Saima nro 46, 13.11.1845

Tietoka dokumentista

Tietoa
13.11.1845
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kuopio

Vaikka säät ovat lauhtuneet, talvi on kuitenkin vakiinnuttanut valtansa. Kallaveden ja Saimaan väliset salmet ovat jäätyneet umpeen, joten Lappeenrannasta ja Savonlinnasta palaamassa olleet laivat ovat jäiden takia jääneet matkalle. Niiden joukossa on myös höyrylaiva Kuopio lasteineen. Se on joutunut pysähtymään Varkauden eteläpuolelle. Kerrotaan, että matkustajien siirtyessä maihin tapahtui sellainen onnettomuus, että kristiinankaupunkilainen kauppias Lihr, joka on liikeasioidensa takia oleskellut kuluneen vuoden ajan Itä-Suomen kaupungeissa, vajosi jäihin ja sai surmansa.

 

Ulkomaanuutisia

Abd el-Kaderin voittoisa hyökkäys Algerin alueelle, vähäinen kapina Kirkkovaltiossa, Ranskan ja Englannin yhteinen aseellinen puuttuminen Buenos Airesin ja Montevideon väliseen sotaan sekä Englannin aloittama Punjabin miehitys ovat maailmalta kantautuvia sotaisia uutisia. – Englannissa tehdään lisäksi hyvin innokkaasti sotavalmisteluja, vaikka niiden tarkoitusta ei tiedetä. – Hiukan hauskuuttakin tarjoavien uutisten joukkoon kuuluvat kertomus Berliinin kaupungin maistraatin hänen majesteetilleen pitämästä teologian luennosta, jonka vastaus kumosi nuhteiden kera, sekä läksytyksestä, jonka kiireimmiten Pariisista Algeriin palaamaan joutunut Bugeaud antoi hallitukselle ennen lähtöään – ellei sitten kirje, jossa läksytys annetaan, ole väärennös. – Murheellinen sitä vastoin on nälänhädän uhka onnettomassa Irlannissa, jonka ainoan elintarvikkeen, perunat, yleiseksi levinnyt perunarutto on tuhonnut.

 

Vielä sana eräästä valitettavasta ilmiöstä

Mikään lehtikirjoitus ei aikoihin ole herättänyt sellaista huomiota kuin herra professori Linsénin Allmänna Tidningin numeroon 249 lähettämä kirjoitus. Sisältääkö se siis jotain uutta, jotain tieteelle tai isänmaalle hyödyllistä, yleisen huomion arvoista? – Ei liene ketään, joka olisi siitä mitään tämänkaltaista löytänyt. Mikä siis tekee sen niin merkilliseksi? Sanottakoon suoraan: odottamaton herkkyys kirjoittajan oman maineen suhteen, mutta hämmästyttävä saman ominaisuuden puute yleisen sivistyksen suhteen.

Meidän maassamme eletään vielä suureksi osaksi siinä viattomuudessa, joka pitää jokaista painettua sanaa varmimpana totuutena. Julkisuuteen on totuttu niin heikosti, että häpeillään nähdä omaa nimeään mainittavan julkisesti, kainostellaan pienintäkin kiitosta ja pidetään vähäisintäkin moitetta täydellisenä tuhona. Jälkimmäinen on edellisen seurausta. Lukija ei uskalla ajatella itse. Hän näkee kohteen kirjoittajan silmin. Julkisuudessa mainittu henkilö tietää tämän ja siksi hän uskoo yhteiskunnallisen arvostuksensa riippuvan siitä, mitä vähäisinkin lehtimies hänestä suvaitsee sanoa.

Ja kuinka merkityksetön silti onkaan jokin maininta jossain sanomalehdessä? Se luetaan tänään, huomenna se unohdetaan. Kiitos ja moite ovat yhtä katoavaisia ja jollei anna pysyvämpää aihetta kumpaankaan voi siitä huolimatta, kirjoittavat lehdet hänestä sitten mitä tahansa, luottavaisesti pitää kuuluisuuttaan yhtä katoavaisena kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jotain vankempaa yleistä mielipidettä lehdistö voi ilmaista vain asioista, sitten kun jokin kysymys on väitteiden ja vastaväitteiden avulla käsitelty, mutta ei ihmisistä.

