Kuopio
Jos jokaista tapausta on arvioitava niiden olosuhteiden mukaan, joissa se ilmenee, niin tuskin missään on koskaan vietetty merkittävämpää juhlaa kuin se, josta tämä yhteisö sai iloita viime lauantaina.
Kauan odotettuna, mutta ehtymättömällä ilolla tervehdittynä, suurten toiveiden saattelemana vietettiin tätä juhlaa siksi, että täällä avattiin uusi lukio. Ei vain se, että erään puhujan sanoja lainatakseni ”monet vanhemmat ovat tähän asti joutuneet sen kovan välttämättömyyden eteen, että heidän on joko jätettävä poikansa vaille sivistystä tai uhrattava perheen taloudellinen vakavaraisuus”, vaan se suuri vaikutus, joka tällaisella oppilaitoksella muutoinkin koko seudulle tulee olemaan, tekee sen perustamisen erääksi seudun tärkeimmistä tapahtumista. Vasta vähän yli kaksi vuosisataa sitten perustettiin Turkuun Suomen ensimmäinen lukio, josta sitten kehittyi maamme yliopisto. Jokainen voi helposti nähdä, miten sivistys on tästä vähäisestä alusta kehittynyt. Miksei voisi toivoa, että nyt vihitty oppilaitos on vuorostaan kahden vuosisadan kuluttua, tai paljon aiemminkin, kehittynyt yhtä pitkälle? Ihminen oppii kaiken menneisyydestä, mutta hän pitää sitä tavallisesti vain tämän ajan viisautena ja harvemmin hän uskoo oman olemassaolonsa tuolla puolen koittavaan tulevaisuuteen, kohtaloihin jotka ovat samanlaisia kuin jo olleinakin aikoina. Ja kuitenkin äsken esitetyssä toiveessa on varmuutta. Jos Suomen väkiluku kasvaa edelleen yhä nopeasti kuin viimeisten sadan vuoden aikana, niin Savossa ja Karjalassa olisi kahdensadan vuoden kuluttua melkein kaksi kertaa niin paljon asukkaita kuin koko Suomessa nyt on. Ja tässä maassa on ollut yliopisto aikana, jolloin sen väkiluku oli vain kolmannes nykyisestä. Tietämisen halu ja sen tarve lisääntyvät päivä päivältä ja jokseenkin kaikissa Euroopan maissa myönnetään jo valtion säilymisen riippuvan tämän tarpeen tyydyttämisestä. Useimmissa maissa pyritäänkin erityisesti nykyään saattamaan sen tyydyttämisen välineet ajan vaatimuksia vastaavalle tasolle.
Mutta jättäkäämme noin kauas tulevaisuuteen tähtäävät toiveet tarttuaksemme nykyhetkeen. Suomessa on aloitettu oppikoulujen uudistaminen – ja kukapa voisi sen kieltää – onnellisissa merkeissä. Uusien oppilaitosten perustaminen ja vanhojen laajentaminen on parantanut tiedonhankkimisen mahdollisuuksia. Ajan vaatimukset myös muunlaisesta kuin tieteellisestä sivistyksestä on otettu tieteellisissäkin kouluissa huomioon niin pitkälle kuin mahdollista. Muutoin on opetuslaitoksen järjestelyä uudistettu varovasti, mikä lupaakin parempaa kuin mitkään käytännössä kokeilemattomiin teorioihin pohjautuvat kokonaisuudistukset.
Ennen muuta Kuopion lukio on antanut myös Savolle ja Karjalalle paremmat mahdollisuudet saada opetusta. Ensimmäinen seuraus tulee olemaan koulua käyvien lukumäärän kasvu näissä maakunnissa ja tähänastista useammat koululaiset pääsevät myös yliopistoon. Heidän ei tarvitse niin kuin nykyään katkaista aloittamaansa sivistyksen uraa siksi, että heidän vanhempansa toteavat mahdottomaksi antaa heidän milloinkaan jatkaa koulua pitemmälle. Myös ne, joilla ei ole varaa akateemisiin opintoihin ja jotka siten jäävät vaille klassista opetusta, saavat silti lukiossa paljon suuremman tietomäärän kuin alemmilla hallintovirkamiehillä, kauppiailla, tehtailijoilla ja tilanomistajilla nykyään yleensä on. Suomessa on poikkeuksellista löytää jostain maakunnasta esim. sellaista virkamiestä, joka on syntynyt muualla päin maata ja siksi voidaankin olettaa, että kaikki maakuntien oppilaitoksissa jaettava tieto myös lisää maakunnan kokonaistietomäärää.
