Kuopio

Usein käy niin, että kauan odotetun ystävän saapumisesta iloissaan aivan unohtaa kysyä, kuinka matka sujui. Niinpä on meidänkin lehtemme unohtanut ilmoittaa kevään tulosta, että itämyrsky pani Kallaveden jäät aivan odottamatta liikkeeseen jo 25. toukokuuta ja 28. päivä jäät olivat kokonaan poissa. Tämän kuun 6. päivän vastaisena yönä lankesi hyvää tekevä sade, mutta valitettavasti liian myöhään rukiin säästämiseksi, joka kaikkialla on erittäin harvaa ja useimmilla kaskimailla, joissa on kylvetty uudisrukiilla, ne ovat kai melkein mennyttä. Nyt puhaltaa kylmä pohjoinen ja sen tuomat pilvenhattarat näyttävät huolestuneelle maamiehelle ainoastaan, mitä sateessa voisi tulla, jos eteläinen puuska kokoaisi sen yhdeksi tiiviiksi kerrokseksi maan ja taivaan välille.

Kesäkuun 16. ja 17. päivinä järjestetään kokeet kaupungin julkisissa kouluissa.

PS Lounaistuuli toi sateen.

Uutisia

Koko maan kannalta tärkeä tapahtuma on Yliopiston rehtorinvaali. Yliopiston Konsistorin 2. kesäkuuta toimittamassa vaalissa eniten ääniä sai professori G. V. Lagus.

Kajaanista kirjoitetaan 6. kesäkuuta: Viime yönä karkasi joukko vankeja, yhteensä neljä, täkäläisestä vankilastaan. Heidän joukossaan on pahamaineinen rosvo Kolehmainen sekä muuan Kananen, joka kuuluisuudessaan on miltei edellisen veroinen, vaikka siellä teillä päin ehkä tuntemattomampi. Kananen oli onnistunut murtamaan vankihuoneensa lattialaudan ja kaivamaan seinän ali tunnelin, jota pitkin hän ja toinen vanki ryömivät linnanpihalle. Sitten olikin jo helppo päästä vartiotupaan sekä toiseen huoneeseen, jossa säilytettiin Kolehmaista ja erästä muuta vankia. Piestyään vartijan sekä erään vanhan ukon, joka sovitti vankilassa sakkotuomiotaan he sitoivat nämä ja sulloivat patjapusseihin. Vartija suljettiin Kolehmaiselta vapautuneeseen huoneeseen. Ukko löydettiin aamulla hengettömänä säkistään – luultavasti tukehtuneena – ja vartija olisi saanut saman kohtalon, ellei Kananen Kolehmaisen huomaamatta olisi löysännyt narua, jolla säkki oli sidottu ja siten antanut vartijalle mahdollisuuden saada ilmaa. Karkureiden jälkiä on etsitty toistaiseksi turhaan. Tähän aikaan vuodesta heitä on vaikea saada kiinni ja saattekin kesän aikana varautua heidän vierailuihinsa; täällä päin eivät nimittäin sudet eivätkä varkaat kauan viihdy.

Ruotsi. Sen jälkeen kun kuningas oli valtiopäivien päättäjäisissä pitämässään valtaistuinpuheessa selittänyt kannattavansa ”rauhallisen, mutta vakaan edistymisen ja aidon valistuksen asiaa” ja hyväksymällä perillisten tasa-arvoisuuden irtautunut Ritarihuoneen kannasta, on sanomalehti Morgonen asettunut selkeästi oppositiolehdeksi. Täällä Suomessa siis luetaan nykyisin Ruotsin oppositiolehteä eikä hallitusta kannattavia lehtiä, esim. Aftonbladetia ja Dagligt Allehandaa.

Saksassa jatkuu uuskatolisen kirkon laajeneminen. Sitä aletaan jo epäillä valtakunnalle vaaralliseksi uskonyhteisöksi. Hyvän politiikan ja Yliopistojen tutkintojen puolesta kamppaileva kulttuuriministeri Eichhorn on kamppaillut niin ankarasti, että on sairastunut, Hänen Ylhäisyytensä Waldeckin hallitseva ruhtinas on kuollut.

Itävallasta kerrotaan, että ”lehdistösensuurissa on jo luvattu noudattaa suurempaa vapaamielisyyttä”, koska ”sensorit ovat käsittäneet hallituksen määräykset liian pahasti väärin”. Olisi hauska tietää, kuinka pahaa väärinkäsittämistä voidaan näissä asioissa pitää oikeana ja kohtuullisena.

Henkinen viljely ja maanviljely

Olosuhteet ovat viivyttäneet tätä muutamaan sanaan tiivistettyä ehdotustamme, jonka nöyrimmin jätämme Kuopion tulevan maatalousseuran harkittavaksi.

Puhumme siis seuran olemassaolosta päätettynä ja varmana asiana tukeutuen niihin lähiseuduilta saamiimme tietoihin, jotka vakuuttavat seuran perustamista kohtaan tunnettavan kiinnostusta.

