Kuopio
Kesästä näyttää tulevan yhtä epävakaa kuin mennyt talvikin. Juhannus oli niin kylmä, että Kuopion pitäjässä Haminanlahden ympärillä satoi jopa lunta, joka peitti maan. Sittemmin täällä oli parin päivän ajan lämmin kesäilma, joka 1. heinäkuuta toi mukanaan näillä main epätavallisen voimakkaan 8–9 tuntia kestäneen ukonilman ja runsaan sateen. Pienemmät sadekuurot ovat virkistäneet kasvillisuutta kesäkuun puolivälistä lähtien niin että maamiehet lienevät pian tyytyväisiä.
Täkäläisessä lukiossa opiskeli viime lukuvuonna 36 oppilasta, yläalkeiskoulussa 98 ja ala-alkeiskoulussa 34 oppilasta. Sunnuntaikoulussa on käynyt noin 30 oppilasta. Lisäksi on pikkulastenkoulussa ollut noin 20 maksavaa oppilasta. Kun tähän lisätään hiljan avatun tyttökoulun 53 oppilasta, niin paikkakunnan oppilaitosten yhteinen oppilasmäärä nousee kolmeensataan.
Tyttökoulun oppilasvalinnassa on lähdetty siitä periaatteesta, että paremmin toimeentulevien työläisperheiden lapsista otetaan vain pitemmälle edistyneitä kun taas köyhiä ja täysin orpoja lapsia otetaan myös vasta-alkajina. Opetuksen päätarkoitus on ensinnäkin opettaa lapsi lukemaan kirjaa sujuvasti sekä käsittämään ja kertomaan sen sisältö sekä toiseksi totuttaa lapsi tavallisimpiin naisellisiin käsitöihin. Lisäksi opetetaan mainittujen tarkoitusten kannalta hyödyllistä keinoa, kirjoittamista, ja pitemmälle edistyneille myös laskutaitoa. Kaupungin kappalainen on ystävällisesti ottanut huolehtiakseen uskonnonopetuksesta.
Voisi luulla, että tältä pohjalta toimiva laitos saisi osakseen valistuneiden ihmisten tuen. Niin ei asia kuitenkaan näytä olevan, kun henkilöt, jotka kuitenkin varmasti vaativat tulla mainittuun ryhmään luetuiksi, puhuvat kaikenlaista tällaisen koulun antaman liikasivistyksen vaarasta. On jo merkkejä siitä, että nämä puheet näyttävät vaikuttaneen lasten vanhempiinkin ja tuloksena voi tulevaisuudessa olla jopa koulun lakkauttaminen. Näiden puheiden levittäjät ovat varmaankin samoja ihmisiä, jotka kuitenkin eniten moittivat työläisten paheita, laiskuutta jne. ja jotka tämän epäkohdan parannuskeinona karkottavat kerjäläiset oveltaan. Se on samaa ihmisrakkautta, joka suureen ääneen vastustaa pietistien hartaudenharjoitusta, mutta vaikenee krouveista ja bordelleista. Mutta pietistinkin silmätikkuna on maallinen tieto ja siksi hekin kernaasti puhuvat kuinka työläisen oman säädyn ja tarpeen ylittävä sivistys saattaa johtaa hänen turmeltumiseensa. Se on obskurantismin vuosisatojen ikäinen kauhu masojen valistumisesta ja sen itserakas usko omaan kykyynsä vaaratta maistaa tiedon puusta.
Uutisia
Turusta kerrotaan, että nykyisin Tukholmassa oleskeleva professori Nordström on esitelty Kuninkaalle ja hänet nimitetään piakkoin Ruotsin valtionarkiston hoitajaksi. Meidän ei tarvitse muistuttaa siitä, miten masentavalta tämä vahvistus jo vanhaan huhuun pakostakin tuntuu jokaisesta isänmaanystävästä. Sen sijaan on muistutettava, ettei yleinen kaipaus mitenkään riitä perustelemaan ymmärtämyksen osoittamista hra Nordströmin päätökselle hylätä isänmaansa. On kuitenkin toivottava, että tulevaisuudessa saadaan tästä asiasta tietoja, jotka saattavat oikeaan valoon etevän ja suuresti arvostetun maanmiehemme tämänkin askeleen. Saatetaan ehkä sanoa, että tämä on tarpeetonta. Kuitenkin on sanottava, että aikuistunut poika voi toki lähteä tunnonvaivoja tuntematta maailman iloja etsimään rikkaan äidin luota, mutta ei köyhän. Vahvojen, ylivoimaisen tärkeiden syiden täytyy vaikuttaa asiaan, jotta hän voisi ennen vähemmän kypsyneitä sanoutua irti rakastavan lapsen velvollisuuksista.