Jotta lukiossa annettava tieto todella kantaisi hedelmää, siinäkin tapauksessa että opetus lukiosta lähdettäessä päättyy, on kuitenkin jo tämän oppilaitoksen tietenkin kyettävä välittämään oppilaalle jonkinlainen itsetietoinen rakkaus tietämiseen ja usko sen hyviin hedelmiin. Nuorukainen on lukion loppuvaiheessa jo siinä iässä, että itsenäinen opiskelu saattaa häntä kiinnostaa, jos joku vain herättää ja ruokkii hänessä halua siihen. Ja se tulee mahdolliseksi, jos niin koulun kuin lukionkin oppikurssit tehdään niin laajoiksi kuin 8–9 vuoden opetus mahdollistaa, ja jos tällainen halu elää niissä opettajissa, joiden huostaan nuorukainen oppikurssinsa loppuvaiheessa on uskottu. Meidän mielestämme on tärkeää ajatella tarkoin sitä lukion tehtävää, että se ns. siviiliosastolla myös päättää opetuksen, jotta reaaliaineiden maamme kouluissa nyttemmin saamasta suuresta osuudesta olisi se hyöty mitä hallitus epäilemättä niillä on tavoitellut.
Edellä esitetty merkitsee, että lukionopettajalta on vaadittava tieteellistä mielenlaatua. Hänelle se on tärkeämpää kuin koulunopettajalle, joka välittää vain tiedon yksinkertaisimpia alkeita. Mutta jos paikkakunnalle kerääntyy opettajakunta, joka toimessaan osoittaa rakkautta tietämiseen ja työskentelee välittääkseen sitä myös oppilailleen, niin sen täytyy ilmetä myös opettajien yhteiselämässä. Tämä taas ei voi olla vaikuttamatta seudun asukkaisiin ylipäänsä. Opettajan ammattiin tosin kuuluu, että korkeimmat tieteelliset intressit vähitellen sammuvat, mitä myös kaukana maakunnassa eläminen edesauttaa. Mutta yksi sukupolvi tekee pian tilaa toiselle, joka uusin innoin ja uusin voimin kykenee välittämään häivähdyksen siitä uuden ajan hengestä, jonka lapsi se itsekin on ja jonka jaloimpiin pyrkimyksiin sen on osallistuttava siinä määrin kuin se on aikansa sivistyksen tasolle kohonnut. Myös tältä kannalta on lukion perustaminen sekä maan yleisen sivistyksen että opetuslaitoksen nykyisessä tilanteessa tälle paikkakunnalle erittäin merkittävä tapaus.