Lienee myös selvää, että seuran tulevat jäsenet valistuneina ihmisinä myöntävät, että kaikki todellinen sivistys lisää myös ihmisen kiinnostusta omaan ammattiinsa. Siksi maatalouttakaan ei voida tarpeeksi edistää vain sitä välittömästi koskevilla toimenpiteillä, jos maanviljelijällä ei ole valistunutta halua käyttää ammatissa hyväkseen kaikkea tietoa, jota hänen on mahdollista saada. Rahvaan yleinen sivistäminen liittyykin siksi läheisesti seuran päämääriin, jotka tässä asiassa ovat samat kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran. Mikään ei siis näyttäisi estävän seuraa laajentamasta toimintapiiriään ja samalla jäsenpohjaansa yhdistämällä Suomen henkisen viljelyn sen maan viljelemiseen. Edellisessä merkityksessä seura olisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, jälkimmäisessä merkityksessä Suomen Talousseuran alaosasto. Seuran organisaatioon tämä ei aiheuttaisi muuta tavallisesta poikkeavaa kuin mahdollisesti kahden sihteerin valitsemisen.

Sanomalehtikirjallisuuden nykytila

Tilanteessa, jossa monenlaiset seikat rajoittivat suuresti valinnan mahdollisuuksia, Saima otti päätehtäväkseen toimia maan sanomalehdistön uudistumisen puolesta. Monelta taholta on niin yksityisesti kuin julkisestikin vakuutettu, että viime vuoden jälkipuoliskolla lehdistössä todella ilmenikin jonkinlaista pyrkimystä hyödylliseen toimintaan. Olisi julkeaa ottaa siitä lehdellemme muuta kuin se negatiivinen ansio, että kiinnitimme huomiota sanomalehtikirjallisuudessa vuosien mittaan tapahtuneeseen pahaan rappeutumiseen. Jalommista pyrkimyksistä kertovat positiiviset todisteet taas on varauksitta katsottava heränneen isänmaanrakkauden sekä kansallisen sivistyksen ja kansalliskirjallisuuden syvästi tunnettavan tarpeen aiheuttamiksi. Emme sano, että tämä isänmaallinen henki on eilispäivän työtä. Sitä ovat jo kauan elättäneet ja ruokkineet ne merkittävät miehet, jotka ovat suunnanneet voimakkaan kiinnostuksensa suomen kieleen ja kirjallisuuteen. Mutta kaikki, mikä hengen alueella liikkuu, on lausuttava julki, jotta se tulisi tietoiseksi itsestään yleispätevänä ja järjellisenä. Eikä voida kieltää, etteikö viime vuosi juuri lausunut julki ja tuonut yleiseen tietoisuuteen sitä kansallisen sivistyksen kaipuuta, jota aiemmin on esiintynyt vain yksilöiden hajanaisessa harrastuksessa ja pyrkimyksissä.

Mutta tätä lyhyttä yritystä tehdä jotain parempaa kuin ainoastaan mielistellä velttoutta lukemisella, jonka tehtävä on vain tappaa yksi elämäänsä väsyneen olemassaolon hetki, on seurannut selvästi havaittava turtumistila. Todistaako tämä sen hengen väsymisestä tai häviämisestä, joka hetken ajan antoi elämää sanomalehtikirjallisuuteenkin? Ei suinkaan. Monet merkit muualla osoittavat yhä, että se elää ja vaikuttaa heikentymättömänä. Kuinka voisi nykyään olla kenellekään lukijalle salaisuus, että ulkoiset, sanomalehdistä ja niiden toimituksista riippumattomat seikat ovat aiheuttaneet horroksen, johon lehdistömme jälleen uhkaa vaipua. Tässä on myös selitys siihen, että lehtemme on niin täysin luopunut tehtävästään siinä, että olemme jättäneet kokonaan sanomalehdistön arvostelun. Tällä hetkellä jokainen isku olisi kahlehditun pahoinpitelemistä.

Kirjoituksessa lähemmin käsiteltävistä syistä ja siksi, ettei Saimaa samalla tavoin moitittaisi siitä ajasta, jolloin se ankarasti arvosteli paria muuta lehteä, haluamme sanoa muutaman sanan tuosta polemiikista ja sen ajankohdasta. Muistutammekin ensiksi, että niin kauan kuin ainakin kaikista yleistä sivistystä, julkista opetusta, kaikkia opetuslaitoksia sekä kotimaista kirjallisuutta koskevista asioista voidaan käydä julkista keskustelua, on myös kunnollisen lehdistön tärkein edellytys olemassa. Jos taas kotimaisen sivistyksen nykyisen tilan tai koulujen opetusmenetelmien kritiikki, jommankumman suhteen uudistuksia tavoitteleva keskustelu ja vieläpä kirjallisuuskritiikkikin alistettaisiin muihin siteisiin kuin mitä totuuden pyhä oikeus vaatii, niin jokainen oivaltaa, että kaikki kirjallinen ja etenkin lehtimiehen työ olisi alentavaa puuhailua, koska sitä ei voisi harjoittaa teeskentelemättä tai vajoamatta pinnalliseen ja turmiolliseen salonkilörpötykseen. Mutta kurittaessamme maamme lehdistöä sen kehnoudesta toimimme lujassa uskossa siihen, että kaikkea kansallista sivistystä koskevaa voidaan kansallisessa kirjallisuudessa käsitellä. Tällä edellytyksellä Saima on ruoskinut erityisesti kahta lehteä, Helsingfors Tidningaria ja Borgå Tidningiä.

