itseään kohtaan vastata teoistaan.

Huom. Opissa abstraktisesta oikeasta vapaan tahdon toteutumista ei voi kutsua tahdon teoksi, koska vapaa tahto persoonana lankeaa välittömästi yhteen itse oikeusmäärityksen kanssa. Valtaamista, omaisuuden luovutusta jne. voidaan siten kutsua vain vapaan tahdon toimenpiteeksi. Mutta subjekti, joka on päätöstä, tarkoitusta ym. erottaa itsensä toimenpiteestään, joka seurauksineen on subjektin päätöksen tulosta, siis teko. Tämä subjektille ulkoinen tekojen maailma on toteutunut subjektiivinen tahto, mutta juuri siksi se on subjektille vastakkainen objektiivisuus, jonka subjekti jo päätöksenteossaan edellyttää. Subjektilla esim. on tarkoitus jota se toteuttaa ulkoisessa teossa. Teko kuuluu silloin ulkomaailmaan ja kehittää siinä omat seurauksensa. Jotta subjekti näkisi teossa oman tekonsa, sen on täytynyt nähdä ennalta kaikki teon seuraukset ja siten sen on täytynyt edellyttää myös itselleen ulkoinen objektiivisuus.

 

§ 47

Itseensä reflektoituneena subjektin sisältö on osin mielteitä ulkomaailmasta, osin luonnollisia haluja ja tarpeita, joiden tyydyttäminen edellyttää ulkomaailmaa. Siten subjekti suhtautuu ulkomaailmaan valtana, joka tuossa maailmassa saattaa oman oikeutensa voimaan, tekee tekoja.

Huom. Edellisen pykälän huomautuksessa esitetään eräs subjektin suhdetta ulkomaailmaan koskeva esimerkki. Välittömänä luonnonviettinä halu on pelkkää eläimellistä halua. Sellaisena halut sulkevat pois toisensa, eikä subjekti ole niiden toteuttamisessa vapaa (ks. psykologia, § 42). Siksi subjekti reflektoivana ja ajattelevana käsittää sen mikä haluissa on olennaista ja järjellistä sekä vapauttaa itsensä haluista pelkkinä luonnonvietteinä. Mutta tämä käsittäminen riippuu subjektin tietämisestä ja oivalluksesta eli sen käsityksestä ja mielteistä ympäröivästä ulkomaailmasta. Myös itse halun järjellinen tyydyttäminen ulkoisessa teossa perustuu samanlaiseen oivallukseen. Vaistomainen halu riepottelee vain eläintä, ihmisen tulee käsittää halu määrätyssä ajatuksessa ja sellaisena myös halu on tekoon johtava päätös.

 

 

a. Vapaaehtoinen teko

 

§ 48

Subjektin oikeus on siten toimia vapaana ja riippumattomana, määrätä vapaasti tahtonsa sisällöstä, riippumatta sen paremmin tahdosta kuin edellytetystä ulkomaailmastakaan. Tämä subjektin oikeus määrätä vapaasti sisällöstään muodostaa sen toiminnan vapaaehtoisuuden.

Selitys. Tämä ihmisen oikeus henkiseen vapauteen esitetään tavallisesti abstraktisessa oikeassa, vaikka ihminen pelkkänä persoonana ei vielä ole reflektoitunut itseensä eikä määrää tekoon ryhtymisestä. Tarkkaan ottaen absoluuttista pakkoa ei tässä tapauksessa voi olla, koska ihmistä voidaan pakottaa vain omaisuuden ja ruumiin suhteen, henki taas on valtaa olla vapaa kahleissakin. Inhimillisen heikkouden vuoksi kaikki porvarillinen lainsäädäntö kuitenkin tekee eron täysin vapaaehtoisen ja pakotetun teon välillä. Samoin on selvää, ettei esim. vajaamielisen voi katsoa toimivan vapaaehtoisesti, mistä syystä myös pakko häntä kohtaan on oikeutettua.

Huom. Koska oppi syylliseksi katsomisesta on porvarillisessa laissa niin tärkeä, tulemme opissa subjektin oikeudesta puuttumaan enemmän lain määrityksiin, vaikka ne sinänsä ja itselleen eivät kuulukaan oikean käsitteen kehittelyn tähän kantaan. Koko oppi vapaaehtoisten ja ei-vapaaehtoisten tekojen erosta on filosofisesti katsoen virheellinen, koska kaikki teko on vapaaehtoista ja vapaaehtoisuus on siten vain teon eräs yleinen määrite. Näin ollen voidaan puhua vain vapaaehtoisista toimenpiteistä, tosin niitäkin voidaan tarkastella vain psykologiassa, sillä niihin sisältyy tahdon vapauden ja siten kaiken oikean kieltäminen. Luonnonvälttämättömyys, sielun tai ruumiin sairaudet, ulkoinen väkivalta jne. voivat aiheuttaa toimenpiteitä, jotka eivät ole subjektin vapaaehtoisia tekoja. Mutta siksi niitä ei pidä lainkaan kutsua teoiksi, vaan ei-vapaaehtoisiksi toimenpiteiksi.

 

 

B. Aiottu teko

 

1. Aikomus

§ 49

Koska teko on vapaan tahdon vaikutusta annettuun ulkomaailmaan, niin teko liittyy monin tavoin muuhun ulkoisesti olemassa olevaan. Siten subjektin oikeus on olla tunnustamatta teossaan mitään muuta kuin mitä subjektin tietämisessä ja tahtomisessa on ollut eli mikä on ollut teon aikomus.

Selitys. Se, ettei subjekti tunnusta teossa mitään muuta kuin oman aikomuksensa, tarkoittaa, että teko on subjektin vapaan tahdon ilmausta vain sikäli kuin subjekti on tiennyt teon ulkoiset olosuhteet ja tahtonut suorittaa teon juuri sellaisena. Jos esimerkiksi kivääri ammuttaessa rikkoutuu ja aiheuttaa vahinkoa, subjekti ei ole vastuussa tästä vahingosta, koska kiväärin rikkoutuminen ei ollut subjektin aikomus. Subjekti ei toisin sanoen tiennyt kiväärin rikkoutumisen mahdollista syytä eikä halunnut ampua nimenomaan epävarmalla ja puutteellisella kiväärillä.

 

2. Tapaturma

§ 50

Sitävastoin se, mitä subjekti ei ole tiennyt teon ulkoisista olosuhteista eikä siten ole myöskään tahtonut, on vain satunnaista (casus) ja subjektin oikeus on olla tunnustamatta sitä vapaan tahtonsa ilmaukseksi. Se ei siksi tapahdu aikomuksesta, vaan tapaturmaisesti.

Huom. Satunnaista teossa on kaikki se, mitä subjekti ei ole tiennyt eikä tahtonut. Sekä tämä pelkästään negatiivinen satunnaisen määritelmä että välitön aikomuksen käsite määritellään kuitenkin seuraavassa pykälässä tarkemmin. Subjektin tässä esitetty oikeus ei siten päde sellaisenaan, vaan subjektin oikeuden, sekä vahinkona että tapaturmana, totuus on ainoastaan siinä merkityksessä, jonka se seuraavassa tarkemmassa kehittelyssä saa.

 

3. Tuottamus

§ 51

Mutta teko kuuluu ulkoiseen olemassaoloon ja siten se on moninaisessa syyn ja seurauksen yhteydessä. (ks. logiikka § 57, b.) Se, mikä suhteessa subjektin aikomukseen on ollut satunnaista voi siten kuitenkin olla teon välttämätön seuraus. Subjektin oikeus on siten olla tunnustettu järkeväksi, vapaaksi tahdoksi ja siten kykeneväksi näkemään ennalta kaikki teon puitteet. Subjektin käsitteeseen kuuluu edelleen se, että subjekti määrittelee vapaasti itsensä ja siten subjekti tekevänä ei voi olla mistään satunnaisesta riippuvainen. Siksi subjektin oikeus onkin tulla tunnustetuksi syypääksi myös teon seurauksiin.

Selitys. Nämä kaksi momenttia, subjektin järjellisyys ja vapaus, vaativat, ettei subjekti tunnusta mitään satunnaista oman aikomuksensa ulkopuolella. Silloin subjektin tietäminen ensinnäkin jäisi satunnaiseksi, koska itse aikomuksen sisältö olisi yhtä satunnainen kuin muut tekoon liittyvät seikat ja olosuhteet. Toiseksi subjektin itsemäärääminen olisi sidottu siihen, mikä aikomuksessa on satunnaista. Siten subjektin pitää, jotta se toimisi vapaasti, ensinnäkin tuntea kaikki tekoon liittyvät seikat ja olosuhteet ja arvioida sen seuraukset. Toiseksi sen pitää tehdä päätöksensä niin, ettei se ole riippuvainen mistään satunnaisesti käsitetystä seikasta. Tämä on subjektin oikeutta, koska subjekti on vapaa tahto valtana toteuttaa oikeaa, sitä, minkä pitää olla. §:n 49 esimerkissä subjektia ei siten voi katsoa syyttömäksi kiväärin rikkoutumisen aiheuttamaan vahinkoon, jos rikkoutuminen on johtunut kiväärin huonosta kunnosta tai muusta sellaisesta seikasta, jonka subjekti olisi voinut ja joka sen olisi pitänyt teossaan ottaa huomioon. Sellaisessa tapauksessa subjektin voidaan katsoa tuottaneen vahingon (culpa). Vain sillon, kun subjektin tekeminen ei ole vapaaehtoinen toimenpide (ks. § 48, huomautus), on kysymys todellisesta tapaturmasta (casus), eikä silloin voi puhua syyllisyydestä. Esimerkiksi, jos kivääri räjähtää salamaniskusta tai se putoaa maahan subjektin äkillisen sairauskohtauksen seurauksena. Mutta jos subjektin olisi pitänyt ennakoida nämä seikat, teko on tuottamuksellinen.

Lisäys. Myös se vahinko, jonka subjektille kuuluva omaisuus aiheuttaa, on enemmän tai vähemmän subjektin tuottamaa. Sillä esine on subjektin vallassa persoonana, hän on asettanut tahtonsa esineeseen ja hänen pitää vastata tahtonsa välillisistä ilmauksista. Esimerkkejä: subjektille kuuluva eläin aiheuttaa vahinkoa varomattomuuden vuoksi; lapsi, mielisairas jne. voi vahingoittaa itseään subjektin aseella. Mutta erityisesti tässä voi kysymys olla todellisesta tapaturmasta, koska ulkoinen omaisuus on altis myös monenlaisille ulkoisille sattumuksille.

Huom. Porvarillinen laki tekee rangaistusmääräyksissään eron aikomuksen ja tuottamuksen välillä, koska sille, joka on tiennyt vahingon aiheuttaneet seikat, täytyy kuulua ankarampi rangaistus kuin sille, joka ajattelemattomuuttaan ei ole niitä ottanut selville. Kansalaisyhteiskunnassa on monia muitakin seikkoja, jotka vaikuttavat syyllisyyden arvioimiseen. Esimerkiksi onnettomuuksia ehkäisemään tarkoitettujen järjestyssääntöjen rikkominen. Näissä tapauksissa syylliseksi katsominen riippuu siitä, voidaanko subjektin olettaa olleen tietoinen näistä säädöksistä. Silloin kun subjekti on toiminut aikomuksesta tai myös silloin, kun se ollut pelkkä aiheuttaja, voi syylliseksi katsominen riippua myös teon tarkoituksesta, päämäärästä jne., mistä tuonnempana.

 

 

c. Tarkoituksellinen teko

 

§ 52

Tuottamus perustuu siihen, että subjektin tulee tietää kaikki tekoon liittyvät ulkonaiset seikat ja ottaa ne huomioon päätöstä tehdessään. Mutta ne kaikki ovat loputon sarja eikä subjekti voi niitä koskaan sellaisena tietää. Sen vuoksi subjekti käsittää sen, mikä teossa on olennaista, substantiaalista, ja toivoo sen toteutumista eli tekee siitä tarkoituksensa.

Selitys. Tämä teon olennaisen sisällön käsittäminen tapahtuu siten, että subjekti sovittaa teon johonkin yleiskäsitteeseen, määritettyyn mielteeseen. Hän siis lausuu julki, mitä teko on, antaa sille nimen. Esimerkiksi kiväärinlaukaisemisen hän voi sovittaa käsitteisiin huvittelu, ilon ilmaiseminen, hyökkäys, puolustus jne. Tällaisella yleisellä kategorialla subjekti ymmärtää sitä, mitä se toiminnallaan tahtoo toteuttaa ja tämä muodostaa subjektin tarkoituksen.

Huom. Aikomus ja tarkoitus eroavat toisistaan siten, että edellinen on välitön käsitys siitä teosta, joka päätöksenä on subjektin tahdossa, kaikkine yksittäisine kohtineen; jälkimmäinen taas kokoaa kaikki nämä yksittäisyydet yhden yleisen käsitteen alle. Niinpä esimerkissämme ampumisen aikomukseen sisältyy se, että otamme tietyn kiväärin, tähtäämme niin ja niin, laukaisemme silloin ja silloin jne., mutta kaikki nämä yksittäiset aikomukset lankeavat yhteen subjektin tarkoituksessa, esim. kostamisessa. Tarkoitus sisältää siis aina aikomuksen.

 

§ 53

Subjektin oikeus on silloin olla tunnustamatta teossa mitään muuta kuin mikä on ollut sen tarkoitus. Samoin subjektin velvollisuus järkevänä olentona on olla toimimatta tarkoituksettomasti.

Lisäys. Pahaa tarkoitusta kutsutaan yleensä nimellä dolus, vakaassa tarkoituksessa tehty eli tahallinen teko. Lainsäädännössä erotetaan kuitenkin dolus directus ja indirectus [suoranainen paha tarkoitus ja epäsuora paha tarkoitus]. Jälkimmäinen tarkoittaa tällöin oikeudenloukkausta, joka ei ole tarkoitettu, mutta joka on tarkoituksellisen, pahan teon seurausta. Tällaista sattuu esim. silloin kun ulkonaiset olosuhteet kuten kiire, kiihtynyt mielentila, vaara jne. estävät subjektin harkintaa. Tällaista tekoa nimitetään yleensä pikaistuksissa tehdyksi. Tähän perustuu esim. murhan ja tapon välinen ero. Mutta vaikka porvarillinen laki tässä tapauksessa määrääkin lievemmän rangaistuksen, tapahtuu se vain inhimillisen heikkouden vuoksi. Tarkoituksen käsitteessä ei ole sellaista eroa. Sillä järjellisenä olentona subjektin tulee myös toimia järjellisen tarkoituksen mukaan, toisin sanoen, sen tarkoituksen tulee olla ulkoisista seikoista riippumaton ja subjektin tulee tässä tarkoituksessa ilmaista teon koko luonne. Jos tarkoitus ei ole paha, mutta teon seurauksena sattuu oikeudenloukkaus, niin porvarillinen laki luokittelee tämän tuottamukseksi (culpa). Mutta pahassa tarkoituksessa tehty teko, jolla on ollut satunnaisia, onnettomia seurauksia kuuluu, kuten edellä on todettu, kategoriaan dolus indirectus. Esimerkiksi jos kivääri laukeaa salamaniskusta aiheuttaen vahinkoa, ja tarkoitus on ollut kosto, niin kyseessä ei ole dolus. Mutta samoin kuin äsken esitetty ero johtuu inhimillisen tahdon heikkoudesta silloin kun tunteet tai halut ovat kiihtyneet, niin myös tässä on kysymys inhimillisen ymmärryksen puutteellisuuden eri asteista. Molemmissa tapauksissa armo käy niin ollen oikeudesta. On selvää, ettei hyvä tarkoitus koskaan ole riittävä selitys, mutta se voi vähentää syyllisyyden astetta. Samoin murhapoltto ei ole vähemmän rangaistava siksi, että murhapolttajan aikomus oli vain savulla mustata huoneen seinää. Subjektin velvollisuus on käsittää toimintansa sen yleisyydessä, siis toimia aina tarkoituksellisesti. Ja koska on subjektin oikeus, että sen teot luetaan sen kontolle, niin jopa rangaistus on sellainen oikeus ja rangaistuksessa subjektia kunnioitetaan järjellisenä olentona.

 

§ 54

Mutta myös tarkoitus sisältää ainostaan jonkin pitämisen (das Sollen): ensin subjektiivisesti, subjektin vaatimuksena tarkoituksen toteutumisesta teossa ja sitten objektiivisesti, vaatimuksena subjektin tarkoituksen järjellisyydestä. Tarkoituksen ja teon yhdenmukaisuus on siten päämäärä, jonka toteuttaminen muodostaa subjektin toiminnan. Koska tarkoitus sisältää vaatimuksen tahdon järjellisyydestä, tämä subjektin toiminta on sekä ajatuksen että tahdon toimintaa.