Yleinen mielipide todistaakin, että seudun asukkaat ovat osanneet arvostaa tapauksen merkitystä. Puhutaan todellisuudesta, kun sanotaan että tämä seutu on kaikkien kaukana pääkaupungista sijaitsevien alueiden tavoin ollut ja on yhä useimpia isänmaamme alueita huonommassa asemassa tällaisten sen vaurastumiseen tähtäävien yleisten laitosten suhteen. Jälkeenjääneisyyttä lisää maakunnan etäisyys merenrannikolta, sivilisaation tärkeimmältä kulkuväylältä. On luonnollista, että kaikki tämä lisää suuresti tämänhetkistä iloa. Lukion perustamista tänne on yleisesti toivottu jo kauan. Ja sen toiveen heräämiseen on totta tosiaankin ollut aihetta! Saksalainen pitää varmaankin barbariana sitä aikaa, jolloin hänen piti etsiä lukiotasoista oppilaitosta 80–100 peninkulman päästä, kun hänellä nyt on harvoin matkaa kymmentäkään (6 2/3 ruotsin peninkulmaa). Täällä tosin mitataan kaikkea – myös tien pituutta – eri mitoilla, mutta vanhemmat ja holhoojat saivat alinomaa kokea tilanteen vaikeuden niin ettei voitu olla lausumatta toiveita sen parantamisesta. Läänin kuvernööri on tulkinnut toiveen hallitsijalle, seudun asukkaat ovat yhtyneet tähän alamaiseen anomukseen ja kaupungin asukkaat ovat jopa luvanneet omilla uhrauksillaan tukea tällaisen oppilaitoksen perustamista. Yleinen mielipide on näin jo kauan yksimielisesti puoltanut koulun suurta merkitystä ja siksi näiden päivien juhlallinen tunnelma ei ole henkinyt hämmästynyttä iloa jostain aivan odottamattomasta, vaan tyyntä tyytyväisyyttä tarpeen täyttymisestä. Heidän ilonsa on muistuttanut sadonkorjaajan iloa talteen saadusta vuodentulosta.
Sellaisessa hengessä juhlia vietettiin. Mielestämme juhlien kohde on varmasti niin tärkeä suurelle osalle Itä-Suomen asukkaista, että niiden kuvaukseen on syytä liittää jotain siitä myötätunnosta, jolla kaikki juhlia viettäneet asiaan suhtautuivat.
Kaupungilla oli vilkasta jo 22. päivänä. Ajoneuvot toisensa jälkeen rullasivat sen porteista sisään ja iltapäivällä kävelevät ihmiset elävöittivät jokaista katua – seuraavana päivänä vielä enemmän. Vaaleapukuiset naiset keveine lyhyine viittoineen (camail) ja hulmuavine harsoineen kulkivat pitkissä jonoissa joita siellä täällä rikkoi pitkä tumma kaksirivinen takki. Vanhemmat miehet kulkivat ritarikuntanauhojen kera tai ilman, mietteliäänä katsellen paikkoja, jotka olivat heidän kouluaikojensa leikkien ja kepposten todistajia. Siellä täällä kulki käsikynkässä muutama tuleva lukiolainen ja välissä tunkeilivat nyt takaisin palanneet koululapset, epätavallista liikehdintää hämmästyneinä töllistellen. Lauantaina sitä lisäsi vielä kirkkoon saapuva seurakunta, jonka juhlahuhut houkuttelivat liikkeelle tavallista aikaisemmin.
Viimeksi mainittuna päivänä kellon lähestyessä kymmentä tämä kirjava väenpaljous liikuskeli kaupungin kauniin ja erityisen viehättävällä paikalla sijaitsevan kirkon ympärillä. Jumalanpalvelukseen soitettaessa mukaan yhtyi kaksi järjestynyttä joukkiota, toinen yläalkeiskoulun uudesta, tärkeimmän torin laidalla suoraan kirkkoa vastapäätä sijaitsevasta rakennuksesta päin, toinen kuvernöörintalosta, jossa sijaitsevat lääninhallituksen virastot. Ensimmäisen joukon kärjessä kulki hiippakunnan piispa seurakunnan iäkkään kirkkoherran ja piispaa hänen matkoillaan hiippakunnassa seuraavan konsistorinjäsenen seuraamana. Heitä seurasivat lukion opettajakunta, kouluvirasto, lukuisana paikalle saapunut papisto sekä lukion ja koulun oppilaat. Tähän mustiin pukeutuneeseen joukkoon liittyi nyt toinen, läänin kuvernöörin johtama läänin ja kaupungin virkamiesten sekä porvariston muodostama joukko, ja koko kulkue siirtyi hitaasti temppeliin.
