Taiteesta, hahmotelma kannanotoksi J. L. Runebergin artikkeliin Helsingfors Morgonbladissa 22.7.1833

Tietoka dokumentista

Tietoa
22.7.1833
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

On selvää, että ainoastaan nerous tuottaa esteettisesti kaunista. Mitä nerous on? Tätä on tavallisesti yhtä mahdoton selvittää ja sanoin ilmaista kuin kysymystä taidetuotteen kauneudesta. Kukaan ei kuitenkaan ole niin kovaosainen, etteikö nauttisi kauniista, jollei nurja kasvatus ole tukahduttanut tai laiminlyönyt hänen niin kutsuttua esteettistä aistiaan.

Eräs kirjailija lausui äskettäin Skandiassa, että neroutta voidaan verrata hulluuteen, sillä hulluus ei enää olisi hulluutta, eikä nerous neroutta, jos ne voitaisiin määritellä. Hän olisi voinut neroudesta sanoa seuraavasti: ”jos se yleisesti voitaisiin määritellä”. Sillä ainakin tavallisessa merkityksessä tämä on mah­dotonta.

Yleisesti myös sanotaan, että taiteilija luo ainoastaan inspiraation hetkinä. Antiikissa tätä kutsuttiin nimityksellä pati Deum (ottaa vastaan jumalallinen). Ilmaisu kertoo tämän inspiraation luonteenomaisen laadun, se on todellinen hengen ilmoitus, hengen ilmeneminen hengelle. Se on ensimmäinen välitön havainto absoluuttisesta, absoluuttisesta hengestä, joka herättää taiteilijassa ideaalin, jonka merkki, eli objekti, josta tämä havainto heijastetaan, on taidetuote. Henki/Jumalallinen on ruumiillistettu siinä joko kuvin tai sanoin, materia on muotoiltu niin läpikuultavaksi, että henki/Jumalallinen loistaa sen läpi. Siksi myös ihastunut havainnoitsija sanoo: se on elävä, se on sielukas jne. Juuri tämä on runoutta kaikissa taidetuotteissa, tämä antaa teokselle ne­rouden leiman.

Taidetuote itsessään reflektoituu sisäänpäin, jolloin se lähestyy luonnontuotteita, sikäli kuin nämä ovat kauniita. Edellisen kauneus syntyy kuitenkin korkeamman vastakohdan hajoamisesta kuin jälkimmäisen. Kun nimittäin luonnontuotteessa, joka on meille sokean voiman tuote, itse tuotteen tarkoituksenmukaisuus herättää aavistuksen siinä vaikuttavasta korkeammasta hengestä, meissä syntyy tyytyväisyys, uppoudumme luonnon katselemiseen, ikään kuin olisimme siitä löytäneet etsimämme ja kaipaamamme. Olemme etsineet ja löytäneet juuri itsemme – tai meissä olevan jumalallisen, hengen ja materian vastakkaisuuden ykseyden, välittömän subjektiivisen ja objektiivisen ykseyden.

Mutta taidetuotteessa, kuten sanottu, on kumottu korkeampi vastakohta, joka on syntynyt ulospäin suuntautuneesta refleksiosta. Tällöin taiteilija ei ole ainoastaan nero, toisin sanoen osallinen korkeampaan tietoon, vaan myös tietoinen omasta tuotannostaan, taiteilija reflektoi omaa tuotantoaan. Toisin sanoen on kyse sekä välttämättömyyden että vapaan tahdon tuotteesta, korkeammasta subjektiivisen ja objektiivisen ykseydestä. Kutsun tätä korkeammaksi ykseydeksi, sillä edellinen riippuu tästä ykseydestä. Ihmishenki nimittäin hävittää itselleen vastakkaisen luonnon toiminnassa, vapaan tahdon harjoittamisessa. Tämä tapahtuu kuitenkin ainoastaan ikuisessa progressiossa, kun toiminnan eteneminen on kohtalon, kaitselmuksen, välttämättömyyksien lakien alainen. Taiteilija esittää tämän subjektin sisäiseksi luonteeksi muuttuneen ristiriidan välittömässä havainnossa, äärettömän äärellisessä objektissa. Tästä johtuu taidetuotteesta löydettävä ääretön merkitys. Kun tässä puhutaan taidetuotteesta, on selvää, että tarkoitetaan esteettistä taidetuotetta. Se eroaa taideteoksesta sikäli, että sen lähtökohtana on tuottajan sisäinen ristiriita, kun taideteoksen lähtökohtana on ulkoinen ristiriita. Tämän vuoksi jälkimmäisellä on myös ulkoinen päämäärä, edellinen on itse oma päämääränsä. Sille on luonteenomaista kauneus, toisin sanoen sitä tarkasteltaessa saadaan ääretön tyydytys, ja sen ulkoinen ilmaus on suuruus ja rauha.

Tämä myös selvittää esteettisesti kauniin suhteen taiteessa ja luonnossa. Luonnon jäljittely ei tuota todellisia taidetuotteita. Päin vastoin taiteen kaunis on luonnonkauniin arvottamisen normina. Tämän vuoksi luontomaalauksen pitää aina olla luonnon idealisointia, toisin sanoen luonnollisesta, joka on siis ainoastaan toinen momentti kauneuden muodostavasta identtisyydestä, on etsittävä henkistä elementtiä. Tästä johtuu myös idyllin vähäisempi rooli ja tragiikan ylivertaisuus runoudessa.

Korkean (valtavan) havainnoinnissa tilanne on sama kuin kauniin tapauksessa. Erona on, että tällöin vastakohta on potensoitu korkeuksiinsa saattamatta sitä ykseydeksi objektissa, mutta havaitsevassa subjektissa korkea saa aikaan tämän identtisyyden, koska vastakohta on aina ulkoisuudessaan identtistä.

 

 

Vertailu