Skara & Skålltorp 11.7.1845
Oi kuinka monesti olenkaan halunnut vastata Kuopiosta saamaani äärettömän tervetulleeseen talvikirjeeseen, mutta minua on aina siitä estänyt huonoin kaikista mahdollisista syistä, nimittäin se, etten ole pystynyt, en ole jaksanut, en ole voinut kirjoittaa niin kuin olen ajatellut, sillä ihminen voi ajatella paljon vaikka onkin hyvin sairas, ja tämä on ollut minun kova osani koko tämän vuoden ja viime vuodenkin loppuajan.
En ole, Jumala nähköön, paremmassa kunnossa nytkään, mutta sen jälkeen kun joku tutuistani matkustaa täältä Kuopioon niin suoraan kuin ammuttu nuoli – on ikään kuin kohtalon käsky, että minun on lähetettävä tervehdys ystävälle meren taakse, vaikka tämä tervehdys jääkin perin lyhyeksi ja on perin ”nichtsagend” [mitäänsanomaton] ja sisältää vain yhden, yhden ajatuksen, että Ruotsin Götan-maalla elää vaikeakulkuisen Suomen sydänmaiden syvyyteen uppoutuneen oppineen ja kirjallisuutta tuntevan miehen ystävätär. – Oi miksi Maisteri Snellman (tiedän hyvin, että minun pitäisi käyttää toista arvonimeä, mutta pitäydyn vanhassa rakkaassa ja nuorekkaassa) ei nyt asu hyvässä Tukholmassa kuten ennen. Miten helppoa silloin olisikaan jonakin kauniina aamuna nousta savua syöksevän hirviön kyytiin ja vaellella seuraavana päivänä meidän joukossamme meidän tammimetsissämme! Olen usein vihainen itselleni siitä, että olin liian huono mehiläinen – imin liian vähän hunajaa tuttavuudestamme. Oi! nyt asiat olisivat aivan toisin, nyt – kuin olen yksinäisyydessäni maailman hälyn häiritsemättä ajatellut ja pohtinut ja lukenut niin paljon. Mutta kuuluuhan elämän pahimpiin murheisiin juuri se, että ihminen joutuu aina katumaan sitä, ettei ole käyttänyt kadonnutta aikaa oikein, ei kylliksi, ei niin kuin olisi halunnut.
Haluaisin hyvin mielelläni kertoa jotakin itsestäni, jotta suomalainen ystävä tietäisi jotakin götan-maalaisesta ystävättärestään, mutta mitä kertoisin? Jos sanon, että kivut ovat riehuvan rajumyrskyn tavoin iskeneet mielikuvituksen paratiiseihin ja ruusutarhoihin ja riipineet niistä lehtiä, kukkia ja hedelmiä, se sekä on totta että ei ole, sillä kukaan ei varmaankaan uskoisi minua, kun sanoisin: se mitä on ollut on yhä jäljellä, vaikka olen menettänyt kyvyn sen maalaamiseen. Ja niin asia on: elän ihmeellistä, hiljaista ja aivan salaista sisäistä elämää; tuntuu siltä kuin kaikki, mitä ulkopuolellani tapahtuu, olisi yhdentekevää, eikä minulla ole minkäänlaista halua kertoa mitään muille. Mutta [haluaisin] kuulla! Oi, siihen vielä pystyisin, kunhan vain joku puhuisi! On kuitenkin väärin, että sanon näin: ympärilläni ja minulle itselleni puhutaan rakkauden lempeitä sanoja, jotka toki ovat kaikkein parhaita, vaikka janoava sieluni ei saa täyttä tyydytystä siitä, mikä on aivan kylliksi sydämelle. En ole koskaan ennen käsittänyt, miten erillisiä ja erilaisia nämä kaksi ovat ja miten erilaisia ovat niiden tarpeet! Onnellinen se, joka pystyy sulattamaan ne toisiinsa ja muuttamaan ne yhdeksi kokonaisuudeksi! Tai saamaan sen äänet sopusointuun! Tämä tästä, ja nyt muihin asioihin:
Kun käsillä ei ole ollut uutta, olen talven ja kevään aikana lukenut melkoisen määrän vanhempaa kirjallisuutta. Olen tällöin myös huvikseni vielä kerran lukenut ”Neljä avioliittoa” ja todennut sen paljon mielenkiintoisemmaksi tällä tuoreimmalla lukukerralla, kun en enää vilkaissut etukäteen, miten tarina päättyy eli elänyt tulevan odotuksessa, vaan pitäydyin viihtyen ja mielelläni kuvauksen nykyhetkessä. Magnus on eräänlainen sivistetty, inhimillistetty ja ruotsalaistettu – Schoppe ja miellytti minua nyt paljon enemmän kuin 3 vuotta sitten. Olen lukenut myös Jean Paulin ”Titanin” keväällä kolmannen kerran, ja se tuntuu minusta aina vain viehättävämmältä. Mutta meidän uutuutemme ovat kehnoja tekeleitä! ”Falkensvärdin perhe”? – Keinotekoista, vanhaa – vanhanaikaista? – Taalainmaassa? – Kaunista, miellyttävää, mutta vailla todellisuuden tuntua ja kohdittain onttoa? Vinttikamarit? – Ei yhtään mitään? – Vai kuinka? – Tämän hieman kitkerän ja ehkä epäoikeudenmukaisen luettelon jälkeen tohdin tuskin sanoa, että ilahduin nähdessäni teidän kirjeestänne, että ”Toiveet” on ainakin lukenut läpi henkilö, jonka arvostelukykyyn lujasti luotan. Ei sen sijaan joutsenlauluani ”Torpparia”, jonka kirjoitin vain viidessä viikossa ja panin koko elämäni, sieluni ja sydämeni tämän aiheen käsittelyyn. Merkillistä oli, että ajattelin usein Runebergiä tätä torppari-idylliä kirjoittaessani, sillä mielestäni hän on melkeinpä ainoa, joka kuvaa maaseudun kansanelämän sellaiseksi kuin se on – ilman liioittelua ja sitä liiaksi ihannoimatta. – Annoin yhden kappaleen ”Torpparia” palveluskunnalleni joululahjaksi ja sain ilokseni kuulla, että se oli heidän mielestään varsin ”hauska tarina”, sillä he tunsivat kaiken sangen hyvin – ja juuri sitä arvostelua hartaimmin toivoinkin. – Otan nyt vapauden lähettää suomalaiselle (ei venäläiselle) ystävälleni kappaleen tätä vaatimatonta kirjaa toivoen, ettei se vielä ole tuttu, mutta jos ystäväni on (vastoin luuloani) jo hankkinut itselleen tämän loruilun, on ensimmäinen kappale toki mahdollista antaa jollekulle ystävättärelle, joka ottaisi lahjan pahastumatta vastaan, ei sen vähäisen arvon, vaan ainakin antajan takia. – (Tämä oli tyhmä lause, vaikka tarkoitus oli hyvä! – Niin minä kirjoitan nyt, kun kivut kiusaavat, häivyttävät ja hävittävät ajatuksiani joka hetki, teenpä mitä tahansa.)
No puhutaanpa Lénströmistä, joka ennen pitkää astelee varakkaana ihramahaisena kirkkoherrana rouvineen ja lehmineen ja vasikoineen ja voikymmenyksineen ja juustoineen kaikkineen. Haluan kuvitella tuon, mutta en pysty siihen, näen vain sen tarkoin harjoitellun ilmeen, jossa juhlallisuuden pinnan alla on satiiri kuin takin vuori, kun hän nousee saarnatuoliin, jota saaristolaisnaapurimme sanovat ”präke-stoliksi”. Minua alkaa kovasti naurattaa, kun ajattelenkin ystäväämme ”korkeasti kunnioitettuna herrana”. – Kun hän aikanaan saa uuden kutsumuksensa mukaisen viran, Maist. Snellman tulee varmaankin tervehtimään häntä ja niin edelleen – muita Ruotsissa olevia ystäviään? – Mutta voi! Ehkä joku heistä nukkuu silloin ikuista unta turpeen alla.