Lukijakunnaltaan maan suurin lehti oli Helsingfors Tidningar. Jo se todistaa, että lehden toimittamisessa oli ilmennyt jonkinlaista kykyä. Kykyä siinä meidän mielestämme myös on, kahdessakin merkityksessä. Jo suurta yleisöä miellyttävän lukemisen valintaan tarvitaan kykyä. H. T:ssa tällaista kykyä osoittaa päivän uutisten valinta ja järjestely, arkista jaarittelua toistava kaunokirjallisuuden, teatterin, musiikin sekä yleisten huvitilaisuuksien kritiikki samoin kuin novellit, jotka vielä kerran esittävät samaa niiden piirien latteaa arkielämää, joilla ei ole korkeampaa sivistystä eikä kiinnostusta sivistystä kohtaan. Viimeksi mainitun kohdalla kyvykkyyttä osoittaa kaikenlaisesta idealisoinnin yrityksestäkin luopuminen, sillä miten sellaista tyhjyyttä voisikaan idealisoida, mutta myös epätavallinen kyky keksiä pikantteja sanaleikkejä ja vertauksia sekä ennen kaikkea muutoin sisällyksettömän dialogin erinomainen elävyys. Tämä taito onkin toinen tärkeä lehden osoittaman kyvykkyyden muoto. Oikeudenmukaisuuden vuoksi haluamme vielä mainita H. T:n kolmannenkin eli runollisen kyvykkyyden, jonka arvostamiseen saanemme pian oman kootun aiheensa.

Kuvamme ei vaikuta edulliselta, jos sitä tarkastellaan ja arvioidaan niiden vaatimusten näkökulmasta, joita maan eniten luetulle lehdelle on oikeutettua asettaa. Totuus kuitenkin valitettavasti vaatii puuttumaan vielä tarkemmin joihinkin puutteisiin. Jos H. T. olisi tarkoitettu ajattelemattomille ihmisille, ja yleisön ajattelevaa osaa varten olisi monta muuta lehteä, niin se olisi voitu sivuuttaa vaieten. Mutta sen olosuhteiden todistama luonne ”maan tunnetusti ensimmäisenä” lehtenä kertoi yleisön maun olevan niin veltostunut ja turmeltunut, että hiljaisuus olisi tässä tapauksessa merkinnyt piittaamattomuutta yleistä sivistystä kohtaan.

On yhtä luonnollista kuin oikeutettuakin, että ihminen yleensä puuhaa lähinnä sen parissa, mikä häntä itseään lähinnä koskettaa. Mutta asian hyvä puoli onkin siinä, että ihmiskunnan korkeimmat asiat koskettavat ihmistä vielä läheisemmin kuin hänen omat pikku puuhansa ja jokapäiväiset huolensa. Emme lainkaan usko, että vain viimeksi mainittuja aiheita käsittelevä kirjallisuus tyydyttää yleisön makua paremmin kuin sellainen, joka pyrkii herättämään ja ruokkimaan kiinnostusta ensiksi mainittuihin asioihin. Tämänkaltainen työ vaatii kuitenkin niin paljon jalompaa mieltä ja suurempia kykyjä, etteivät ne useinkaan yhdisty siinä määrin kuin menestyksen saavuttamiseksi tarvittaisiin. Sitä vastoin on paljon helpompaa toistaa sitä, mitä päivittäin kuullaan ja nähdään. Yleisökin käsittää sellaisen kuvauksen ilman vaivannäköä. Jos latteus kuitenkin toistetaan juuri niin latteana kuin se arkipäivässä näyttäytyy, saattaa kaikkein kypsymättöminkin yleisö kyllästyä. Jos se sen sijaan tuodaan esille kirpeässä muodossa, se miellyttää kaksin verroin. Silloin astutaan seurapiiriin, jossa heti on kuin kotonaan ja nauttii silti vaihtelun viehätyksestä. Massaihmisen ajatuksettomuutta sitä paitsi hivelee, kun hän löytää kirjailijasta oman minänsä uuden painoksen. Arkipäivän idealisoidusta kuvauksesta nauttiminen sen sijaan edellyttää enemmän sivistystä ja laajakatseisuutta, jotta osaisi humoristin keralla nauraa ja itkeä arkipäivän kurjuudelle. Molempien arkielämän kuvaamistapojen kokeminen kohottavana ja jalostavana vaatii myös syvällisempää suhtautumista. Sellaiseen pienen suurenmoiseen käsittämiseen ei H. T. näytä pyrkivän. Ja pikanttikin esitys lakkaa pian tyydyttämästä ajattelevaa lukijaa, koska sanat ilman ajatuksia ovat hänelle tympäisevää ravintoa. Se, joka H. T:n stereotyyppisistä maneereista havaitsee Jules Janinin ja hänen ruotsalaisten apinoijiensa jäljittelyä, kyllästyy vieläkin pikemmin. Lukijoiden suuri joukko sitä vastoin voi sietää sellaista hyvinkin kauan aivan samoin kuin aito poroporvarikerho voi vuosikymmeniä huvitella pitämällä yhtä hullua päivittäisenä hauskuttajanaan.