Herra L. itse sanoo näennäisen varmasti: ”Opinonum commenta delet dies ” (päivän mielipiteet katoavat päivän mukana). Mutta jos hän olisi vakaasti sitä mieltä, niin miksi silloin harmistua ja vieläpä vakuuttaa ”tuskiaan” joistakin tuntemattoman lehtimiehen mitättömässä lehdessään esittämistä sanoista? Herra L. on itse esiintynyt kirjailijana ja lehtimiehenä. Eikö tästä hänen toiminnastaan ole jäljellä mitään, mikä kelpaisi päivälehden arvion vastapainoksi? Hän on vaikuttanut pitkään opettajana. Eikö merkittävä osa lukevasta yleisöstä ole herra L:n omia oppilaita ja eikö heillä ole opettajastaan sellaista muistoa, joka kykenisi mitätöimään päivälehden arviota? Olemme varmoja, että herra L. voi luottaa sellaiseen enemmän kuin moni muu. Mutta jos näin ei olisi, niin kuinka puutetta silloin voisi itsepuolustuksella korvata? Sillä voi menettää jotain, ei koskaan voittaa.

Ja mistä herra L. sitten harmistuu? Eräästä ilmaisusta, joka koskee ylioppilaita lukuun ottamatta maan kaikkia sivistyneitä asukkaita. Oliko siis herra L. lähimpänä ottamaan haasteeksi heitetty hansikas vastaan? Ei suinkaan. Mutta jos ilmaisu hänen mielestään oli väärä ja epäoikeudenmukainen, niin miksei hän yksinkertaisesti sano: juuri yliopiston opettajat1 nostivat ensimmäisenä kysymyksen taideyhdistyksestä ja kuvataidekokoelman tarpeellisuudesta joka impulssi sitten herätti opiskelevan nuorison kiinnostuksen asiaan. Kaunotaidetta on sitä paitsi hoivattu ja harjoitettu runoudessa; M. B:n ilmaus törmää siis tyhjien torventoitotusten haluun? Oman henkilönsä ja virkauransa herra L. olisi täysin perustellusti voinut jättää pois pelistä vakuuttuneena, että kukaan ei halua halventaa niistä kumpaakaan, ja että hänen kunniansa ei tarvitse puolusteluja eikä sellaisista hyödy etenkään kun häneen tai hänen toimintaansa ei kumpaiseenkaan ollut puututtu. Vaikka herra L. olisi jättänyt taiteen sikseen, tiede on antanut hänelle riittävästi mahdollisuuksia vaikuttaa. Taiteen ja esteettisen sivistyksen arvon puolustaminen tuskin on herra L:n velvollisuus sen enempää kuin satojen muidenkaan.

Mutta jos herra L:n artikkelin osoittama herkkänahkaisuus onkin odottamatonta ja antaa vahingollisen esimerkin, niin mitä onkaan sanottava siitä sanomalehdistön vastaisesta purkauksesta johon sama herkkänahkaisuus on hänet johdattanut? – Käytämme lievää ilmaisua sanoessamme, että se osoittaa valitettavaa piittaamattomuutta yleisestä sivistyksestä. Väite, että sananvapautta ei maassamme kontrolloida kyllin tarkoin ja että maamme lehdistö nykyisellään voi vaikuttaa tuhoisasti totuuteen, oikeuteen ja yhteiskuntajärjestykseen – tämä kaikki osoittaa niin vähäistä luottamusta totuuden omaan voimaan, niin vähäistä oikeudenmukaisuutta ja niin vähäistä piittaamista yleisen sivistyksen kaikkein silmiinpistävimmistä tarpeista, että voi vain valittaen todeta herra L:n antaneen suuttumuksen ja loukatun itserakkauden tehdä itsestään pimeyttä rakastavan ajattelutavan äänitorven. Valitamme sitä vakaassa uskossa, että nuo torjuttavat sanat ovat vain hetkellisen suuttumuksen sanelemia. Herra L:n täytyy tunnustaa, että sananvapautta kontrolloidaan maassamme aivan tarpeeksi. Hänen täytyy tunnustaa, että lehdistössä tällä hetkellä näkyy jaloa, isänmaallista ja lämmintä pyrkimystä sivistykseen, olkoon sitä kannattavat voimat kuinka heikkoja tahansa. Hän moittikoon oikeudenmukaisesti niitä virheitä, joita tehdään ja hänen neuvojaan kuunneltakoon tarkoin. Mutta hänen täytyy toivoa mainitulle pyrkimykselle liikkumatilaa ja menestystä – sillä se on myös hänen omansa.