Huom. Jo edellisessä subjektiivinen oikea on ollut samanlaista pitämistä, vaikka se on ilmaistu vain subjektiivisesti, subjektin oikeutena. Tarkoitus ilmaisee kuitenkin aina myös subjektin velvollisuutta tehdä aikomuksensa sisältö ja siten tahtonsa sisältö järjelliseksi. Sen vuoksi tarkoitukseen sisältyy, että subjektin oikeus on päämäärä, joka viime kädessä on objektiivisesti oikea ja järjellinen.

 

 

B. Subjektin vapaus ja oikea

 

§ 55

Toimivana subjektilla on siten päämäärä, jota se koettaa toteuttaa. Tämä päämäärä on yleisesti ottaen subjektiivisen tahdon ja edellytetyn objektiivisuuden välinen yhdenmukaisuus (ks. § 43).

Selitys. Vaatimus tällaisesta yhdenmukaisuudesta sisältyy tarkoitukseen sekä subjektin oikeutena että sen velvollisuutena. Tahdon sisältö on yleisesti ottaen itse tarkoitus. Objektiivisuus, johon se tällöin suhtautuu, on osin ulkoista aistillisuutta, osin toisten subjektien tahtoa, osin objektiivista oikeaa. Tahdon erityinen sisältö riippuu sen suhteesta tähän objektiivisuuteen.

Huom. Mainittu yhdenmukaisuus tulee käsittää kaksoismerkityksessä, siis että subjektin päämäärä on yhdenmukaistaa ulkoista sisäisensä kanssa ja toisaalta sen pyrkimys on määrittää sisäisensä edellytetyn objektiivisuuden mukaiseksi.

 

 

a. Onnellisuus päämääränä

 

§ 56

Subjektiivisen tahdon sisältö on välittömästi itse vaatimus ulkoisen ja sisäisen yhdenmukaisuudesta. Tämä vaatimus on halua (ks. psykologia, § 41 ja huomautus). Haluavana subjekti on aistillisesti eksistoiva ihminen ja suhteessa ulkoiseen objektiivisuuteen. Subjektiivisen halun yhdenmukaisuus objektiivisen kanssa on tyydytys, onnellisuus.

Selitys. Halulla ymmärretään kaikkia haluja yhteisesti. Halua ei voi määritellä muuten kuin vaatimukseksi ihmisen subjektiivisuuden sisällön ja ulkoisen objektiivisen yhdenmukaisuudesta. Itse subjektiivisen vapauden kehittelyyn sisältyy siten myös halun välttämättömyys ja subjektin oikeus on haluta ja tyydyttää haluja. Pelkästään aistillinen halu kohdistuu myös pelkästään aistilliseen objektiin.

Huom. Sellainen moraali, joka vaatii halujen täydellistä tukahduttamista, vie subjektilta kaiken mahdollisuuden toimia. Sellainen moraali jääkin hindujen tyhjän ja toimettoman katselemisen tasolle. On eri asia, että halu pitää tyydyttää järkevästi. Mutta kaikelta inhimilliseltä teolta vaaditaan, että subjektilla on teossaan jokin intressi, vaikka sen ei tule olla teon ainoa prinsiippi.

 

1. Halujen tyydyttäminen

§ 57

Halujen tyydyttäminen päämääränä tarjoaa loputtomasti erilaisia keinoja, jotka tempaavat subjektin kokonaan mukaansa. Sellainen halujen tyydyttämiseen vajoaminen on siirtymistä keinosta toiseen, nautinnon ja pahanolon vaihtelua, joka sitoo subjektin ja tällöin subjekti lakkaa määrittämästä toimintaansa vapaasti. Pelastaakseen vapautensa subjektin on siksi pakko määrätä halujen tyydyttämisestä, toisin sanoen, subjektin velvollisuus on tehdä halujen tyydyttämisestä järjellinen tarkoitus.

Selitys. Moraalinen velvoitus halujen hallitsemiseen perustuu siihen, että subjekti muuten menettää vapautensa. Psykologisesti tämä välttämättömyys ilmenee siten, että yhden halun tyydyttäminen sulkee pois toisen halun tyydyttämisen. Siten se on ristiriidassa kaikkien halujen tyydyttämisen vaatimuksen kanssa ja näin se kumoaa onnellisuuden päämääränä.

Lisäys. Tähän kuuluvat kaikki ne velvollisuudet, joita ihmisellä on suhteessa ruumiiseensa. Ne voidaan sisällyttää yhteiseen kohtuullisuuden (temperantia) kategoriaan. Tästä seuraa myös ihmisen velvollisuus olla lyhentämättä elämäänsä, sillä se kumoaisi kaikki hänen vapautensa ehdot. Velvollisuuden täyttämisen taitoa kutsutaan hyveeksi. Kaikkia velvollisuuksia, joita ihmisellä halujen tyydyttämisen suhteen on, vastaa siten jokin hyve. Niinpä kohtuullisuus syömisessä ja juomisessa, siveys jne. ovat yhtä hyvin velvollisuuksia kuin hyveitä. Ja edelleen, tällä kannalla2, hyve on vain vaadittua velvollisuuden täyttämisen taitoa, joten hyve on vain oikea keskitie, kohtuullisuus halujen tyydyttämisessä: in medio consistit virtus [keskellä on hyve]. Jokainen hyve on siten jonkin plussan ja miinuksen välillä, jotka molemmat ovat paheita. Esimerkkejä: tylsyys (tunteettomuus), kohtuullisuus, kohtuuttomuus. Tämä antaa myös perustan velvollisuuksien jaottelulle positiivisiin ja negatiivisiin, joiden mukaisesti annetaan käskyjä hyveitä varten ja kieltoja paheita varten.

Huom. Systemaattinen hyve- ja velvollisuusoppi perustuu historialliseen käsitykseen ihmisen haluista ja vieteistä, hänen monenlaisista suhteistaan ulkoiseen luontoon, toisiin ihmisiin jne. Näitä voidaan kuitenkin jaotella loputtomasti ulkoisen refleksion kyvyn ja mieltymyksen mukaan. Siksi sellainen tiede ei ole mikään filosofian ala. Sama koskee asketiikkaa, oppia hyveeseen kasvattamisesta sekä kasuistiikkaa, oppia erilaisten velvollisuuksien välisistä ristiriidoista. Oppi subjektiivisesta oikeasta voi esittää vain erilaisten velvollisuuksien lajien periaatteet subjektiivisen tahdon kehittelyn momentteina. Samoin velvollisuudet ja hyveet voidaan kussakin tapauksessa esittää vain esimerkinomaisesti.

Huomaa! Jatkossa käytämme usein velvollisuuden käsitettä tähän asti käytetyn oikean käsitteen asemasta. Se perustuu siihen, että tässä subjektiivisen oikean osassa oikea esiintyy subjektiin kohdistuvana vaatimuksena. Mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö velvollisuus samalla ole oikeus. Samaten käytetään seuraavassa sanoja moraalisuus, moraalinen velvoite jne. subjektiivisen oikean merkityksessä, koska nämä ovat vakiintuneita nimityksiä. Niiden ei kuitenkaan pidä käsittää tarkoittavan samaa kuin siveellisyys.

 

2. Täydellisyys

§ 58

Ulkoiset oliot ovat halujen järjellisen tyydyttämisen välikappaleita ja siksi halujen tyydyttäminen edellyttää ensinnäkin, että subjekti oivaltaa, mikä olioissa on järjellistä, siis että subjektilla on valistunut ymmärrys. Kun subjekti edelleen tekoon ryhtyessään alistaa itsensä ulkoisen maailman satunnaisuuksille, niin sen velvollisuus on toiseksi pysyä lujana tarkoituksessaan. Subjektilla pitää olla lujaa tahtoa tarkoituksensa loppuunsaattamiseen. Jos jompikumpi näistä vaatimuksista jää täyttämättä, subjektin vapaus on sidottu. Näiden momenttien yhdistyminen on täydellisyyttä.

Selitys. Ensimmäinen vaatimus on sen kehittelyä, mikä sisältyy jo tarkoitukseen (ks. § 53). Toinen taas perustuu siihen, että ulkomaailma, jossa subjekti tyydyttää haluaan ja toteuttaa päämääräänsä, on subjektille ulkoinen ja vieras ja seuraa omia lakejaan. Tässä maailmassa ihmisen suunnitelmien toteutuminen voi siten jäädä onnen tai epäonnen varaan. Subjektin velvollisuus on ottaa rohkeasti vastaan se, mitä tapahtuu, eikä subjekti sen vuoksi saa luopua päämäärästään.

Lisäys. Edellä esitetyt määritykset kattavat ihmisen velvollisuudet suhteessa sieluunsa. Velvollisuuden käsky kuuluu: Perfice te ut medium, perfice te ut finem [suorita puoliksi, suorita loppuun]. Jälkimmäinen ilmaisee, että täydellisyys on sinänsä ja itsessään päämäärä ja muodostaa onnellisuuden. Nämä velvollisuudet ja niitä vastaavat hyveet voidaan käsittää viisauden (sapientia) ja rohkeuden (fortitudo, virtus) kategorioihin kuuluviksi. Pelkkänä keinona onnellisuuden saavuttamiseksi viisaus on älykkyyttä (prudentia). Älykkyyteen kuuluu myös omaisuuden järkevä käyttö, säästäväisyys jne.

Huom. Velvollisuuksien monenlaisten lajien joukkoon luetaan tavallisesti myös omaisuutta koskevat velvollisuudet. Ne eivät voi olla mitään muuta kuin abstraktisen oikean sisältämät oikeusmääritykset. Toinen asia on, jos omaisuutta tarkastellaan onnellisuuden tai täydellisyyden välikappaleena, mutta silloin sellaiset velvollisuudet kuuluvatkin näihin kategorioihin.

 

3. Subjektin tunnustaminen

§ 59

Vaatimus tarkoitusten lujuudesta edellyttää jo sitä, että subjektin päämäärä on toteutettavissa mutta myös, että se ei ole toteutettavissa. Näin tapahtuu, kun subjekti ymmärtää itse toteuttamisprosessin päämääräksi ja uhraa välittömän halujen tyydyttämisen, mutta säilyttää kunniansa, oman tunnustamisensa vapaaksi ja järjelliseksi subjektiksi.

Selitys. Subjektista riippumattomassa ulkomaailmassa sen suunnitelmat voivat kariutua. Mutta itse pyrkimyksen, toiminnan, kautta ihminen lujittaa mieltään ja halujen tyydyttäminen on hänen onnellisuutensa kannalta yhä vähemmän tärkeää. Kunnia on silloin se muodollinen korvaus, josta hän saa tyydytyksensä.

Lisäys. Kunnian rakastamista pidetään oikeutetusti sekä velvollisuutena että hyveenä, samoin kuin kunnioittamista toiselta puolen pidetään ihmisen oikeutena. Toteutuneena päämääränä, onnellisuutena kunniaa tarkastellaan ilmauksessa: kaikki on menetetty paitsi kunnia. Se on työn ja ponnistusten tulosta ja edellyttää siksi ymmärrystä ja lujaa tahtoa. Lujana mielenlaatuna ihmisessä, joka kykenee uhraamaan halujensa tyydyttämisen, kunnian rakastaminen on jaloutta (magnitudo animi), tai, kristillisessä merkityksessä, nöyryyttä (resignation). Jalouteen kuuluu myös vääryyksien unohtaminen, mikä viittaa siihen, että kunnia edellyttää toisten tunnustusta. Tämä hyve, kuten muutkin, on kohtuullisuudessa, ja vain narri voi asettaa kunniansa kaikkein mitättömimpiin pikkuasioihin.

Huom. Edellisestä seuraa, että egoismi, oman edun tavoittelu ja halujen tyydyttäminen on tosin subjektin vapauden kehittelyn olennainen momentti, mutta se ei kuitenkaan kelpaa moraaliseksi periaatteeksi. Se saa oikeutuksensa vain täydellisyyden välikappaleena ja edelleen subjektin subjektiksi tunnustamisen välikappaleena.

 

§ 60

Kunniassa oikea näyttäytyy jälleen subjektin oikeutena. Edelleen se ei ole oikeutta ulkoiseen aistilliseen kohteeseen, vaan subjektin oikeutta olla toisten subjektien tunnustama. Ja koska tämä oikeus on tämänhetkisellä kannallamme oikeaa, se sisältää myös subjektin velvollisuuden tunnustaa toinen subjekti. Subjektin paras, onnellisuus, riippuu siten viime kädessä kaikkien subjektien hyvästä eli yhteisestä hyvästä.

Lisäys. Koko tämä onnellisuutta käsittelevä jakso sisältää sen, mitä tavallisesti kutsutaan ihmisen velvollisuuksiksi itseään kohtaan. Se edellyttää, kuten sanottu, opin yhteisestä hyvästä, ihmisen velvollisuuksista muita kohtaan. Tämä edellytys tarkoittaa sitä, että ihmisen velvollisuudet itseään kohtaan ovat oikeutettuja vain sen kautta, että hänellä on velvollisuuksia muita kohtaan. Korkein onnellisuus on toisin sanoen sitä, että subjekti alistaa itsensä ja halunsa yhteiselle hyvälle. Tämä käsitys onnellisuudesta muodostaa myös merkittävimpien onnellisuudelle perustuvien moraalijärjestelmien sisällön.

 

 

b. Yhteinen hyvä

 

1. Oikeudenmukaisuus

§ 61

Subjektin vapaus vaatii subjektin oikeuden tunnustamista ja siten se edellyttää subjektin velvollisuuden tunnustaa subjektin oikeus yleensä. Tämä molemminpuolinen tunnustaminen on yleinen paras oikeutena, oikeudenmukaisuus. Oikeus ja velvollisuus esiintyvät tässä näennäisesti korrelaatteina niin että toisen subjektin oikeus on toisen velvollisuus. Itse asiassa subjektin velvollisuus on kuitenkin samalla sen oikeus niin että velvollisuus tunnustaa toisten oikea on subjektin oikeutta nähdä oma onnellisuutensa yhteisessä hyvässä.

Lisäys. Tähän kuuluvat niin sanotut negatiiviset velvollisuudet toisia ihmisiä kohtaan, oikeudenmukaisuuden velvollisuudet. Ne voidaan siten koota yhteiseen oikeudenmukaisuuden kategoriaan. Käsky kuuluu: mitä haluatte ihmisten tekevän teille, tehkää samoin heille. – Näiden velvollisuuksien yleinen jaotteluperuste on sama kuin ihmisen velvollisuuksien itseään kohtaan. On kuitenkin huomattava, että näillä velvollisuuksilla ei ole vastaavia hyveitä muuten kuin että velvollisuutta todella noudatetaan jokaisessa yksittäisessä tapauksessa. Tämä johtuu siitä, että oikeudenmukaisuuden velvollisuudet eivät perustu mihinkään haluun tai viettiin, vaan ne muodostavat subjektin vapaudelle välttämättömän halujen hillitsemisen ylipäätään. Siirtyminen niihin riippuukin halujen tyydyttämisen uhraamisesta (ks. § 59). Nämä velvollisuudet muodostavat ensimmäisen siirtymämomentin subjektiivisesta oikeasta siveelliseen oikeaan. Laki ilmaiseekin ne kieltoina olla vahingoittamatta toista ruumiin, omaisuuden, sielun, kunnian, hyvän nimen ja maineen suhteen.

Huom. Pakanuus ei itsekkäiden velvollisuuksien lisäksi ylipäätään tuntenut muita kuin nämä velvollisuudet. Siitä tulevat stoalaisten neljä kardinaalihyvettä. Ylipäänsä oikeudenmukaisuuden velvollisuudet voivat vain subjektiivisuuden kannalla näyttää alempiarvoisilta kuin esimerkiksi hyäntahtoisuuden velvollisuudet. Sillä tässä niiden ainoa periaate on subjektiivinen vapaus, subjektin vaatimus omasta tunnustamisestaan. Niiden oikea paikka on siveellisen oikean piirissä. Siinä ne perustuvat sekä legaalisuuteen, teon yhdenmukaisuuteen annetun oikean kanssa, että moraalisuuteen, teon vapauteen subjektin vapaan, pakottoman tahdon tuotteena. Sen vuoksi tässä ei myöskään voi olla kysymys mistään subjektiivisista velvollisuuksista ja hyveistä. Sillä siveellisyydellä on itsessään oma mittansa, se ei ole pelkkä keskitie, eikä siveellisellä ole enää muita velvollisuuksia. Subjektiivisuuteen kuuluu sitä paitsi egoismi, joka viihtyy paremmin epätavallisessa kuin tavallisessa. On myös helpompaa harjoittaa armeliaisuutta kuin tehdä kaikille oikein, sillä se vaatii sekä oivallusta että hyvää tahtoa.

