Uusi Suometar nro 58, 14.5.1877: Johan Ludvig Runeberg, muistopuhe

Tietoka dokumentista

Tietoa
14.5.1877
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

[suomeksi]

Soinee tämän suuren runoniekkamme haudalla paikallaan suloinen suomenkin kieli. Kuuli hän sitä nuoruutensa aikana, kun hän Saarijärven nummilla tutustui hongikon huminaan, Keuruun vesillä tuli ajattelemaan Suomen tuhansia järviä, näki lehdiköt kuvautuvan niiden vesien kiiltävään helmaan, kuuli laulurastan soiton kesä-öinä, joiden ihanuudessa päivä ei hennonut levolle mennä. Sielläpä hän raittiit talviset aamut kimaltelevain tähtien valossa hiihti lumihangella hirvenampujain parissa, rakastuneena heidän mieli-alaansa, puhtaasen ja terveesen kuin se ilma, jota he hengittävät; siellä hän eli jouluaaton rauhallista perhe-elämää leimuavan valkean ääressä.

Näitä kaikkia hän meille runoissaan kuvaili niin ihanasti, että meidän oli niin kuin emme sitä ennen olisi tienneet mitään oman maamme kauneudesta.

Mutta hän asutti myös maatamme henkilöillä, semmoisilla, että tuskin uskalsimme heissä tuntea luuta Suomen kansan luusta, lihaa Suomen kansan lihasta. Niin ylevinä he näyttäyvät. – Semmoinen se Saarijärven talonpoika, joka miehuullisesti taistellen hallaa vastaan, luottaen Jumalaan, joka kasvin antaa, käskee vaimonsa: pane puoliksi pettua leipään ja anna säästetyt jyvät kovemmin kärsineelle naapurille; – semmoiset ne sotilaat, jotka, maatansa puolustaen, vuodattivat verensä sen kasteeksi, tietämättä että heille annettaisiin uroin nimi ja kunnioitus, täyttäen vaan tunnollisesti velvollisuutensa, käyden sotatantereelle niin kuin muut jokapäiväisiin toimiinsa, kuolemaa kohtaan niin kuin merimies tuulen ja aaltojen pauhinata. Suuren runoilijan silmällä näki Runeberg näissä henkilöissä heidän ylevän inhimillisen mieli-alansa, ja kuvaili tämän meidän rakastettavaksi ja kunnioitettavaksi.

Me ylistämme kaikki suuren runoilijan tekemät runot; kiitämme häntä ihailuksesta niitä lukiessa, maineesta, minkä ovat Suomen nimelle tuottaneet. Tähän kunnioitukseen kuitenkin muutkin kansat ottavat osaa. Mutta ne runot, joiden esineenä on oma isänmaamme, ne kaiken meidän rakkautemme puoleensa voittavat. – Näissä suuri Suomen runoilija tuli Suomen suureksi opettajaksi. Ei kukaan muu kuin suomalainen häntä oikein ymmärrä, kun hän näissä kuvailee mitkä hengen voimat ovat menneitä sukupolvia ylläpitäneet, kun hän näihin luottaen, viittaa tulevaisuuden toivoon.

Tähän hänen opettajavirkaansa katsoen Suomen kansa edusmiestensä kautta hänen haudallansa lausuu kiitoksensa siitä, minkä on Johan Ludvig Runeberg tämän kansansa hyväksi vaikuttanut eläessään, vielä jälkeen kuolemansa vaikuttaa ja läpi vaihtelevain aikojen on vaikuttava.

Ruotsin kielellä kirjoitti vainaja runonsa. Suomalaiset eivät ole saaneet niitä lukea kuin käännöksenä. Mutta kuinka peräti suomalaisen hengen eivätkö he ole havainneet niissä vallitsevan? Ja varsinkin suomalainen kansa mielihyvällä havaitkoon kuinka suuren sijan perisuomalaiset henkilöt, olot ja mielialat ovat näissä runoissa saaneet. – Mistä tämä? Ei muusta kuin runoilijan suuresta sydämen rakkaudesta Suomenmaata kohtaan.

Ei saattanut hän meille perinnöksi jättää jaloa runolahjaansa. Mutta meille jätti hän tuon rakkautensa ja luottamuksensa maamme tulevaisuuteen.

Tästä kalliista lahjasta Suomen kansa edusmiestensä kautta hänen haudallansa lausuu kiitollisuuden sanat.

Sukupolvet sukupolvien perästä tulevat vaeltamaan tämän haudan luo, kiitollisella sydämellä siitä ihailusta, opetuksesta, jalostuksesta, jotka heille ovat Runebergin runoista vuotaneet. – Täältä palatessaan ovat he lausuvat, niin kuin mekin lausumme: ”Suojele isänmaa, sulje hellästi poveesi suuren runoilijan ruumis; kalliimpaa aarretta ei ole milloinkaan poveesi kätketty.”

 

 

Vertailu

Alkuperäinen