Tämän turmiollisen toiminnan lisäksi H. T. saa joskus päähänsä sellaisenkin hullutuksen, että se selostaa arvioiden myös tärkeämpiä kotimaan asioita. Vaikutus on yhtä turmiollinen, koska arvioinnit on miltei aina lastattu ihastuneilla huudahduksilla, joita emme sanoisi teeskentelyksi mutta kylläkin osoitukseksi rajoittuneesta näkemyksestä tai ehkä vieläkin oikeammin puutteellisista tiedoista yleisissä asioissa. Edes viime aikojen ainoasta mittaamattoman arvokkaasta asiasta, nuoren sukupolven innostumisesta suomen kieleen ja kirjallisuuteen, lehdellä ei ole ollut muuta sanottavaa kuin pientä pilailua ja varoittelua liioittelusta. Muutoin kiitettäköön sitä, jota voi ja pitää kiittää; intoilijat saavat sanoa mitä haluavat, mutta meidänkin lehtemme, joka ei ole erikoistunut ylistyslauluihin, on mielellään suonut tunnustusta sille hyvälle, mitä on olemassa. Ehkä se on joskus pitänyt toiveitakin todellisuutena. Mutta silloin kun ei voi kiittää, eikä moittiakaan sovi, on parempi vaieta kuin puhua. Totuus ei hyödy turhasta marttyyriudesta, mutta vielä pahempaa on rauhoittava epätotuus.

Kun artikkelimme on jo paisunut liian laajaksi mahtuakseen yhteen numeroon, on ehkä tarpeen kertoa tässä toinen pääsyy siihen, että juuri tuolloin arvostelimme H. T:ia ankarammin kuin koskaan aiemmin. Tunnustamme siis erityisesti H. T:n kohdalla jonkin aikaa toivoneemme, että lehdessä turhaan kulutettavia ja haaskattavia kykyjä voitaisiin käyttää johonkin parempaan. Toivoimme myös, että kritiikkimme ymmärrettäisiin koskevan vain lehden menneisyyttä, ei sen nykyisyyttä. Mutta mainittujen kahden lehden kanssa käymämme jatkuvan kiistan tarkoitus ei ollut niinkään toisen tai toisen suhteellisen yhdentekevä kehottaminen oikaisemaan tai parantamaan linjaansa, vaan yleisempi ja välttämättömämpi tarkoituksemme oli alentaa moisten tendenssien arvoa yleisön silmissä sekä herättää jalompien ja arvokkaampien tendenssien tarvetta. Siten myöskään edellä mainitun kritiikin tarkoitus ei ole oikoa H. T:ia, vaan osoittaa esimerkin avulla, mitä maan kaikista lehdistä epäsuotuisissa ulkoisissa oloissa välttämättä tulee. Ja sanottakoon sanomalehdistön väärinkäytöstä mitä tahansa, niin se on kuitenkin nykyhetkellä välttämätön jokaisessa eurooppalaisesta sivistyksestä osalliseksi haluavassa maassa. Suomessa kunnollisen lehdistön merkitys on vielä suurempi kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Kotimaista kirjallisuuttammehan ei nimittäin oikein voi katsoa olevan olemassa. Monien seikkojen vaikutuksesta myöskään se, mitä on olemassa, ei juuri vaikuta yleiseen sivistykseen. Ei siis ole mitään, mikä korvaisi sanomalehtikirjallisuuden, ei mitään muuta sivistyksen äänitorvea. Nykyisen tarkan valvontansa alaisena lehdistö voi murtaa niin mitättömän vähän, että se tuskin ansaitsee huomiota. Jokaisen maan oloja, kansaa ja sen ajattelutapaa tuntevan on selvästi oivallettava, että olisi hullua edes pyrkiä niihin päämääriin, joihin lehdistö muissa maissa ajoittain on pyrkinyt. Ja vielä varmempi saa olla siitä, että Suomessa sellainen yritys jäisi myös täysin vaille yleisön tukea. Ulkoisen hyvinvoinnin noustessa maa on nauttinut sille epätavallisen rauhan siunauksista. Kenen tahansa torpparin mökissä voi halutessaan kuulla tyytyväistä vertailua menneisyyden ja nykyajan välillä. Mutta juuri näiden pitkäaikaisen rauhan hedelmien pitäisi kannustaa sitä innokkaampaan työhön sivistyksen hedelmien puolesta. Historia tarjoaa riittämiin todisteita, että nämä kaksi eivät aina ole käyneet yksiin. Juuri ulkoisen hyvinvoinnin kautta rauha veltostuttaa kansojen henkisiä voimavaroja ja rauhan seuraus onkin usein henkinen uneliaisuus. Eikä pidä uskoa, että hyvät tavat voisivat vallita ilman tietoa, vaikka jälkimmäistä puhtaasti historiallisessa mielessä voikin olla olemassa ilman edellisiä. Ihmishenki ei ole sellainen kaksiosainen tynnyri, jonka toinen puoli voi olla täynnä hyviä tarkoituksia, toinen tyhjä tai väärän tiedon asuttama. Oikean rakastamista ei voi erottaa totuuden rakastamisesta. Siksi on turhaa rakentaa kansojen onnea aineellisen tyytyväisyyden varaan, vaikka kokemus osoittaakin tyytymättömyyden vasta silloin purkautuvan väkivaltaisesti, kun henkinen rappio aiheuttaa myös sortoa ja kurjuutta. Todellinen sivistys on ainoa varma perusta, sillä elävä henkinen harrastus opettaa ja on opettanut kokonaisia kansakuntia ja aikakausia kestämään myös suuria aineellisia uhrauksia. Ja sivistys kansakunnan on itse itselleen taisteltava vähintään samanlaisin ponnistuksin kuin aineellinen hyvinvointikin. Sen saavuttamisen ehto on sama kuin aineellisen hyvinvoinninkin: yksilön vapaus saada kehittää kykyjään niin pitkälle kuin hänen pyrkimyksensä eivät loukkaa yhteiskunnan yleistä etua.