 

Joitakin lainsäädöksiä, jotka eivät ole voimassa

Savossa ja Karjalassa

Eräissä edellisissä artikkeleissa koetimme kiinnittää huomiota eri tapoihin, joilla laki voi vaikuttaa haitallisesti yleiseen siveellisyyteen. Sellaisina mainitsimme elinkeino- ja tullilainsäädännön, koska molempien kohdalla varmuus lain epäoikeudenmukaisuudesta rohkaisee laittomuutta. Taloudellisessa lainsäädännössä on monia samankaltaisia säädöksiä. Tahdomme mainita niistä pari erityisesti tällä maankolkalla vaikuttavaa lakia, joista tapa ja olosuhteiden pakko ovat tehneet milteipä tyhjiä sanoja.

Tarkoitamme ensi sijassa lakia, joka asettaa sahalaitoksen perustamisluvan ehdoksi tuotannon pysymisen määrätyn katon puitteissa. Kysymykseen sahojen hyödyllisyydestä maallemme emme tällä kertaa puutu. Riittää kun lähdemme siitä, että niihin on sijoitettu suuria pääomia ja että niiden kautta tulee vuosittain liikkeeseen suuria rahasummia. Lakia ei kuitenkaan riko ainoastaan tällä tavoin syntyvä voitto. Kuten pian koetamme osoittaa, lain vuoksi on välttämätöntä joko lopettaa koko sahatoiminta tai rikkoa lakia.

Eräs sahanomistaja on ystävällisesti kertonut meille summittaiset tiedot sahaliikkeensä tuloista ja menoista. Sahan sijainti ei satu olemaan kovin edullinen, joten kuljetuskustannukset ovat erityisen suuret. Myös monet pienemmät menoerät vaikuttavat tarpeettomilta tai varsin suurilta, kuten esim. kahden tukinmittaajan ja yhden tukinlajittelijan palkkaaminen muun väen lisäksi sekä 500 ruplan vuotuinen meno lankkujen kuljettamiseen käytetyn lotjan kulumisesta. Mutta nämä eivät juuri vaikuta lopputulokseen, ja 5 000 tukin sahauksella menot ovat 27 580 seteliruplaa, tulot 26 575 ruplaa. Tappiota tulee siis 1 005 seteliruplaa. Antaaksemme lukijalle jonkinlaisen käsityksen kuljetuskustannusten suuruudesta lisäämme, että kun koko valmistus on paikan päällä maksanut noin 20 000 ruplaa, niin kuljetus Varkauteen lisää kustannuksia lähes 7 000 ruplalla.

Jos luullaan, että sahanomistajat joka vuosi alistuvat tällaisiin tappioihin tai että he vain puhtaasta isänmaallisuudesta harjoittavat tuottamatonta toimintaa, niin vaaditaan aivan ilmeisesti enemmän kuin on kohtuullista. Ja kuitenkin on varmaa, että sahausta nyt taas keskeytyksettä harjoitetaan. Katsotaanpa, kuinka tämä mahdollisesti voidaan selittää.

Suuri osa menoista on sen kaltaisia, että ne ovat yhtä suuria tuotannon määrästä riippumatta. Jos tähän ryhmään lasketaan henkilökunnan palkkamenot ja laitokseen sijoitetun pääoman korot, niin nämä menoerät kohoavat mainitulla sahalla noin 10 000 ruplaan. Jos siis sahattaisiin 5 000 tukkia enemmän, niin lisääntyneet menot olisivat ainoastaan 17 500 ruplaa, mikä bruttotuloista 26 500 tuhannesta ruplasta vähennettynä tuottaisi voittoa 9 000 seteliruplaa. Ehkä kysytään, käykö todella näin? Emme halua väittää asiassa yhtään mitään, mutta selvää on, että jos sahalle on myönnetty ainoastaan 5 000 tukin valmistuslupa, ei toimintaa voi saada kannattavaksi muutoin kuin ”ylisahauksella”.