Olen lukenut maannaisenne [Sara Wacklin] ”100 muistelmaa”, mutta vilpittömästi sanottuna minua kiinnostivat niistä vain ne, jotka koskivat Franzénia, Runebergiä ja ainoaa suomalaista ystävääni – J. V. S:a – ja olisin sangen mielelläni muuttanut tämän kirjan nimen ”muistelmiksi” tai ”muutamiksi muistelmiksi” tai joksikin sentapaiseksi, sillä kuka pystyy muuttamaan muistot yksiköiksi? Jokaiseen muistoon sisältyy 100 muuta ja jokaiseen näistä – vielä 100 muuta jne. Oi naisväkeä! Heidän ei pitäisi koskaan ryhtyä kirjailijan työhön. He tekevät sitä niin huonosti, ja jokaiselta riviltä aina huomaa, että heiltä puuttuu kokonaan taulun välttämätön kehys, nimittäin kirjallinen sivistys. He tietävät harvoin enempää kuin sattumanvaraisesti kuulemiaan asioita, ja tätä tietämystään he esittävät sopivaan ja sopimattomaan aikaan ja – jos he tietävät hieman enemmän, niin – ovat pikkutarkkoja ja leventelevät tällä viisaudellaan, jotta se varmasti näkyisi edullisimmassa valossa.
Ei – naisen on askarreltava täysin toisenlaisten asioiden parissa, harrastettava muita huveja ja kohdistettava sekä mielenkiintonsa että kunnianhimonsa aivan muualle. On tietysti muutamia poikkeuksia, joilla on runsaasti lahjakkuutta ja jotka eivät voi vastustaa nerouden vaatimusta päästä ilmaisemaan itseään, mutta heitä on vähän, tuskin täyttä kahtakymmentäkään Eevan päivistä meidän aikaamme asti. – Aivan huolestun kuullessani uusien naispuolisten komeettojen noususta kirjallisuuden tummalle taivaalle, jolla ne harvoin loistavat, vievät vain tilaa ja aiheuttavat harmia. Jumalalle kiitos siitä, että Ebba huvittelee ainoastaan siveltimen ja neulan parissa eikä ole koskaan välittänyt vaikeasti hallittavista hanhensulista, jotka naisten käsissä usein paljastavat olevansa hanhista lähtöisin.
Ei, nyt on jo 8. sivu loppumassa, ja lopetan sen pienellä kerjäämisellä: Voi hyvä Maisteri Snellman, lähettäkää nyt minulle, olkaa niin kiltti, muutamia mielenkiintoisia Saiman numeroita. Luen niin mielelläni, ja mielenkiintoa toki lisää tieto, että tuote tulee nerokkaalta ystävältä. – Onhan se toki käsitettävissä! Väitetään, että sekä Frey, Intelligensblad että Studier, Kritiker etc. lakkaavat ensi vuonna ilmestymästä, koska niiden tuotto ei kata julkaisemisen kuluja. Ruotsi on kummallinen maa, joka ei voi koskaan sietää kirjallista lehteä, mutta tämä todellakin johtuu siitä, että nämä ovat aina niin kuivia ja ikävystyttäviä, eikö niin?
Hyvä Maist. Snellman, kertokaa joskus sydämelliset ja kunnioittavat terveisemme Runebergille. Luimme viime syksynä hänen ”Fjalarinsa” ja ihailimme sitä suuresti.
Ja nyt lopuksi – ystävälliset terveiset Ebbalta, joka parhaillaan puuhailee kukkiensa parissa ja tuo tuoreita ja tuoksuvia äitiraukalleen, jolta kaikki muu on kuollut ystävyyttä ja muistoja lukuun ottamatta. Voikaa hyvin, toivottaa
S. v. Knorring, o. s. Zelow
PS Suokaa anteeksi, että olen tullin ankaruuden tähden leikannut kirjan auki.