Meidän ei tarvinne vakuuttaa, että tässä sanotun tarkoitus ei ole puolustella lehteämme eikä muistuttaa sille osoitetuista, pikkusieluisen suuttumuksen sanelemista ilmiannoista. Jos lehtemme vuosikerrat eivät itsessään todista lehden olleen sivistyksen asialla, niin kaikki puolustelu on yhtä tarpeetonta kuin silloinkin, jos sellaista todistusaineistoa todella löytyy.

II [nro 28, 10.7.1845]

Olemme lykänneet tämän kirjoituksen jatko-osan julkaisemista, koska lehdellemme on lähetetty sitä kiinnostavampiakin kirjoituksia. Siirrymmekin muitta mutkitta valaisemaan lehtemme Borgå Tidningin kanssa käymää kiistaa samalla tavoin kuin aiemmin teimme Helsingfors Tidningarin suhteen.

Saiman aloittaessa ilmestymisensä viimeksi mainittu lehti joko tulevia ennakoiden tai hiljaiseen rauhaansa mieltyneenä suhtautui hyvin myönteisesti Saiman kannanottoihin ja vaatimuksiin. Niin ei tehnyt Borgå Tidning, joka järkkymättömässä itsetyytyväisyydessään luuli voivansa esittää Saiman suhteen samaa osaa kuin mikä Helsingfors Morgonbladin kanssa oli niin pitkään häiritsemättä käynyt päinsä. Lehden ansiot on helppo luetella. Mitään selvää linjaa, päämäärää tai suuntausta se ei ole koskaan osoittanut edustavansa. Toimituksen kynästä on kuitenkin joka vuosi syntynyt joitakin laajempaa julkista opetusta, historiallisen tutkimuksemme vähäistä aluetta tai maan tilastoja koskevia artikkeleja. Emme lainkaan kiellä, etteikö niissä ole ollut yhtä ja toista arvokasta. Lehti on myös silloin tällöin saanut ansiokkaita lähetettyjä kirjoituksia äsken mainituista ja vastaavista aiheista. Mutta linjan puutteen B. T. on koettanut korvata mitä kirjavimmalla palstantäytteellä: elämäkertoja ja uutisia kaiken maailman tuntemattomista mies- ja naispuolisista suuruuksista, historiallisia ja tilastollisia kuriositeetteja, ihmeellisyyksiä ja kummallisuuksia maailman kaikilta kolkilta, teräviä ja tylsiä kaskuja jne. Sanalla sanoen: kukaan ei voi kieltää, etteikö B. T. ole enimmäkseen sisältänyt pelkkää pals­tan­täytettä, luultavasti niistä toimittajan tilaamista lukuisista ja kalliista ulkomaisista lehdistä poimittua, joista lehti aina joskus tilaajilleenkin niin liikuttavasti kertoo. Meidän tietääksemme lehti ei sitä vastoin koskaan ole näistä lähteistään etsinyt mitään oman aikamme poliittisia, uskonnollisia tai tieteellisiä pyrkimyksiä kuvaavaa – lukuun ottamatta säännöllisiä raportteja parista venäläisestä lehdestä. Pääasia on, kuten sanottu, ollut mahdollisimman kirjava ja ajatukseton palstantäyte.

Tällainen lukeminen on aivan yhtä turmiollista ja lamaannuttavaa kuin Hfors Tidningarissa moittimamme löysä seurapiirilöpinä. Sellainen lukija, joka on yrittänyt – ja useimmat lienevät niin tehneetkin – lukea läpi jotain kaskukokoelmaa, ”ajanvietelukemista” tai useita kertovia artikkeleita jostain tietosanakirjasta, tietää mitä tämä tahtoo sanoa. Hän tuntee sen raukeuden ja velttouden, joka sellaisen lukemisen jälkeen valtaa mielen. Ja ihminen, jonka koko kirjallinen sivistys perustuu tällaisiin teoksiin, tietää hyvin, kuinka kyvytön hän on seuraamaan sellaista esitystä, joka vaatii ajatusta ja jota ei siis pidä vain lukea vaan myös käsittää. Jo tämä B. T:n luonne olisi joka tapauksessa pitänyt nostaa esiin ja nimetä ansaitsemallaan tavalla, mutta eräiden muiden seikkojen vuoksi tällainen teko oli jokaisen paremman lehdistön syntyä toivovan velvollisuus.