 

2. Hyväntahtoisuus

§ 62

Tämä subjektin oikeus saada tyydytyksensä velvollisuuksiensa täyttämisestä toisia kohtaan muodostaa hyväntahtoisuuden. Sen vuoksi hyväntahtoisuuden velvollisuudet ilmaisevat toimivan subjektin suurempaa vapautta, sillä niihin liittyy jokin intressi, jota niiden tyydyttäminen palvelee. Niiden harjoittaminen antaa subjektille oikeutuksen kiitollisuuteen ja siten tyydytyksen myös sen kautta, että muut ottavat subjektin intressin omakseen.

Selitys. Se, että jokainen velvollisuus on samalla oikeus, sisältyy toki myös oikeudenmukaisuuteen, mutta vain ulkoisen refleksion mielessä. Hyväntahtoisuudessa oikeus ja velvollisuus eivät sitävastoin edes näytä olevan vastavuoroisia. Subjektilla ei toisin sanoen ole välitöntä oikeutta toisten hyväntahtoisuuteen, mutta se on oikeutettu etsimään omaa tyydytystään hyväntahtoisuuden harjoittamisesta. Subjektilla on siihen myös moraalinen velvollisuus, jotta se vapautuisi oikeudenmukaisuuden velvollisuuksien itselleen asettamista siteistä, koska ne eivät samalla palvele subjektin omaa intressiä.

Lisäys. Hyväntahtoisuuden velvollisuuksia kutsutaan myös positiivisiksi velvollisuuksiksi. Tässä tulee esille myös hyveen ja velvollisuuden suhde. Yleinen kategoria on hyväntahtoisuus, rakkaus, ja käsky kuuluu: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Sellaisia velvollisuuksia ovat esim. hyväntekeväisyys, totuudenrakkaus, hyvä esimerkki, myöntyväisyys, sovittelunhalu, kristillinen nöyryys jne.

Huom. Tämä on sisällöltään kristillisen moraalin kanta, vaikka se tässä ymmärretään vain subjektiiviselta puoleltaan, subjektiivisena oikeana. Objektiivista on sen prinsiippi, Jumalan rakastaminen, ja siten tämä kanta edellyttää mainittua korkeampaa prinsiippiä hyvän rakastamisena, mutta samalla se sisältää subjektiivisen momentin, subjektin onnellisuuden. Hyväntahtoisuuden harjoittaminen on onnellisuuden uhraamista onnellisuuden saavuttamiseksi. Se nimittäin perustuu siihen, että subjekti uhraa jotakin mutta saa tilalle hyvän omantunnon suoman tyydytyksen.

 

3. Pakkotila

§ 63

Mutta subjektin oikeus saada tyydytyksensä velvollisuuden täyttämisestä kumoaa itse velvollisuuden, jos subjektin pitäisi sen vuoksi uhrata vapaa tahtonsa, itse subjektiviisuutensa. Tämä subjektin oikeus asettaa oma subjektiivisuutensa muita kohtaan olevien velvollisuuksien edelle on pakkotila.

Selitys. Hyväntahtoisuuteen kuuluu aina subjektin puolelta jokin uhraus, nimittäin sen omien halujen ja etujen uhraaminen. Tällä uhraamisella on kuitenkin myös rajansa, itse subjektiivisuuden uhraaminen. Sen kautta subjekti nimittäin kumoaa hyväntahtoisuuden kohteen, subjektiivisuuden, samoin kuin sen mikä tekee hyväntahtoisuudesta hyväntahtoisuutta, nimittäin velvollisuuksien suorittamisesta saatavan subjektiivisen tyydytyksen. Näin tapahtuu silloin, kun päämääränä olevan hyväntahtoisuuden puolesta käytetään epäoikeudenmukaisia keinoja eli annetaan tarkoituksen pyhittää keinot: uhrataan elämä, subjektiivisuuden ehdot, vakaumus jne.

Huomaa! Olemme tässä käyttäneet pakkotilan käsitettä laajemmassa merkityksessä kuin tavallisesti, jolloin sitä käytetään ainoastaan kuvaamaan subjektin absoluuttista oikeutta säilyttää oma elämänsä ennen velvollisuutta olla hyväntahtoinen tai oikeudenmukainen. Mutta myös muissa tapauksissa subjektin oikea on sama; esimerkiksi kun on kysymys oikeudenmukaisuuden edistämisestä tai toisen pelastamisesta rikoksesta rikoksen avulla.

Lisäys. Pakkotilaan kuuluu myös hätävarjelu, jossa jopa lähimmäisen henki on oikeudeton suhteessa subjektin henkeen. Tällä kannalla subjektin oikeus on siten korkein oikea. Mutta siveellisen oikean piiri on subjektin oikeuden yläpuolella eikä siinä ole voimassa edes subjektin oikeus omaan elämäänsä, vaan sekin täytyy uhrata oikean vuoksi. Mutta silloin ei ole kysymys uhrautumisesta oikeudenmukaisuuden vuoksi, koska siveellisyys on sinänsä ja itselleen oikeaa ja järjellistä.

 

§ 64

Pakkotila ylittää siten hyväntahtoisuuden ja sen mukana oikean yleisenä parhaana. Se on paluuta subjektin oikeaan, mutta ei vain onnellisuutena, vaan oikean ehtona. Se oikea, joka ehtona asettaa subjektin oikean jopa yhteisen hyvän edelle, on hyvyys.

Selitys. Vaikka pakkotila, joka asettaa ihmisen muita kohtaan olevien velvollisuuksien yläpuolelle, on subjektin oikeuden ilmaus, niin se saattaa subjektin oikeuden voimaan vain oikean toteutumisen välikappaleena. Subjektin velvollisuus ei ole enää velvollisuutta edistää yleistä parasta vaan velvollisuutta vapaan tahdon toteuttamiseen ylipäänsä. Oikeus on siten vain oikea eräänä pitämisenä, oikeaa ideaalina, hyvyyttä.

Huom. Pakkotila on ainoa velvollisuuksien välisen ristiriidan tapaus, joka subjektiivisessa oikeassa voi tulla kyseeseen. Kaikki muut ristiriidat, jotka ulkoinen refleksio kasuistiikassa esittää, palautuvat subjektiivisen oikean kannalla subjektin absoluuttiseen oikeuteen. Kuten edellisen pykälän lisäyksessä osoitettiin, siveellisen oikean kanta on ainoa, jossa nämä ristiriidat voivat saada subjektiivisesta refleksiosta ja mielivallasta riippumattoman ratkaisun.

 

 

c. Hyvä

 

§ 65

Siten subjekti ei käsitä oikeaa, sitä minkä pitää olla, pelkästään subjektin päämääräksi, onnellisuudeksi, eikä myöskään kaikkien subjektien päämääräksi, yleiseksi parhaaksi, vaan subjekti tunnustaa oikean päämääräksi sinänsä. Toisin sanoen subjekti tunnustaa itse oikean päämääräkseen ja suhteessa siihen subjektin teot ovat vain välineitä. Näin käsitettynä oikea on hyvää.

Selitys. Moraalinen oikea ylipäänsä on pelkkä vaatimus, pitämistä, ja niin on myös hyvän laita. Mutta hyvä ei ole vain subjektin vaatimusta, pelkkä subjektin päämäärä, vaan se on subjektista riippumaton, annettu oikea. Subjekti on siis ainoastaan hyvän toteutumisen välikappale siten että se tietämisessään omaksuu ja tekemisessään ilmentää hyvää. Tällainen subjektin toiminta on myös annettua (annetusta hyvästä riippuvaa) ja subjektin halut, tyydytys jne. ovat sille samantekeviä.

 

§ 66

Mutta hyvä pelkkänä päämääränä on ideaali, joka ei koskaan toteudu, vaan se on välineestä toiseen etenevä prosessi. Subjekti taas, pelkkänä hyvän toteuttamisen välikappaleena, on sellaisten tekojen prosessi, joista mikään ei ole hyvä eikä siten toteuta hyvää. Tämä ristiriita ratkeaa siten, että hyvä sinänsä onkin samaa välineestä toiseen etenevää prosessia kuin subjektikin ja siten subjekti itsessään on toteutunut hyvä.

Selitys. Tämä ristiriidan ratkaisu on vain yksi käsitys siitä, mikä hyvässä ja subjektissa on todellista ja järjellistä. Hyvä ei nimittäin toteudu yhdenkään subjektin teossa eikä myöskään kaikkien subjektien teoissa yhteisesti, koska ne ovat loputon ketju. Jäljelle jää siis vain se vaihtoehto, että hyvällä ei ole muuta todellisuutta kuin itse prosessi, siirtyminen välineestä toiseen. Hyvä on sen vuoksi itsessään toteutunut eikä tarvitse subjektin panosta. Mutta subjekti on juuri tämä sama prosessi, koska subjekti kunakin hetkenä on vain tätä tai tuota tekoa. Hyvä lankeaa siten yhteen subjektin kanssa ja subjekti on hyvä.

Huom. Tässä esitetty on subjektiivisen oikean kannalla kaikkein korkein oikeusmääritys. Pelkkänä päämääränä hyvä on sellaista, jota ei voida selvästi sanoa. Ihminen lähestyy sitä enemmän ja enemmän, mutta koskaan se ei toteudu kokonaan. Mutta tällöin hyvä on pelkkä ideaali, pelkästään subjektiivista. Sen tähden se lankeaa yhteen subjektiivisuuden kanssa ja subjektin todellisuudesta tulee hyvän todellisuutta. Tätä on verrattava siihen, mitä §:ssä 38 on sanottu väärän näennäisyydestä ja olemattomuudesta. Paha teko on samoin vain näennäisesti hyvän kumoamista, se itse tulee kumotuksi ja sovitetuksi ja lakkaa siten olemasta todellinen.

 

 

C. Subjekti oikeana eli omatunto

 

a. Moraalinen tunne

 

§ 67

Toteutuneena hyvänä subjekti on omatunto. Omatunto on subjektin toteutunut oikea, subjekti oikeana. Omassatunnossaan ihmisellä on viime kädessä ratkaisija oikean ja väärän suhteen; hyvä omatunto on myös hänen korkein onnellisuutensa. Välittömästi omatunto ei eroa subjektista, koska subjekti ei eroa hyvästä ja sellaisenaan omatunto on moraalista tunnetta.

Selitys. Onnellisuutena, yhteisenä etuna ja hyvyytenä oikea oli vain pitämistä, päämäärä jonka subjekti pyrkii toteuttamaan. Omassatunnossa oikea on toteutunut oikea, toteutettu päämäärä. Omanatuntona subjekti ei enää eroa oikeasta pitämisenä. Mutta siten on myös subjektiivisuus sellaisenaan ylitetty, se ei ole valtaa tehdä oikeaa tai väärää, vaan omatunto välittömänä tunteena kiinnittää subjektiivisuuden oikeaan.

Huom. Omatunto, samoin kuin hyväkin, on välitöntä ja annettua. Sen vuoksi omatuntoa sanotaan synnynnäiseksi, Jumalan välittömäksi lahjaksi. Omatunto on myös moraalinen vaisto, eikä subjekti voi välttää sen voimaa kuten ei eläinkään vaistojaan. Omantunnon vaatimuksissa ei siksi ole kysymys oikeudesta tai velvollisuudesta. Mutta oikean kannalta tämä tunne on silti riittämätön määrittämään tekoa ja totuudessaan omatunto edellyttää korkempaa oikean piiriä kuin moraalia, mikä seuraavassa selvitetään.

 

 

b. Hyvä ja paha

 

§ 68

Subjekti on kuitenkin tekojen prosessi (ks. § 66) ja joka hetki se on jokin teko. Yleisenä tunteena oikean puolesta omatunto eroaa siksi jokaisesta yksittäisestä teosta. Teko taas eroaa toisesta teosta, koska sillä on erilainen sisältö. Tämä teon erityinen sisältö ei sisälly moraaliseen tunteeseen sellaisenaan, toisin sanoen moraalinen tunne ei anna teolle sisältöä. Tämä tekee mahdolliseksi sen, että teko sinänsä (sisällöltään) voi olla sekä hyvää että pahaa, vaikka omatunto tunteena sen hyväksyykin.

Selitys. Koska subjekti on jatkuva tekojen sarja, niin itse subjekti jakautuu moninaiseksi sisällöksi niin että se yhtenä hetkenä on yksi sisältö, toisena hetkenä jokin toinen. Pelkkänä tunteena omatunto on vain tunnetta oikean puolesta yleensä, katsomatta tähän tai tuohon sisältöön, joka teossa kunakin hetkenä muodostaa määritetyn oikean, oikeusmäärityksen. Teon sisältö on niin ollen pelkästään moraalisen tunteen kannalta yhdentekevä. Siten on esim. yhdentekevää, annanko kerjäläiselle kolikon tai suoritanko kunnolla virkatehtäväni. Varkaus ei kuohuta etelämeren saarten asukkaiden tunteita, eikä julmuus voitettua vihollista kohtaan haittaa intiaania. Mutta tämä teon sisällön yhdentekevyys muodostaa pahan mahdollisuuden.

Huom. Moraaliseen tunteeseen, omatuntoon (sydämeen) vedotaan usein korkeimpana oikean ja väärän tuomarina. Tämä on oikein sikäli, että jokainen ihminen omassa tunnossaan ratkaisee omista tekemisistään. Mutta tämä subjektin korkein vapaus on myös vain subjektiivista. Se riippuu siitä, millä siveellisen sivistyksen tasolla moraalinen tunne on. Uskonnollinen tai poliittinen fanaattisuus on tällaista tunteeseen vetoamista, mutta molemmat tekevät tämän tunteen nimissä hirvittäviä rikoksia.

 

 

c. Siveellinen omatunto

 

§ 69

Teosta tulee näin omastatunnosta riippumaton omantunnon vapauden kahle joka estää omaatuntoa ratkaisemasta vapaasti sitä, mikä teossa on oikein. Omatunto pyrkii ylittämään tämän pakon ja siksi se sisältää vaatimuksen teon sisällön kanssa yhdenmukaisesta sisällöstä. Tämä sisältö on sinänsä ja itselleen oikeaa, siveellinen oikea. Omatunto, jonka sisältö on siveellinen oikea, on siveellinen omatunto.

Selitys. Koska pelkkä moraalinen tunne on tunnetta oikean puolesta yleensä, mutta se ei määritä, onko teko sinänsä hyvä vai paha, niin tämä tietämättömyys muuttuu omassatunnossa levottomuudeksi, epäilyksi ym. Tästä pulasta omatunto voidaan pelastaa ainoastaan siten, että se jokaisen teon kohdalla pystyy ratkaisemaan oikeasta ja väärästä. Jotta omatunto pystyisi määrittämään tekoja, sen on oltava sivistynyt omatunto, sillä on oltava täsmällinen tieto hyvästä ja pahasta.

Huom. Tämä ei kiellä sitä, että omatunto vaikuttaa välittömänä tunteena; näinhän juuri tapahtuu silloin kun hyvän harjoittamisesta on tullut ihmiselle tottumus. Mutta pelkkänä viettinä tehdä oikein omatunto on riittämätön. On oikein ja hyvä, että oikean välttämättömyys aina ja kaikkialla tunnustetaan, mutta jokaiselta yksilöltä vaaditaan täsmällistä näkemystä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ja tämä näkemys riippuu ajasta ja yhteiskunnasta.

 

 

KOLMAS OSA. OPPI SIVEELLISESTÄ OIKEASTA ELI

YHTEISKUNTAOPPI

 

§ 70

Siveellisesti oikea on toteutunutta oikeaa, oikeusmääritysten pysyvää kehitystä, jolla annettuna objektiivisena sisältönä on olemassa oleva muotonsa ajattelevassa ja tahtovassa subjektissa.

Huom. Tämä siveellisesti oikean määritelmä lausuu vain sen minkä siveellinen omatunto sisältää. Sillä siveellisenä omatuntona subjekti ei ainoastaan ole tietoinen oikeasta ja tunnusta sitä, vaan omaksuu myös itseensä annettuna sisältönä sen, mitä oikea on. Siveellisyys voidaan käsittää myös siksi mahdiksi, joka järjestää ja ohjaa ihmisten töitä ja toimia niin että ihmisen tekemä paha katoaa ja unohtuu ja ainoastaan hyvä jää jäljelle säilyäkseen kautta aikojen. Yksilölle tämä mahti on kunakin hetkenä valtio. Yksilö tulee siveelliseksi ainoastaan omaksumalla vallitsevan kansallishengen ja tekemällä valtion instituutiot sekä lait oman tietoisuutensa sisällöksi. Tämä siveellisyyden valta on se kautta ihmiskunnan etenevä sivistys, joka on kunakin hetkenä olemassa vain yksilön ajattelussa ja toiminnassa, mutta jolle tämän tai tuon yksilön olemassaolo on yhdentekevää. Sen vuoksi kukin yksilö palveleekin tätä mahtia vain hetken ajan, jonka jälkeen hän väistyy tehden tilaa toisille yksilöille, jotka toisena hetkenä ovat saman mahdin työkaluja. Sivistys on silti joka hetki täydellinen ja kokonaan läsnäoleva, eikä yksilö niin ollen ole pelkästään sivistyksen toteutumisen välikappale vaan hän on itse tämä mahti todellisena.