Koulunuorison tavanmukainen laulu liittyi läsnäolevan papiston vahvistamana varmasti ja täsmällisesti urkujen kaunisääniseen sointiin. Kaupunginkappalainen Jäderholm piti yksinkertaisen ja arvokkaan saarnan tavanmukaisella kaikuvalla ja hartaalla tavallaan. Sen piispan määräämä teksti oli Viisauden kirjasta 7:7–10:
Sen tähden minä rukoilin, ja minulle annettiin ymmärrystä; minä huusin avuksi Jumalaa, ja viisauden henki tuli minulle. Minä pidin sitä arvokkaampana kuin valtikoita ja valtaistuimia, rikkautta en arvioinut sen rinnalla, enkä sen veroiseksi lukenut kallisarvoisinta jalokiveä. Sillä kaikki kulta on sen rinnalla kuin rahtunen hiekkaa, ja hopea on siihen verrattuna luettava saven arvoiseksi. Minä rakastin sitä enemmän kuin terveyttä ja kauneutta ja valitsin sen valkeudeksi, sillä se valo joka siitä lähtee, ei koskaan sammu.
Saarnastuolista luettiin myös tiedotus siitä, että uusi lukio vihittäisiin käyttöönsä jumalanpalveluksen jälkeen ja se aloittaisi toimintansa 26. päivänä.
Jumalanpalveluksen päätyttyä kulkue siirtyi lukiotalon juhlasaliin, jonne oli kutsuttuina saapunut myös runsaasti naisia niin ettei suuressa huoneessa ollut ainuttakaan vapaata paikkaa. Herra piispa astui kateederille ja julistettuaan uuden lukion juhlallisesti avatuksi hän piti miehekkään kauniin puheen siitä, kuinka kristityssä maailmassa jokaisen tiedonhaaran juuret ovat uskonnossa, jonka totuuksia ne myös pyrkivät tulkitsemaan. Tuomiokapitulin läsnäolevan notaarin luettua Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisen määräyksen lukion avaamisesta sekä opettajanvirkojen perustamisesta, sekä Porvoon tuomiokapitulin suorittamat nimitykset ja virkojen täyttämiset, lukion opettajat piispan kehotuksesta antoivat säädetyn virkavalan. Piispa päätti toimituksen lämpimiin kehotuksen sanoihin opettajille ja nuorisolle.
Tätä juhlan vakavaa osaa seurasi klo 2 iltapäivällä tunnelmaltaan aivan yhtä juhlallista yhdessäoloa, joka antoi kuitenkin mahdollisuuden myös ilon ilmauksiin. Seudun asukkaat olivat nimittäin järjestäneet päivälliset herra Wiikin taloon vierainaan piispa, lukion ja koulun opettajakunta sekä kaikki kauempaa saapuneet matkalaiset. Kaikkiaan väkeä oli noin 150 henkeä. Hänen Majesteetilleen Keisarille omistettiin alamainen malja yhteisesti lauletun kansanlaulun ja kaikuvan kolminkertaisen eläköön-huudon saattelemana. Sama toistui myös Kruununperillisen ja Keisarillisen Huoneen alamaisten maljojen kohdalla. Sitten seurasivat maljat kaikille niille, jotka olivat eri tavoin edesauttaneet lukion perustamista, Suomen Keisarilliselle Senaatille, Hänen Korkeudelleen Piispalle, Kuopion kaupungille, joka oli luovuttanut lukiolle entisen kauniin koulutalon ja koululle sen sijaan toisen huoneiston, edelleen uuden oppilaitoksen menestykselle, sen Inspehtorille ja opettajille. Kaikkia näitä maljoja ehdotti läänin kuvernööri. Piispa, herra Kellgren kaupungin porvariston puolesta ja tohtori Frosterus lukion edustajana vastasivat heille omistettuihin maljoihin. Piispa kiitti vastauksessaan sitä todellakin harvinaista onnea, joka oli sallinut hänen nykyisessä virassaan olla läsnä yhden hovioikeuden ja kahden lukion vihkimisessä. Sen jälkeen piispa ehdotti maljaa herra kuvernööri Ramsaylle, joka määräyksillään ei ole suinkaan vähiten innokkaasti vaikuttanut siihen, mistä tänään iloitaan. Vielä kuvernööri ehdotti maljaa lukiolle sekä välittömästi vihkiäisten jälkeen pidetyssä kokouksessa valitulle rehtorille, herra lehtori Collanille, ja piispa maljaa isäntäväelle.