Hiippakunnan lehtenä Porvoon lehti levisi laajalle, ja myös eräs sen jo pitemmän aikaa sitten käymä kiista antoi sille tiettyä arvovaltaa, jota vielä lisäsi mainittujen parempien artikkelien koko lehdelle antama arvokkuus. B. T:n vahva puoli nimittäin olivat faktatiedot ja niiden alalla lehti tavallisesti esiintyi muistuttajana. Jatkuvaa räksyttämistä kaikkein yhdentekevimmistäkin asioista, täysin merkityksettömiä sanoja ja ilmauksia lehti itse kunnioitti nimittämällä niitä keskusteluksi. Erityisesti entinen Helsingfors Morgonblad oli riittävän herkkänahkainen vastatakseen sellaisissa asioissa antaen B. T:lle siten yhä uusia tilaisuuksia vahvistaa arvovaltaansa suuren yleisön silmissä. Näin syntyi vähitellen ylpeys ja todella ällistyttävä itsetyytyväisyys, kun B. T. julisti esim. Porvoon lukion jokseenkin preussilaisten tasoiseksi ja maamme lehdistön – sen esitaistelijat ja B. T. itse tietysti etunenässä – ulkomaisten lehtien veroiseksi jne. Hfors Tidningarin optimismi oli hermostuneen naisen haluttomuutta kuulla minkäänlaista moitetta, mutta B. T. saattoi luvata itsensä paholaisen valtaan, elleivät asiat olleet erinomaisessa kunnossa. Sellaista ääntä rauhaa ja lepoa rakastavien suuri joukko kuuntelee suu auki ja korvat hörössä. Kun B. T:n tavoin kokoon haalittua lukemista sitten tarjotaan muka sen tasoisena, mitä hyvä lehdistö voi ja mitä sen tulee tarjota, niin sellainen lehti päivittäisellä sisällöllään turmelee lukevan yleisön makua ja julkenee samalla järkkymättömän itsetyytyväisenä vakuutella samalle yleisölle, että kaikki on niin kuin pitääkin ja että missään maailmassa ei ole eikä tässä maassa voi olla sen paremmin. Tällaisesta asiasta vaikeneminen olisi samaa kuin myönnytys ja jokainen siihen suostuva ottaisi itse ensimmäiset askeleet samalla turmion tiellä.

Näistä syistä oli perusteltua ottaa B. T. Saiman erityiseksi kohteeksi. H. T. oli pehmeän vaatimattomuutensa vuoksi itse asiassa vaikeampi kohde hyökättäväksi. Siksi aloitimmekin ensiksi mainitusta. Emme todellakaan kykene sanomaan, mitä Saiman polemiikki on yleisön käsityksiin vaikuttanut. Mutta mitä käyttämäämme metodiin tulee, niin mikäli arvon lukija luulee tietävänsä, miten hänen mielipiteisiinsä voi helpoimmin vaikuttaa, voimme totuudenmukaisesti vakuuttaa, että hän eli lukija yleensä sanoo kaikkein kirkkaimman ja kaunopuheisimman todistuksen kuultuaan: ”niin se on”, ”totta ja hyvin sanottu”, ”meidän lehdistömme ei ole sellaista kuin sen pitäisi olla” – jonka jälkeen hän käykin tavanomaiselle ruokalevolleen ja lukee sanomalehtiä sellaisina kuin ne ovat aina olleet, yhtä mielellään ja samalla tavoin mielenylennykseksi kuin ennenkin. Sama korkeasti kunnioitettu lukija suvaitkoon siis huomata, että pidämme äskeistä järkeilyä paremman lehdistön edistämisen kannalta täysin turhana vaivana, vaikka hän itse myöntäisikin sen oikeaksi.

Sitä vastoin pitää paikkansa, että B. T. laajensi toimituskuntaansa niin että entinen toimittaja ei nyttemmin osallistu toimittamiseen, mikä hänen oman vakuutuksensa mukaan olikin aina sivuasia, vaan ainoastaan kirjoittaa lehteen. Saatamme erehtyä, mutta näyttää siltä kuin myös Helsingfors Tidningarin toimitukselle olisi, kuten sanotaan, ”Das Handwerk verleidet” [käsityö kuihtunut pois]. B. T. on useiden valmistelevien selitysten jälkeen lopullisesti julistanut, ettei se enää keskustele Saiman kanssa, samalla tykkänään unohtaen, ettei se sellaiseen koskaan ryhtynytkään. H. T. taas on onnettomuudekseen seurannut B. T:n jälkiä konservatiiviseen suuntaan yhdistäen Saimaan kaikki mahdolliset tuhoavat tendenssit ja epiteetit, kunnes se lopullisesti vihdoin suoraan väitti Saiman olevan lihaksi tullut paholainen. (Ks. H. T. nro 21, 3. palsta.) Ja sikäli kuin me näitä asioita ymmärrämme, niin luulemme, ettei sillä tiellä enää ole eteenpäin pääsyä.