Huomaa! Käsite muoto tulee tässä ymmärtää ainoastaan kunkinhetkiseksi sisällöksi ja sisältö itse prosessiksi, siirtymiseksi muodosta toiseen.

 

§ 71

Siveellisellä oikealla on siten kolme momenttia. Ensinnäkin se on objektiivisesti siveellinen, objektiivinen järjellinen tahto, joka kehittyy subjekteissa ja niiden välityksellä. Toiseksi se on siveellinen subjekti, subjektiivinen tahto, joka on tietoinen siveellisesti oikeasta ja toteuttaa sitä. Kolmanneksi se on näiden momenttien ykseys, objektiivisen ja subjektiivisen tahdon identiteetti prosessina.

Selitys. Ensimmäisessä momentissa siveellisyys käsitetään siveelliseksi substanssiksi, joka läpäisee yksilöt ja jolla on yksilöissä oma todellisuutensa, modus exsistendi. Toisessa momentissa siveellisyys on siveellinen yksilö, joka muodostaa substanssin itsetietoisuuden, jossa se tietää itsensä ja on olemassa. Kolmannessa momentissa siveellisyys todellisena on vallitsevaa siveellisyyttä, mutta sen pysyvyys on jatkuva prosessi joka toteuttaa itseään jossakin yksilössä ja ylittää jälleen tämän todellisuutensa olemalla todellinen toisessa yksilössä.

 

§ 72

Sen vuoksi ihminen on siveellinen persoona käsittämällä vallitsevassa olevan järjellisen, omaksumalla itseensä objektiivisen ja järjellisen tahdon ja tekemällä sen omaksi vapaaksi tahdokseen, koska vain siten hän on vapaa ja hänellä on vapaa tahto. Siveellisinä hänen tekonsa ovat tapaa, siveellistä tottumusta.

Huom. Niin kauan kuin ihminen vain seuraa halujaan ja taipumuksiaan, hän on niiden sitoma. Samoin laki, oikeusmääritykset, kahlitsevat häntä niin kauan kuin hän vain lain vuoksi noudattaa niiden käskyjä. Sen vuoksi hänen täytyy ensinnäkin olla halujensa herra ja toiseksi pyrkiä oivaltamaan lain järjellisyys ja tehdä sen käskyistä oman vapaan tahtonsa määrityksiä. Siten oikeusmääritysten toteuttamisesta, lain käskyn noudattamisesta, tulee hänelle tottumus, tapa. Näin laki sellaisenaan lakkaa hänelle olemasta olemassa, se ei enää estä hänen vapauttaan. Esimerkiksi määräykset toisen omaisuuden kunnioittamisesta, varastamisen kieltämisestä, sitovat vain epäsiveellistä: sivistyneelle ihmiselle on samantekevää, onko tällaista lakia olemassa, sillä hän ei jätä varastamatta siksi, että laki sen kieltää, vaan koska hän pitää sitä epäsiveellisenä. Tämä vallitsevan oikean järjellisyyden oivaltaminen voi olla pelkkä tunne tai mielle, mutta se voi olla myös järjellistä, syihin ja todisteluun perustuvaa tietämistä. Siksi siveellisyys ei ainoastaan ole ylipäätään tiedoton tapa, vaan se voi myös synnyltään (genesis) olla tiedostamatonta. Sivistyksen luonteeseen kuuluu, että se tunkeutuu ihmismieleen tiedottomasti. Vasta kehittyneemmän sivistyksen kannalla syntyy se refleksioprosessi, joka tutkii vastaanotettua sivistystä ja joka auttamalla ihmistä ymmärtämään vastaanottamansa sivistyksen järjellisyyden tekee tämän sivistyksen hänen omaisuudekseen. Mutta sanonta kuuluu: ars longa, vita brevis [taide pitkä, elämä lyhyt], ja ihminen saa siksi tyytyä ymmärtämään vain kaikkein yleisimmän omassa sivistyksessään. Jäljelle jää paljon sellaista, jota hän elämässään noudattaa ja ottaa huomioon pelkästään yleisen tavan vuoksi ja siksi, että siitä on myös hänelle itselleen tullut tapa. Tällaisessa tavassa on paljon sellaista vähäpätöistä ja merkityksetöntä, joka ei tutkimuksia kaipaa. Mutta on myös paljon sellaista, jonka suhteen ihminen ei voi sovittaa omaa mielipidettään omaksutun tavan mukaiseksi. Tämä osoittaa yleensä sivistyksen puutteellisuutta ja objektiivisena tahtona valtio on se mahti, joka kukistaa egoismin ja sen vaatimukset silloin kun erilainen mielipide asettuu vastustamaan valtion instituutioita. Vähemmän olennaisissa asioissa egoismin oppimestariksi riittää pilkkanauru.

Lisäys. Koska oikea merkitsee samaa kuin vapaa tahto ja ihminen on siveellinen tahtomalla siveellisesti oikeaa niin siveellisyys on sellainen vapaa tahto, joka haluaa vapaata tahtoa, se on siis tahdon tosi vapautta.

 

§ 73

Siveellisesti oikea on siten myös abstraktisen oikean ja subjektiivisen oikean ykseys. Molempien pysyvä totuus ja pätevyys on siveellisyydessä. Edellisen kohdalla tämä tarkoittaa pysyviä omaisuutta, oikeaa, väärää jne. koskevia instituutioita (oikeusmääritykset ja lait), jälkimmäisen kohdalla taas subjektin oivallusta instituutioiden järjellisyydestä ja hänen niiden kanssa yhdenmukaisista aikomuksistaan, tarkoituksistaan, velvollisuuksistaan jne. Oikeastaan velvollisuus lakkaa tässä sellaisenaan olemasta, sillä siveellinen toimii vapaan tavan vuoksi, ei velvollisuuden sitomana. On kuitenkin selvää että ihmiselle, juuri tälle subjektille, siveellinen oikea sinänsä on velvollisuus.

Lisäys. Tässä voidaan oivaltaa tarkemmin se, mitä edellä (§ssä 6 ja 45) on todettu sisällön objektiivisuudesta ja subjektiivisuudesta. Abstraktisti oikea on nimittäin oikea (tai vapaa tahto) vain annettuna käsitteenä tarkasteltuna, siis tarkastelun välittömänä objektina. Mutta juuri tämä välitön objektiivisuus aiheuttaa sen että oikeasta tulee väärää, pelkkää subjektiivista (vapaa tahto muuttuu mielivallaksi) ja että itse subjektiivinen muoto vääryytenä muuttuu sisällöksi. Toisin sanoen pelkästään objektiivinen on myös pelkästään subjektiivista. Samoin subjektiivisesti oikea on oikeaa välittömänä subjektina, samalla tavoin kuin oikean tarkastelu tarkastelijan omassa sisimmässä (hänen vapaassa tahdossaan). Mutta vaikka subjektiivisesti oikea onkin oikean kehittelyä välittömässä subjektissa (tämän vapaan tahdon, mielivallan, kehittelyä), niin se ei silti ole välittömästi oikeaa, sillä subjektiivisesti oikean käsite syntyy abstraktisti oikeasta ja on tämän välittämä. Siten subjektiivisesti oikeaa leimaa aina suhde objektiiviseen oikeaan. Tämä suhde muodostaa sen kehityksen, muodon objektiivisuuden, joka kehittyy myös sisällöksi, objektiivisiksi oikeusmäärityksiksi, objektiivisesti oikeaksi. Mutta tämä objektiivisus ei ole välitöntä, se ei ole pelkkää objektiivista, vaan se on objektiivisen ja subjektiivisen tahdon ykseys, siis siveellinen oikea.

Huom. Vanha siveellisyyden määritelmä, jonka mukaan ”siveellinen teko on sellainen, joka on sekä legaalinen että moraalinen” on sopusoinnussa tämän pykälän sisällön kanssa. Tämä määritelmä sanoo oikeasta saman kuin totuudesta sanotaan määriteltäessä totuus käsitteen ja esineen väliseksi yhtäpitävyydeksi. Se legaalisuuden ja moraalisuuden ykseys, joka opissa oikeudenmukaisuuden velvollisuuksista (ks. § 61 ja huomautus) muodostaa teon luonteen, on sisällöltään subjektiivista. Vaatimus subjektin tarkoituksen ja edellytetyn oikean yhdenmukaisuudesta koskee siinä nimittäin vain oikean käsitettä, abstraktista oikeaa. Tässä sitä vastoin objektiivisesti oikea, jonka kanssa subjektin tahdon tulee olla yhdenmukainen, on objektiivisesti siveellinen, sellainen oikea joka on vallitsevissa oikeusmäärityksissä, laeissa toteutunut objektiivinen tahto. Siksi yhdenmukaisuus näiden kanssa muodostaa nyt siveellisen teon legaalisuuden ja vain oikeusmääritysten vapaa seuraaminen tekee teon moraaliseksi. Itsestäänselvyytenä voidaan tässä kohdassa huomauttaa, että kirjain ei tee lakia, vaikka toisaalta on olennaista, että laki on kirjoitettu ja muodollisesti vahvistettu. Mutta ollakseen voimassa kirjoitetun lain on oltava olemassa yhteiskunnan jäsenten tietoisuudessa ja sen on oltava voimassa heidän tapanaan, sen on oltava elävä laki. Yksityiselle ihmiselle, subjektille kaikkine haluineen ja vietteineen, siveellisyys on jatkuva siveellisen toimimisen prosessi, jossa hän tekee tästä tai tuosta velvollisuudesta tavan. Siten jää aina jäljelle myös paljon sellaista, jonka hän tuntee sitovan itseään velvollisuutena, jota ihmisen heikkouden vuoksi usein on raskasta noudattaa.

 

§ 74

Koska siveellinen oikea on tällainen abstraktisen oikean, oikean käsitteen, ja subjektiivisen oikean, subjektin tahdossa olemassa olevan oikean, ykseys, niin siveellisyys on oikean idea.

 

§ 75

Suhteessa yksityisen subjektin tahtoon objektiivinen tahto (ks. § 71 ja 72) on olemassa muiden yksityisten subjektien tahdossa. Subjektin siveellisyys on siten sitä, että hän omaksuu näiden muiden subjektien tahdon omaan tahtoonsa ja tekee siitä yleisen tahdon. Tämä yleisen tahdon todellisuus subjektien totaalisuutena on yhteiskunta.

Selitys. Sellainen totaalisuus ei ole riippuvainen subjektien lukumäärästä. Olennaista on vain se, että kaikki ne subjektit, joiden tahto on sama yleinen tahto, muodostavat yhteiskunnan.

Lisäys. Tästä syystä oppi siveellisesti oikeasta on saanut nimen yhteiskuntaoppi, jota nimitystä myös me tässä käytämme. Yhteiskunta tarkoittaa siten samaa kuin siveellinen oikea ylipäänsä. Yhteiskunnan käsite vain kumpuaa asian subjektiiviselta puolelta, siis siitä, että kaikki tapa on subjektien joukon tapaa. Siveellisen oikean eri momenttien kehitystä voidaan tarkastella myös yhteiskunnan eri lajeina. Nimitystä yleinen tahto käytämme jatkossa tässä annetussa mielessä, se tarkoittaa siis yhteiskuntaa muodostavaa tahtoa yksityisen tahdon, subjektin tahdon vastakohtana. Yleinen tahto vastaa siten siveellisesti oikeaa sen kolmannen momentin mukaisesti ymmärrettynä (ks. § 71).

 

 

A. Perhe eli luonnollinen yhteiskunta

 

§ 76

Siirtyminen siveellisyyden käsitteeseen tapahtui siveellisen omantunnon käsitteestä. Siinä ei ole eroa subjektiivisen ja objektiivisen tahdon välillä, ne ovat välittömästi yksi, lankeavat välittömästi yhteen toistensa kanssa. Tässä välittömyydessään siveellisyys on perhe ja subjektin siveellinen tahto välittömänä tunteena on rakkaus.

Selitys. Siveellisyys on aina jonkin subjektien totaalisuuden yhteinen tahto (ks. edellinen pykälä). Subjektin välittömänä tapana tämä yleinen tahto on siveellinen tunne, rakkaus. Sellainen subjektien totaalisuus, jossa yleinen tahto on tässä muodossaan olemassa, on perhe, rakkauden yhdistämä yhteiskunta.

Huom. Tietoinen velvollisuus harjoittaa oikeudenmukaisuutta tai hyväntekeväisyyttä ei muodosta perhesidettä, vaikka elävässä elämässä tällainen voikin usein korvata rakkauden. Mutta se merkitsee jo perheen hajoamista. Tällainen velvollisuus on vain itsekkyyden kahle ja siksi perheen pelastuskeino niinä hetkinä, jolloin perheenjäsenten välinen harmonia ihmismielen ailahtelevuuden vuoksi on häiriintynyt. Todellinen side on kuitenkin välitön tunne, ilman mitään reflektiota. Äidinsydän ei harkitse ja reflektoi suhdettaan lapseen eikä lapsen rakkaus vanhempiinsa ole vakaumuksen ja oivalluksen seurausta. Kummankaan mieleen ei juolahda ajatus siitä, että voisi olla toisin. Puolisoiden välinen suhde on samanlainen, tai ainakin sen pitäisi olla. Usein sanotaan kuitenkin, ettei tämä rakkaus saa olla järjetöntä. Tällä tarkoitetaan silloin sitä, että rakkauden tulee olla siveellistä ja sen tulee olla olemassa muuten siveellisessä ihmisessä. Tämä tunne yksin ei nimittäin muodosta kaikkea siveellisyyttä. Ihminen ei kuulu vain perheeseen vaan myös kansalaisyhteiskuntaan ja valtioon ja hänen tulee yhdistää tunteensa perhettä kohtaan tietoisiin velvollisuuksiinsa näitä kohtaan. Samaten perhettä ei tule ymmärtää pelkäksi päämääränä olevan valtion välikappaleeksi. Perhe on sinänsä päämäärä ja se edellyttää valtiota samoin kuin valtio edellyttää perhettä.

Lisäys. Perhe on luonnollinen yhteiskunta, koska se perustuu tunteeseen ja koska se on järjellinen muoto tyydyttää erästä luonnonviettiä, sukupuoliviettiä, sekä siihen liittyvää vaistomaista jälkeläisten rakastamista, joka kuuluu myös eläimeen. Sivistymätön ja huonotapainen ihminen tyytyykin vain tähän viettiin ja sen eläimelliseen tyydyttämiseen.

 

 

a. Avioliitto

 

§ 77

Välitön tunne on luonnollista halua, taipumusta. Sen tyydyttäminen vaatii sitä, että taipumus on molemminpuolista ja siksi sen pitää perustua yksilöiden vapaaseen valintaan, kahden tahdon vapaaseen yhtymiseen yhteiseksi tahdoksi. Mutta luonnollinen halu on subjektin vapauden este (ks. § 57). Siksi subjektiivisen tahdon tulee vapautua riippuvuudestaan halusta ja yhteisen tahdon tulee olla järjellinen, siveellinen tahto.

Selitys. Tämä on jälleen paluuta subjektiiviseen oikeaan siinä, että siveellisen oikean lähtökohdaksi tulee subjektin vapaus. Se muodostaa myös subjektiivisen oikeuden kehittelyn ylipäänsä. Syy tähän paluuseen on se, että siveellinen tunne välittömänä on luonnollista tunnetta. Luontohan on ylipäänsä välitön, annettu, samoin kuin ihmiselle välitöntä on hänen aistillinen luontonsa vietteineen ja haluineen. Mutta tässä, kuten kaikkialla filosofiassa, täytyy käsitteen, johon ajatus siirtyy, olla edellytetty, sen täytyy olla perustana sille käsitteelle, josta ajatus lähtee. Siksi myös tässä siveellisyys muodostaa subjektiivisen tahdon vapauden ja siten myös avioliiton perustan. Koska halujen kuolettaminen johtaa epävapauteen ja kaiken vapaan tekemisen kumoamiseen, niin edellisestä seuraa, että avioliiton solmiminen on siveellisen ihmisen velvollisuus.

 

§ 78

Tällainen kahden siveellisen tahdon yhdistyminen molemminpuolisen siveellisen taipumuksen (rakkauden) kautta on avioliitto. Avioliittoon kuuluu siis ensinnäkin, että se on vapaa, molemminpuolisesti ilmaistua vapaata tahtoa, ja toiseksi, että tämä tahto on siveellistä tunnetta, rakkautta.