Paljon uutta tapahtuu, vaikka pohjimmaltaan kaikki on vanhalla kannallaan. Näihin tapahtumiin kuuluu jo ennen mainittu Portugalin vallankumous, joka ei kuitenkaan vielä liene saanut hallitsijaa luopumaan kruunusta, vaikka onkin jo yltänyt Lissaboniin ja tämä pääkaupunki on vallankumouksellisten hallussa. Kansan suuret joukot ovat saaneet aikaan nämä levottomuudet, ja sotilaat ovat siirtyneet massojen puolelle. Voidaan pitää selviönä, että liikehdintä johtuu ulkomailta lähetettyjen asiamiesten yllytyksestä, vaikka Allm. Tidningen ei vielä ole maininnut mitään tästä asiasta. Varmaahan on, että kansa on onnellisinta äidillisen hallitusvallan holhouksessa. Uutiset kertovat lisäksi, että Kirkkovaltion hallitsija, paavi Gregorius XVI on kuollut. Sielläkin uhkaa uusi vallankumous, jota luultavasti virittelevät pahantahtoiset levottomuuksien lietsojat. Maassa nimittäin on varmasti vallalla valistus ja hyvinvointi, ja Itävallan armeijat ovat aina olleet innokkaasti edistämässä kansan onnea. Ranskasta kerrotaan, että prinssi Louis Bonaparte on onnistunut pakenemaan Hamista ja Lecomte on teloitettu.
–––––––––––––––
Luottamus Helsingin nyttemmin maisteri Backmanin johdossa toimivaa lyseota kohtaan näyttää olevan taas nousussa. On myönnettävä, että äskettäin julkistettujen tietojen mukaan mainittu oppilaitos näyttää opetusmenetelmiensä suhteen osittain olevan julkisia kouluja parempi. Tällaisiksi seikoiksi laskemme algebran varhaisen opettamisen, jo ennen Eukleideen 5. ja 6. kirjaa sekä ulkoluvun kieltenopetuksessa. Suullinen kääntäminen vieraasta kielestä toiseen ei sitä vastoin voi kehittää oppilaan käsityskykyä yhtä hyvin kuin kääntäminen omasta äidinkielestä ja äidinkieleen. Suullisella kääntämisellä ei myöskään pidä korvata kirjallista kääntämistä, jota niin lyseossa kuin julkisissa kouluissakin harjoitetaan aivan liian vähän. Lyseossa on nyt jälleen, niin kuin pitääkin, seitsemäs luokka, jolta siirrytään yliopistoon. Oppilasmäärä viime lukuvuonna oli 69.
Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa koskeva kiista
Kiistan aiheutti seuran toiminnasta Suomalaisessa esitetty kritiikki, jolla kaikessa asiantuntemattomuudessaankin oli kuitenkin se hyvä puoli, että seuran tekemisistä on ryhdytty puhumaan toisin kuin tavanomaisissa vuosikertomuksissa. Suomalainen ei tässä niin kuin monessa muussakaan tapauksessa ole osoittanut mitään erityistä harkintaa väittäessään, että tiettyjen kirjojen julkaisemiseen pyrkivä seura on hyödytön, ”koska” – Suomalainen järkeilee tähän tapaan – ”jokin yksityinen mies voi saada aikaan saman kuin seurakin.” Näyttää melkeinpä kuin Suomalainen ei tietäisi, että vastaavia seuroja on kaikissa sivistysmaissa ja että vain niiden olemassaolosta on kiittäminen monesta erittäin arvokkaasta kirjasta, jotka muutoin eivät ehkä koskaan olisi ilmestyneet. Suomalainen ei näytä myöskään tulleen ajatelleeksi, että raamattuseurat monien muiden hyvien tarkoitusten merkeissä toimivien suurenmoisten yhdistysten tavoin on perustettu samalle pohjalle kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurakin. Erityisen tarpeelliseksi on kaikissa maissa nähty vastaavien, kansakunnan muinaista historiaa ja kirjallisuutta käsitteleviä teoksia julkaisevien yhdistysten perustaminen. Sama koskee kansankirjasten julkaisemista. Kummankaan alan hankkeet eivät nimittäin tavallisesti houkuttele kustantajia. Päinvastoin, varsinkin ensiksi mainittu tuottaa tavallisesti taloudellisesti tappiota. Mutta suurisuuntaisiin tämän lajin hankkeisiin ei ryhdy helposti myöskään yksityinen mies; ainakaan ei ole helppoa miespolviin löytää sellaisia, jotka joka vuosi uhraavat satoja ja tuhansia näihin samoihin tarkoituksiin. Suomalaisen julkaisija saa myös olla varma, että heti kun hän itse tai joku muu yksityinen henkilö tarjoutuu julkaisemaan jonkin kirjan samoilla ehdoilla kuin kirjallisuusseura, niin seura ei ryhdy hanketta torjumaan.