Jos sitä vastoin B. T. tai H. T. olettavat, että myös Saima on jo lyönyt viimeisen valttinsa pöytään, niin vakuutamme niiden erehtyvän. Tämän artikkelin alussa (nro 24) mainitsemamme seikat estävät meitä kuitenkin kovin ankarasti arvioimasta kummankaan lehden nykyistä tasoa. Nythän ne voivat totuuden varjolla vakuuttaa, että olosuhteiden pakolle ei paraskaan tahto voi mitään. Hienotunteisuuden rajoja tässä suhteessa loukkaamatta voinemme kuitenkin sanoa yleisen mielipiteen olevan sillä kannalla, ettei B. T:n laajennettu toimitus sinänsä kiitettävästä alkuperäisartikkelien tavoittelustaan huolimatta kykene tyydyttämään yleisöä yhtä hyvin kuin lähinnä lainattua palstantäytettä tarjoillut vanha toimitus. Luulemme, että tämä seikka ei perustu vain lukijoiden mieltymykseen jälkimmäistä kohtaan. Sen korvaamiseksi ja maun muuttamiseksi vaaditaan kuitenkin vähän enemmän kuin vain hyvää tahtoa. H. T. taas on jopa kuva-arvoituksissa käsittämättömällä tavalla antanut Morgonbladetille yliotteen, mikä meidän mielestämme on lehden nykyistä tasoa hyvin kuvaavaa.

Näistä surullisista mietteistä käännymme erääseen sanomalehdistömme nykytilan vielä masentavampaan puoleen. Puhumme Morgonbladetista ja Kanavasta. Molempien palstoilla näkyy, kuten olemme usein iloksemme tunnustaneet, kiitettävä pyrkimys antaa yleisölle vankkaa luettavaa ja suunnata sen kiinnostus isänmaan asioihin. Kanava on osoittanut suurta kyvykkyyttä ja Morgonbladet näyttää omaavan hyviä, nuorekkaita voimia. Mutta kykenevätkö nämä lehdet – ja Saima saa ehkä asettua niiden rinnalle – nykyisessä muodossaan herättämään yleisön kiinnostusta käsittelemiinsä isänmaan yleisiin asioihin ja ylläpitämään maan ajattelevalle yleisölle tarkoitettua sanomalehtikirjallisuutta muiden lehtien turmiollisen vaikutuksen vastapainona? Emme osaa sanoa. Varmalta kuitenkin näyttää, että toistuvasti ilmestyessään sinänsä hyvinkin arvokkaat abstraktiset ja teoreettiset artikkelit eivät ole omiaan sille tavoin sekalaiselle lukijakunnalle, jolle sanomalehteä kirjoitetaan. Teoriat ja periaatteet jäävät ihmisten suurelle joukolle tyhjiksi sanoiksi, jos niitä ei esitetä ainoastaan sovellettaviksi.

Soveltamisen taas tulee liittyä tuttuihin ja käsin kosketeltaviin asioihin, niihin jokapäiväisiin oloihin, joissa lukija elää. Kaikkien suuren lukevan yleisön edessä käsiteltävien kysymysten tulee siten olla käytännöllisiä ja niiden tulee liittyä lukijaa jo etukäteen kiinnostaviin asioihin. Teoria tulee esittää vain noiden olosuhteiden uudistamisen ja niiden tarkoituksenmukaisen kehittelyn perustana. Tästä seuraa myös, että kriittinen ja poleeminen aines kykenee lehdistössä parhaiten tavoittamaan yleisön ja pitämään sen mielenkiintoa yllä. Ja vain siten voi syntyä keskustelua. Pelkästään teoreettisen kiistelystä yleisö ei välitä, koska se ei ole koskaan oppinut ymmärtämään teorioiden käytännöllistä merkitystä. Kritiikki voi katkeroittaa monen mieltä, mutta usein sellainen katkeruus on vain totuuden vaikutuksen esimakua ja sen tieltä pian väistyvän egoismin protesti parempaa ja perustellumpaa käsitystä vastaan. Ylipäänsä kiihtymys osoittaa, että käsiteltävä asia on ainakin pannut lukijan ajattelemaan. Tunnustamme siksi avoimesti, että mieluummin toivomme lehdellemme ärtyneitä lukijoita kuin lehteen tyytyväisiä, mutta asioiden suhteen välinpitämättömiä. Edelliset ovat edes kiinnostuneita, jälkimmäiset eivät mitään.

Mutta tämän sanomalehdistön käytännöllisen suuntautumisen suhteen lehtimies on, kuten sanottu, riippuvainen juuri näistä ulkoisista olosuhteista. Esitämme jossain lähinumerossa lisää tähän asiaan liittyviä huomautuksia.