Huom. Kansakuntien sivistyksen kohoamisesta seuraa myös heikomman sukupuolen, naisen, suurempi kunnioittaminen ja sen mukana vaatimus avioliiton solmimisesta rakkaudesta, ei väkivallan tai oston (pactum) seurauksena. Kokemus vahvistaa kuitenkin sen, ettei tämä rakkaus saa olla pelkkä aistillinen vietti, sillä sen tyydyttämisen kohde valitaan täysin sattumanvaraisesti. Tämä koskee myös tavallista nuoruudenrakkautta. Se on, vaikkakin tiedostamatta, vain halun ilmausta, vaikka se sittemmin voikin muuttua siveelliseksi rakkaudeksi. Siveellinen rakkaus muuten kehittyy yhä enemmän ja enemmmän avioliiton aikana, saa tavan ja tottumuksen muodon ja vapautuu luonnonvietistä. Niin kutsutut järkiavioliitot ovat siksi usein kaikkein onnellisimpia, jos ne solmitaan varmoina tulevasta siveellisestä suhteesta.

 

§ 79

Koska avioliittoon siten kuuluu julkilausuttu yhteinen tahto, se on tässä mielessä sopimus. Mutta sopijapuolten tulkinnan varaan jätettynä sopimus kumoaa itsensä (ks. § 34). Siksi avioliitto tarvitsee porvarillisen lain vahvistusta, kolmannen tahdon ratkaisua. Ja koska avioliiton toinen momentti on siveellinen tunne, joka tuodaan julki vapaasta tahdosta, niin avioliitto on myös uskonnollisesti pyhä.

Huom. Tämä vaatimus sinänsä ja itselleen yleisen, subjektiivisesta mielivallasta ja luulottelusta riippumattoman tahdon vahvistuksesta edellyttää kansalaisyhteiskuntaa ja sen lainsäädäntöä. Samoin avioliiton siveellinen momentti, joka muodostaa edellä mainitun vaatimuksen sisällön, edellyttää myös toista hengen kehityksen kantaa, uskonnollista. Olennaista siinä on absoluuttisen hengen läsnäolo subjektin sisimmässä, tunteena. Absoluuttisen hengen ulkoinen olemassaolo on kirkko, seurakunta, joka yhteiskuntana myös on eräs subjektien totaalisuus. Se yleinen tahto, joka muodostaa tämän yhteisön, on tunteena läsnä jokaisessa sen jäsenessä. Perheessä elävä siveellisyys edellyttää tätä yhteisöä, jonka yhteys on ainoastaan tunteen, kristillisen rakkauden yhteyttä ja perhe tulee siveellisesti pyhäksi kun se otetaan tämän toisen yhteisön piiriin. Kirkon instituutioista riippuu, tarvitaanko uskonnollisia seremonioita, mutta olennaista on se, että kirkko tunnustaa avioliiton siveelliseksi. Perheessä valtio ja uskonto, kansalaisyhteiskunta ja uskonnollinen yhteiskunta ovat välittömässä kosketuksessa toisiinsa kasteen, lastenkasvatuksen, ehtoollisen, vihkimisen ja hautauksen kautta. Avioliitto on luonteeltaan solmittu elinikäiseksi, ainakin siihen asti kun lapset ovat lähteneet perheestä ja se on hajonnut, ja silloinkin tottumus sitoo puolisot yhteen heidän elämänsä loppuajaksi. Mutta koska avioliittoon kuuluu puolisoiden julkilausuttu vapaa tahto, voidaan sitä avioliitolle olennaisen rakkauden puuttuessa tarkastella myös pelkkänä sopimuksena ja silloin puolisoiden väliseksi erotuomariksi tulee porvarillinen laki.

 

 

b. Perheen olemassaolo

 

§ 80

Samoin kuin lapset ovat avioliiton luonnollinen seuraus, niin on myös vanhempien ja lasten välinen suhde avioliiton siveellisyyden edelleen kehittymistä. Lapsissa vanhemmat näkevät rakkautensa toteutuneena ja olemassa olevana, se muuttuu nyt molemminpuolisesta rakkaudesta saman kohteen rakastamiseksi. Rakkaus ylipäänsä sisältää egoismin uhraamisen. Tämä tulee täydelliseksi rakkaudessa lapseen, koska se ei perustu puolisoiden väliselle vastarakkaudelle (eikä edes lapsen vastarakkaudelle) ja kuitenkin se on puolisoiden yhteisen tahdon ilmaus.

Huom. Lapsissa molemmat vanhemmat näkevät ruumiillisen olemuksensa uudelleen syntyneenä ja lasten yhteisen hoitamisen ja kasvattamisen kautta myös heidän henkiset kykynsä lapsessa sulautuvat yhdeksi eksistenssiksi, subjektiiviseksi olemassaoloksi. Lapsen kautta molemmat puolisot saavat sekä ruumiillisesti että henkisesti ihmiskunnassa jatkuvan yhteisen elämän. Siksi voitaisiin sanoa, että avioliiton siveellinen momentti on hengen pyrkimystä kuolemattomuuteen.

 

§ 81

Avioliiton kautta molempien puolisoiden tahdot yhdistyvät yhteiseksi tahdoksi ja he muodostavat siveellisen persoonan. Heillä on siksi myös yhteinen omaisuus, koska siinä persoonallisuus toteutuu. Tämä omaisuus on yhteisen lapsesta huolehtimisen ehto ja siksi se saa perheomaisuuden merkityksen. Omaisuuden kautta perheellä on ulkoinen olemassaolo ja toisten tunnustus persoonana. Suhteessa omaisuuteen välitön tunne muuttuu jo harkinnaksi.

Huom 1. Nimitys moraalinen persoona tarkoittaa ensi sijassa perhettä. Myös valtio voidaan ymmärtää siten, koska myös siinä subjektiivinen tahto on yleinen, siveellinen tahto. Sen sijaan esim. yhtiö ei ole persoona, koska se ei ole yhteistä siveellistä tahtoa, vaan pelkkä persoonallinen sopimus.

Huom 2. Äskeinen voidaan määritellä lähemmin siten, että miehen toiminta liittyy omaisuuden hankkimiseen, naisen sen järjestämiseen ja säilyttämiseen. Se, mikä sitoo naisen vain perheeseen on osin hänen luonnollinen heikkoutensa jonka vuoksi hän äitinä jakaa pikkulapsen avun ja huolenpidon tarpeen. Osin se johtuu siitä, että nainen uhraa kunniansa onnellisuutensa vuoksi kun taas mies pelastaa juuri kunniansa halujen ristiriidasta (ks. § 59). Naiselle perhe on siten päämäärä, mies säilyttää subjektiivisen vapautensa myös sen ulkopuolella ja hänen päämääränsä on siten kansalaisyhteiskunnassa ja valtiossa. Nainen auttaa välillisesti näiden päämäärien saavuttamisessa toimimalla perheen piirissä.

 

§ 82

Lasten kasvatuksessa vanhempien yhteinen siveellinen tahto saavuttaa siveellisen olemassaolon siten että molempien henkiset kyvyt lapsessa sulautuvat yhteen. Kasvatuksessa kitketään myös puolisoista kaikki egoismi, koska kumpikin antaa lapselle henkisesti parhaat puolensa, järjellisen oivalluksensa ja siveellisen tahtonsa. Omaisuuden kautta perhe saa vain persoonallisen tunnustuksen mutta lasten tunnustaminen merkitsee myös vanhempien, järjellisten ja vapaiden subjektien, siveellisen subjektiivisuuden tunnustamista. Reflektio, joka omaisuuden hankkimisessa ja hoitamisessa hajottaa välittömän tunteen, muuttuu lasten kasvatuksessa järjelliseksi oivallukseksi lasten siveellisestä kutsumuksesta ja kehittää pelkän tunteen tietoiseksi siveellisyydeksi.

Huom. Kaikki kasvatus on pakkoa, sillä se on halujen hillitsemistä ja siten pelkän eläimellisen egoismin tukahduttamista. Mutta kaikki kasvatus on myös rakkautta, sillä se perustuu lapsen ruumiilliseen ja henkiseen avuttomuuteen. Siten kuuliaisuus on ainoa, johon lasta tulee pakottaa, kun taas lapsen ruumiillisen, tiedollisen ja siveellisen kehittämisen tulee tapahtua rakkauden avulla. Yritys saada lapsi pakon avulla oivaltamaan jotakin on yhtä järjetöntä kuin koettaa selkäsaunan avulla opettaa häntä kävelemään tai puhumaan.

 

 

c. Perheen hajoaminen

 

§ 83

Mutta se kanta, joka muodostaa perheen korkeimman kehitysasteen, siis lasten siveellisyydessä olemassa oleva vanhempien yhteinen siveellinen tahto, aiheuttaa myös perheen hajoamisen. Sillä siveellisyytensä kautta lapsi itse on järjellinen ja vapaa subjekti. Siten lapsi lakkaa olemasta lapsi, hän määrää itse tekemisistään ja muodostaa oman perheen. Rakkaus muuttuu näiden eri perheiden jatkuvassa olemassaolossa yhteiseksi yleiseksi tahdoksi, joka muodostaa kansalaisyhteiskunnan.

Huom. Kysymys siitä, kuinka pitkälle vanhempien valta lapsiinsa saa ulottua, voi syntyä vasta silloin, kun perheessä ei ole rakkautta ja perhe siveellisessä mielessä on hajonnut. Silloin asiasta määräävät yhteiskunnan lait. Pääsääntönä täytyy olla, ettei mikään sellainen ole vanhemmille sallittua, joka sotii lapsen siveellistä kehitystä vastaan. Yhteiskunnan asia on puuttua myös vanhempien valtaan tämän kehityksen edistämiseksi. Tähän siveelliseen kehitykseen kuuluu herännyt itsetietoisuus, jota seuraa vaatimus saada toimia oman mielen mukaan ja saada olla vapaa subjekti. Tämä on se ajankohta, jossa kasvatus perheessä päättyy ja sivistyminen yhteiskuntaelämässä alkaa. Myös fyysisen voiman kasvu tähän ajankohtaan mennessä osoittaa, että perhekasvatuksen pakon on aika lakata, ja että vanhempien valta kykenee enää vain rakkaudella jotakin saavuttamaan.

Yleinen huomautus. Opissa perheestä, samoin kuin myöhemmässäkin siveellisen oikean kehittelyssä esitys koskee hengen määritysten vallitsevaa, objektiivista maailmaa. Siksi tämä saattaa näyttää pelkältä sen osoittamiselta, mitä tässä hengen maailmassa on olemassa ja mikä siellä pätee. Mutta koska tällainen osoittaminen on sitä, että selvitetään jokaisen annetun instituution järjellisyys, niin tämä vaatii myös näiden instituutioiden järjellisen yhteyden selvittämistä, toisin sanoen, yhden instituution välttämätöntä kehittämistä toisesta instituutiosta ja siten niiden järjellisen välttämättömyyden todistamista. Konkreettinen sisältö on loputon keskinäisten suhteiden joukko ja sellaisina nämä suhteet voivat vaihdella äärettömästi, eivätkä vain subjektin satunnaisen näkökulman mukaan, vaan ne ovat myös muodostuneet eri tavoin, eri aikakausien ja eri maiden erilaisen sivistystason mukaan. Mutta tällainen siveellisen oikean muodostumisen kehittely kuuluu historiaan. Tässä voi olla kysymys vain siitä, mikä kaikessa perhesuhteessa, kaikessa yhteiskunnassa jne. on yleistä ja järjellistä ja jonka alle kaikki in concreto olemassa olevat yhteiskunnalliset instituutiot myös voidaan sijoittaa, vaikka jokin yhteiskunta edustaisikin yhtä kehityksen kantaa enemmän kuin toista. Niinpä on olemassa yhteiskuntia, joiden järjestys on kehittymättömän perhe-elämän järjestystä, kun taas toiset perustuvat ensi sijassa kansalaisyhteiskunnan kantaan. Mutta filosofinen tutkimus ei ole tällaisesta erilaisuudesta riippuvaista vaikka myös sen täytyy olla oman aikansa ja tuon ajan sivistyksen lapsi.

 

 

B. Kansalaisyhteiskunta eli lainalainen yhteiskunta

 

§ 84

Perheen hajoamisen kautta siveellinen tunne muuttuu molemminpuolisten oikeuksien ja velvollisuuksien refleksioksi. Eri perheiden jäsenet saavat perheen ulkopuolella tunnustuksensa perheen omaisuudessa sekä myös siveellisinä persoonina. Tämä molemminpuolinen tunnustaminen on yleinen tahto, joka yksilöitä läpäisevänä siveellisenä mahtina (ks. § 70, huom), muodostaa kansalaisyhteiskunnan. Objektiivisesti käsitettynä tämä mahti on yhteiskunnan lait ja subjektiivisesti käsitettynä kansalaisen kunnioitus lakia kohtaan.

Huom. Kansalaisyhteiskunnassa yksilö voi irtautua siveellisyyden vallasta niin kuin perheessäkin. Perheellä ei omassa piirissään ole keinoja tällaisen siveettömyyden lopettamiseksi, vaan se edellyttää tässä suhteessa kansalaisyhteiskuntaa lakeineen. Mutta kansalaisyhteiskunnassa yleinen tahto sellaisenaan on yksilön, yksityisen tahdon kannalta, annettuna olemassa olevaa valtaa (ks. seuraava pykälä), joka siten kykenee myös tekemään tyhjäksi yksilön epäsiveellisyyden jonakin yleisen ja siveellisen tahdon kannalta epäolennaisena ja oikeudettomana. Kansalaisyhteiskunta sisältää siten myös sellaisia oikeusmäärityksiä (rikosoikeus), jotka edellyttävät yksilön epäsiveellisyyttä, mutta itse nämä määräykset pitävät siveellisyyden voimassa ja kumoavat epäsiveellisyyden.

Huomaa! Kun puhutaan yhteiskunnasta ilman mitään lisiä, niin tavallisesti tarkoitetaan kansalaisyhteiskuntaa. Sen jäsenenä yksilö on pelkkä kansalainen. Valtioon kuuluvana hän on valtion kansalainen. Myös lainsäädäntö erottaa tavallisesti kansalaisoikeudet ja valtiolliset oikeudet.

 

§ 85

Mutta tämän kansalaisyhteiskunnan antaman tunnustuksen lisäksi jokainen kansalainen perheenjäsenenä3 on itseensä reflektoitunut subjekti monine tarpeineen, joita sillä on oikeus pyrkiä tyydyttämään. Yleinen tahto on siksi jotain yksilölle annettua, ulkoista ja itsestään olemassa olevaa, hänen oman yksityisen tahtonsa vastaista.

Huom. Naimisissa oleva henkilö nauttii, paitsi ihmisten välisessä kanssakäymisessä, myös lainsäädännössä monia etuisuuksia naimattomaan verrattuna, ja tämä on aivan oikein. Nykyään on varsin laajalle levinnyt se väärinkäsitys, että yhteiskunnan katsotaan perustuvan sopimukseen ja kansalaista pidetään abstraktina persoonana. Tämä käsitys sai alkunsa ranskalaisista ensyklopedisteista (Rousseau) ja levisi Eurooppaan Ranskan vallankumouksen ihmisoikeusjulistusten myötä. Oppi abstraktista oikeasta osoittaa, mihin tämä käsitys johtaa. Kansalaisyhteiskunnassa kunniaton ja rikollinen menettää kansalaisoikeutensa, mutta hän on silti edelleen abstrakti persoona ja sellaisena oikeutettu. Myös tämä osoittaa, että hänen kansalaisoikeutensa eivät perustu vain abstraktiin persoonallisuuteen, eivätkä ne ole luonnollisia oikeuksia, kuten niitä usein halutaan nimittää.

 

 

a. Positiivinen laki

 

§ 86

Suhteessa yksilöön yleinen tahto kansalaisyhteiskunnassa on annettu, positiivinen laki. Sellaisenaan laki on eräs oikeusmääritysten moninaisuus. Se on yleisen tahdon ilmaus, jonka kautta yksilö tunnustetaan kansalaisena ja jonka tunnustamiseen yksilön kansalaisuus puolestaan perustuu. Positiivista lakia kutsutaankin porvarilliseksi laiksi.

Huom. Laki on positiivinen, koska se on yksilölle annettuna. Voidaan sanoa, ettei yksilö tiedä, mistä lait tulevat. Ne muodostavat hänen suhteensa annettuna olemassa olevan vallan joka alistaa hänet, tahtoo hän sitä tai ei. Kunkin kansakunnan kohdalla lakien alkuperä voidaan tietysti ajatella historialliseksi (vaikka sitäkään ei voida täsmällisesti paikantaa), mutta ihmiskunnassa niiden olemassaololla ei voi olla muuta alkua kuin ihmissuvun alku. Niillä ei siis ole alkua lainkaan koska suku on totaalinen jokaisessa hetkessä. Jokainen näennäisesti uusi lainsäädäntä on samoin ainoastaan jo vallitsevan lain kehittymistä.