Jäsenten enemmistöllä ei missään tällaisessa yhdistyksessä tietenkään ole muuta tehtävää kuin maksaa. Sitä kiitettävämpää onkin, että jäsenten joukossa on niitä, jotka ottavat vastuun varojen asianmukaisesta käytöstä ja vaivautuvat valvomaan sitä, että seuran ilmoittamat tavoitteet jossain määrin saavutetaan. Jos seurassa lisäksi on muita jäseniä, jotka joko tutkijoina ja kokoajina tai kirjoittajina tuottavat sitä kirjallisuutta, jota seura haluaa julkaista, niin seurassa on kaikki ne elementit, jotka lupaavat sen toiminnalle suotuisaa tulevaisuutta.
Suomalainen näyttää täysin ajattelematta vaativan, että jokaisen seuran jäsenen tulisi esiintyä kirjailijana. Se ei liene kuitenkaan pöyhkeilevän toimittajan todellinen tarkoitus. Luultavasti hän ajattelee tässä yhteydessä vain seuran toimihenkilöitä, korkeintaan myös muita seuran keskusteluihin osallistuvia jäseniä. Ehkäpä moni heistä voisikin tällä tavoin toimia suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Mutta jos heillä ei ole sellaiseen kutsumusta, ei myöskään siihen ole mitään huomauttamista. Eiväthän seuran säännöt voi olla niin nurinkuriset, että ne velvoittaisivat jäsenensä jonkinlaiseen kirjalliseen toimintaan. Sellaisen velvoitteen tuloksena syntyisi luultavasti joukko painotuotteita, joita kukaan ei silmäilisikään. Suomalainen tietänee itse parhaiten, että suomalaiseen kirjallisuuteen sen vähäisyydestä huolimatta sisältyy jo tämänkaltaisia tuotteita. Pääasia ei myöskään ole, että kirjoitetaan, vaan että jotain kelvollista kirjoitetaan. Mutta erittäin ongelmallista on, mitä kelvollista kirjoittava seura meidän aikanamme saisi aikaan. Aiheellisempaa olisi tutkia, mitä ne miehet ovat saaneet aikaan suomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi, joiden laillisena velvollisuutena on sen tutkimisen edistäminen.
Ajattelematon on myös Suomalaisen vakuutus, että seura on painattanut ”muiden” teoksia, sillä seura ei päinvastoin ole julkaissut ainoatakaan muiden kuin sen omien jäsenten teosta.