Kierretäänkö siten lakia? – Kyllä, se on välttämätöntä. Se nimittäin estää yksilön vapautta ansaita, myydä ja ostaa vaikka tällainen ansio näyttäisi suuresti hyödyttävän paikkakuntaa ja maata. Viedäänkö kruunulta tällä tavoin sen tuloja? Tiedämme, että maan rahavarojen lisääntyminen, vientitulli sekä sahaustuotteiden viennin aiheuttamasta tuonnista perittävät tullit korvaavat menetykset valtion kassaan kymmenkertaisesti. Kukapa tällaisissa oloissa ajattelisikaan lain tarkkaa noudattamista ja valmistelisi siten omaa häviötään? Nyt sahausoikeuksia ei tavallisesti anneta lainkaan yli 5 000 tukille. Toisin sanoen yksikään saha ei voi kannattaa, ellei tuota määrää ylitetä.

Aiomme toisessa yhteydessä sanoa jonkin sanan tällaisen lain hyödyllisyydestä tai vahingollisuudesta siinä tapauksessa että sellaista voisi noudattaa. Tässä puutumme vain sen yleisen moraalin kannalta haitalliseen vaikutukseen. Tässä on jälleen yksi laki, jonka rikkomisen täytyy olla yleinen tapa. Siitä taas täytyy olla myös se usein mainittu seuraus, että tottumus vähentää lain kunnioitusta ylipäänsäkin, tekee lainrikkomuksesta yleisen tavan ja siten ylipäänsä vähentää rehellisyyttä ihmisten tekemisissä.

Ehdotettu uusi metsäasetus tähtää tämän rappion lähteen säilyttämiseen ennallaan. Edellä lyhyesti esitetty osoittanee, kuinka turmiolliseksi sellaisen lainsäädännön täytyy koitua. On myös helppo osoittaa, että se jää hyödyttömäksi, koska sitä ei voi koskaan tarkoin valvoa. Sahatoiminnan nimittäin täytyy joko lakata tai sitä täytyy harjoittaa suurisuuntaisemmin, jotta siitä saatavat voitot riittäisivät ylittämään kaikki asetuksesta koituvat esteet.

Lain valvonnan vaikeuksista sanotaan eräässä huomautukseksi uuteen metsäasetusehdotukseen tarkoitetussa kirjelmässä muun muassa:

Kun kruununpalvelija näkee erämaassa olevan metsiä, joissa tuhansittain puita lahoaa ja tuhoutuu, elleivät sahat niitä käytä, niin lain käskyn täytyy väistyä vakaumuksen tieltä. Onhan helppo ymmärtää, kuinka hyödyllistä maalle on korjata puu pois tuhoutumasta ja unohtaa asetukset, jotka vain haittaavat tätä hyödyn tavoittelua.

Sama kirjelmä osoittaa vakuuttavasti kuinka eräs toinen tähän liittyvä lakimääräys samoin ja samoista syistä jää täysin voimattomaksi ja tehottomaksi. Kirjoituksessa sanotaan:

Moni kruununtalon asukas ei saa tilastaan suurempaa tuottoa kuin minkä hän tarvitsee itsensä ja perheensä välttämättömimpiin elämisen tarpeisiin. Mutta hän tarvitsee myös muuta, suolaa, rautaa ja rahaa kruununveroihin. Miten nämä tarpeet tyydytetään? Talolla on metsää yllin kyllin, mutta hänellä ei ole lupaa myydä sitä. Kruununpalvelija saapuu ja ulosmittaa hevoset sekä karjan. Rahalainaa asukas ei saa, pantit menevät lunastukseen. Talonpoika on puilla paljailla. Silloin hän pyytää nöyrästi lupaa myydä lähimmälle sahalle jonkun sata tukkia, joiden kuljetuspalkka peittää kruununrästit. Kruunupalvelija, joka näkee talonpojan joutuvan ahdinkoon ylenpalttisen rikkauden keskellä ja tietää, että aika joka tapauksessa hävittää metsän, säälii talonpojan tilaa ja suostuu hänen pyyntöönsä – tai vain pahoittelee ja kieltäytyy – koska määräykset niin vaativat. Jälkimmäisessä tapauksessa talonpoika ei voi kuin ottaa riskin, sillä äärimmäinen hätä on ovella. Hän hakkaa tukit luvatta ja kuljettaa ne sahalle, menee sitten nimismiehen luo ja suorittaa kruununveronsa. Nimismies tietää hyvin, mistä rahat ovat tulleet, mutta inhimillisyyttään hän vaikenee, iloisena talonpoikaraukan pelastumisesta ja tyytyväisenä myös siitä, ettei tarvitse matkustaa pitämään itselleen täysin tuottamatonta huutokauppaa.