Päivällismusiikista huolehti seurapiirin vuodeksi kiinnittämä torvensoittaja, joka myötäili myös yhteisesti laulettua kansanlaulua. Kaikkien ilo oli aitoa ja tällaisilla aterioilla joskus vallitseva ikävyys oli täällä pannassa. Ateriaa vietettiin avoimin ovin ja ikkunoin, joiden läpi kaduille ja pihaan kokoontunut monisatapäinen maalaisten joukko nautti niistä silmin ja korvin. Mutta koska vain pieni osa onnistui näkemään piispan, he esittivät aterian päätyttyä hänen kunnianarvoisuudelleen pyynnön astua ulos heidän joukkoonsa. Piispa pitikin sitten kadulle antavilta eteisenrapuilta lyhyen puheen yhteen kokoontuneelle miesjoukolle, joka seisoi siinä vieretyksin, vaaleat tukat jakauksella ja auringon polttamin kasvoin. Hän julisti juhlan merkitystä ja niitä etuja, joita isällinen hallitus lukion perustamisella oli heidänkin lapsilleen tarjonnut. Samalla hän kuitenkin kehotti isiä tarkoin tutkimaan, ovatko heidän kouluun laittamansa lapset myös riittävän lahjakkaita opiskelemaan. Kunnon talonpojat vastasivat puheeseen vilpittömällä eläköön-huudolla. Näky oli kaunis ja joukko muistutti elävästi Taalainmaalaisia Sanbergin freskossa Upsalan tuomiokirkon kustaviaanisessa kuorissa. Isännät panivat useita viinipulloja kiertämään miesjoukkoon niin että myös he saivat osansa päivän kestityksestä.
Niin päättyi tuo päivä – tai oikeammin: sen päättymisestä puhutaan tuonnempana tässä tarinassa. Seuraavana päivänä oli kuvernööri kutsunut osan eilisistä vieraista sekä isännät päivällisille. Illaksi oli järjestetty kutsut vakituisessa tanssisalissa. Väkeä oli enemmän kuin siellä on ehkä koskaan nähty ja tanssi jatkui vilkkaana aina aamuun asti.
Jo vihkiäistilaisuudessa oli piispa asianmukaisin kiitoksin maininnut siitä, että kaksi isänmaan ja sivistyksen ystävää oli lahjoituksillaan osoittanut tukeaan uudelle lukiolle. Rovasti Sadelin Hammarlandista oli lahjoittanut lukiolle kirjakokoelman, 68 teosta 123 niteenä ja maaherra Nordenheim 56 hopearahaa, 170 kuparirahaa, 4 pronssista ja yhden rautaisen mitalin käsittävän rahakokoelman. Sittemmin on tullut tietoon, että myös virallinen apulainen G. M. Lundenius on lahjoittanut 7 hopeisen ja 55 kuparirahan kokoelman. Mainituilla päivällisillä ehdotti rovasti Ottelin stipendirahaston perustamista lukiolle ja ehdotus sai niin suopean vastaanoton, että rahastoon merkittiin heti paikalla 780 ruplaa pankkiassignaatteja. Jälkeenpäin tulleet merkinnät kuuluvat lisänneen summaa vielä parillasadalla ruplalla ja seudun asukkaiden jalo anteliaisuus tulee varmasti kasvattamaan sitä edelleenkin.
Juhlasta ei siis ole puuttunut sen paremmin juhlallisuutta, iloa kuin yleistä hyvää tarkoittavaa mieltäkään. Moni on sen kautta varmaan saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, että tietäminen on tavoittelemisen arvoinen aarre, omaisuus, jonka syntyminen kykenee herättämään iloista myötätuntoa monessa rinnassa. Sopii kuitenkin toivoa, ettei kukaan läsnäolevista ryhdy mittaamaan uuden oppilaitoksen hyödyllisyyttä niiden aineellisten etujen mukaan, joita se paikkakunnalle suo. Sillä olkoot ne tälle kaukaiselle ja kaikesta syrjään jäävälle seudulle kuinka tervetulleita tahansa, ne eivät koskaan ole maininnanarvoisia sen henkisen voiton rinnalla, jota maakunnan asukkaat koulultaan voivat toivoa.