Tässä tahdomme vielä huomauttaa parista erityisestä seikasta, jotka melkoisesti edesauttavat maamme lehdistön heikkoutta ja eräänlaista hajanaisuutta. Koska sanomalehtien aihevalintaa on rajoitettu, vähäinen kotimainen kirjallisuus on hyvin tärkeä keskustelunaihe, ei niinkään oman sisältönsä kuin niiden kommenttien vuoksi, joita jokaisen kirjallisen tuotteen johdosta voidaan esittää. On kuitenkin tullut tavaksi suorastaan hengenhädässä arvioida jokainen teos lyhyesti heti sen ilmestyttyä painosta, niin kuin teoksen menestys vähääkään riippuisi siitä niukasta sisällön luettelemisesta tai varovaisista, aroista, perustelemattomista ja mitäänsanomattomista arvioista, joita sellainen kirjoitus tavallisesti sisältää. Lehden viimeisellä palstalla oleva, muita kirjailmoituksia isommilla kirjasimilla painettu ilmoitus on meidän mielestämme tekijälle ja kustantajalle paljon edullisempi kuin nämä puolikritiikit. Sisällön luetteleminen hävittää jo suuresta osasta yleisöä kaiken halun tarttua kirjaan, koska siitä kuvitellaan saatavan kaikki, mitä tarvittiinkin. Kirjaesittelyn tekijän myönteinen tai kielteinen ”mielipide” on sekin yhtä yhdentekevä asia kuin sen julkinen ilmaiseminen on kohtuutonta ja omahyväistä, ellei tämä mielipide aiemmin osoittamansa maun ja asiantuntemuksensa nojalla ole saavuttanut tiettyä auktoriteettia. Unohdamme tässä Borgå Tidningin kömpelöt ja Hfors Tidningarin löyhät otaksumat, mutta huomautamme erityisesti Morgonbladetin usein yhtä löyhäkätisestä menettelystä. Lehden koko ja sen yleisö estävät tosin kaiken perusteellisemman tieteellisen kritiikin. Mutta me pitäisimme kirjan käsittelemiä asioita koskevaa kannanottoa, niin kuin M. B. toisinaan tekeekin, paljon parempana ratkaisuna kuin mainitunlaisia kirjaesittelyjä, jotka eivät hyödytä mitään, mutta hukkaavat tilaisuuden sanoa jokin sana oikealla hetkellään.

Vaadimme tätä myös siksi, että sellainen sana voisi tarjota jollekin hyvälle tahdolle kiinnekohdan ja muutoin puuttuvan aiheen kehitellä keskustelun kautta kerran puheeksi otettua aihetta. On nimittäin, toiseksi, olennainen virhe, johon myönnämme myös Saiman syyllistyneen, että jokainen lehti toimii niin itsekseen, vailla yhteyttä muihin. Kysymyksiä esitetään, maistellaan ja hylätään toinen toisensa perään ilman että yleisö ehtii todella paneutua yhteenkään niistä. Tämä käynee välttämättömäksi juuri siksi, että kukin lehti on niin ylhäisen tietämätön toisten tekemisistä. Sellainen välttämättömyys voitaisiin kuitenkin kumota, jos jokaiseen asiaan paneuduttaisiin kärsivällisemmin ja siihen haluttaisiin syventyä hieman enemmän. Keskusteltavaksi mahdolliset asiat ovat joka tapauksessa niin rajoitetut, että asianomaisille toimituksillekin olisi suunnaton voitto, jos niiden palstoilla tehty työ tähtäisi pikemmin syvyyteen kuin monipuoliseen laveuteen. Emme puutu laajemmin siihen, vaatisiko lehdistön velvollisuus ja oikein ymmärretty etu jokaisen moraalisesti halventavan hyökkäyksen torjumista yhteisenä asiana. Voisi nimittäin näyttää siltä, että vain oma arkuutemme saa meidät tarttumaan sellaiseen asiaan.

Vanha suunnitelma

Jäljempänä esitetään jo aiemmin mainittu Merivakuutusyhdistyksen perustamista koskeva suunnitelma, joka jo 1832 kiersi Etelä-Pohjanmaan kaupunkien merkittävimpien laivanvarustajien keskuudessa. Lukija voi todeta, että tarkoituksena on myös lastit vakuuttavan yhdistyksen aikaansaaminen, ja vaikka kyseessä on vain luonnos, joka sisältää perusperiaatteet tuontapaisen yhdistyksen perustamista varten, se on kuitenkin kokeneen kauppiaan laatima, ja jo tästäkin voidaan päätellä, että pelkästään aluksille vakuutuksia myöntävä yhdistys olisi vieläkin kannattavampi. Mielestämme on erityisesti syytä kiinnittää huomiota ensimmäiseen kohtaan. Sen mukaan laivanvarustajien on merkittävä osakkeita eli osallistuttava vakuussummaan sellaisten vahinkojen korvaamiseksi, joiden korvaussumma mahdollisesti ylittäisi vakuutusmaksurahastoon kertyneet varat, omistamiensa alusten arvon mukaisessa suhteessa. Käsityksemme mukaan tämä sääntö helpottaa vähemmän varakkaan laivanvarustajan osallistumista hankkeeseen ja on muutenkin kohtuuden vaatimusten mukainen.