Lisäys. Tämän johdosta kansalaisyhteiskuntaa kutsutaan myös lainalaiseksi yhteiskunnaksi. Sen siveellisyys lepää ainoastaan lakien varassa. Valtion olemassaololla taas on jokin muu perusta kuin pelkät lait, nimittäin sen jäsenten siveellisyys, elävä kansallishenki.

 

§ 87

Niin kuin yksilö on kansalainen sen nojalla, että hän tunnustaa lain, samoin laki yleisenä tahtona on vain tämän tunnustamisen kautta. Lain todellisuus on toisin sanoen sitä, että se on tiedetty ja tunnustettu. Tämä merkitsee myös yksilön subjektiivisuuden pätevyyttä suhteessa lakiin, sillä vaikka tämän tai tuon yksilön tunnustus onkin lain kannalta yhdentekevä, niin laki edellyttää kuitenkin yksilöiden tunnustusta ylipäänsä. Yksi yksilö on siten lain todellisuuden kannalta yhtä välttämätön kuin toinenkin.

Selitys. Tämä tahtoo sanoa, että laki on ensinnäkin annettava tiedoksi, kaikkien on voitava se tuntea. Sen on siis oltava kirjoitettu laki. Toiseksi kaikkien on oltava yhdenvertaisia lain edessä. Myöskään jälkimmäinen vaatimus ei perustu abstraktiseen oikeaan, vaan itse lain käsitteeseen, koska lain ylipäänsä tule olla yksilön tietämä ja tunnustama.

Huom. Tästä seuraa myös, että jokaisen kansalaisen tulee olettaa tietävän yhteiskunnan lait. Tästä tulee vanha sääntö ignorantia juris nocet [tietämättömyys oikeudesta on haitaksi]. Niissä maissa, joissa lainsäädäntö on niin kehittynyt, että vain oikeusoppineet voivat sen tuntea (esimerkiksi prosessijärjestys Englannissa), voidaan sitä juuri tästä syystä pitää myös kehittymättömänä. Lait ovat ja niiden tulee olla jokaisen kansalaisen tiedon kohteena siksi, että ne koskevat hänen siveellistä olemassaoloansa ja myös siksi, että kansakunnan viisaus ja siveellisyys elävät ja vaikuttavat sen laeissa.

 

§ 88

Yksilön äsken mainittu suhde lakiin sisältää myös sen mahdollisuuden, että yksilö ei tunne tai ei tunnusta lakia. Lain kannalta tämä on toisaalta epäolennaista mutta toisaalta laki vaatii välttämättä tunnustamista ja sillä on valta yksilön tahdon yli (ks. § 84). Tällainen lain toiminta on lainkäyttöä.

Lisäys. Lainkäyttöön kuuluu kaksi momenttia: ensimmäinen on itse yksittäisen teon luonteen, species facti, määrittäminen eli jutun nimeäminen ja toinen yksittäisen teon sovittaminen johonkin annetun lain määräykseen. Kumpikaan teko ei saa olla mielivaltainen, koska lainkäyttö on yleisen tahdon toimintaa, vaan lainkäytön tulee itse olla lainmukaista. Siksi vaaditaan ensimmäisen momentin suhteen annetun oikeusjärjestyksen mukaista todistamista ja myös oikeusjärjestyksen tulee olla tunnettu ja tunnustettu laki. Näin siitä huolimatta, että tässä viime kädessä on kysymys tuomarin tavasta arvioida ja käsittää todisteita, sekä myös todistajan subjektiivisesta vakuutuksesta, valasta. Jälkimmäinen momentti voi vielä vähemmän riippua tuomarin oivalluksesta, ohjenuorana saa olla vain lain kirjain. Erityisesti ensimmäisen momentin suhteen on useiden oikeusasteiden ja lopulta armahdusoikeuden olemassaolo välttämätöntä. Sillä itse asia, josta kiistellään tai teko, josta syytetään, on ulkoisena aistillisena asiana monella tapaa tulkinnanvarainen ja rikoksessa tulevat mukaan myös subjektin loputtomasti vaihtelevat motiivit, tuottamus, tarkoitus jne. Koska ratkaisu molemmissa suhteissa viime kädessä jää yksilöllisyyden varaan, tulee jokaisella myös olla oikeus arvostella lainkäyttöä ja sen täytyy olla julkista. Mutta koska jokaiselle inhimilliselle ratkaisulle oikean ja väärän suhteen täytyy olla korkein oikeusaste, niin ihmisen täytyy, samoin kun hänen täytyy jättää oikeutensa sen varaan, myös taivuttaa oma käsityksensä oikeasta sen mukaiseksi, sillä siten hän kunnioittaa lain majesteettisuutta.

 

§ 89

Mutta lainkäyttö ei vain ilmaise yleisen tahdon valtaa yksityisen tahdon (yksilön) yli, vaan koska yksityinen tahto sisältyy yleiseen ja koska laki on olemassa yksilön tietämisen ja tunnustamisen kautta, niin laki ilmaisee myös yleisen tahdon valtaa saattaa yksityisen tahdon oikeus voimaan. Kansalaisyhteiskunnassa tämä oikeus on kansalaisoikeutta.

Huom. Myös rikosoikeus on tällaista yksilön oikeuden tunnustamista (ks. § 53, lisäys). Tässä pykälässä esitetty on, kuten huomataan, §:n 85 toistamista. Kuitenkin se, mikä ko. pykälässä esitettiin sisältyväksi lain käsitteeseen, muodostaa tässä lain todellisuuden lainkäytössä. Sillä lainkäyttö muodostaa lain olemassaolon, ei vain valtana yksityisen tahdon yli vaan myös valtana saada yksityisen tahdon oikeus voimaan sikäli kuin tämä on siveellinen, siis sopusoinnussa yleisen tahdon, lain käskyjen kanssa.

 

 

b. Kansalaisen oikeus

 

1. Kansalaisen henkilökohtainen oikeus

§ 90

Kansalaisyhteiskunnan jäsenenä yksilö on siveellinen persoona ja sellaisena hänellä on oikeus toteuttaa persoonallisuuttaan omaisuudessa, toisin sanoen oikeus periä ja hankkia omaisuutta. Laki suojelee tätä kansalaisen henkilökohtaista oikeutta ja pitää sen voimassa. Se, että yksilöllä on tämä oikeus ainoastaan siveellisenä persoonana tarkoittaa, että hänellä on tämä oikeus sikäli kuin hän tuntee ja tunnustaa lain, yleisen tahdon.

Huom. (Katso §:n 85 huomautusta).

 

§ 91

Tyydyttääkseen tarpeensa (ks. § 85) yksilöiden on tehtävä työtä ja siten hankittava itselleen osuus yhteiskunnan yhteisestä varallisuudesta. Tätä omistusoikeutta, jonka jokainen muokkaamisen, sopimuksen jne. kautta on hankkinut, suojelee laki, joka tässä tapauksessa on siviililaki. Siihen kuuluvat kaikki abstraktin oikean määritykset, jotka tässä positiviisen lain kautta määritellään vielä tarkemmin.

Huom. Ollakseen voimassa ja ollakseen johtamatta mielivaltaan abstraktisen oikean määritykset siis perustuvat positiiviseen lakiin, vaikka toisaalta positiivisen lain yleiset periaatteet ovatkin abstraktisessa oikeassa. Osa sen määrityksistä, esimerkiksi ruumiillinen tarttuminen, ei kuitenkaan voi tulla kysymykseen kehittyneessä, lainalaisessa yhteiskunnassa. Siinä kaikki omistusoikeus perustuu olennaisesti sopimukseen. Mutta opissa abstraktisesta oikeasta kehitellyn sopimuksen käsitteen, kuten myös käyttämisen, luovuttamisen ym. käsitteiden täytyy päteä myös kehittyneessä yhteiskunnassa, sillä esine voidaan käsitteensä mukaisesti käsittää vain yhdellä tavalla. Positiivinen laki purkaa ainoastaan sopimuksen käsitteeseen sisältyvän ristiriidan, koska se on valtaa ihmisten oikeasta ja väärästä tekemien ratkaisujen yli eikä se jätä tätä ratkaisua yksilön tulkinnan varaan.

 

§ 92

Kun yksityinen tahto tässä joutuu riistiriitaan lain kanssa, niin tämä ei ole yleisen tahdon loukkausta, tunnustamatta jättämistä, vaan ainoastaan puutteellista tietoa laista, tai sitten puutteellista oivallusta kyseessä olevan asian luonteesta. Mutta koska lainkäyttö viime kädessä riippuu subjektin oivalluksesta ja päätöksestä (ks. § 88, lisäys), niin oikeutta hakeva yksilö voi hämätä ja harhauttaa tuomarin oivallusta. Tällainen yksityisen tahdon ilmaus on petosta (ks. § 36) ja se on lain loukkaamista olemassa olevana, lainkäytössä.

Huom. Petos siis edellyttää sekä lain tietämistä että sen tunnustamista oikeana. Siinä vain pyritään pettämään lainkäyttäjää lainkäytön siinä momentissa, jonka muodostaa jutun species facti [tapauksen kuvaus] määritteleminen. Pettäjä tunnustaa siis lain, muttei tunnusta sen olemassaoloa subjektiivisen mielivallan yläpuolelle kohotettuna. Hän ei tunnusta lain pyhyyttä lainkäytössä.

 

2. Kansalaisen subjektiivinen oikeus

§ 93

Petos on lain loukkaamista. Mutta lakia, yleistä tahto vastaan noustessaan yksityinen tahto on väärässä; lakihan ei ole riippuvainen yhden tai toisen yksilön tunnustamisesta (ks. § 87). Siksi laki on valtaa kieltää, kumota rikkomus ja sellaisena se on rikoslaki (rikosoikeus).

Huom. Lain loukkaaminen on oikean kieltämistä; rangaistus kieltää tämän ensimmäisen kieltämisen ja palauttaa oikean (ks. § 38, huom.). Jos lain todellisuus riippuisi siitä, ettei rikkomuksia tapahdu, niin mitään lakia ei olisi. Synti on tuotu maailmaan lain kautta mutta samoin laki on olemassa synnin kautta, sen kautta että subjektilla on oikeus tehdä tai olla tekemättä.

 

§ 94

Yhteiskunnan rikosoikeus ei vain pidä voimassa yleistä tahtoa, oikeaa. Jos yksilö ei tunnusta lakia, hän on itse evännyt oman tunnustuksensa siveellisenä persoonana ja siten tehnyt rikoksen. Mutta rangaistuksessa tunnustetaan jälleen hänen oikeutensa vapaana subjektina, jolla on järjellinen tarkoitus (ks. § 38 ja 53, lisäys).

Huom. Positiivinen laki tunnustaa subjektiivisuuden vain väärässä, ei oikeassa. Hyvä subjektissa tunnustetaan vain lieventäväksi asianhaaraksi. Ja se negatiivinen tunnustus joka sisältyy siihen, ettei laki syytä oikeanmukaisesta teosta, koskee vain teon legaalisuutta, ei sen moraalisuutta. Rikoksessa subjektin vapaus ja järjellisyys tunnustetaan myös yleisesti, sillä rikoksessa subjekti asettaa oman tahtonsa yleisen tahdon yläpuolelle, hän haluaa pakkoa ja väkivaltaa ja saa tahtonsa perille rangaistuksessa, joka luonteensa mukaisesti myös on pakkoa ja väkivaltaa.

Lisäys. Lainrikkomukset ovat rikos yhteiskuntaa, ei yksilöä vastaan, ja niistä rangaistaan vain ensin mainitussa merkityksessä. Siten myös teon rangaistavuuden aste määritellään sen mukaan, kuinka vaarallinen se on yhteiskunnalle. Toisaalta tämä tekee rikoksen raskauttavammaksi, mutta toisaalta rangaistus on sitä lievempi mitä voimakkaampi ja lujempi yhteiskunta sisäisesti yksityistä mielivaltaa vastaan on.

 

§ 95

Pakkotila, joka pätee myös posiitiivisessa laissa hätävarjelun muodossa, sisältää subjektin myös positiivisen lain säädösten yläpuolelle kohotetun oikeuden (ks. § 63). Sen oikeudenmukaisuuden tunnustaminen tunnustaa samalla kansalaisyhteiskunnan velvollisuuden hoitaa ja suojella yksilöä huolehtimalla positiivisesti hänen välttämättömistä tarpeistaan. Ja koska pakkotila ei päde yksilön vuoksi, vaan yksilö on päämääränä olevan oikean toteutumisen ehto (ks. § 64), niin pakkotilan pätevyys on subjektin siveellisyyden, yksilön siveellisen tahdon tunnustamista.

Huom. Hätävarjelun absoluuttisen oikeuden lisäksi myös pakkotilan yleisesti suoma oikeus armon käymiseen oikeudesta viittaa johonkin lain ylä- ja ulkopuoliseen subjektiivisuuteen. Tämä subjektiivisuus on siveellinen tahto, siis subjektiivinen tahto, joka haluaa oikeaa, tahdon vapautta (ks. § 72 ja lisäys). Tämä viittaa myös sellaiseen yhteiskuntaan, joka ylittää kansalaisyhteiskunnan. Kansalaisyhteiskunnassa siveellisyys on lakia ja sen ylittävä yhteiskunta on valtio. Armahduksen tarpeellisuus tulee näkyviin erityisesti valtiossa ja se on vetoamista sellaiseen omantunnon ratkaisuun, joka lieventää lain epäkohtia ja sovittaa yksityisen tahdon oikeuden yleisen tahdon oikeuden kanssa.

 

3. Kansalaisen oikeus siveellisenä

§ 96

Yksilön siveellisyys, sellaisena kuin se tässä on esitetty, ei ole vain sitä, että yksilö tunnustaa positiivisen lain vaan sitä, että yksilön päämääränä ylipäänsä on oikea ja tässä siten siveellinen oikea. Tällaisena hänellä on oikeus muiden kansalaisten tunnustukseen eli heidän tulee kunnioittaa ja arvostaa häntä siveellisenä.

Huom. Tätä oikeutta kunniaan kutsutaan yleisesti kansalaisluottamukseksi. Sitä ei saavuteta vain lainkuuliaisuuden kautta vaan se sisältää luottamuksen yksilön siveelliseen luonteeseen. Sitä ei myöskään menetetä edes lainrikkomuksen vuoksi, ellei rikosta pidetä häpeällisenä. Suppeammassa merkityksessä kansalaisluottamukseen kuuluu persoonallinen kunnioitus ihmisten välisessä kanssakäymisessä, ja tämän kunnioituksen täytyy olla omaisuudesta ja muista ulkoisista ehdoista riippumatonta. Se on myös ihmisen tosi inhimillisyyden, hänen järjellisyytensä ja siveellisyytensä kunnioittamista. Mahdollisuuksina näitä kunnioitetaan myös vajaamielisessä tai intohimojen turmelemassa ihmisessä siten että yhteiskunta huolehtii heidän maallisesta olemassaolostaan.

 

§ 97

Tällainen kansalaisoikeuden molemminpuolinen tunnustaminen jonkin yksilöiden totaalisuuden keskuudessa muodostaa kunnan. Kunnallisen lainsäädännön prinsiippi on siten se, että jokaiselle kunnan jäsenelle suodaan vain hänen siveellisestä tietoisuudestaan (omastatunnosta) riippuva vaikutusmahdollisuus kunnan asioihin.

Huom. Tähän kohtaan kuuluvat kunnallishallitukset, rauhan- ja sovintotuomioistuimet, maanjako-oikeudet, juryt jne. Kaikki nämä instituutiot ovat riippuvaisia kansalaisluottamuksesta. Kunnassa myös yksilön subjektiivisus saa korkeamman tunnustuksen. Sillä kunnassa hyvää tarkoitusta kunnioitetaan sinänsä, ei vain lieventävänä momenttina rikkomuksessa. Tähän kuuluu edelleen kunnan huolenpito köyhistään, kodittomien lapsien kasvatus jne. Nämä kunnan velvollisuudet perustuvat osin yksilön suoranaiseen työhön kunnan hyväksi, kun hän ottaa vastaan sen luottamustehtäviä, osin siihen, että kunta tunnustaa yksilön osoittamalla jäsenilleen kansalaisluottamusta ja lopuksi yksilön velvollisuuteen tukea tällaista huolenpitoa niin kauan kuin hän siihen kykenee.