Jos taas kruunupalvelijat nostaisivat ankarammin syytteitä sahojen luvat ylittävästä tuotannosta, ne eivät ottaisi vastaan talonpojan tukkeja eikä tällä olisi mitään keinoa päästä tukalasta asemastaan. Mutta tilanteen tunteva sahanomistaja tietää, että kruununpalvelijan on samassa tilanteessa vaiettava, joten hän ostaa tukit ja sahaa asetuksesta välittämättä.

Kun hakkuu sitä paitsi tapahtuu talvella, parin kyynärän hangessa syvällä erämaassa, kruununpalvelija ei sitä useinkaan voi huomata. Ja kun kaikilla naapureilla on yhteinen etu pitää asia salassa, ei löydy myöskään ilmiantajaa.

Tämä todistelu on niin yksinkertainen, että asian selvittämiseksi ei ole tarpeen lisätä mitään. Myös kruununtalossa asuva pitää itseään maan tuotteiden omistajana. Kuinka hän siis voisi pitää oikeudenmukaisena lakia, joka kieltää häntä etsimästä näiden tuotteiden myymisen kautta hyvinvointia, tai mikä vielä tavallisempaa, pelastusta ahdistavasta hädästä? Ja millainen valvonta voisikaan saada hänet tällaista lakia noudattamaan?

Olosuhteiden ennakkoluuloton harkitseminen panee siis ymmärtämään sen myös kokemuksen vahvistaman seikan, että tällaisten yksityisen talouteen liiaksi kajoavin määräysten täytyy olla kansakunnan hyvinvoinnin kannalta hyödyttömiä, jopa haitallisia ja yleiselle siveellisyydelle varmasti vahingollisia. Siitä huolimatta uusi metsäasetusehdotus ehdottaa näiden määräysten säilyttämistä ja niiden lisäämistä uusilla yhtä lailla rajoittavilla määräyksillä. Niinpä kruununtilan haltijalle myönnetään (§ 48) oikeus raivata vapaasti viljelyksiä tilan maalle, mutta häntä kielletään myymästä metsää, joka viljelysten tieltä on kaadettava. Tällainen asukas voi kaskistaan saada tarvitsemansa mänty- ja kuusipuun. Rakennuspuuta hän ei tarvitse vuosikymmeniin. Hänen täytyy siis vaivalla polttaa kaatamansa metsä tai kasata puut lahoamaan. Ainakin on sattuman varassa, saako hän luvan myydään niitä ja luvan saaminen edellyttää joka tapauksessa kallista matkaa läänin pääkaupunkiin ja antautumista jonkin nurkka-asianajajan huijattavaksi. Sama ehdotus kieltää veromaan omistajaa lyhemmäksi tai pitemmäksi ajaksi erottamasta tilasta metsää tai muuta maata. Tämä uusi tekee myös nyt sallitun maan vuokraamisen aina 50 vuodeksi asti pätemättömäksi. Myös tätä metsien säästämiseen tähtäävää kieltoa voidaan kiertää ”myymällä” määrätyksi ajaksi joltain alueelta kaikki puut, jotka ovat ehtineet sahaustarpeisiin sopivan kokoisiksi. Tällainen määräys tarjoaa siis vain lisää harjoitusta lain kiertämiseen ja perustan sen käskyjen halveksimiselle.