On sitten eri asia, jos seuran katsotaan saaneen aikaan vähemmän kuin mitä siltä olisi oikeus toivoa. Siinä tapauksessa on kiistatonta ensinnäkin, että seuran varat ovat olleet vähäisemmät kuin niiden olisi pitänyt ja mitä ne olisivat voineet olla. Yksi hallinnollinen virhe tässä suhteessa on ollut se, ettei seura ole hankkinut kirjeenvaihtajajäseniä, joilla olisi samalla oikeus kantaa jäsenmaksuja. Selvää kuitenkin on, että suurin syy on jäsenten enemmistön vähäinen kiinnostus seuran päämääriä kohtaan. Toiseksi nousee kysymys, onko seuran hallinto käyttänyt sen varoja tarkoituksenmukaisella tavalla. Seuran julkaisemien kirjojen arvosta vallitsee yksimielisyys, sillä Suomalaisen täysin todistamattomat, julkeat väitteet eivät tässä asiassa ole minkään arvoisia. Kenties hallinto olisi voinut avokätisemmin tukea suomenkielistä kirjailijantoimintaa eikä lainkaan kerätä rahastoa säästöön. Suomenkielisen kirjallisuuden julkaiseminenhan helpottuu päivä päivältä, mikä yhä enemmän kaventaa seuran toiminta-aluetta. Mutta asiasta voi olla erilaisia mielipiteitä ja hyvällä syyllä voi väittää säästörahastoa tarpeelliseksi siinä tapauksessa, että jonkin erityisen ansiokkaan teoksen julkaiseminen vaatii seuran toimenpiteitä sellaisena ajankohtana, jolloin sen muut varat on käytetty. Jos taas voidaan osoittaa, että hallinto ei ole edistänyt jonkin sellaisen kelvollisen teoksen painattamista, jonka julkaiseminen sen huoleksi on annettu, niin hallinto on kiistatta tehnyt virheen. Mitään tällaista seikkaa Suomalainen ei edes yritä osoittaa. Ja silloin on vaikea ymmärtää, mistä hallintoa voisi syyttää. Päinvastoin ansaitsevat kunniaa ne miehet, jotka yleisön laiskasta osanotosta huolimattakin ovat jatkuvasti parhaan kykynsä mukaan huolehtineet seuran toiminnasta.
Sitä vastoin väite, että hallinto olisi ylittänyt valtuutensa julkaisemalla Suomea seuran kustannuksella, on ilmeisen virheellinen. Hallinto on seuran sääntöjen mukaan täysin oikeutettu julkaisemaan minkä hyvänsä kielisiä tutkielmia ja asiakirjoja, jotka valaisevat suomen kieltä ja historiaa. On kuitenkin muita syitä, jotka tekisivät kirjasen julkaisemisen suomenkielisenä erittäin toivottavaksi ja olemme näitä syitä tuoneet toistuvasti esille niin tämän kuin muidenkin vastaavien kirjasten kohdalla.
Seuran julkaisemien kirjojen tasoon palataksemme meistä näyttää halpamaiselta, että Suomalainen voi vuosi vuoden perään kuvata seuran toimintaa sanoilla ”ei mitään”. Se ei kuitenkaan tarkoita tuotannon määrää vaan sen tasoa. On varmaa, että Lönnrotin kokoelmat, Kalevala ja Kanteletar ovat ensimmäisinä oikeuttaneet puheet aidosta suomalaisesta kirjallisuudesta ja että Seura erityisesti näiden kirjojen mutta myös olemassaolonsa ja kokoontumistensa kautta on lisännyt kiinnostusta suomalaiseen kansallisuuteen ja kansalliskirjallisuuteen. Seuran perustamisen syyt tunteva tietää myös, että lähimpänä syynä oli tarve hankkia pääomia mainittujen kokoelmien julkaisemiseen ja varoja niiden keräämisen jatkamiseen. Ja jollei mitään muuta tavoitetta kuin tämä olisi saavutettu, se on jo suuri voitto. Seuran osallistuminen myös kansankirjasten ja suomenkielisten koulukirjojen julkaisemiseen on meidän maamme erityisolosuhteissa ollut erittäin tarpeellista. Seuran hallinnon edellyttämän kielen ja painoasun korrektiudesta huolehtimisen kannalta olisi ollut hyödyksi sekin, että myös yksityisesti kustannetut koulukirjat olisi julkaistu seuran valvonnassa. Jollei Suomalainen olisi sokea grammatiikan ja logiikan hyödyllisyydelle, lehti huomaisi kuinka hyödyllistä olisi ollut, että esim. se itse olisi julkaistu Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valvonnassa. Moni muu Suomalaista ja seuran julkaisemia kirjoja vertaileva myöntää tämän epäröimättä ja Suomalaisen tulisi kunnioittaa yleistä mielipidettä edes sen verran, että se tunnustaisi seuran ansiot viime mainitussa suhteessa.