Tulevat vanhemmat iloitsevat siitä työstä, jonka perustanlaskemista nykyinen sukupolvi on todistanut; monen jalon isän ja hellän äidin ilonkyyneleiden rakkaan lapsen vuoksi, jonka uusi oppilaitos on johtanut totuuden ja oikeuden tielle, monien isänmaataan rakastavaan ja täällä sen palvelukseen kasvatettuun kansalaiseen kohdistuvien kiitollisten katseiden on alkulähteenään kiittäminen sitä hetkeä, jonka juhlissa mukana olleet ovat nähneet ja jonka iloista merkittävyyden vaikutelmaa ei yhden ihmiselämän aikana kovin usein uudelleen tapaa.
Lukion perustamisesta Kuopioon on armollisesti päätetty Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisella määräyksellä Suomen Suuriruhtinaskunnan alkeisoppilaitoksista, annettu Helsingissä 21. kesäkuuta 1841; Sen avaamisesta 24. elokuuta 1844 on määrätty armollisella käskykirjeellä 3. helmikuuta samana vuonna, minkä seurauksena julistettiin 22. helmikuuta avoimiksi historian sekä kreikan kielen lehtorin virat, apulaisen virka ja opettajan virat saksan ja ranskan kielessä sekä piirustuksessa sekä teologian, Rooman kirjallisuuden ja matematiikan lehtorien samoin kuin venäjän kielen, laulun ja voimistelun opettajien viransijaisuudet.
Asiaankuuluvasti suoritettujen kokeiden jälkeen on lukioon nimitetty ja määrätty seuraavat opettajat:
Historian lehtori: Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston aiempi dosentti, maisteri Fabian Collan, nimitetty 18. kesäkuuta.
Kreikan kirjallisuuden lehtori: Porvoon yläalkeiskoulun aiempi kollega, maisteri Joachim Zitting, nimitetty 18. kesäkuuta.
Rooman kirjallisuuden lehtori, virkaatekevänä filosofian maisteri Henrik Gustaf Perander, määrätty 24. huhtikuuta.
Teologian lehtori, virkaatekevänä Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston dosentti, teologian kandidaatti, maisteri Julius Imanuel Bergh, määrätty 18. kesäkuuta.
Matematiikan lehtori, virkaatekevänä filosofian maisteri Pehr Aschan, määrätty 18. kesäkuuta.
Voimistelun apulainen; filosofian maisteri Magnus Hongelin, nimitetty 18. kesäkuuta.
Saksan kielen opettaja: entinen kirkkoherra R. J. Vallenius, nimitetty 18. kesäkuuta.
Venäjän kielen opettaja, virkaatekevänä filosofian maisteri Knut Gustaf Reinhold Blåfield, määrätty 18. kesäkuuta.
Ranskan kielen opettaja, virkaatekevänä entinen sotatuomari Johan Grönlund, määrätty 18. kesäkuuta.
Piirustuksen opettaja: kielenkääntäjä Berndt August Petersson, nimitetty 24. huhtikuuta.
Voimistelunopettaja: konrehtori, filosofian maisteri Bror Ernst Hannibal Schildt, määrätty 24. huhtikuuta.
Laulunopettaja: Urkuri J. R. Enckell, määrätty 24. huhtikuuta.
Oppilaita on kahdeksantoista, joista neljätoista siirtyy Porvoon ja yksi Viipurin lukiosta, kaksi Kuopiosta ja yksi Oulun yläalkeiskoulusta. Aivan epäilemättä uuden oppilaitoksen tuleva toiminta riippuu paljolti tästä nuorisosta ja sen hyvästä käyttäytymisestä. Sen kunnianhimolle on avattu kaunis kenttä, pitää hyvällä esimerkillään lukiossa jatkuvasti yllä jaloa henkeä.
Lopetamme niihin Uuden Ruotsalaisen Virsikirjan kauniisiin säkeistöihin, jotka herra piispa osoitti tälle nuorisolle.