Lisäys. Nimityksellä kunta tarkoitamme myös korporaatiota, vaikka kunta tavallisesti tarkoittaa vain paikallista korporaatiota, sellaisten yksilöiden totaalisuutta, joita yhdistää asuinpaikka, yhteinen oleskelupaikka ja jotka siitä syystä ovat läheisissä tekemisissä keskenään ja joilla on yhteisiä etuja. Korporaatio sanan varsinaisessa merkityksessä taas perustuu samanlaiseen työhön ja tästä johtuvaan etujen samankaltaisuuteen. Mutta nämä momentit sisältyvät toisiinsa. Niinpä sekä kaupunki- että maalaiskunnan asukkaiden täytyy olla etupäässä saman ammatin harjoittajia. Samoin korporaation muodostavat ne, jotka harjoittavat samaa ammattia tietyllä seudulla. Tässä onkin vain kysymys sen tyyppisen insituution yleisestä välttämättömyydestä, jota me olemme kutsuneet kunnaksi. Uudemman ajan henkinen sivistys sekä työssä ja työvälineissä tapahtuneet muutokset näyttävät viittaavan siihen, että entiset korporaatiot hajoavat ja paikallinen kunta tulee yksinomaan vallitsevaksi. Aikamme vähiten vaikeita ongelmia ei olekaan se, kuinka jälkimmäisen kautta pystytään korvaamaan ensin mainitun monet suuret edut.

 

 

c. Valtio kansalaisyhteiskunnan perustana

 

§ 98

Niin siviililain kuin rikoslainkin käyttö viittaa sellaiseen valtaan, joka ylittää yleisen tahdon sellaisena kuin se on kansalaisyhteiskunnassa. Tämä valta ilmenee kansalaisyhteiskunnassa siten, että yksilö saa korkeamman tunnustuksen kuin hänelle pelkkänä kansalaisena kuuluu ja tämä korkeampi oikeus on osoittautunut siveellisen tahdon oikeudeksi siveellisenä omanatuntona.

 

§ 99

Mutta pakkotilassa, samoin kuin kunnan velvollisuudessa huolehtia myös yksilön maallisista tarpeista, ilmenee yksilön vaatimus sellaisesta tarpeiden tyydyttämisestä, johon siviililaki ja rikoslaki ainoastaan hänen omistusoikeuttaan ja vapauttaan suojelemalla eivät kykene. Yksilön tulee työnsä kautta päästä osalliseksi yleisestä varallisuudesta (ks. § 91). Yhteiskunnan lakien ei vain tule suoda hänelle tätä oikeutta, vaan yhteiskunnan tulee myös positiivisesti suoda yksilölle tilaisuus työhön. Siksi taloudellinen lainsäädäntö ei ilmaise vain yhteiskunnan velvollisuutta yksilöä kohtaan, vaan yhteiskunnan velvollisuutta itseään kohtaan, sillä yksilön työ myös kartuttaa varallisuutta ja on siten työtä yhteiskunnan hyväksi.

Huom. Siviililain tehtävä on vain tehdä oikeutta yksilöiden välillä. Rikoslaki toteuttaa yleisen tahdon oikeutta yksilöä vastaan eli se tekee oikeutta yhteiskunnan ja yksilön välillä. Taloudellisessa lainsäädännössä yhteiskunta sen sijaan määrittelee oman olemassaolonsa pysyvyyttä. Siinä yleinen tahto on siten reflektoitunut itseensä yhtenä yhteiskuntana muita yhteiskuntia vastaan. Kun siviililaki esim. tuomitsee yhteiskunnan ja yksilön välillä, se tarkastelee yhteiskuntaa pelkkänä yksilönä. Samoin rikoslaki tuomitessaan yksityisen tahdon, joka on asettunut yleisen tahdon ulkopuolelle, ylläpitää yleistä tahtoa yksityistä vastaan. Mutta taloudellinen lainsäädäntö toteuttaa samalla kertaa kokonaisuuden ja yksilön etua, sillä se tarkastelee niitä identtisinä.

 

§ 100

Yksilön työ itsensä ja yhteiskunnan hyväksi voidaan käsittää kolmessa muodossa: a) välittömänä maan muokkauksena maan hedelmien tuottamiseksi; b) näiden tuotteiden jalostamisena, jotta ne paremmin täyttäisivät ihmisen tarpeita ja c) suoranaisena työnä yhteiskunnan hyväksi sen asioista huolehtimalla. Nämä kolme työtapaa muodostavat myös kansalaisten kolme eri luokkaa, kolme säätyä: talonpoikais-, porvaris-, ja virkamiessäädyn, jotka myös luonteensa (genium) ja tapojensa puolesta eroavat toisistaan. Nämä kolme säätyä ja niiden toisiinsa vaikuttavat olosuhteet määrittävät taloudelliselle lainsäädännölle kolme eri aluetta.

Huom 1. Tästä säätyjaosta on huomattava, että se ei perustu vain ulkoiseen reflektioon, vaikka se osin edellyttääkin valtiota yhtenä muut valtiot poissulkevana yhteiskuntana. Siten maanviljelijä (ja raaka-aineiden tuottaja ylipäänsä) on työssään välittömässä suhteessa yhteiseen varallisuuteen, yhteiskunnan välittömään omistukseen, maahan. Porvarin (käsityöläinen, tehtailija, kauppias) toiminta kohdistuu kansallisvarallisuuteen suhteessa toisten kansakuntien varallisuuteen ja niiden välittämänä. Virkamiehen toimintakenttänä taas ovat yhteiskunnan insituutiot, jotka muodostavat yhteiskunnan itseriittävyyden suhteessa muihin yhteiskuntiin, toisin sanoen hänen toimintakenttänsä on yhteiskunta itseensä reflektoituneena.

Huom 2. Taloudelliseen lainsäädäntöön kuuluu myös yhteiskunnan poliisijärjestys, jonka tarkoitus on estää ja ehkäistä niin yhteiskuntaan kuin yksilöönkin kohdistuvaa väkivaltaa. Tämä järjestely tulee nyt ymmärtää siinä laajemmassa merkityksessä, jonka mukaan sen tehtävä on paitsi ehkäistä yleistä rauhaa häiritsevää epäjärjestystä, myös suojella yksilöä kaikkea hänen työntekonsa ja välttämättömien tarpeittensa tyydyttämisen sattumanvaraista rajoittamista vastaan. Tämä suuntautuminen tulevaisuuteen onkin taloudelliselle lainsäädännölle yleisesti luonteenomaista.

 

§ 101

Olennaista taloudellisessa lainsäädännössä on se, että yhteiskunta on siinä asettanut kohteeksi ainoastaan itsensä ja se tarkoittaa yksilön oikeutta vain niin kauan kuin se on samalla yhteiskunnan oikeutta. Siten yhteiskunta on ensinnäkin itseensä reflektoitunut, yksi vallitseva yhteiskunta toisten yhteiskuntien rinnalla. Toiseksi yksilön oikeus kansalaisena on alennettu (tai korotettu) yhteiskunnan oikeudeksi ja kolmanneksi yleinen tahto ei tässä ole enää pelkkä yhteinen tahto, vaan se lankeaa yhteen yksityisen tahdon kanssa, objektiivinen lankeaa yhteen subjektiivisen kanssa. Tällaisena yleisen tahdon ykseytenä yksityisen tahdon kanssa yhteiskunta on valtio.

Huom. Taloudellisen lainsäädännön perustaa tulee siten etsiä yhteiskunnan itseriittävyydestä valtiona. Sisäisessä lainsäädännössä tämä ilmenee eri säätyjen etujen kunnioittamisena, sillä jokaisen säädyn etu on samalla yhteiskunnan etu. Ulkoisessa lainsäädännössä, joka koskee suhdetta muihin valtioihin (tullilainsäädäntö ym.) päämääränä taas on yhteiskunnan riippumattomuus näistä. Siitä huolehtimiseen ei yksilön oivallus riitä, vaikka hänen omavaraisuutensa on peruuttamattomasti sidottu yhteiskunnan omavaraisuuteen. Ollaan siis lähellä sitä käsitystä, että taloudellista lainsäädäntöä pidetään yksilön vapauden esteenä, sillä se ei tunnusta ehdottomasti kansalaisen sen paremmin persoonallista kuin subjektiivistakaan oikeutta, vaan edellyttää näiden alistamista valtiolle. Mutta yhtä vähän kuin kansalainen saa pitää kiinni oikeudestaan omaisuuteen tai elämään silloin kun valtio on vaarassa, yhtä vähän hän saa asettaa omaa oikeuttaan yhteiskunnan oikeutta vastaan silloin kun kysymys on vaaran torjumisesta. Yhteiskunnan itsenäisyys on välttämätön ehto, jota ilman kansalaisen persoonallinen tai subjektiivinen oikeus eivät voi olla voimassa. Samoin yksilöllä on absoluuttinen oikeus saada tilaisuus työntekoon ja tarpeidensa tyydyttämiseen. Mutta hänen työnsä suo hänelle osan jo olemassa olevasta yleisestä varallisuudesta, joka on koottu vuosisatojen työllä eikä hän kartuta sitä vain omana omaisuutenaan vaan yleisen varallisuuden osana ja siten sellaisella tavalla joka sopii yhteen yleisen varallisuuden muiden osien kartuttamisen kanssa.

Yleinen huomautus. Kansalaisyhteiskunnassa siveellisyydellä on olemassaolonsa vain ulkoisena reflektiona, yleisen tahdon yhdenmukaisuutena enemmistön, useimpien yksilöiden yhteisen tahdon kanssa. Siksi yksityinen tahto voi tässä nousta yleistä, kaikkien muiden yksilöiden tahtoa vastaan jolloin oikeasta ja väärästä ratkaisee sama yleinen tahto annettuna lakina. Toisin sanoen laki, joka on yleisen tahdon edellytetty ilmaus, ratkaisee myös enemmistön tahtona kunakin hetkenä olemassa olevan yleisen tahdon. Sen vuoksi laki lakkaa olemasta laki, jos se säädetään vain tilapäisesti, vaikka se olisikin useimpien tahdon ilmausta. Pelkkä yhteinen tahto edellyttää siis yleistä tahtoa, pysyvänä oikeana ja samoin kansalaisyhteiskunta, joka on ainoastaan prosessi siveellisyyden toteuttamiseksi yksilössä, edellyttää valtiota, toteutunutta siveellisyyttä.

 

 

C. Valtio eli siveellinen yhteiskunta

 

§ 102

Niin kuin subjektin siveellisyys perheessä on pelkkää tunnetta, rakkautta, niin kansalaisyhteiskunnassa hänen siveellisyytensä on lain kunnioittamista. Mutta niin kuin perheen jatkuva olemassaolo edellyttää kansalaisyhteiskuntaa perheiden oikeuden molemminpuolisena tunnustamisena, niin samoin kansalaisyhteiskunta edellyttää tätä laissa olemassa olevaa sinänsä ja itselleen järjellistä ja siveellistä tahtoa.

 

§ 103

Mutta koska laki on laki vain tunnettuna ja tunnustettuna ja kansalaisyhteiskunta kuitenkin on valta, joka on voimassa yksityisen tahdon tunnustusta vastaankin, niin kansalaisyhteiskunta edellyttää yleistä tahtoa, joka sinänsä ja itselleen on yksityisessä tahdossa todellinen, tietoinen ja tunnustettu.

Huom. Kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta lakia voidaan pitää myös monien yhteisenä tahtona yhden yksityisen tahtoa vastaan. Mutta silloin laki olisi vain vahvemman oikeutta ja yhteiskunta hajoaisi joka hetki. Siten lain käsite sisältää myös sen, että laki on myös useimpien yhteisen tahdon yläpuolella oleva tahto, se kykenee yhtä hyvin saattamaan yhden yksityisen oikeuden voimaan kaikkien muiden oikeutta vastaan kuin päinvastoin. Siksi on samantekevää, tunnustaako lain vain yksi yksilö tuhannesta vaiko myös loput 999. Tässä olevan ristiriidan ainoa ratkaisu on se, että laki sinänsä on järjellinen ja sellaisena myöskin tiedetty ja tunnustettu. Toisin sanoen laki sinänsä ja itselleen sisältää tunnustamisen ja yhden yksityisen tai monen yksityisen tunnustuksen puuttuminen on laille sellaisenaan epäoleellista (ks. § 88). Mutta kansalaisyhteiskunnan kannalla tätä ei ilmaista vaan se edellyttää yleisen (objektiivisen) ja yksityisen (subjektiivisen) tahdon identtisyyttä.

 

§ 104

Tämä edellytys sisältää kolme momenttia: a) siveellisyyden valtana toteuttaa itseään, b) siveellisyyden tietyissä instituutioissa (oikeusmääritykset) julkilausuttuna ja, c) sen, että ajatteleva ja tahtova subjekti tunnustaa nämä instituutiot olemassa olevaksi siveelliseksi mahdiksi, jotka toisin sanoen perustuvat vain tähän siveelliseen mahtiin, eivät yksittäisen subjektin ratkaisuun oikean ja väärän suhteen.

 

§ 105

Nämä kolme momenttia lausuvat valtion käsitteen. Valtio on siten subjektin sinänsä ja itselleen tunnustama ja vallitsevissa instituutioissa julkilausuma siveellisyys.

Selitys. Valtio on sinänsä ja itselleen oikea. Sitä se on ensinnäkin siveellisenä mahtina, kautta vuosisatojen jatkuvana yleisenä järkenä joka, toiseksi, elää välittömästi valtion muodostavien yksilöiden tietoisuudessa sivistyksenä ja tapana, kansallishenkenä ja, kolmanneksi, se on lausuttu julki valtion olemassa olevissa insituutioissa ja valtiosäännössä. Valtion instituutioilla ei kuitenkaan tarkoiteta vain kirjoitettua valtiosääntöä. Ne itse ovat olemassa olevia mahteja kuten lakiasäätävä valta, toimeenpanovalta jne. Nämä ovat todellisia sen kautta, että kansakunta tunnustaa ne ja tottelee niitä, mutta tämä tunnustaminen ei riipu yksilöiden subjektiivisesta ratkaisusta, vaan se perustuu sivistyksen mahtiin yksilössä. Sivistys vallitsee yksilössä tapana ja sen kautta hän on siveellinen subjekti. Yksilön tietoisuus on siten saman siveellisen mahdin ilmenemistä, joka tuo itsensä julki valtion instituutioissa ja tämä siveellinen mahti toimii myös näiden insituutioiden ja yksilöllisen tietoisuuden välityksenä. Mutta toisaalta yksilön tietäminen ja tahtominen on tämän yleisen siveellisen mahdin ja insituutioiden välitys, se ilmaisee siveellisen tietoisuutensa instituutioissa. Samoin valtion instituutiot puolestaan ovat siveellisen mahdin ja yksilön välitys, koska yksilöllä on sivistyksensä ja siveellinen tietoisuutensa näiden instituutioiden pysyvän olemassaolon kautta. Tämä valtion kolmen momentin keskinäinen edellyttäminen ja välitys tekee valtion siksi, mitä se on, absoluuttisesti oikeaksi ja järjelliseksi. Siinä järjestyksessä, jossa valtion momentit §:ssä 104 on esitetty, ne vastaavat käsitteen kolmea momenttia, yleisyyttä, määrittyneisyyttä ja yksittäisyyttä.

Huom 1. On helppo oivaltaa, että valtioita ohjaa jokin pelkän lainkäytön ja lainkuuliaisuuden järjestystä korkeampi järjestys. Jos yhteiskuntajärjestys perustuisi vain lakeihin, niin yhteiskunnassa olisi yhtä monta rikollista kuin yksilöäkin. Sillä vaikka lain pitää olla tunnettu ja tunnustettu, niin minkään kansakunnan yksilöiden enemmistö ei silti tunne lain säädöksiä. Useimmissa kristityissä valtioissa uskonnollinen sivistys korvaa tämän tietämättömyyden. Mutta on myös monia lain käskyjä, joita ei voi sovittaa raamatullisen lain käskyihin ja silti niitä noudatetaan ja niiden mukaan eletään, vaikkei niitä tunnetakaan. Kaikki tämä osoittaa, ettei valtion olemassaoloa tee pysyväksi tietty lainsäädäntö, vaan tämän lainsäädännön tavaksi tullut henki, ja itse laki on vain tämän hengen jatkuvan kehityksen ilmaus. Lain tietäminen ei siten ole samaa kuin lainoppineisuus. Sillä siveellinen ihminen osoittaa elämällään, että hän tuntee ja tunnustaa lain, vaikka siveelliselle ei toisaalta lakia olekaan. ”Oikeamielisille ei ole säädetty yhtään lakia”. Asian toinen puoli on se, että sivistykseen kuuluu oman maan lakien ja instituutioiden tunteminen, koska niiden järjellinen kehitys riippuu tällaisesta tiedosta ja koska jokaisen ihmisen velvollisuus on tätä kehitystä kykyjensä mukaan auttaa. Tämä on samalla ihmisen siveellisyyden kehittymistä, sillä tiedoton tapa muuttuu näin tietoiseksi, järjelliseksi vakaumukseksi. Pelkkä turhamainen halu saada ottaa osaa valtion asioista päättämiseen ei siis saa aikaan sitä, että kansakunnan sivistystason nousun myötä vaatimukset tällaisesta osallistumisesta kaikissa valtioissa lisääntyvät. Niissä valtioissa, joissa tällaisia vaatimuksia ei esiinny, tämä on toisaalta todistus siitä, ettei kansallishenki vielä ole päässyt sille sivistyksen asteelle, jota tällainen yleisempi osallistuminen vaatisi. Tämä sivistys on silloin keskittynyt useammille tai harvemmille yksilöille, jotka muodostavat hallitsevan aristokratian. Heidän tahtonsa on silti yleisen kansallistietoisuuden sitoma, sillä lainsäädäntö, joka ei ilmaise tätä henkeä, jää kuolleeksi kirjaimeksi eikä sitä noudateta.