Riittävän pitkä kokemus on osoittanut, kuinka merkityksettömiksi tällaiset määräykset käyvät. Missä on noudatettu esim. lakia, joka määrää jokaisen talon vuosittain suorittamaan tietyn määrän aitausta ja ojitusta, perustamaan humalatarhoja jne? Jollei oma ajattelu ja etu olisi maanviljelijää siihen johdattanut, maassa tuskin olisi yhtäkään syltä aitaa tai ojaa. Taloudelliset lait voivat kyllä raivata esteitä yksityisen talouden tieltä, mutta ne eivät koskaan kykene saamaan aikaan yksityisen etujen vastaista taloudenpitoa. Yksityisten henkilöiden saaman hyödyn summa on tässä tapauksessa myös yhteiskunnan saama hyöty. Ja jollei vanhempien rakkaus saa aikaan huolenpitoa tulevista sukupolvista, niin lain on turha sellaista yrittää. Eräässä myöhemmässä, sahatalouden vaikutusta maan hyvinvointiin käsittelevässä kirjoituksessamme saamme vielä uudemman tilaisuuden etsiä ajattelun ja kokemuksen tarjoamia todisteita tämän totuuden puolesta, jota muutoin kukaan ei epäilekään kun kyse on hänen yksityisestä taloudestaan, mutta jonka yleispätevyyden tulevaisuutta lämpimästi ajatteleva lainsäätäjä voi helposti sivuuttaa. Tällaiseen huomiotta jättämiseen sisältyy, kuten koetimme osoittaa, lain aineellisten vaikutusten yliarviointia, mutta samalla se unohtaa lain usein vähemmän näkyvät mutta sitä varmemmat maan henkisessä kulttuurissa näkyvät seuraukset.

 

Sanomalehdistön taloudellinen puoli

Lukija on ehkä nähnyt kerrottavan, että Pariisissa alkaa ensi vuoden alusta ilmestyä ”L’Epoque”-niminen lehti, jättiläinen kilpailijoidensa joukossa. Jos hintaa ja sisällön määrää verrataan, lehti tulee kahdeksantoista kertaa halvemmaksi kuin Débats ja yhdeksän kertaa halvemmaksi kuin Constitutionel. Sen olemassaolo on turvattu useiden miljoonien pääomalla. Osakkeiden hinta oli jokin aika sitten 200–300 frangia nimellisarvon yläpuolella. On selvää, että lehden ilmaantuminen tulee herättämään kauhua muiden lehdenomistajien keskuudessa.

Tämän lehtimaailmassa odotettavan uuden mullistuksen johdosta on puhuttu paljon siitä, kuinka turmiollista sanomalehtien joutuminen kaupallisen keinottelun välikappaleiksi on. Sanotaan: ”sitä mukaa kuin sanomalehtien kaupallinen merkitys kasvaa, ne menettävät poliittista vaikutusvaltaansa. Luetuimmat ja laajalevikkisimmät lehdet ovat jo pikemmin yrityksiä kuin varsinaisia puoluelehtiä. Miten ansaita eniten – that is the question [siinä kysymys].” – Asiaa ei kuitenkaan erityisesti pidä valittaa. Jokainen kirjoittaja pyrkii saamaan niin suuren yleisön kuin hänen aiheensa sallii. Jos aihe on laajakantoinen ja käsittely onnistunutta, yleisö on suuri ja yritys on kaupallista toimintaa. Näin käy usein myös lehdistössä. Jos yleisön suosiosta kilpailee useita lehtiä, jokainen niistä häviää niin taloudellisesti kuin vaikutusvallankin suhteen. Ja niin pitääkin olla. Sillä myös sanomalehden pitää hankkia sellainen yleisö, jossa yhden ääni ei paljoa merkitse. Mutta jos yleisö ostaa ja lukee mieluiten huonoa ja ruokkii kirjoittajaa, joka vailla minkäänlaista vakaumusta kirjoittaa rahan vuoksi, niin se on yleisön oma vika. Sanomalehtien julkaiseminen olkoon siis sitä mitä hyvä lehti aina on eli rahanhankintaa, mutta sen menestykselle ei tule olla muuta ehtoa kuin laatu. Siitä taas on lukevan yleisön kannettava huolta.

 

 

  • 1. Joihin hra L. kuuluu

Vertailu