Huom 2. Esitetyn perusteella on helppo oivaltaa, kuinka järjetön on oppi valtion perustumisesta sopimukseen. Toki voi olla hallitsevien ja hallittujen välisiä sopimuksia, jotka koskevat esim. hallitsijan käyttövaroja, valtion menoja, hallitsijan oikeuksia jne. Valtion olemassaolo ei kuitenkaan riipu tällaisista sopimuksista. Ne voivat usein olla satunnaisia, niitä voidaan tehdä tai olla tekemättä ilman että tämä olisi mikään valtion tai kansallistietoisuuden ehto. Sitäpaitsi, kuten edellä on osoitettu., sopimus tulee päteväksi ja voimassaolevaksi vasta positiivisen lain määritysten kautta ja sopimus valtion perustamisesta edellyttää jo valtiota, siis sitä, että valtio on olemassa sopimuksen ulkopuolella. Myös tällaisen oletuksen seuraukset osoittavat sen virheelliseksi: sopimukseen olisi pitänyt osallistua kaikkien niiden valtion jäsenten, jotka pystyvät sanomaan kyllä tai ei, eikä se sitoisi ketään uutta valtion jäsentä. Tämä oletus edellyttää siis valtion välttämätöntä olemassaoloa ja tämä olemassaolo sisältyy myös siihen näkökulmaan, joka tarkastelee valtiota siveellisenä yhteiskuntana. Ja tällä tavoin on myös jokaisen valtion jäsenen ymmärrettävä valtio, sillä jokaisen valtion synty häviää jonnekin satujen hämärään, eikä mikään inhimillinen tietäminen voi myöskään ennustaa sen loppua. Tieteessä tämä välttämättömyys kehittyy siten, että valtio, järjellisen maailmanhengen jatkuvana kehityksenä, elää historiassa, vaikka valtiot syntyvät ja katoavat.

 

§ 106

Edellä esitetty valaisee sitä suhdetta, jossa niin perhe kuin kansalaisyhteiskuntakin ovat valtioon. Siveellisyys, joka kansallishenkenä läpäisee yksilöt heidän suhteessaan valtioon, elää perheessä tunteena, siveellisenä rakkautena, ja kansalaisyhteiskunnassa lakien kunnioittamisena, lainkuuliaisuutena. Sillä perhesuhde samoin kuin kansalaisuuskin riippuu kunkin kansakunnan sivistystasosta. Perheessä siveellinen mahti (ks. § 104) tapana yhtyy välittömästi subjektin tietoisuuteen siveellisestä, rakkauteen. Kansalaisyhteiskunnassa tämä mahti lain valtana, lain pyhyytenä, eroaa subjektin tietoisuudesta, joka on lainkuuliaisuutta, tietoa laista ja sen tunnustamista. Valtiossa sama siveellinen mahti, joka subjektissa on olemassa tapana, on olemassa kansallishenkenä, ja se siirtyy valtion olemassa oleviin objektiivisiin instituutioihin kansallishengen ilmauksina. Nämä ovat puolestaan todellisia sen kautta, että ne omaksutaan kansakunnan tietoisuuteen ja siten ne muodostavat kansallishengen.

Lisäys. Kun kutsumme valtiota siveelliseksi yhteiskunnaksi, emme tarkoita sitä, etteikö siveellisyys olisi myös perhettä ja kansalaisyhteiskuntaa yhdistävä side. Mutta yhteiskuntina, siveellisyyden organisaatioina, nämä eivät ilmaise prinsiippiään, siveellisyyttä. Perheen päämäärä yhteiskuntana on lasten kasvatus, kansalaisyhteiskunnan päämäärä ylipäänsä on yhteiskunnan jäsenten tarpeiden tyydyttäminen. Mutta valtion instituutiot eivät ole yksilöiden sivistyksen välikappaleita vaan itse tämän sivistyksen ilmauksia ja siten ne ovat itsessään oma päämääränsä.

 

 

a. Sisäinen valtio-oikeus

 

§ 107

Valtion insituutiot ovat todellisia, eläviä ja vaikuttavia valtiomahteja, joissa valtiolla on olemassaolonsa ja jotka ovat valtion kansalaisissa elävän kansallishengen ilmausta. Välittömästi nämä instituutiot ovat valtion sisäinen organisaatio suljettuna kokonaisuutena, valtiosääntö. Oppi valtion sisäisestä järjestysmuodosta on tieteenä sisäinen valtio-oikeus, vaikka myös itse tätä sääntöä, joka sisältää valtion sisäisen oikean määritykset, voidaan kutsua sisäiseksi valtio-oikeudeksi.

Huom. Valtiosäännön on oltava kirjallisesti julkituotu yhtä välttämättä kuin lain ylipäänsä on oltava kirjoitettu, sillä kaikkien valtion kansalaisten on tunnettava valtiosääntö. Mutta valtiosäännöllä ei tässä ymmärretä kirjoitettua asiapaperia, vaan siinä määrättyjä instituutioita, valtion toimivia organisaatioita.

 

§ 108

Valtion instituutiot kehittyvät jatkuvasti kansallishengen myötä; ne ovat joka hetki jokin tällainen kehitysprosessi, ja valtiosäännön ensimmäinen momentti, ensimmäinen valtiomahti on lakiasäätävä valta. Tähän eivät tällöin sisälly vain itse valtiosäännön määräykset vaan myös kansalaisyhteiskunnan lainsäädäntö, siviililaki, rikoslaki ja taloudellinen lainsäädäntö.

Huom. Se, kenelle lainsäädäntävalta valtiossa kuuluu, riippuu kansakunnan sivistystasosta. Siitä määrääminen on siten yhtä vähän satunnaista kuin muukin lainsäädäntö. Vain sellaisessa valtiossa, joka on vieraan vallan alainen ja jossa kansallishenki siten on kuollut tai nukkuu, voidaan lainsäädännän ajatella olevan väärissä käsissä suhteessa kansakuntaan. Mutta jokaisessa itsenäisessä valtiossa lainsäätäjä de facto on myös lainsäätäjä de jure, sillä tämä tehtävä itsessään on valtion instituutio ja sellaisena kansallishengen ilmaus. Myös silloin, kun lainsäädäntävalta saa uuden ja oikeampana pidettävän muodon, tämä on vain sen kehittelyä, joka on jo olemassa suhteellisesti huonommassa lainsäädännössä, ja jos se itse on syntynyt laillisessa järjestyksessä niin se on syntynyt viimeksi mainitun lakiasäätävän vallan ratkaisun tuloksena. Katso edelleen § 105, huom. 1.

 

§ 109

Se, että lainsäädäntä on instituutioiden kansallishengen mukana jatkuvaa kehitystä, tahtoo sanoa, että kansallishenki kehityksensä jokaisessa vaiheessa lausuu lainsäädännössä julki oman tietoisuutensa. Mutta lainsäätäjän kulloinenkin lähtökohta on edellisessä vaiheessa annettu laki ja siinä on siten myös kansallishengen perusta. Kansallishengen oma kehitys perustuu siis jo olevaan lainsäädäntöön. Näiden insituutioiden suhde kansallishenkeen muodostaa 2) hallitusvallan.

Huom. Niin kuin instituutiot ovat kansallishengen ilmausta, niin samoin tämän kehitys riippuu instituutioista eli se muodostuu ja kehittyy näiden kautta. Tämä jälkimmäinen momentti muodostaa hallitusvallan prosessina yleensä. Lainsäädäntö lausuu julki sen, mikä kansallishengessä on yleistä, sillä kaikki määrittäminen (kaikki lausuminen, sana) on yleistä: hallitseminen taas sovittaa erityisen (perheen olemassaolon, kansalaisen tarpeet, valtionkansalaisen sivistyksen) yleiseen. Mutta tämän sovittamisen kautta yksityinen etu, erityiset tarpeet ja satunnainen sivistys yleistetään ja saatetaan yleisen kanssa yhdenmukaiseksi. Historiallisesti tämä ilmenee siten, että kansakunnan suhteellisesti sivistyneempi osa lainsäädännön ja sen sovellutuksen, hallitsemisen, kautta kohottaa vähemmän sivistyneen osan samalle sivistystasolle, jolla se itse on. Mutta siten nämä sivistyneemmät kohottavat myös itseään. Kansallishengen kehitys ei siis ole vain osittaista vaan se läpäisee koko kansakunnan. Tämä uusi kehitysaste muodostaa taasen uuden lainsäädännön perusteen jne. Siten ei voida sanoa, että sen paremmin kansallishenki kuin instituutiotkaan olisivat pelkkä väline, sillä ne ovat oman kehityksensä välineitä. Myöskään molemmat yhdessä eivät ole minkään ulkopuolisen päämäärän välikappaleita, sillä itse äsken mainittu prosessi muodostaa sen siveellisen mahdin, joka kaikessa muutoksessa on tulevaa ja identtistä ja siten joka hetki toteutunut päämäärä.

 

§ 110

Näiden molempien prosessien, lainsäädännän ja hallitsemisen, kautta valtio on itseensä sulkeutunut, itsestään riippuva organismi. Siten valtio on kaiken ulkoisen riippuvuuden kieltämistä ja se sulkee kaikki muut valtiot ulkopuolelleen. Sellaisena valtio on 3) suvereeni valta.

Selitys. Mainitun kaksoisprosessin kautta valtio on itseensä reflektoitunut, se on tietoinen absoluuttisesta riippumattomuudestaan ja yksilöllisyydestään. Niin kuin subjektin itsereflektio, juuri tänä minänä, on samalla muiden subjektien poissulkemista, joka siten sisältää ja edellyttää muiden subjektien olemassaolon, niin samoin valtion tietoisuus omasta yksilöllisyydestään edellyttää toisten valtioiden olemassaoloa.

Lisäys. Koska valtion käsitteeseen näin sisältyy sen yksilöllisyys ja koska kaikki sen instituutiot ovat yksilöissä elävää ja toimivaa valtaa, ja näiden yksilöiden tietäminen ja tahtominen on tuon vallan harjoittamista, niin myös suvereeni valta toimii yhdessä yksilössä, hallitsijassa. Koska valtio suvereenina valtana edelleen sisältää lakiasäätävän ja hallitusvallan, niin hallitsijan tahto on myös se tulkoon!, jonka kautta laki tulee laiksi ja sen toimeenpano todelliseksi. Sillä kaikki teko perustuu viime kädessä subjektiivisen tahdon päätökseen ja myös valtiossa kaikki juuttuisi jatkuvaksi neuvottelemiseksi, ellei jollakulla olisi valtaa lausua päätöstä ja valtaa muuttaa päätös teoksi. Tämä ei rajoita lain ob­jek­­tiivista valtaa kaikkien yksilöiden yläpuolelle kohotettuna. ”Hyvin­järjestetyssä monarkiassa objektiivinen sisältö on pelkästään laki, johon monarkki vain lisää subjektiivisen ’Tahdon’.”

Huom. Sanat on lainattu Hegeliltä, joka perustelee tällä myös hallitsijanvallan perinnöllisyyden välttämättömyyden. Hän lisää: ”Tarvitaan ihmistä, joka sanoo ’Kyllä’ ja panee pisteen i:n päälle.” Tämä tarve on tunnustettu kaikissa valtioissa, kutsutaan hallitsijaa sitten keisariksi, kuninkaaksi, presidentiksi jne.

 

 

b. Ulkoinen valtio-oikeus

 

§ 111

Suvereeni valtio sulkee muut suvereenit valtiot ulkopuolelleen ja on siten suhteessa näihin. Tämä suhde edellyttää valtioiden molemminpuolista toistensa tunnustamista suvereeneina, riippumattomina valtioina. Tämä tunnustaminen muodostaa 1) valtioliiton eli valtiosopimuksen. Kuten sisäisellä valtio-oikeudella, on ulkoisellakin valtio-oikeudella se kaksoismerkitys, että se tarkoittaa samalla todellista, molemminpuolista suhdetta oikeusmäärityksinä ja tiedettä tästä suhteesta.

Huom. Valtioiden väliset sopimukset voivat sisällöltään olla monenlaista, kuten rauhan- tai kauppasopimuksia, hyökkäys- tai puolustusliittoja jne. Mutta niiden kaikkien yleinen luonne on suvereenisuuden molemminpuolinen tunnustaminen.

 

§ 112

Mutta tämä tunnustaminen on pelkkä vaatimus, jonka täyttäminen riippuu eri valtioiden mielivallasta. Sillä välittömästi ne suhtautuvat toisiinsa kuten yksilötkin, ilman mitään oikeutta, joka niiden yhteisen tahdon ilmauksena tai annettuna oikeusmäärityksenä olisi jokaisen valtion absoluuttisen oikeuden yläpuolella. Siksi myös toisen valtion suvereenisuuden tunnustamatta jättäminen riippuu vain kunkin valtion mieltymyksestä ja väkivalta on ainoa valtioiden välisen oikeuden ratkaisija. Tällainen riita riippumattomuudesta ja suvereenisuudesta on 2) sota.

Huom. Valtio voi asettaa omalle tunnustamiselleen minkä tahansa sisällön (ks. edellisen pykälän huomautus) ja näiden vaatimusten tunnustaminen tai tunnustamatta jättäminen riippuu jokaisen muun valtion mielivallasta.

 

§ 113

Väkivaltana sodan kulku on satunnaista ja jos molemmat puolet ovat yhtä vahvoja, sota voi jatkua loputtomiin. Siksi kuuluu asian luonteeseen, etteivät sotaa käyvät valtiot kaihda mitään ponnisteluja saavuttaakseen tunnustuksen. Tämä mahdollisuus sodankäynnin loputtomaan jatkumiseen pakottaa valtiot säilyttämään rauhan mahdollisuuden yhteisessä 3) kansainoikeudessa. Sen määräyksiin kuuluu lähettiläiden molemminpuolinen kunnioittaminen ja, sivistyneissä valtioissa, sodankäynti vain kunkin maan sotavoimia, ei sen muita asukkaita vastaan jne.

Huom. Kaikki nämä ulkoisen valtio-oikeuden määritykset edellyttävät vastaavia instituutioita kunkin valtion sisällä, jotta se voisi sodassa ja rauhassa säilyttää itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa.

 

 

c. Maailmanhistoria

 

§ 114

Absoluuttinen oikeus, joka valtiolla on toista valtiota vastaan, sisältää myös jokaisen valtion tuhoutumisen suvereenina ja riippumattomana valtiona. Kunkin valtion voima säilyttää olemassaolonsa ei kuitenkaan riipu vain raa’asta ruumiillisesta voimasta, vaan valtion sisäisestä kehityksestä. Yhden valtion rappeutuminen ja häviö on siksi mahtavamman sivistyksen voitto ja tämä inhimillisen sivistyksen, järjellisen maailmanhengen jatkuvuus valtioiden tuhon ja hävityksen yli on maailmanhistoria, jossa myös kunkin valtion siveellinen sivistys jatkaa elämistään ja vaikutustaan.

 

 

 

• 1. Käytämme tässä käsitettä mielivalta juuri tämän persoonallisen tahdon merkityksessä, suhteessa toisen persoonan tahtoon, koska sellainen tahto pohjimmiltaan on mielivaltaista tahtoa, mikä tuonnempana tullaan todistamaan.
• 2. Käsitettä hyve käytetään nimittäin tarkoittamaan myös siveellisyyttä, siveellisesti oikeaa subjektin tapana.
• 3. Selitys. Jokainen kansalainen ymmärretään tässä myös perheenjäseneksi, sillä hänellä on kansalaisyhteiskunnassa oikeuksia vain siveellisenä persoonana jolla on siveellinen päämäärä, ei persoonana ylipäänsä. Sen vuoksi tässä mainittavat tarpeet eivät ole pelkkää luonnollisten halujen tyydyttämistä, vaan pyrkimystä johonkin sinänsä ja itselleen siveelliseen päämäärään, jonka suhteen tarpeet on alennettu pelkiksi välineiksi. Tässä tieteellisessä kehittelyssä yksilön refleksio itseensä saa aikaan sen, että hän tietää välittömästi kuuluvansa luonnolliseen yhteiskuntaan, perheeseen ja siten tietää itsellään olevan jokin siveellinen päämäärä myös sen ulkopuolella, joka hänellä on muihin yksilöihin kansalaisyh¬teiskunnassa.